skip to main |
skip to sidebar
Espoon Cinéssä esitetty Midnight in Paris on Woody Allenin uusin elokuva. Se saatiin heti myös normaaliohjelmistoon. New Yorkin kasvatti joutuu nykyään ohjaamaan elokuvansa Euroopassa. USA;ssa ei rahoitusta saa järjestettyä, sillä Allenia pidetään liian sofistikoituna elokuvaohjaajana. Me eurooppalaiset olemme saaneet Allenin omaksemme - olkaamme kiitollisia.
Midinight in Paris kertoo amerikkalaisperheestä, joka asettuu pariisilaiseen hotelliin. Ovat tulossa häät, sillä ilmassa on rakkauden aika. Mutta rakkaus taitaa jäädä sivummalle, kun kihlajaisia viettävä amerikkalaismies (Owen Wilson) haluaa tutustua keskiyöllä Pariisiin. Hän hyppää omituiseen autoon, hyppää samalla fantasiaan ja menneisyyteen.
Cole Porterin musiikkia soittava Midnight in Paris on Woody Alleninin kauneimpia elokuvia. Se riippuu menneisyydessä, se riippuu eurooppalaisen kulttuurin sydämessä - tai siinä menneessä sydämessä. Miekkonen viedään autollla 1920-luvulle, jossa häneen eteensä ilmestyvät niin Pablo Picasso, LuisBuñuel kuin Pariisissa silloin asuneet Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald.
Midinight in Paris saattaa tuntua tämän sukupolven edustajalta kliseeltä. Olemme lukeneet ja katsoneet aikaisemmin monta kertaa ne asiat, joista Woody Allen nyt kertoo ikään kuin kukaan ei olisi ennen kertonut. Tässä on Allenin elokuvan ongelma. Hän ei tuo mitään uutta tai poikkeavaa kuviin niille katsojille, jotka ovat jo perillä asioista, amerikkalaisuudesta Pariisissa 1920-luvulla. Jopa kuuluisa kirjakauppa Shakeskeare&Company vilahtaa kuvassa.
Silti täytyy myöntä, että Midnight in Paris on kepeällä kädellä tehty miellyttävä bagatelli. Jos saisin päättää, niin veisin lukioikäisen tytön katsomaan elokuvaa. Ehkä hän saisi kiinni niistä henkilöistä, joita elokuvassa vilisee. Ehkä hän menisi seuraavana päivänä kirjastoon ja lainaisi Fitzgeraldin "Kultahatun" tai jopa Hemingwayn romaaneja. Silloin Woody Allenin kliseet olisivat saavuttaneet tarkoituksensa. Tosin tiedän, että tämä ajatus on vain unta, sillä tämän hetken nuoret harrastavat aivan muita asioita kuin me silloin 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa. Mutta saahan sitä uneksia, että sivitys vielä palaisi Suomeen.
Ajankohtainen kommentti
Ylen TV1 on esittänyt kesän ajan perjantain alkuillassa vanhoja suomalaisia elokuvia. Ne ovat Ylen 1960-luvun alussa SF:n konkurssista hankkimia kopioita, joilla on ikuinen esitysoikeus. Puolentoista tunnin ohjelmapaikan täyttäminen ei siis maksa mitään Ylelle. Voisko ajatella, että tämä ratkaisu on osa Ylen säästöohjelmaa.
Tietenkin voi myös todeta, että vanhat kotimaiset elokuvat kiinnostavat iäkkäimpiä katsojia. Perjantain alkuillan kotimaisilla on ollut keskimäärin 270 000-220 000 katsojaa (esimerkiksi Juurakon Hulda, Särkelä itte, On lautalla pienoinen kahvila, Säkkijärven polkka, Tulipunainen kyyhkynen). Siis kiinnostusta on ollut.
Kaksi huomiota: Elokuvia ei ole valittu laatunäkökohtien tai ohjaajien mukaan. Kaikki on kelvannut, joten Ylessä ei enää laadita kiinnostavia elokuvakokonaisuuksia muualla kuin Teemalla.
Toinen huomio: Elokuvien kopiot alkavat olla niin huonossa kunnossa, että tuskin niitä on kehdannut enää katsoa. Filmi rakeilee ja ääninauha on usein niin heikossa kunnossa, että vuorosanoista ei saa mitään selvää. Toki äänitystekniikka oli 1950-luvulla aivan muuta kuin nykyisin.
Olen ottanut selvää asiantuntijoilta, joiden mukaan digiaikana negatiiveista voidaan tehdä parannuksia niin filmin laaadulle kuin äänelle. Minulle on väitetty, että vanhoista kopioista saataisin jopa uuden kaltaisia. Tämä tietenkin maksaisi, joten siitä lienee luovuttu, jos on edes koskaan ajateltukaan ryhtyä parantamaan vanhojen kotimaisten elokuvien laatua. Elokuva-arkistohan tekee tätä työtä suurella sydämellä ja taidolla, mutta kopiot lienevät vain tutkijoiden käytössä. Tosin en vieläkään ymmärrä, miksi suuri tv-yleisö ei voisi nähdä arkistossa entisöityjä kotimaisia elokuvia.
Kolme veljestä (Tre fratelli, Italia 1981) ohjaus: Francesco Rosi, käsikirjoitus: Rosi - perustuu A. Platonovin novelliin, kuvaus: Pasqualino de Santis, musiikki: Piero Piccioni, pääosissa: Philippe Noiret (Raffaele), Charles Vanel (Donato), Michele Placido (Nicola), Vittorio Mezzogioerno (Rocco/nuori Donato). Tuotanto: Iter Film (Italia)/Gaumont (Ranska)/Georgio Nocella ja Antonio Macri.
Puhelin soi kotona kymmentä vailla kymmen. Aika on 23.9. 1980. Kino-Filmin aina valpas ja laatutietoinen johtaja Aili Kannel soittaa. "Kymmeneltä alkaa elokuvan Kristus pysähtyi Eboliin lehdistönäytäntö. Oletko unohtanut?" Huh. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan. Pöpperöisenä sanon nukkuneeni pommiin. Aili ei hermostu, vaan haluaa näyttää elokuvan minulle myöhemmin päivällä. Yleensä olen työskennellyt toimituksessa jo pari-kolme tuntia, mutta illalla oli mennyt myöhään, joten missasin lehdistönäytännön sen yhden ja ainoan kerran työurani aikana.
Kristus pysähtyi Eboliin (1979) oli italialaisen suosikkiohjaajani Francesco Rosin (s. 1922) tv-sarja Carlo Levin neorealistisesta klassikkoromaanista, jossa kuvataan maanpakoon lähehetyn vasemmistolaisen ajattelijan elämää köyhässä eteläitalialaisessa kylässä. Mussolinin fasistinen hallinto pitää valtaa Italiassa. Tv-sarjasta otettiin 2 1/2 tunnin teatteriversio, joten se saatettiin tuoda Suomeen.
Filosofisen ja poliittisen, mutta hyvin maanläheisen ja karun runollisen elokuvan ensi-ilta oli 26.9. 1980 Liisankadun Aulassa, Kino-Filmin pikkuteatterissa. Kun sitten sain katsoa elokuvan, ihastuin siihen lähtemättömästi. Niin kuin olin ihastunut aikaisemmin, aina 1960-luvun vaihteesta, Francesco Rosin elokuviin Rättikauppiaat (1960), Rosvopäällikkö Salvatore Giualiano (1962), Kädet kaupungin yllä (1963), Verta hiekassa (1964), Susilauma (1973) ja Arvokkaita ruumiita (1977). Ja Ebolin jälkeen tuli vielä "kaikkien aikojen" Rosi-elokuva Kolme veljestä, jonka Suomen ensi-ilta oli 31.1.0. 1984 Nordiassa.
=====================================================================================================
 |
| Francesco Rosi |
Francesco Rosin (s. 1922) tuotannosta ja linjauksista sisältyy analyysi Michalzykin teokseen "The Italian Political Filmmakers". Kirjan nimi viittaa "poliittisuuteen", joka Rosin kohdalla tarkoitti vasemmistolaisuutta. Kuten aikaisemmin tähän sarjaan kuuluvan Rosvopäällikkö Salvatore Giualianon esittelyssä tuli todettua, Rosin tapa tehdä elokuvia ei ollut dokumentaarinen, vaan dokumentoitu tosiasioiden tulkitseminen. Rosi halusi ohjata elokuvia, joissa tutkitaan menneiden tapahtumien ja nykytodellisuuden välisiä analogioita.
Rosin elokuvat ovat olleet vallitsevan virallisen poliittisen suuntauksen vastaisia. Rosi on penkonut analyyttisesti yhteiskunnallisia ja taloudellisia epäkohtia. Rosi-tutkijat ovat aina muistuttaneet, että vaikka ohjaaja tutustui neorealismin periaatteisiin toimimalla apulaisohjaajana 1940-luvun lopulla Luchino Viscontin Maa järisee -elokuvassa, niin hän hylkäsi yksinkertaisen juonen ja amatöörinäyttelijät.
Kolme veljestä piirtää isoa kuvaa Italiasta valmistusajankohtana. Francesco Rosi liikkuu arjessa, sivuaa ajankohdalle ominaisia ilmiöitä, niin kuin terrorismi, äärimmäisyysasenteet ja poliittinen sekasorto. Rosi tutkii jälleen vallankäytön ristiriitoja ja peilaa yhteiskuntaan pesiytynyttä korruptiota. Rosin kertojan ote on intensiivinen ja suora, vähän samalla tavalla kuin 1960-luvun grynderitoimintaa sivunnut Kädet kaupungin yllä, mutta jotain uutta on tullut mukaan. Kuviin sikiää runollista melankoliaa ja - kuten 1980-luvun alkupuolella kirjoitin - niissä ilmenee fellinimäistä unimaailmaa ja jopa apokalyptisiä tulevaisuusnäkyjä.
Elokuvan alussa kylässä asuva 80-vuotias Donato kävelee maatilaltaan kylään ja lähettää sähkeet kolmelle pojalleen. He asuvat eri polilla Italiaa. Pojat on kutsuttu hautajaisiin. He saapuvat yksi toisensa jälkeen pohjoisitalialaiseen kylään. Rocco on nelikymppinen napolilainen opettaja, perheen vanhimmalla pojalla Raffaelellä on yhteyksiä terroristeihin ja nuorin Nicola on turinilainen työläiskapinallinen, jonka avioliitto on hajonnut. Hän tuo mukanaan tyttärensä Martan. Hautajaisten aikana kolme veljestä tilittää elämäänsä ja erittelee mielipiteitään. Keskiluokkaisessa yhteisössä jokin murtuu ja muuttuu. Raffaelen ajatukset kohoavat keskeisiksi.
Kolme veljestä ei ole vain rikas kuva 1980-luvulle kääntyvästä Italiasta, vaan Rosin elokuvan monikerroksiseen muotoon liittyy teemoja, jotka peilaavat kuin spektirin värit nykyisyyttä ja menneisyyttä. Rosi kertoo muistosta, korostaa samalla muistin merkitystä. Rosi jäsentää tietenkin italialaisuutta, muutoksessa olevaa elämänmuotoa, jossa erilaiset ihmiset, perheet ja yhteisöt voisivat löytää konseksuksen vihan ja terrorin vuosien jälkeen.
Uutta elokuvassa on Rosin rakkauden osoitus maalle, mullalle ja pelloille. Henkevästi loimuavassa, hetkittäin kiihtyvässä ja kohta viipyilevässä elokuvassa on lukuisia hätkähdyttäviä hetkiä. Esimerkiksi Raffaele pannaan uneksimaan kuolemansa.
=====================================================================================================
Kolme veljestä tuli ensi-iltaan Helsingissä aikana, jolloin elokuvateattereita toimi siroteltuina joka puolella kaupunkia. Elokuussa 1984 laatu oli vielä valttia Helsingin elokuvateatterikartalla. Vai mitä sanotte seuraavista elokuvista: Kauriinmetsästäjä (Arena 1), Pähkähullujen paratiisi (Aula), Puhallus (Bristol 2), Takaikkuna (Charlie 2), Taivas ja helvetti (Cinema), Scarface (Elysee, Merano), 2001: Avaruusseikkailu (Corona), Veren häät (Diana), Vertigo - Punainen kyynel (Formia 4), Nuori kapinallinen (Illusion), Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (Kosmos 1), Psyko (Sininen kuu), Chinatown (Maxim 1), Reds (Maxim 2), Bergman-sarja (Nordia), Sikolätti (Rigoletto), Myrsky (Rigoletto), Garpin maailma (Ritz), Parhaat vuotemme (Studio 1), Kohtalokas nainen (Kino Myyrmäki).
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston syysssarja käynnistyi eilen tiistaina Orionissa. Teatteri on korjattu ja uudistettu. Kava ei enää kunnioita elokuvataiteen perineitä, vaan Orioniin on asennettu 4K-digiprojektori ja 3D-valmius. Kavan esitteen mukaan perinteisistä 35 mm:n ja 16 mm:n filmivalmiuksista ei tingitä. Mitä tarkoittaa, kun Kava tiedottaa, että niitä kehitetään edelleen.
Kavan eli arkiston syyssarjan näyttelijänimiä ovat amerikkalainen Elizabeth Taylor ja itävaltalainen Romy Schneider. Molemmat ovat menneet toisiin taivaisiin - Elizbateh aivan äskettäin ja Romy-Sissi niinkin varhain kuin vuonna 1982. Romy oli kuollessaan vasta 44-vuotias. Romy saavutti 1950-luvulla kansainvälisen menestyksen itävaltalaisissa romanttisissa Sissi-elokuvissa, mutta merkittävin esiintyminen tapahtui 1960-luvun alkupuolella Orson Wellesin Oikeusjutussa. Sensuelli Romy oli Kafkan romaanin filmiversion Leni. Romyn muista isoista elokuvista voidaan mainita Joseph Loseyn Trotskin salamurja (1971) ja Luchino Viscontin Ludwig (1972).
Elizabeth Taylor oli syntynyt vuonna 1932 Lontoossa amerikkalaisista vanhemmista. Taylor oli 1940-luvun lapsitähtiä, joka näytteli Lassie palaa kotiin ja saavutti ison läpimurron 1943 koko perheen elokuvassa Yli esteiden. Aikuisen Taylorin lopullinen läpimurto tapahtui 1951 rikkaan tytön roolissa George Stevensin romanttisessa tragediassa Paikka auringossa. Taylorista tuli 1950-luvun seuratuin amerikkalainen elokuvatähti Marilyn Monroen ohella. Elokuvat Jättiläinen (1956), Sadepuun maan (1957), Kissa kuumalla katolla (1957), Äkkiä viime kesänä (1959) ovat edelleen parasta Elizabeth Tayloria. Niin muodoin Taylorin ja hänen silloisen aviomiehensä Richard Burtonin näyttelemä, Mike Nicholsin ohjaama Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1965) jää älykköparin hurjana tahtojen ja kiusaamisten taisteluna elokuvan historiaan. Niin kuin todisti äskettäinen Yle Teeman esitys.
Arkistossa Elizabeth Taylorin elokuvista esitetään muun muassa Paikka auringossa, Kissa kuumalla katolla, Äkkiä viime kesänä. Kleopatra (1963) ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? Romy Schneiderin elokuvista ovat esityksessä Sissi (1955), Viscontin Boccaccio 70 -elokuvan episodi Kreivittären ansiotyö (1962, Claude Sautetin rakkauden vaikeudesta kertova Cesar ja Rosalie (1972) ja Bertrand Tavernierin privaatin murtumista tutkiva Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1979), joka sijoittuu Glasgowiin. Oikeusjuttu ei kuulu arkiston sarjaan.
==========================================================================================
Kavan syksyn ohjaajanimiä ovat Sergio Leone, Jia Zhanghe, Mike Leigh ja Nyrki Tapiovaara. Italin yhdistymisen 150 vuotista paalua juhlitaan arkistossa. Afrikan elokuvaa on esillä, samoin ukrainalaisen filmin iso sarja. Arkisto on myös esillä Helsingin juhlaviikoilla ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Mediakasvatussarjaa jatketaan.
Ajankohtainen kommentti
Entäpä nykyinen puhki kilpailtu television ja internetin elokuvatilanne?
Nettiin ilmestyy jatkuvasti uusia televisiomaisia viihdepalveluja, joista osa on ilmaisia - esim. ISTV - ja osa maksullisia - esim. Soneran ja Elisan leffapaketit. Suuret ja vaikutusvaltaiset, valtavan määrän mainontaan kuluttavat teleoperaattorit ovat muotoutuneet pikku hiljaa videovuokraamoiksi. Toisaalta uusiin älykännyköihinkin voi tilata kaikenlaista viihdettä, elokuvaakin. Lienee tullut aika, että kännykkä ei olekaan soittamista ja tekstivistejä varten. Ne kuulemma toimivat huonosti nykyisissä älypuhelimissa.
Ja digi-tv on kohta täynnä erilaisia ilmaisia ja maksullisia kanavia, joten kuluttajat samoavat nykyisin tv-palvelujen viidakossa. Ja onko elokuvasta tullut tuotteena niin halpaa bulkkitavaraa, että sitä markkinoidaan koteihin joka puolelta. Pitää muistaa, että Yle esittää monilla kanavillaan elokuvia, joista suurin osa menee hukkaan, Nelonen ja MTV3 työntävät ruutuun loputtomasti roskaleffoja, joten luulisi, että kyllästymispiste on saavutettu.
P.S. Hallituksen kulttuuripoliittinen ohjelma antaa uudelle kulttuuri- ja urheiluministerille Paavo Arhinmäelle vapaat kädet luovaan toimintaan. Ei hyvä. Sillä Arhinmäki taitaa ymmärtää vain rappia ja graffitia. Lainaan erään ohjelmakohdan: "Kulttuurin tuki painottuu taiteen ja kulttuurin sisällön luomiseen ja tehokkaaseen levittämiseen. Taiteen vapaan kentän toimintaedellytyksistä huolehditaan."
Arhinmäeltä odotamme uusia linjauksia: Miten kulttuurituotteita levitetään entistä tehokkaammin? Siinä on tekemistä yhdelle miehelle. Ja urheilumiehenä Arhinmäki pitänee huolta siitä, että hallitusohjelmaan kirjattu seuraava julistus toteutuu: "Olympiastadionin peruskorjauksen luonne kansallisena hankkeena huomioidaan sen rahoituksessa."
Tosin epäilys hiipii mieleen: Jos talouslama iskee todella Suomeenkin, niin varmaankin hallitus joutuu luopumaan useista kulttuuri- ja urheiluhankkeista.
Mutta ... kuka murhasi Harryn? (The Trouble With Harry, USA 1955), Ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: John Michael Hayes - perustuu J. Trevor Storyn tarinaan, kuvaus: Robert Burks lavastus: Howard Joslin, leikkaus: Alma Macrorie, musiikki: Bernard Herrmann, pääosissa: Edmund Gwenn (kapteeni Wiles), John Forsythe (Sam Marlowe), Shirley MacLaine (Jennifer Rogers), Mildred Natwick (neiti Graveley), Mildred Dunnock (rouva Wigs), Royal Dano (Calvin Wiggs). Tuotanto: Alfred Hitchcock/Paramount.
Varhaiset muistikuvani Hitchcock-elämyksistä johtavat koulukaupunkiimme Kajaaniin. Vertigo - Punainen kyynel oli tietenkin ehdoton katsomiskokemus, mutta muistettava oli myös 1963 valmistunut "maailmanlopun odysseia" Linnut, jonka muuan elokuvakerhomme aktiiveista katsoi viikon aikana joka ilta. Se oli suurta filmihulluutta.
Legendaarinen muisto liittyy 1960-luvun lopulle Helsingin Korkeavuorenkadulle, kun Paramountin Suomen toimiston johtaja Olli Virtamo kutsui muutamia Hitchcock-faneja Punaisen kyyneleen erikoiskatseluun yhtiön koeteatteriin. Elokuvahan oli ollut vuosia poissa levikistä, eikä sitä sitten saanut esittääkään kaupallisesti kuin vasta keväällä 1984, kun Hitchcockin perikunta päästi "pannassa" vuosikausia olleet Paramount-Hitchcockit uusintalevikkiin.
Teattereihin tulivat Helsingissä viikon 23.3.-28.3. aikana elokuvat Takaikkuna, Punainen kyynel eli Vertigo, Mies, joka tiesi liikaa ja Mutta ... kuka murhasi harryn? Esityspaikka oli Kaisaniemenkadun Formia, jossa sijaitsee nykyisin monialateatteri Kino-Palatsi. Kirjoitin odotetusta uusintapaketista laajan esseen lehtemme Ajankohtaisosaston Horisontti-sivulle. Silloin elokuva-arvostelut ilmestyivät Ajankohtaisosastossa, jossa olin töissä.
Puhuin muistini mukaan klassikoista, jotka nousevat elokuvataiteen parnassolle (juttuni ei ole säilynyt). Tuohon aikaan Hitchcock ei vielä ollut täysin hyväksytty elokuvataiteen mestari Suomessa, joten sain osastomme naistoimittajalta kielteistä, melkein nirppanokkaista palautetta ("Onko tuo Hitchcock tälläisen ylistyksen väärti"). Hitchcockin väheksyntä ei ollut lehdessämme mitään uutta, sillä Punaisen kyyneleen Suomen ensi-illan aikoihin siitä kirjoitettiin muutaman rivin arvostelu.
=====================================================================================================
Paramount-nelikosta Mutta.. kuka murhasi Harryn? on epätavallisin Hitchcock-elokuva. Vermontissa hehkuvissa Technicolor-väreissä kuvattu maaseutu- ja ulkoilmahenkinen elokuva on heleä komediallinen trilleri. Pääpaino on todellakin komediallisuudessa. Jännitystä on tuskin nimeksikään, jos ei sitten viitata kyläläisten yritykseen selvittää, kuka murhasi metsästä löytyvän Harry-nimisen miehen.
Hitchcock sai tilaisuuden pyöritellä agathachristiemäistä dekkarikuviota. Vaikka kuolleelle ei saisi nauraa, niin sille ei voi mitään, että Hitchcock intoutui lähes makabeeriin ruumisleikkiin. Harry nimittäin haudataan ja nostetaan ylös kaikkiaan seitsemän kertaa. Välillä pidetään muistopuheitakin. Harry on virkistävän poikkeava Hitchcock-elokuva.
Mestari oli karsinut Harry-elokuvan tunnelmista kaiken vakavuuden. Joissain kritiikeissä todettiin, että Harry-herran kuolema kuvataan kyläyhteisössä arkipäiväisenä tapahtumana - kuin vaikkapa kengännauhojen solmiminen. Hitchcock oli tehnyt henkilöistä todella mielenkiintoisia ja omituisia, mutta sellaisella tavalla, joka sopii täydellisesti tähän vermontilaiseen kyläyhteisöön.
Siellä ei ihmetellä ja päivitellä tapahtumia, vaan niihin suhtaudutaan maukkaalla huumorilla. Tunnelma pysyy vahvana aina loppuun saakka - tosin lopetusta on pidetty latteahkona. Ehkä siitä syystä, että monet katsojat odottivat, että Hitchcock ratkaisee juonikkaasti lopussa Harry-herran ongelman. Se saa selityksen, mutta kuin sivulauseessa tapahtuvana ilmoitusasiana.
Mutta...kuka murhasi Harryn?-elokuvan tarina perustuu lyhyeen brittiläiseen romaaniin (1950), joka oli viritykseltään koominen ja groteski. Alfred Hitchcock piti J. Trevor Storyn tarinaa huumoriltaan rikkaana. Hän on kertonut muuttaneensa brittitarinaa hyvin vähän. Loistavan roolisuorituksen vanhana merikapteenina tekevä Edmund Gwenn avaa elokuvan huumorin kaivaessaan ruumista metsässä. Nainen saapuu paikalle ja tokaisee: "Mistähän pulmasta on kyse, kapteeni." Hitchcockin mukaan kohtaus on hauska ja se kuvastaa koko elokuvan henkeä.
Dialogiltaan raikkaan ja rehevänkin Hitchcock-elokuvan näyttelijöistä Mildred Natwick on erinomainen vanhana piikana ja John Forsythe hyvä taiteilija Sam Marlowena. Forsythen rooli aiheutti aikanaan väärinkäsityksen, sillä jotkut katsojat uskoivat Hitchcockin herjanneen modernia, ei-esittävää kuvataidetta. Tarkempi sisäluku osoittaa, että asia on päinvastoin. Elokuvassa käytetyt taidemaalaukset ovat arvokkaita teoksia. Hitchcock oli valinnut tekijäksi arvostetun amerikkalaisen taiteilijan. Syytä on myös mainita elokuvan nautittava musiikki, jonka sävelsi Bernard Herrmann. Siitä alkoi Hitchcockin ja Herrmannin yhdeksän vuoden kukoistava yhteistyö..
Mutta ...kuka murhasi Harryn? sai ensi-illan Suomessa 18.5. 1956. Esitysteatteri oli Gloria. Ensi-iltaan liittyi erikoinen tapaus. Alfred Hitchcock kävi Ruotsissa tarkastamassa elokuvan suomalaisetkin tekstit. Tapausta pidettiin ainutlaatuisena elokuvan historiassa. Komediallisen trillerin yleisömenestys ei ollut kovin hyvä monessakaan maassa,
sillä katsojat vierastivat uudenlaista Hitchcock-elokuvaa. Samanlainen ilmiö koettiin pari vuotta aikaisemmin valmistuneen John Fordin westernin ...ja aurinko nousee kohdalla. Senkin sanottiin poikkeavan liikaa lännenfilmin mestarin totutusta tuotannosta.
Alfred Hitchcock kertoiFrançois Truffautille haastattelukirjasssa "Hitchcock--Truffaut", että Paramountissa ei osattu päättää, miten elokuvaa markkinoidaan. Truffaut puolestaan käsitteli Harry-elokuvan pariisilaista ensi-iltaa. Ensiesitys tapahtui pienessä elokuvateatterissa, Champs-Élyséellä. Maahantuoja odotti elokuvan pyörivän teatterissa viikon tai kahden ajan. Niin ei käynyt, vaan Mutta ... kuka murhasi Harryn? meni täysille katsomoille puoli vuotta.
Elokuvan näyttelijöistä vielä sen verran, että Edmund Gwennin rinnalla Harryn aviovaimoa esittävä nuori Shirley MacLaine on mieleenpainuva. Jennifer Rogersin kiitollinen rooli oli Warren Beattyn pikkusiskon MacLainen (s. 1934) tulo valkokankaalle. Sen jälkeen MacLainella oli huippurooleja lähes kymmenen vuoden ajan hienoissa amerikkalaiselokuvissa - kuten Yli kaiken ymmärryksen (1959), Poikamiesboksi (1960), Irma la Douce (1963). MacLaine erikoistui esittämään ilotyttöä, jolla on kultainen sydän. Ura ei jatkunut yhtä ruusuisesti, mutta esimerkiksi vuoden 1977 Käännekohdassa, 1979 valmistunessa Tervetuloa Mr. Chancessa ja vuoden 1983 Hellyyden ehdolla -elokuvassa Shirley MacLaine on hyvässä vedossa. Demokraatti MacLaine tuki Bobby Kennedyä vuoden 1968 puoluekokouksessa ja 1972 hän osallistui McGovernin vaalikampanjaan. Hänellä on ollut myös oma tv-show.
=====================================================================================================
Alfred Hitchcock on elokuvataiteen mestareita, joka käytti jännitystä ja pelkoa teostensa rakennuspuina. Tuskin kukaan enää asettaa Hitchcockin asemaa kyseenalaiseksi - ehkä vain feministiset elokuvatutkijat, jotka alkoivat arvostella mestaria 1980-luvulla. Mutta ei nykyisin enää kuule lehtemme naistoimittajan kaltaisia paheksuvia mielipiteitä. Arvoon ovat kohonneet analyyttiset ja innostuneet puheenvuorot - kuten neljännesvuosisata myöhemmin Ylen Radio 1:n "Musiikkia ja mielentiloja" -ohjelmassa, jota on toimittanut kesän aikana lastenprsykiatri Jari Sinkkonen.
Sinkkonen puhui 22.7. 2011 Hitchcockin elokuvista ja niiden musiikista. Hän eritteli asiantuntevasti Hitchcockin taiteen lähtökohtia, lapsuuden traumoja Lontoossa, mestarin tapaa luoda ennen kuvauksia tarkat kuvauskonseptit, sen elokuvallisen ja juonellisen kehityksen, jonka nerokkuudesta syntyi liuta mestariteoksia. Niin, ja Sinkkosen mielestä se kaikkein suurin Hitchcock-elokuva on 1958 valmistunut Vertigo - Punainen kyynel.
Pääkaupunkiseudun merkittävä uuden elokuvan festivaali pamahtaa käyntiin perjantaina Espoossa. Kansainvälinen festivaali on toiminut vuosia ja vakiinnuttanut paikkansa Espoon kulttuurielämässä. Niin kuin Espoon kaupunginteatteri tai taidekeskus Emma. Kaikki kolme kulttuuritahoa ovat käynnin väärtejä pitemmältäkin Suomesta.
Espoon Cinéssä nähdään kymmeniä uusia elokuvia eri puolilta maailmaa. Festivaalin sarjat on jaoteltu kiinnostavasti - muun muassa politiikkaan, maniaan, Eurooppa-asioihin, dokumentteihin, perhekuvauksiin, Me´lies`-kilpailuun, kotimaisiin, lapsiin ja nuoriin. Festivaaleilla nähdään elokuvia, jotka tulevat myös normaaliin teatteriohjelmistoon - kuten lauantaina esitettävä ahkeran Woody Allenin romanttinen komedia Midnight in Paris. Tulossa teattereihin on myös Terrence Malickin Cannesissa viime keväänä palkittu The Tree of LIfe, joka näytetään festivaalin avajaiselokuvana. Uusista kotimaisista kiinnostavin on tulokas Ville Jankerin Pussikaljaelokuva, joka perustuu Mikko Rimmisen kielellisesti kehuttuun nuorten velttoilijoiden kuvaukseen.
Muista elokuvista huomio kiintyy heti englantilaisen Ken Loachin poliittiseen jännitysfilmiin Route Irishiin. Loachin on sanottu tehneen terävän ja vihaisen elokuvan Irakin sodasta ja ex-sotilaan ystävän hämärästä kuolemasta. Taas Dennis Todorovicin odotettu Sasha kertoo entisestä Jugoslaviasta Saksaan muuttaneen pojan rakastumisesta pianonsoitonopettajaansa. Elokuvaa on pidetty osuvana tutkielmana intohimosta ja hullaantumisesta, mutta myös vanhempien erilaisista ja ristiriitaisista odotuksista, jotka liittyvät pojan tulevaisuteen.
Me´lie`s-kilpailun muuan osallistujia on espanjalainen Chema Ibarra Garcia elokuvallaan Protoparticulas, jota on ylistetty maailmalla melankolisena ja pienimuotoisena scifi-jännärinä. Paula Markovitchin poliittinen elokuva El Premio sijoittuu ohjaajan lapsuuden tuuliseen ja merelliseen maisemaan. Eletään vielä Francon fasistisen diktatuurin aikaa. Abdellatif Kechichen ranskalainen Vénus noire on historiallinen kuvaus 1700-luvun siirtomaavallan tapahtumista. Ohjaaja kertoo Afrikasta Englantiin tuodusta naisesta, joka joutuu hyväksikäytön ja sorron kohteeksi.
==========================================================================================
Festivaaliohjelmasta löytyy siis monensorttista kiehtovaa uutta elokuvaa, josta annoin edellä vain pikaisen maistiaispalan. Espoo Cinén ohjelmisto todistanee, että elokuvataide ei ole vielä kuollut. Etenkin indie-elokuva on voimissaan. Mitä sanotte esimerkiksi Thomas McCarfthyn riippumattomasta amerikkalaisesta elokuvasta Win Win, jossa kuvataan lakimiehenä ahdinkoon joutuneen Miken uusia kuvioita tai Jan Schomburgin saksalaisestaÜber uns das All, joka on itsemurhan ja surun koskettava oodi. Nämä uutuudet kuuluvat myös festivaalin tarjontaan.
Espoo Cinén esityspaikat ovat Kino Tapiola, Kulttuurikeskuksen Tapiola- ja Louhisali. Myös Leppävaaran Bio Rex Sellossa on esityksiä.
Espoo Ciné pyörii ajalla 19.-28.8.
Ajankohtainen kommentti
Viikko sitten Riikassa pelatun Latvia-Suomi -jalkapallomaaottelun katsominen oli tuskaa. Ei Suomen pirteän ja toimivan pelin tähden, vaan mediavälityksen johdosta. Ottelu alkoi klo 19.30. Ylen TV2 päätti näyttää sen jälkilähetyksenä klo 22.30, mutta suorana pelin saisi katsoa netistä. Yle lähetti ottelun Yle-Urheilun sivulla. Peli oli katsottavissa myös Palloliiton viestinnästä.
Aloin katsoa Latvia-Suomi -maaottelua Yle-Urheilun sivulta. Se oli uskomatonta seuraamista, sillä kuva pysähtyi ja hyppeli jatkuvasti. Selostusääni myös katkeili. Tietokoneen näytön vasempaan ylälaitaan ilmestyi jatkuvasti teksti "Pieni hetki...". Jaksoin ensimmäisen puoliajan lähes loppuun. Sitten aloin epäillä, että huippunopean laajakaista-ajan nettikatselu on pelkkää sumutusta.
Katsoin toisen puoliajan yöllä perinteisestä televisiosta TV2:n kanavalta. Näin Kasper Hämäläisen ja Timo Furuholmin hienot maalit. Tuli mieleen, miksi Yle ei olisi voinut näyttää maaottelua ajallaan suorana TV2:ssa. Muita ohjelmia olisi voitu raivata tieltä pois - niin kuin tehdään kiekon ollessa kyseessä keväällä.
Onneksi Yle-Urheilu ryhdistäytyi. Huomenna torstaina TV2 välittää suorana Sonera Stadiumilta Helsingistä Eurooppa-liigan karsintaottelun FC Schalke-HJK.
P.S. Myöhemmin sain tietää asiantuntijalta, että nettivälitys pätkii, jos asiakkaita on samalla sivulla samaan aikaan liian paljon. Ymmärsinkö oikein, että netti-tv:n sivut eivät kestä liikakäyttöä? Aion tyytyä jatkossa ainakin toistaiseksi ottelujen katselussa perinteiseen televisioon.
