Markus Selinin Solariksen sisaryhtiö Bronson Club on antanut ohjaustilaisuuden nuorelle aloittelijalle. Oskari Sipolan ohjaama Elokuu on tyypillinen esikoiselokuva. Eppu Pastinen esittää yliopiston pääsykokeisiin osallistunutta Akua, jonka vanhemmat (Ilkka Heiskanen ja Henrika Andersson) lähtevät kuukauden lomalle ja suovat 1 500 euron summalla pojalleen vapauden kesän. Kesätöihin pitäisi mennä, mutta nuorukaisen mielessä kangastelee linja-autossa nähty unelmien tyttö ja halu hypätä seikkailuun. Akun tyttöystävä (Niina Koponen) lähtee interreilille, joten kaveri saa tavoitella tosissaan unelmaa.
Elokuu on tekoromanttinen road movie. Ympäri Suomea matkataan, kun väärinkäsitykset seuraavat toisiaan. Lapissa ja Kainuussakin käydään, mutta Turku näyttäisi olevan toivoa täynnä. Unelmien tyttö Juli (Lina Turkama) löytyy, mutta Akun auto pöllitään, joten matkan jatko on kekseliäisyydestä kiinni.
Elokuu toimii juuri ja juuri tunnin ajan - siihen saakka, kun Aku ja Juli jatkavat matkaa piipahdettuaan tuntemattoman pariskunnan (Timo Torikka ja Matleena Kuusniemi) lomasaaressa. Seksiä kinutaan ja lopulta sitä saadaan. Elokuvan toisella puoliskolla Sipolan kerronta lässähtää ja romanttinen kuvio alkaa vaikuttaa hölmöltä. Ohjauksessa on silti lupaavia aineksia - pidin Sipolan tavasta antaa luonnonvalon päästä taustan ikkunoista suoraan sisötiloihin.
Lina Turkama on todellinen löytö. Hänessä on filmitähtiainesta, ja jatko riippunee koulutuksesta. Näytteleminen ja etenkin puheilmaisu tarvitsevat kunnon preppausta. Turkaman tapa puhua kuin yläasteen oppilas saattoi olla tiedostettua - tai sitten puhe ei vielä kanna. Nuoruuden viimeistä kesää ja lapsuuden loppua kuvatessaan Sipola on tavoittanut Pastisen ja Turkaman henkilökuvien kautta osuvia yleismaailmallisia tensioita. Taideteollisen korkeakoulun lopputyönä tehty Elokuu on vielä raakile. Käsikirjoitus olisi tarvinnut uuden kirjoitusprosessin. Tapahtumiin olisi ehkä silloin saatu lisää draamaa ja rämäkkyyttä. Shakespearen sonattien lausuminen on kaunista, mutta ne vaikuttavat irrallisilta tarroilta. Ehkä Sipola on halunnut vakuuttaa katsojat, että hän tavoittelee rehellisen naiivisti romanttista sävyttelyä.
Kino-Palatsin lauantainäytännnössä oli rutkasti tilaa ja hiiren hiljaista, joten saa nähdä, omiiko kohdeyleisö nuorille tarkoitetun uuden hyvin suomalaishenkisen elokuvan.
Ajankohtainen kommentti
Jos seuraa joitakin Ylen TV1:n ohjelmia, niin pakosta mieleen hiipii ajatus: Yleisradiosta on tulossa Mainos-Televisio. Ohjelmissa kuten lauantainen Ykkösen aamu-tv, Arto Nyberg ja P.S. puffataan hyvin tunnettuja henkilöitä, jotka ovat julkaisseet levyn, kirjan tai elokuvan. Usein sama julkisuuden kyllästämä artisti saa mahdollisuuden esiintyä useissa ohjelmissa - niin kuin sinänsä upea Michael Monroe taannoin perjantaina P.S.:ssä ja heti perään lauantain Ykkösen aamu-tv:ssä. Jotenkin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että Ylekin mainostaa vain julkisuutta joka puolella saavia ykkösluokan artisteja ja hittikirjailijoita. Esimerkiksi
kirjallisuuden ja musiikin alojen todelliset taiteilijat eivät pääse millään esille televisiossa. Onko niin, että Ylenkin ohjelmien tuottajien puhelinluettelossa on vain niiden taiteilijoiden yms. nimet, joita hyysätään loputtomiin iltapäivälehdissä. Tiedän, että maailmamme on eriarvoinen ja epäoikeudenmukainen, mutta joskus sentään voitaisiin Ylessäkin olla ennakkoluulottomia ja luovia. Televisio on niin valtavan voimakas
julkisuusväline, että ainakin julkisen palvelun yhtiöltä voi vaatia innokkuutta nostaa esiin nimiä, joista kansa ei tiedä vielä mitään. Klassisen musiikin suomalaiset nimet jäävät nykyisin lähes täysin unholaan Ylessä. Odottaisi rohkeutta murtaa kulttuurin, viihteen ja taiteen julkkisrutiineja.
P.S. Yle on palannut tuottamaan itse viihdeohjelmia. Olli Tolan tuottama Lauantaiprojekti oli niin keskenkasvuista, sanoisinko idioottimaista, julkisen palvelun yhtiön viihdeohjelmaa, että ei voi muuta kuin todeta ykskantaan: "Uskomatonta rimanalitusta". Mistä Yle on löytänyt ohjelmaan kaksi miesjuontajaa, joiden esiintyminen oli kuin hölmöläisten huushollista. Meitä suomalaisia imarrellaan Pisa-tutkimuksen loistotuloksilla, mutta jos tutkijat tekisivät johtopäätöksiä Lauantaiprojektin miesjuontajien esiintymisestä, niin
viisari singahtaisi niin isolle miinukselle, että mediassa tuskin ihasteltaisiin suomalaisten koulutustasoa. Lauantaiprojektin aloitusjaksossa Linda Lampenius kokeili talk-shown juontajan taitoja. Suuri osa ohjelmasta kului Lindan tarinointiin Baywatch-sarjasta, jonka erään jakson kuvauksiin hän osallistui joskus muinoin. Tupsahti mieleen ajatus, että Tola on käynyt Italiassa ja inspiroitunut Silvio Berlusconin kaupallisten tv-kanavien älyvapaista viihdeojelmista. Korostan vielä, että television ei tarvitse olla vain synkistelyn ja syvällisten asiaohjelmien välittäjä, vaan välillä katsojan pitää voida ottaa rennosti, joten ohjelma saa myös viihdyttää. Mutta mitä sitten, jos ohjelma ei viihdytäkään, vaan suututtaa ja tympäisee - kuten kävi Lauantaiprojektia katsoessa.
Kauhun sekaisin tuntein odottaa seuraavaa Lauantaiprojektia, jossa Dannyn pitäisi päteä talk-show -juontajana. Käsittämätöntä, että Danny on suostunut ohjelmaan sen jälkeen, kun hän isännöi jokin aika sitten suurenmoisesti, nasevasti ja viisaasti MTV3:n hienon Linnan tähdet -ohjelmasarjan jaksoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti