ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 80

Nanook - pakkasen poika (Nanook, USA 1920-21) ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Robert Flaherty, esiintyjät: nanook (Nanook), Nyla (Nyla, Nanookin vaimo) ja Nanookin perhe.















Ollessani elokuvan läänintaiteilijana Keski-Suomessa vuosina 1977-1979 en vain johtanut Jämsänkosken kunnankinoa, luennoinnut läänin elokuvakerhoissa ja opettanut elokuvaa Jämsänkosken lukiossa, vaan toimin myös tuntiopettajana Jyväskylän yliopistossa. Muuan keskeisiä luentosarjoja oli Etnologian laitoksella pidetty "Elokuva visuaalisena ympäristön kuvaajana".
Luentosarjani kakkososa keskittyi elokuvan leikkaukseen, käytin esimerkkinä Panssarilaiva Potemkinia. Tärkeänä koin myös luentosarjani dokumenttielokuvan historiasta ja kehityksestä. Sain merkittävää apua ja tukea professori Veikko Anttilalta, etnologilta, joka toimi yliopistotyön ohella läänin taidetoimikunnan puheenjohtajana.
Luentosarjani jälkeen ilmestyi amerikkalaisten Herman J. Engelin ja Sonya Friedmanin dokumentti Dokumenttifilmi - asiaelokuva (Documentary, USA 1979), jonka piti olla kattava katsaus lajin kehityksestä 1920-luvulta 1970-luvulle. Nähtyäni dokumentin televisiossa saatoin vain todeta, että Jyväskylässä pitämäni luentosarja ei hävinnyt tasossa amerikkalaisille tekijöille. Oikeastaan Engelin ja Friedmanin dokumentti oli niin ohut esitys dokumenttielokuvan historiasta ja kehityksestä, että esitin tv-kritiikissäni lievän paheksumiseni, kun Dokumenttifilmi - asiaelokuva näytettiin helmikuussa 1981 televisiossa.
Se oli myönnettävä, että Engel ja Friedman lähtivät oikeutetusti kartoittamaan dokumenttielokuvan kehitystä Robert J. Flahertyn Nanookista - pakkasen pojasta. Elokuva on dokumenttifilmin ehdoton perusteos. Se oli luentosarjani kivijalka, ei vain lajin tähden, vaan etnologiankin kannalta. Tämä tieteen haara tutkii ihmisten ympäristöjä ja olosuhteita. Rinnakkaishaarana kulkee antropologia, jonka kuuluisaan perusteokseen, Paul Hockingsin 1975 julkaisemaan "Principles of Visual Anthropology" mahdutettiin elokuvataide.
=====================================================================================================

Nanook - pakkasen poika oli ensimmäinen luova dokumenttielokuva. Kun yleenesä parhaat dokumenttielokuvat syntyivät kriisiaikoina (Venäjän vallankumous, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota, Korean kriisi, 1960-luvun kuohunta, Vietnamin sota, Latinalaisen Amerikan muutos), niin Robert J. Flaherty tunkeutui syvälle silloin aika tuntemattoman vähemmistökansan, Pohjois-Kanadan eskimoiden elämään ja toimeentulokamppailuun. Flaherty liikkui kameroineen alueelle, jossa vallitsi ikuinen jää.
Skotlantilainen tuottaja, organisoija ja teoreetikko John Grierson (1899-1972) määritteli - ehkäpä Flahertyyn viitaten - dokumenttielokuvan periaatteet vuonna 1926: Se ei merkitse vain elämän esittämistä, vaan myös sen tulkitsemista. Kun kuvataan todellista elämää näytetään siiitä yksityiskohtia ja annetaan niistä tulkinta.
John Grierson omisti elämänsä dokumenttielokuvalle. Hän oli luova voima 1920- ja 1930-luvuilla brittiläisen dokumenttielokuvan kehittäjänä. Grierson vieraili myös Kanadassa ja loi pohjan maan filmituotannolle.
=====================================================================================================

Nanook -pakkasen poika näyttää ihmisen luonnon taustaa vasten. Eli: ihminen on pääosassa, luonto ei aina edes ansaitse Flahertyn mukaan kunnioitusta. Flaherty kuvasi ihmisen ikuista kamppailua luonnonvoimia vastaan. Hän näytti, miten eskimo Nanook hankkii elantoa tappamalla hylkeitä. Niistä ei saa vain ruokaa, vaan myös muita hyödyllisiä tarvikkeita. Eskimoisä taistelee elämästä ja kuolemasta jääkentillä. Jos sama elokuva tehtäisiin nyt, niin ohjaajan tulkinta olisi toinen: Miksi ihminen haaskaa näin luontoa.
Nanook -pakkasen poika avasi Robert J. Flahertyn romanttisten dokumenttielokuvien sarjan. Sitä seurasivat Moana, Tabu - kiellettyä rakkautta, Lousiana Story ja Aran-saarten mies. Saksalaisen F.W. Murnaun (Nosferatu, Viimeinen mies, Auringonnousu) kanssa ohjattu Tabu - kiellettyä rakkautta (1930-1931) kuvattiin Etelämeren saarella. Se on maailman kauneimpia rakkauselokuvia ja samalla jännittävä selvitys arvokkaiden helmien pyydystämisestä.
Britanniaan tultuaan Robert J. Flaherty tutustui myös John Griersoniin. Yhteistyönä syntyi vuonna 1933 dokumenttifilmi Industrial Britain. Irlannisssa 1934 kuvattu Aran-saarten mies on Robert J. Flahertyn ehdoton mestarityö. Teosta voi verrata läheisimmin Nanook-pioneerielokuvaan.
Jälleen Flaherty kuvaa ihmisen kamppailua luonnonvoimia vastaan. Ihmiset ovat Irlannin länsirannikon koillisosan kalastajia. Flahertyllä ei ollut käsikirjoitusta, vaan rankat olosuhteet loivat elokuvan rungon. Aran-saarten kalastajien elämää ja Nanookin kamppailua jääkentillä kuvatessaan Flaherty oli elokuvataiteilijana Irlannissa kuin Pohjois-Kanadassa antropologi ja etgnologi, sillä hän vietti kuvausten ajan samaa karua elämää irlantilaisten kalastajien ja eskimoiden kanssa.
Niin Nanook - pakkasen poika kuin Aran-saarten mies ovat täynnä dokumenttielokuvan huippukohtauksia: Nanook heittää pyydyksensä, eskimolapset ruokailevat, radion kuunteleminen tuo uuden ajan yhteisöön; irlantilaisten kalastajien täytyy lähteä merelle, vaikka tyrskyt pieksevät rantakallioita, veneet lentelevät aalloilla kuin lastut tuulessa, saarelaiset odottavat rannalla kalastajien paluuta...
Robert J. Flahertyn todistusvoimaiset dokumenttielokuvat auttoivat aikanaan länsimaisia ihmisiä ymmärtämään syrjäisten ja kaukaisten seutujen kansojen ankaraa todellisuutta ja niukkaa arkea. Samalla Flaherty tiedostamattaan lisäsi suvaitsevaisuutta vieraita kansoja kohtaan. Suomalainen Markku Lehmuskallio jatkaa nykyisin ohjaaja-vaimonsa A. Lapsuin kanssa Robert J. Flahertyn perintöä. Nenetsien elämästä kuvaavissa elokuvissa ilemenee samaa herkkyyttä, tempoa ja - taikuutta.
=====================================================================================================


Robert Flaherty

Jyväskylän yliopiston luentosarjassa kehittelin listan dokumenttielokuvan parhaimmistosta Nanookista aina 1970-luvulle. Jos en väärin muista, niin siihen kuuluivat Dziga Vertovin venäläinen Mies ja elokuvakamera (1929), Leni Riefenstahlin 1930-luvun saksalainen Olympia, John Griersonin englantilainen Night Mail, (1936), Pare Lorenzin amerikkalainen The River (1937). Noiden elokuvien tekijöistä muun muassa Vertov oli Alastoman sataman kuvaajan Boris Kaufmanin veli ja Lorenz oli tukemassa Rooseveltin New Deal -kampanjaa, jolla saatiin Amerikka nousemaan 1930-luvun lamakaudesta.
Jatkoin listaani seuraavilla elokuvilla: Humphrey Jenningsin 1940-luvun englantilainen Listen to Britain, Sidney Meyersin 1950-luvun amerikkalainen The Quiet One, Alain Resnaisin ranskalainen Yö ja usva (1956), argentiinalaisen Fernando Solanasin 1960-luvun Polttouunien aika ja Barbara Kopplen Harlan County U.S.A. (1976). Listani päättyi tietenkin vuoteen 1976, mutta myöhemmin siihen voisi lisätä lukuisia ja lukuisia uusia dokumenttielokuvia.
Luennoillani jaottelin dokumenttielokuvan rakenteen erittelemällä kuubalaisen Santiago Alvarezin HoTshi Minh -dokumentin 79 kevättä (1969), jossa seurataan Vietnamin kansan johtajan vaiheita 1920-luvulta nykyaikaan. Alvarez rakensi elokuvan dokumenttimateriaalista, johon hän lisäsi kuvaamaansa materiaalia. Hän liitti mukaan kuubalaisen Jose Martinin runolainauksia. Nykyisin elokuvaa pidettäisiin vastenmielisenä propagandana.