keskiviikkona, elokuuta 31, 2011

AMERIKKALAISIA PARIISISSA * * *




















Espoon Cinéssä esitetty Midnight in Paris on Woody Allenin uusin elokuva. Se saatiin heti myös normaaliohjelmistoon. New Yorkin kasvatti joutuu nykyään ohjaamaan elokuvansa Euroopassa. USA;ssa ei rahoitusta saa järjestettyä, sillä Allenia pidetään liian sofistikoituna elokuvaohjaajana. Me eurooppalaiset olemme saaneet Allenin omaksemme - olkaamme kiitollisia.
Midinight in Paris kertoo amerikkalaisperheestä, joka asettuu pariisilaiseen hotelliin. Ovat tulossa häät, sillä ilmassa on rakkauden aika. Mutta rakkaus taitaa jäädä sivummalle, kun kihlajaisia viettävä amerikkalaismies (Owen Wilson) haluaa tutustua keskiyöllä Pariisiin. Hän hyppää omituiseen autoon, hyppää samalla fantasiaan ja menneisyyteen.
Cole Porterin musiikkia soittava Midnight in Paris on Woody Alleninin kauneimpia elokuvia. Se riippuu menneisyydessä, se riippuu eurooppalaisen kulttuurin sydämessä - tai siinä menneessä sydämessä. Miekkonen viedään autollla 1920-luvulle, jossa häneen eteensä ilmestyvät niin Pablo Picasso, Luis
Buñuel kuin Pariisissa silloin asuneet Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald.
Midinight in Paris saattaa tuntua tämän sukupolven edustajalta kliseeltä. Olemme lukeneet ja katsoneet aikaisemmin monta kertaa ne asiat, joista Woody Allen nyt kertoo ikään kuin kukaan ei olisi ennen kertonut. Tässä on Allenin elokuvan ongelma. Hän ei tuo mitään uutta tai poikkeavaa kuviin niille katsojille, jotka ovat jo perillä asioista, amerikkalaisuudesta Pariisissa 1920-luvulla. Jopa kuuluisa kirjakauppa Shakeskeare&Company vilahtaa kuvassa.
Silti täytyy myöntä, että Midnight in Paris on kepeällä kädellä tehty miellyttävä bagatelli. Jos saisin päättää, niin veisin lukioikäisen tytön katsomaan elokuvaa. Ehkä hän saisi kiinni niistä henkilöistä, joita elokuvassa vilisee. Ehkä hän menisi seuraavana päivänä kirjastoon ja lainaisi Fitzgeraldin "Kultahatun" tai jopa Hemingwayn romaaneja. Silloin Woody Allenin kliseet olisivat saavuttaneet tarkoituksensa. Tosin tiedän, että tämä ajatus on vain unta, sillä tämän hetken nuoret harrastavat aivan muita asioita kuin me silloin 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa. Mutta saahan sitä uneksia, että sivitys vielä palaisi Suomeen.

Ajankohtainen kommentti

Ylen TV1 on esittänyt kesän ajan perjantain alkuillassa vanhoja suomalaisia elokuvia. Ne ovat Ylen 1960-luvun alussa SF:n konkurssista hankkimia kopioita, joilla on ikuinen esitysoikeus. Puolentoista tunnin ohjelmapaikan täyttäminen ei siis maksa mitään Ylelle. Voisko ajatella, että tämä ratkaisu on osa Ylen säästöohjelmaa.
Tietenkin voi myös todeta, että vanhat kotimaiset elokuvat kiinnostavat iäkkäimpiä katsojia. Perjantain alkuillan kotimaisilla on ollut keskimäärin 270 000-220 000 katsojaa (esimerkiksi Juurakon Hulda, Särkelä itte, On lautalla pienoinen kahvila, Säkkijärven polkka, Tulipunainen kyyhkynen). Siis kiinnostusta on ollut.
Kaksi huomiota: Elokuvia ei ole valittu laatunäkökohtien tai ohjaajien mukaan. Kaikki on kelvannut, joten Ylessä ei enää laadita kiinnostavia elokuvakokonaisuuksia muualla kuin Teemalla.
Toinen huomio: Elokuvien kopiot alkavat olla niin huonossa kunnossa, että tuskin niitä on kehdannut enää katsoa. Filmi rakeilee ja ääninauha on usein niin heikossa kunnossa, että vuorosanoista ei saa mitään selvää. Toki äänitystekniikka oli 1950-luvulla aivan muuta kuin nykyisin.
Olen ottanut selvää asiantuntijoilta, joiden mukaan digiaikana negatiiveista voidaan tehdä parannuksia niin filmin laaadulle kuin äänelle. Minulle on väitetty, että vanhoista kopioista saataisin jopa uuden kaltaisia. Tämä tietenkin maksaisi, joten siitä lienee luovuttu, jos on edes koskaan ajateltukaan ryhtyä parantamaan vanhojen kotimaisten elokuvien laatua. Elokuva-arkistohan tekee tätä työtä suurella sydämellä ja taidolla, mutta kopiot lienevät vain tutkijoiden käytössä. Tosin en vieläkään ymmärrä, miksi suuri tv-yleisö ei voisi nähdä arkistossa entisöityjä kotimaisia elokuvia.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olipas törkeä tuo arvio-osuuden viimeinen kappale. Varmasti ennen luettiin enemmän (kirjoista) ja katsottiin "taiteellisempia" elokuvia. Mutta uskomatonta väittää että lukioistakaan ei löytyisi enää kirjoja lukevia.

Katsoi itse aikoinaan Ylen esittämiä Bunuel yms elokuvia, mutta ei käynyt mielessäkään että kaikki 80-luvun alussa syntyneet harrastaisivat samaa. Enkä kyllä usko että 60- ja 70-lukujen nuorissakaan oli vain korkeakulttuurin ystäviä. Ja ainahan on valiteltu nykynuorisosta.

Varmasti hetken etsimällä löytyisi jonkun lukioikäisen kirjablogi. Toki pitäisi varautua siihen että ne kaikki luetut eivät olisi niitä 60-luvun kirjoja, vaan jopa uusia olisi mukana.

Anonyymi kirjoitti...

Vedin keskikoulussa (siis alle viidentoista vanhana) elokuvakerhoa. Tosin se ei vetänyt väkeä kovin pitkään (varmaan oma syy). Mutta kun ei ollut mitään muuta, niin ainakin yritettiin harrastaa kulttuuria ja näyttämötaiteita.

iisi