SIVISTYNYT RANSKALAINEN KESÄTARINA * * * *

Ranskalaisen elokuvan muuan perinne liittyy maaseutuun ja kesäasuntoihin. Jean Renoir liikkui 1950-luvun lopun viehättävässä ja runollisessa Aamiainen ruohikolla -elokuvassaan maaseudun rauhassa. François Truffautin rakastavat kaksi miestä ja yksi nainen viihtyivät kauan maalla 1960-luvun alun Julesissa ja Jimissä. Eric Rohmer oli innostunut siirtämään hetkittäin urbaaneja ihmisiä maalle, niin kuin 1970-luvun Clairen polvessa. Bertrand Tavernier kokosi ystäviä ja sukulaisia luonnon helmaan vuoden 1984 elokuvassaan Sunnuntai maalla. Kuvataide oli tärkeässä osassa Tavernierilla.
Uuden polven ranskalaisohjaaja Olivier Assayas johdattaa perheen jäsenet maaseututaloon hienoviritteisessä uutuuselokuvassa Kesähetket (L´Heure d´ éte´, Ranska 2007). Elokuva on kuulunut Kluuvikadun Maximin ohjelmistoon. Assays (s. 1955) luetaan Ranskassa sellaisten energisten ohjaajien joukkoon kuin Mathieu Kassovitz, Eric Zonca, Cédric Klapish ja Dominik Moll.
Olivier Assayasilta on meillä esitetty aikaisemmin ainakin elokuva Kun kesä on ohi, joka valmistui 1990-luvun lopulla. Ranskassa hänen uusimmista töistään on hehkutettu 2000 julkaistua Les destinés sentimentales -elokuvaa. Viime aikojen merkittävistä uusista ranskalaisohjaajista maineikas on myös François Ozon (s. 1967), jonka 2000-luvun nautittavia elokuvia ovat 8 naista, Swimming Pool, Rakkaus: Meno & paluu ja Aika lähteä.
Kesähetkissä puhutaan, keskustellaan paljon. Se ei ole ihme, sillä nyt vietetään Héléne Marlyn (Edith Scob) 75-vuotispäiviä. Isoäidin maaseututaloon kokoontuvat kolme aikuista lasta perheineen. Mukana juhlimassa ja perheen tulevaisuudesta puhumassa ovat New Yorkissa vaikuttava muotoilija (Juliette Binoche), Kiinassa työskentelevä nuorempi veli (Jèrémie Renier) ja vanhempi veli Frédéric (Charles Berling), joka harjoittaa taloustiedettä Ranskassa.

Ohjaaja Olivier Assays

Olivier Assays ei keskity vain syntymäpäivien keskusteluihin, vaan Helénén maaseututalo esineineen ja muistoineen kohoaa tärkeään osaan. Isoäiti miettii, voidaanko talo myydä hänen kuolemansa jälkeen. Talo on täynnä taidetta, muistoja tunnetusta kuvataiteilijasta, impressionistisen kauden jälkeen tulleesta Paul Berthieristä, joka on ollut Hélénen isän veli.
Assayas arvioi itsekkään nykyelämän ja Hélénen yhteisöllisemmän ja sivistyksellisemmän aikakauden moraalisia eroja. Assayas ei tyydy tulkitsemaan vain kahden eri sukupolven tuntoja, vaan hän huomioi myös nuoret. Hélénen maaseututalo toimii Frédéricin teini-ikäisen tyttären järjestämien bileiden näyttämönä. Niin, ja Assayas muistuttaa kuin kuvien välistä, että Ranskakin on muutoksessa: globalisaatio vaikuttaa hyvin koulutettuihin ja toimeentuleviin ranskalaisiinkin, jotka saattavat löytää elantonsa ja mahdollisen onnensa ulkomailta.
Hélénen syntymäpäivät ovat Kesähetkien alkunäytös. Myöhemmin tarkastellaan Hélénen kolmen aikuisen lapsen halua tai haluttomuutta vaalia maaseututalon arvokkaita muistoja. Ne eivät ole vain henkisiä, vaan talossa on arvoesineitä, huonekaluja ja vaaseja, isosedän omia tauluja ja pari Corotia. Assayas puhuu impressionisteja edeltäneestä, uusklassiseen traditioon luottaneesta 1800-luvun maisemamaalarista Jean-Baptiste-Camille Corotista, jonka kuuluisia maalauksia ovat "Muisto Mortefontainesta" (1864) ja "Siniasuinen tyttö" (1874).
Maaseututalon taideteokset ja arvoesineet ilmentävät sivistyksen aikakauden loppua, mutta Olivier Assayas paljastaa katsojalle, miksi Musée d´Orsay on ollut tuottamassa Kesähetkiä. Elokuvaan liittyy museon pitkä esittelyjakso, joka tosin ei ole vain irrallinen. Näin näkyvä mainostaminen kyllä hiukan ihmetyttää, mutta ehkä eurooppalaisia laatuelokuvia ei voi enää tuottaa ilman tällaista sponsorirahaa. On Pariisin Musée d´Orsay sentään aivan toista kuin joku olutmerkki tai tupakkafirma.

Ajankohtainen kommentti

Tv-kesä on kulunut jälleen uusintojen merkeissä. Ylen kanavat ovat uusintojen tyyssijoja. Koska tv-ohjelmisto halutaan pitää ainakin pääkanavilla lähes vuorokauden mittaisena, on selvää, että ilman uusintoja ei selvitä. Voisiko joskus kokeilla tilannetta, jossa kanavat pidettäisiin kiinni ainakin päivisin?
Toinen erottuva tekijä on kesäohjelmiston kepeys. Sitä puolustellaan yleensä väitteellä, että kesällä ihmisten "aivot ovat narikassa". Tuollaista väitettä on vaikea ymmärtää, sillä ilman aivojen jatkuvaa trimmaamista ja harjoittamista ihminen vaipuisi vihanneksen tasolle. Ehkä valtaapitävät ja markkinamiehet haluavat tätä, jotta suomalaisetkaan eivät hoksaisi tarttua vaatimaan yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Televisio-yhtiöiden toiminta osoittaa niin kesällä kuin talvella, että uudistuminen tarkoittaa kaupallistumista ja viihteellistymistä. Samalla esimerkiksi Ylessä tuhotaan järjestelmällisesti entistä tärkeää sivistys- ja valistusperinnettä.
Kaupallisista kanavista Sanomien Nelonen väittää oikein logolla, että "viihde on hyväksi". Ei helvetti! Käännä milloin tahansa Neloselle, niin sieltä tulee sellaista ohjelmaa, että hetken sitä katsottuaan joutuu toteamaan: "Viihde on pahasta!". Ennen viihde saattoi olla eskapismia massoille, mutta nyt siitä on riisuttu kokonaan pois kaikki ihmisen mielen joskus tarvitsema pako todellisuudesta.
Yle Teema ei pärjää ilman jatkuvia uusintoja. Paljon televisiota katsova kokee ongelmaksi samojen ohjelmien lähettämisen niin Teemalla kuin TV1:llä - ja päinvastoin. Eikö Ylessä kannattaisi lisätä kuluttajavalistusta: Kerrotaan ohjelmatiedoissa, milloin ja millä kanavalla k.o. ohjelma on esitetty aikaisemmin. Tämä laskisi ärsyyntymiskynnystä, sillä kohta joudutaan vaatimaan lupamaksun alentamista kesäkaudelta.
Viime kesänä TV1:n uusista kesäohjelmista riitti sentään puhetta. Mark Levengood osoitti keskusteluohjelmallaan, että vielä voidaan tuottaa ja lähettää fiksuja ja oivaltavia tv-ohjelmia. Intervisionin TV1:lle tuottama Kuningas Alkoholi on toki ansiokas asiaviihdeohjelma, joka on parantanut jakso jaksolta. Yle Teeman musiikin rajoja fiksusti murtava Iiro irti on kesän parhaita uusia tv-ohjelmia. Aivan mianio oli jakso, jossa muusikko Iiro Rantala heittäytyi bluesin maailmaan sähäkän Erja Lyytisen opastuksella.
TV1:n lauantai-illan Arto Nybergin kesäduuniblues olisi joutanut olla lähettämättä. Nyberg selviytyy julkkishakuisten viihdemuusikkojen ja -kirjailijoiden kanssa, mutta muuten hänen ohjelmansa on vivahteetonta keskivertovelttoilua, malliesimerkki suomalaisia viime vuosina vaivanneesta keskiluokkaisen mitättömyyden tavoittelusta. Saman on aistinut Ylen kesäkauden aamu-tv:stä, josta on putsattu maton alle ohjelmassa aikaisemmin ilmennyt kriittisyys.
Kesän uusista tv-sarjoista lauantain alkuillan Naisten etsivätoimisto nro. 1 lienee tarkoitettu lasten kanaville. Muuten sarjat ovat lähes kokonaan uusintoja lukuun ottamatta sunnuntain Foylen sodan uusia jaksoja. Uusinnoista HBO:n tuottama Terapiassa on niin hyvä, että sen katsoo toisenkin kerran.
Uusista elokuvista erottui Susanne Bierin vahva Häiden jälkeen, joka näytettiin TV1:n tiistai-illan tanskalaisessa elokuvasarjassa. Tanskan uusi elokuva on voimissaan. Suomalaisten tekijöiden kannattaisi ottaa oppia Susanne Bierin teoksesta, nähtäisiin miten kotoiseen aiheeseen liitetään luontevasti globaali huoli kehittyvien maiden tilanteesta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 53

Etsijät (The Searchers, USA 1956), ohjaus: John Ford, käsikirjoitus: Frank S. Nugent - Alan LeMayn romaanista, kuvaus: Winton C. Hoch (Technicolor, Vistavision), musiikki: Max Steiner, pääosissa John Wayne (Ethan Edwards), Vera Miles (Laurie Jorgensen) Jeffrey Hunter (Martin Pawley), Ward Bond (kapteeni/pastori), Natalie Wood (Debbie Edwards), John Quaken (Lars Jorgensen), tuotanto: Merian C. Cooper/Warner Bros.

Vasta vuosikymmenien jälkeen, ikääntymisen edistyessä kovalla vauhdilla ja työelämän kiireiden jäätyä taakse muistaa asioita, jotka eivät ole tulleet aikaisemmin mieleen. Vuodenvaihteen Andalusian matkalla mieleeni palautuvat kevään 1969 kuntoutumisen hetket, nuo päivät ja kuukaudet, jolloin uimisesta, pyöräilystä ja lenkkeilystä muodostui elämäntapa, mutta myös keino saada vammautuneet jalat edes jollain tavalla toimimaan.
Tietenkin voi ajatella, että pakotan tällä itseni palaamaan aikaisemmin kadottamaani aikaan, Robertinkadun Astoriin, tuohon Himbergien Lii-Filmin teatteriin, jossa sai 7.3. 1969 uusinta-ensi-iltansa John Fordin ehkä kaikkien aikojen western Etsijät. Kolmosen ratikka oli kuljettanut minut sinne, teatteriin jossa myöhemmin koettiin monen uuden elokuvan lehdistö- ja yleisöesitykset (teatteria ei tietenkään enää ole olemassa).
Mieleenpainuvimpia oli Wim Wendersin amerikkalaisen odysseian Paris, Texasin ensi-ilta Astorissa 1980-luvun alussa. Se meni teatterissa yhtä mittaa vuoden. Ei sellaista nykyisin voi kuvitella tapahtuvan, sitä paitsi elokuvat katsotaan Helsingissä kahdessa multiplexissä tai kotona dvd-versioina. Sitä paitsi nuo lukuisat keskustan ympärillä sijainneet elokuvateatterit ovat osa kadonnutta aikaa: Kuka muistaa enää Astorin, Glorian, Regian, Tuuulensuun, Astran, Cineman, Adlonin, Ritzin, Coronan, Axan, Sinisen Kuun.
=====================================================================================================

Etsijät sai Suomen ensi-iltansa 5.10. 1956 Savoyssa, Kasarminkadun - nyt jo edesmenneessä - isossa teatterissa, jossa kokeiltiin 1960-luvulla Cinerama-esityksiä. Jos oikein muistan, niin eeppinen Kuinka villi länsi valloitettiin nähtiin teatterissa Cinerama-versiona. Eli kuvat eivät näy vain valkokankaan keskellä, vaan myös molempien sivustojen ulos taivutetuilla kankailla.
Minä näin John Fordin (s. 1895) kuningaswesternin ensimmäisen kerran Astorin uusintaensi-illassa. Fordin elokuvista tuttuja olivat jo kaunis Aavikon laki (1946), ratsuväkitrilogia Keltainen nauha, Rajarosvojen voittaja, Rio Grande (1949-1950), valloittava Irlanti-oodi Vaitelias mies (1952), hieno pienimuotoinen kyläkuvaus ...ja aurinko paistaa (1953), joka tuli kerhoesitykseen kouluaikoina. Tuttuja olivat myös ystävyyttä korostava western He ratsastivat yhdessä (1960), rento ja vapautunut Etelämeren seikkailijat (1963), uusintaan 1960-luvun puolivälissä saatu Stategoach eli Hyökkäys erämaassa (1939), josta kirjoitin arvostelun Ylioppilaslehteen ja tietenkin Vihan hedelmät sekä ehdoton Mies joka ampui Libertyn Valancen (1961).
John Steinbeckin romaaniin perustuva 1930-luvun lamakauden kuvaus Vihan hedelmät palasi Etsijöitä katsoessani mieleen. Mietin, olisiko Ford sittenkin voinut antaa isomman panoksen sosiaaliselle, jopa poliittiselle elokuvalle? Tähän viittasi, melkein olisi pakottanut vuonna 1940 valmistunut Vihan hedelmät, Fordin parhaimpiin kuuluva elokuva. Vihan hedelmät oli kirjana ja elokuvana kuin presidentti Rooseveltin New Dealin peili. Steinbeckin kirja ja Fordin elokuva tukivat presidentin pyrkimyksiä hinata isänmaa ulos lamasta yhteisöllisyydellä, nuorten työllistämisellä ja läpi osavaltioiden levittäytyvillä työprikaateilla, jotka entisöivät eroosion kuihduttamia maita.
Rooseveltia oli syytetty kommunistiksi, mutta hän tokaisi olevansa kristitty ja demokraatti. John Steinbeckin romaani ja John Fordin elokuva ovat järkyttäviä kuvauksia Kaliforniaan muuttavien pienviljelijöiden tilanteesta.
Steinbeckin romaani puristaa sanoiksi depression koko kuvan. Niin tekee Fordin elokuvakin, joka näytti amerikkalaisille, miten unelmien Kalifornia ei ehkä olekaan vielä paratiisi viljelijäperheille, joiden täytyi jättää keskilännen kuivettuneet kotinsa. Kuten Steinbeck myös Ford ylistää erään kriitikon mukaan syvyyssuunnassa ihmistä - tavallista, työtätekevää ihmistä.
=====================================================================================================

Nykyaikaiskuvaus Vihan hedelmistä poiketen Etsijät on kiukun ja vihan western, melkein raivoisa kertomus Ethan-sedästä (John Wayne), jonka veljeltä intiaanit ovat kidnapanneet Debbie-tyttären (Natalie Wood). Ethan-setä ei voi hyväksyä tätä, vaan lähtee etsimään tyttöä. Etsintämatka kestää vuosia.
Tuon matkan (noiden matkojen) aikana Ethanin luonnekuva muuttuu. Hänestä tulee entistä vihaisempi, hän ei pysty enää näkemään ihmisessä mitään hyvää. Vain suojattu ja rajattu perheyhteys voi taata ihmiselle onnen ja kunnollisen elinalustan.
Mutta samoin kuin Vihan hedelmissä Ford ylistää westernissään tavallista ihmistä. Vihan hedelmissä ollaan kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa työtätekevä ihminen joutuu myymään työpanoksensa, mutta kapitalismiin kuuluvat nousu- ja laskukaudet, reserviksi tarkoitetut työttömien armeijat. Etsijöiden aika on vielä agraarikulttuurin länsi, jossa toimeentulo revittiin maasta. Fordilla oli lähes myyttinen kosketus tuohon maahan, Ethan-sedän läheisten elämänpiiriin, jota vain ulkoinen paha voi uhata.
Vihan hedelmissä hyvän ja pahan rajat ovat hämärtyneet, kovaa vauhtia kasvavan teollisen kulutus- ja palveluyhteiskunnan kestoa koetellaan kollektiivisella lamalla. Ja osittain luonnon oikuilla. Steinbeckin ja Fordin ihmiset ovat noiden uhkien ja oikkujen armoilla.
Etsijöissä paha saapuu intiaanien muodossa Ethanin perhepiirin idylliin.
Jälleen kerran John Ford käy "sotaa" intiaaneja vastaan, mutta nyt enemmän yksilötasolla. Intiaanit on häivytetty joukkona taustalle, ratsuväkeä ei enää näy, joten yksilön, periksiantamattoman Ethan-sedän, täytyy pyrkiä sankaritekoon. Hänen on tuotava Debbie terveenä kotiin. Tuosta teosta, sen jatkuvista yrityksistä muodostuu Ethanin pakkomielle.
=====================================================================================================

John Fordia pidettiin konservatiivina ja patrioottina. Mutta ajatellaanpa ohjaajan moraalista testamenttia Mies joka ampui Liberty Valancen (1961), jonka jälkeen mestari ohjasi vielä neljä elokuvaa (sisällissotaepisodi Kuinka länsi valloitettiin -elokuvan, Etelämeren seikkailijat, Cheynne Autumn, Seitsemän naista). Mies joka ampui Liberty Valancen on nykyaikaan kurottautuva western, Etsijöiden ohella komplisoidumpi kuin mikään Fordin aikaisemmista, sanoisiko villin lännen ja sen valloituksen myyttiä tukevista elokuvista.
John Ford muuttui 1960-luvulla. Mies joka ampui Liberty Valancen on ohjaajan aikaisemman westerntuotannon yhteenveto, myös epäsuora kiitos presidentti John F. Kennedylle, joka oli noussut vähän aikaisemmin valtaan. Libertyssä korostuvat ne ihanteet, joita niin Kennedy kuin häntä edeltäneet toiset suuret amerikkalaiset presidentit Lincoln ja Roosevelt olivat ajaneet.
Nyt voi hyvällä syyllä sanoa, että Mies joka ampui Liberty Valancen on John Fordin vaikuttava demokratian ja sananvapauden puolustus. James Stewartin henkilöimässä lakimies Random Stoddardissa ei ilmene vain edistyksellisen poliitiikan ihanne, vaan välttämätön tarve sivistykseen ja suvaitsevaisuuteen. Eikä paha esiinny enää intiaanien hahmossa, van ilkeyden ja väkivallan airut on valkoinen mies, yhteisöä terrorisoiva Liberty Valance, jota Lee Marvin tulkitsee ikimuistettavista.
Astorin esityksessä mieleeni syöpyivät seuraavat asiat: mikä matkan kuvaus, upea ulkoilmaepiikka, vuodenaikojen vaihtelu, visuaalisesti nerokkaat otokset, joissa kamera suuntautuu ovesta tai ikkuna-aukosta horisontaalisesti ulos. Myöhemmin alkoi ymmärtää, että western on ohjauksellisesti Fordin huolellisimpia, sen kuviin on ladattu kaikki rakkaus. Eikä maaliskuussa 1969 kyynelien tuloa voinut estää hetkellä, jolloin Ford kiihdytti elokuvansa kliimaksiin, jossa Wayne nostaa hellin käsin vapautetun Woodin hevosen selkään.
Yhtä asiaa mietin Astorin hämärässä: Etsijät ja Nicholas Rayn Nuori kapinallinen valmistuivat lähes samoihin aikoihin, mutta Natalie Wood näyttää Fordin westernissä vielä pikkutytöltä, kun hän Raylla puhkesi nuoren naisen kukkaan. Ehkä se on elokuvaa, kameran keino näyttää ja muuttaa.
=====================================================================================================

John Wayne (1907-1979) oli sodanjälkeisen Amerikan ikoni siinä kuin Marilyn Monroe. Waynen poliittinen kanta oli tiedossa, mutta Liberty-elokuvan Tom Doniphonin roolissa hän ikään kuin riisui äärioikeistolaisen viitan yltään. Sitä emme enää jaksaneet ymmärtää, että Wayne ohjasi 1968 sotaisan Vietnam-elokuvan Vihreät baretit, joka tuki Nixonin presidenttikampanjaa. Jos en väärin muista, niin Helsingin esityksissä tapahtui elokuvaa paheksuvia mielenilmaisuja, jotka ylittivät uutiskynnyksen.
Marc Eliot kertoo kirjassaan "Clint Eastwood - viimeinen cowboy" (2009), miten presidentti Richard Nixon kutsui Clintin ja tämän vaimon Maggien elokuussa 1972 John Waynen, Glenn Fordin ja Charlton Hestonin ohella "villin lännen vastaanotolle" Valkoiseen taloon. Tämä tapahtui juuri ennen republikaanien puoluekokousta, jossa presidentti oli määrä nimetä uudelleen ehdokkaaksi.
Luemme Seppo Hyrkäsen suomentamasta kirjasta: " Nixon liehitteli Clintiä ikään kuin presidentti olisi ollut fani ja fani presidentti. Nyt pehmeä-ääninen ja irvimirrin tavoin hymyilevä Clint tiesi varmasti perineensä uuden manttelin. Wayne oli ollut tähän saakka westernien virallinen kova kaveri, mutta hänestä oli tullut vanha ja lihava, ja hän oli jo jonkinlainen parodia omasta itsestään, vaikka hän oli yhä äärioikeiston lemmikki."
"Vanha ja lihava" Wayne jätti meille arvokkaat jäähyväiset 1976 Don Siegelin Revolverimiehessä. Waynen kuolevan lännen miehen rooli tihkuu itseironiaa ja anteeksipyyntöä. Waynen "luoja" ja vakioohjaaja John Ford (syntyjään Sean Alousiys O´Feeney) oli kuollut kolmisen vuotta aikaisemmin. Kun Playboy-lehti haastatteli Orson Wellesiä ja kysyi mieluisinta amerikkalaista ohjaajaa, vastaus kuului : "...John Ford, John Ford, John Ford."
Westernin kovan kaverin "uuden manttelin" saanut Clint Eastwood muistetaan 1950-luvun tv-näyttelijänä ja antisankarin eleettömistä rooleista Sergio Leonen 1960-luvun italowesterneissä. Sen jälkeen hän hoiperteli vuosia väkivalta,- farssi- ja lännenelokuvista toiseen kunnes löysi kypsyytensä ohjaajana ja näyttelijänä 1992 Armottomissa. Ei Eastwoodia voi näyttelijänä merkitykseltään John Wayneen verrata, ei ohjaajana vanhoihin mestareihin, mutta kieltämättä Clint on ollut 2000-luvulla vahvassa vedossa kameran takana.

GERE VETERAANIPOLIISINA BROOKLYNISSÄ * * *

Siitä on yli kolmekymmentä vuotta, kun Richard Gere (s. 1949) herätti huomiota Richard Brooksin seksuaalista vapautumista heijastavassa Looking for Mr. Goodbarissa ja näytteli hienon pääosan Terrence Malickin ohjaamassa, 1900-luvun vaihteen keskilänteen sijoitetussa rakkausrdraamassa Onnellisten aika. Suosikkitähden puoleensavetävästä Gerestä tekivät 1980-luvun vaihteen aikoihin julkaistut Jenkit ja American Gigolo.
Ikääntyvä Richard Gere nähdään Brooklyn Finestissä vanhempana konstaapelina Eddienä, joka pääsee eläkkeelle muutaman päivän kuluttua. Eddien karhea rooli on Geren parhaita vuosiin. Antoine Fuguan (Trainings Day) ohjaama realistinen elokuva on velkaa Spike Leen 1980- ja 1990-lukujen New York -kuvauksille. Fugua kuvaa autenttisesti poliisivoimia, FBI:n toimintaa ja Brooklynin alamaailman välienselvittelyjä. Huumeet näyttävät rehottavan joka puolella. Fuguan elokuva on erittäin synkkä verrattuna Spike Leen teoksille, joissa New Yorkin urbaaneista ympäristöistä löytyi ilonkin aiheita.
Brooklyn Finest ei keskity ainoastaan Geren väsyneen, itsemurhaakin hautovan poliisin ympärille, jonka ainoa toimiva ihmissuhde on nuori prostituoitu Chantel (Shannon Kane). Eddie on muuan elokuvan lukuisista henkilöistä. Fugua kuvaa Brooklyniä monitapahtumaisesti, ison henkilögallerian avulla - aivan kuin Robert Altman Los Angelesia. Sen voi kyllä paljastaa, että Fugua on tehnyt Geren kovettuneesta veteraanikytästä elokuvansa positiivisimman henkilön. Ihanteensa menettänyt mies löytää lopun ratkaisuvaiheissa ehkä vielä jotakin toivoa ihmisyydestä.

Brooklyn Finestin muita henkilöitä ovat Ethan Hawken maanisesti tulkitsema nuori huumepoliisi Sal, peitetyössä oleva ja siihen läpeensä kyllästynyt poliisi Tango (Don Cheadle), huumepomo Caz (Wesley Snipes) ja sivummalla Eddien ystävä Chantel, jolle veteraanipoliisi tarjoaa ulospääsyä. Tärkeä sivuhenkilö on poliisi Carlo (Vincent D´Onofrio), joka tukee ja auttaa Salia. Ellen Barkinilla on agentti Smithin rooli.
Nuori, kovapintainen Sal haluaisi päästä perheineen eroon ahtaasta hometalosta, jossa vaimo yrittää selviytyä lapsineen. Salin kohdalla Fugua raottaa korruption esiriippua: Poliisin palkka ei ole kovin suuri, joten unelman toteuttaminen ei onnistu ilman isoja lisäansioita. Tarraako Sal huumerahaan, tunkeeko taskuihinsa taaloja tehdessään iskuja huumeasuntoihin?
Brooklyn Finest on ankara, väkivaltainen mutta hyvin moraalinen rikos- ja poliisidraama kovasta maailmasta. Siellä aseet ovat ainoa suojasi ja raha ratkaisee valintasi. Antoine Fugua säilyttää hyvin monitapahtumaisen kerronnan tasapainon, mutta äityy nykyelokuvan tavoin lopussa liian korostettuun väkivallan infernoon.
=====================================================================================================
Entä seksisymboli ja buddhisti Richard Geren elokuvaura? Epätasainen, ei niin kovin mieleenpainuva, mutta tyydyttävä sentään. Kolmenkymmenen vuoden uralta erottuvat ainakin Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon -klassikon amerikkalaisversio Polte veressä, jonka Jim McBride ohjasi 1983; 1980-luvun musikaali Cotton Club, Francis Ford Coppola ohjaustyö; 1990 valmistunut menestysfilmi Pretty Woman, joka nosti Julia Robertsin tähteyteen sekä vuoden 2000 Robert Altman -komedia Tohtori T ja naiset ja 2002 valmistunut sähäkkä musikaali Chicago.

Ajankohtainen kommentti

Minulla on teleoperaattori Soneran kallis laajakaista (miksi muuten Saunalahti maksaa lähes puolet vähemmän kuussa?). Sonera on lähettänyt jälleen uuden esitteen, jossa korostuu kuluttajaa koukuttava ilmaisu "Ilmaiseksi!". Todellakin Sonera, "juuri sellainen kuin sinä haluat", lupaa ennennäkemättömän tarjouksen asiakkaille: Musiikkia ja tv-kanavia ihan ilmaiseksi!
Kysymys on Soneran uudesta Spotify Premium- paketista, joka tuo rajattomasti musiikkia tietokoneelle - ilman mainoskatkoja. Kolmen kuukauden tilaus luvataan ilmaiseksi. En ota. En halua kuulla Soneran musiikkia, sillä minulle riittävät Ylen Radio 1:n ja Klassisen kanavan musiikit.
Lisäksi Sonera tarjoaa KotiTV -paketin 24 kk:n sopimuksella - 0 euroa/kk aina 31.12. 2010 saakka. Tietokoneellesi räätälöity Sonera KotiTV tuo silmiesi eteen UrhoTV Totalin, Disney-kanavapaketin ja MTV3- kanavapaketin. En tilaa. Minulla on jo UrhoTV, mutta se ei tule tietokoneeni ruudulle, vaan televisioon. Sitä paitsi minulle riittävät nykyiset television ilmaiskanavat.
Noissa tarjouksissa kannattaa olla tarkkana. Maininta 24 kk:n sopimuksesta merkitsee, että et pysty irtisanomaan Sonera KotiTV -pakettiasi, jos tulet katumapäälle. Toisaalta Sonera KotiTV -panostus osoittaa, miten teleoperaattorit ovat tulleet huseeraamaan tv-yhtiöiden pelikentälle.
=====================================================================================================
Nykyisin myös älykännykät imevät enemmän ja enemmän televisiolle tyypillistä aineistoa sisuksiinsa. Tätä en vain tajua: Kuka viitsii tihruilla elokuvaa kännykän pikkuriikkiseltä näytöltä, kun elokuvat eivät aina pääse oikeuksiinsa edes televisiossa?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 52

Orfeuksen testamentti (Le Testament d´Orphée, Ranska 1960), ohjaus ja käsikirjoitus Jean Cocteau, kuvaus: Roland Pointoiseau, puvut ja veistokset: Janine Janet, lavastus: Pierre Guffroy, musiikki: Georges Auric, Martial Solal, Gluck, Bach, Wagner, pääosissa: Jean Cocteau (runoilija), Jean Marais (Oidipus) Jean-Pierre Leaud (koululainen), Nicole Courcel (nuori äiti), Daniel Gelin (lääkäri), Maria Cesares (prinsessa), Yul Brynner (ovivahti), tuotanto; Editions Cinematographiqus/Jean Thullier.

Jean Cocteau (1889-1963) oli sodanjälkeisen ranskalaisen kulttuurin "enfant terrible", skandaalien ja yllätysten sorvaaja, joka liikkui taiteen monella alueella. Hän ei ollut vain elokuvantekijä, vaan hän oli runoilija ja näytelmäkirjailija, romaanikirjailija, teatteriohjaaja ja näyttelijä, piirtäjä ja balettien suunnittelija.
Jean Cocteau myönsi, että elokuva ei ole hänen ammattinsa. Aikalaiset puhuivat hänestä aina runoilijana, sinä tuntemattomana ja kuuluisana runoilijana, joka ei edusta mitään koulukuntaa. Cocteau selitti aikanaan paljon tekemisiään eri kirjoituksissa. Runoilijan tehtävästä hän totesi: "Runoilija ei saa pohtia runoutta, runouden, runojen täytyy syntyä itsestään. Tekstin on oltava kuivaa ja yksinkertaista. Runouden pitää syntyä kuvien organisaatiosta."
Jean Cocteaun elokuvantekijän ura alkoi vuonna 1925. Hän oli vasta 26-vuotias, mutta ilmeisen varhaiskypsä, sillä Cocteau oli julkaissut kuusitoistavuotiaana ensimmäisen runoteoksensa "Le lampe de d´Aladin". Cocteaun on sanottu kiinnostuneen elokuvasta kuvataiteen pohjalta. Hänelle liikkuva kuva oli mysteerio ja runoilijan pikantti sivuaskel. Cocteau oli 1920-luvun puolivälissä masentunut, joten nuori taiteilija ryhtyi käyttämään oopiumia, mutta siitä ei koitunut hänelle mielen vankilaa.
Jean Cocteau toteutti uransa aikana lukuisia lyhytfilmejä ja joukon kokoillanelokuvia, jotka hämmensivät ja ihastuttivat, suututtivat ja löivät ällikälle. Koskaan Cocteaun elokuvat eivät tavoittaneet suurta yleisöä, mutta yleisö tunsi hänet lehtien palstoilta. Juorut levisivät median kautta, ja niitä lisäsi taiteilijan poikkeava seksuaalinen suuntautuminen.
Toteuttaessaan ensimmäistä kokoillanelokuvaansa Runoilijan verta (1930) Cocteau väitti, että ei arvannut työhön ryhtyessään kyseessä olevan elokuvan, jota esitettäisiin katsojille. Kyllä sitä esitettiin, joka puolella maailmaa, mutta ennen kaikkea erikoisnäytännöissä ja yliopistojen elokuvakerhoissa. Tuo elokuva kiinnosti ja kiihotti valikoivaa yleisöä.
Runoilijan veren jälkeen valmistuneita kuuluisia Cocteau-elokuvia ovat Kaunotar ja hirviö (1946), Kaksoiskotka (1947), Hirveät vanhemmat (1948), Orfeus (1950) ja valintani Orfeuksen testamentti.
=====================================================================================================

Orfeus oli antiikin kuuluisin runoilija ja muusikko, joka joutuu erilaisten koitosten ja pettymysten jälkeen eristäytymään maailmasta: hän alkaa kaivata vaimoaan Eyrydikeä. Orfeus näkee harhoja Eyrydikestä, joka lopulta kuolee. Tuskan vallassa Orfeus tunkeutuu manalaan, Kuolleiden valtakuntaan. Hän saa tuoda vaimonsa takaisin elämään, jos ei katso tätä koskaan kasvoihin. Kohtalo vain ei taida olla Orfeuksen puolella.
Jean Cocteau kiinnostui jo varhain Orfeus-aiheesta, joka on innoittanut kymmeniä säveltäjiä maailman sivu Monteverdistä Haydniin, Lisztiin... Cocteau laati vuonna 1925 Orfeus-aiheesta näytelmän, joka hätkähdytti yleisöä vähän samalla tavalla kuin espanjalaisen Luis Buñuelin surrealistinen Andaluusialainen koira pari vuotta myöhemmin. Nuoruuden näytelmässään Cocteau osoitti, mitä tuleman piti: näyttämölle koottiin kaikenlaista modernia esineistöä, ja vaikutelmaa tehostettiin muun muassa puhuvilla hevosilla. Cocteau halusi riisua mystiikan antiikin tragediasta.
Vuoden 1950 Orfeus-elokuva on näytelmän kypsempi versio, sisäistetty cocteaulainen leikki kuolemalla. Cocteau puhui jännityselokuvasta, jossa mytologia ja yliluonnolliset elementit leikkaavat toisensa. Kuolema on labyrintti, jonne kohtalo johdattaa runoilijan.
Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneessa Orfeuksen testamentissa ikään kuin vahvistetaan Orfeus-elokuvan ja varhaisen näytelmän teemat. Ikääntynyt Cocteau tilittää mennyttä elämäänsä ja vakuuttuu, että eloonjääminen on pelkkä harha. Siksi runoilijan - niin elokuvan Orfeuksen kuin sen tekijän Cocteaun - on katsottava peileihin, joissa hän näkee vanhenemisen merkit ja aistii lopulta kuoleman.
=====================================================================================================

Näin Orfeuksen testamentin maaliskuun alussa 1969 pienessä ja viihtyisässä Astrassa. Se oli tullut ensi-iltaan 28.2. Suomi-Filmi oli tarkistuttanut elokuvan elokuva-tarkastamossa kaksi vuotta aikaisemmin, joten ensi-iltaa pantattiin. Kävelin hiljaa Taka-Töölön kodistamme, jossa asuivat minun lisäksi vaimo ja hiukan yli vuoden ikäinen tytär, rauhaisalle Töölöntorille, jatkoin sieltä kohti Kauppakorkeakoulua, mutta hyvissä ajoin ennen sitä käännyin vasemmalle Tunturikadulle, jossa hieno pieni laatuelokuvateatteri Astra sijaitsi. Tuota elokuvataiteen pyhättöä ei enää ole.
Miksi kävelin hiljaa?
Olin maannut auto-onnettomuuden jäljiltä vedossa neljä kuukautta edellisen syksyn ajan, ensin Lohjalla ja sitten Töölössä. Se oli raastavaa liikkumattomuuden aikaa. Jaksoin sen syksyn nähdessäni pienen tyttäreni saapuvan vierailulle äidin sylissä. Pääsin pystyyn vasta vuodenvaihteen jälkeen. Täytyi opetella uudelleen kävelemään. Eikä se ollut helppoa.
Tuskin olisin pystynyt käymään elokuvissa ennen Orfeuksen testamenttia. Töitä kyllä aloittelin pikku hiljaa. Olin toiminut Suomen Sosiaalidemokraatin arvostelijatehtävän lisäksi vuodesta 1967 Aamulehden kriitikon Erkka Lehtolan juontajakumppanina TV2:n Filmikalenterissa, jota Leena Lohtander ohjasi Tampereen studiossa. Sairaalavaihe oli keskeyttänyt senkin työn, mutta muistan Lohtanderin tulleen kuvaajan ja äänittäjän kanssa alkukeväästä 1969 asuntoomme, jossa nauhoitettiin jokin juontamani pätkä. Orfeuksen testamentista en suinkaan puhunut tv-ohjelmassa, mutta Jean Cocteaun elokuvan kuvat elivät nauhoitusta tehtäessä vahvasti mielessä.
Vasta myöhemmin olin lukenut, että Orfeus-elokuva oli totaalinen taloudellinen fiasko. Jean Cocteau hivutettiin ulos ranskalaisesta elokuvateollisuudesta, mutta kuten runoilijan lausunnoista olemme saaneet lukea, niin sepä ei kiusannut häntä yhtään. Cocteau korosti aina olevansa "yksinäinen susi", jolle sopi paremmin paikka syrjässä valtavirrasta. Edes toisen maailmansodan jälkeen saavutettu arvostus elokuvaohjaajana ei muuttanut hänen kantaansa. Cocteaun 1950-luku kuluikin lyhytfilmien ja dokumenttien parissa.
Orfeuksen testamentti syntyi "sydämenpistosta", koska Cocteau aavisti loppunsa lähestyvän. Monet ovat ihmetelleet, miksi elokuvaa ei ole kelpuutettu Ranskan uuden aallon perusteosten joukkoon. Cocteauta tutkinut Claude Beylie on muistuttanut, että elokuva on sataprosenttinen esimerkki yhden tekijän teoksesta, joka vahvistaa 1950-luvun cahierslaisten luoman auteur-teorian. Mutta Cocteau oli liian vanha uudenaallon nuorten tekijöiden joukkoon.
=====================================================================================================
Astran näytännössä nuori kriitikko antoi silmänsä häikäistyä Cocteaun runollisista kuvista eikä paljon miettinyt, mistä elokuva kertoo. Myöhemmin sain sitten lukea, että Cocteaun mukaan elokuvassa ei ole oikein mitään "pointtia", ei aihetta, ei juonta, mutta sen kuvissa lepattaa runoilijan sielu. Cocteau lisäsikin elokuvan nimen perään lauseen "eli älkää kysykö minulta miksi?"
Nyt tiedämme, että 400 kepposen ohjaaja François Truffaut toimi kummina ja tukijana Orfeuksen testamentin tuotannossa. 400 kepposta (1958) menestyi niin hyvin, että Truffaut halusi sijoittaa rahojaan Cocteaun viimeiseen elokuvaan. Truffautin mukaan oli kulttuuriskandaali, että Cocteaun tapainen elokuvantekijä ei saa mistään rahoitusta.
Jean Cocteau tunnustikin, että Orfeuksen testamentti tehtiin Truffautin ansiosta. Cocteau ei koskaan kieltänyt kiitollisuuttaan Truffautille, sanoi nuoren ohjaajan tuoneen hänelle onnea. Elokuva omistettiinkin runoilijan testamenttina tuleville toisiaan seuraaville nuorisoille, jotka tukivat Cocteauta.
=====================================================================================================

Jean Cocteau kuoli lokakuun yhdennentoistapäivän iltana vuonna 1963: Hän oli kuullut aamulla Ranskan rakastaman laululinnun Edith Piafin poismenosta. Elokuvia tehdessään Cocteaulla oli tutkijoiden mukaan "toinen jalka elämän, toinen kuoleman puolella". Tuona lokakuisena iltana kuoleman laakson ovet olivat avautuneet lopullisesti. Jean Cocteau oli päässyt tuonpuoleiseen, jota hän oli yrittänyt selvittää elokuvissaan ateistina, aivan toisella tavalla kuin ruotsalainen Ingmar Bergman, joka kristittynä sisällytti vuoden 1956 Seitsemänteen sinettiin Gunnar Björstrandin Jönsin lausumat kuuluisat realistiset sanat: "Minun on pitänyt tulla muistuttamaan ihmisiä, että jokaisen on kuoltava."
Tajusinko Astran arvokkaassa teatterisalissa kevällä 1969, että kuviltaan säkenöivä Orfeuksen testamentti on erään elämäntyön synteesi. En, koska en ollut nähnyt Cocteaun aikaisempia elokuvia. Siihen tuli tilaisuus vasta vuosia myöhemmin, kun Suomen elokuva-arkisto esitti Cocteau-sarjan. Samalla arkiston julkaisusarjassa ilmestyi ranskalaisen elokuvaesseistin Claude Beylien kirjoituksista koottu Cocteau-teos. Astran valkokankaan edessä ymmärsin yhden olennaisen asian: kuvat ovat kuin uni, josta heräämme vasta kun saliin sytytetään valot.

JIM MORRISONIN ELÄMÄ JA KUOLEMA * * *

Oliver Stone ohjasi kuusikymmenlukunsa nuoruuden muistona 1991 draamaelokuvan The Doors, jonka keskiössä vaappui kuuluisan amerikkalaisen yhtyeen laulusolisti Jim Morrison. Stone keskittyi vahvoin kuvin, hiukan ehkä liikaakin fiktiota punoen The Doors -yhtyeen toimintaan, musiikkiin ja etenkin Morrisonin ihmissuhteisiin. Keskeiseksi dramaattiseksi juonteeksi kohosi Jimin ja tyttöystävä Pamela Coursonin (Meg Ryan) vaikea suhde. Val Kilmer esitti omaperäistä musiikkia luovaa Jim Morrisonia. Hän sopi erinomaisesti rooliin. Elokuvan ystävät muistavat The Doors -yhtyeen Francis Ford Coppolan hurjasta Vietnam-odysseiasta Ilmestyskirja. Nyt. (1979), jossa soi kappale "The End".
Tom DiCillo on ohjannut dokumenttielokuvan When You’re Strange Jim Morrisonin elämästä ja The Doors -yhtyeen lyhyestä menestyksen kaudesta. Yhtye perustettiin 1965. Se toimi suurin piirtein Jim Morrisonin kuolemaan 1971 saakka. Runoilijan haaveita elätelleen sanoittaja ja laulusolisti Jim Morrisonin ohella outoa musiikkia tekevään yhtyeeseen kuuluivat rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek. DiCillo korostaa Morrisonin ja yhtyeen muidenkin jäsenten halua tehdä musiikkia, jossa pyritään välttämään kaupallisia kompromisseja. Soundi löytyi jostakin bluesin ja rockin välimaastosta. Morrisonin sanoituksissa paloi omasta kasvualustasta kummennut tuska ja epätoivo.
When You’re Strangen ohjaaja on kertonut saaneensa elokuvaan ainutlaatuista materiaalia. Osa saattaa olla ennennäkemätöntä, ja Johnny Deppin lakonisesti juontaman elokuvan pääpaino asettuu Morrisonin henkilöön, yhtyeen joskus jopa ylitsepääsemättömän vaikeisiin studionauhoituksiin, lavaesityksiin ja 1960-luvun lopun psykedeelisiin LSD-trippeihin. Jim Morrisonin kiihtyvä huumeiden ja alkoholin käyttö tuodaan kaihtelematta ilmi. Ongelmallinen isä-suhde valottuu. DiCillo on saanut elokuvaansa olennaisen kohtauksen, jossa Jim Morrison ottaa kantaa 1960-luvun väkivallan, nuorisoliikehdinnän, kansalaisoikeusliikkeen ja Vietnamin sodan ilmapiriin: "En puhu marsseista ja mielenosoituksista, vaan haluan edistää hauskanpitoa ja rakkautta", Morrison lataa lavalla poliittiseksi kannanotoksi.
=====================================================================================================

Tom DiCillon elokuva puhuttelee varmasti enemmän katsojia, jotka ovat vasta äskettäin löytäneet The Doors -yhtyeen nerokkaan musiikin. Viime aikoina 1960-lukua on muisteltu niin tiiviisti erilaisissa teoksissa, että DiCillon uutismateriaali Kennedyistä, Kingistä ja Kent-yliopiston väkivallasta tuntuu vanhan toistolta. Oliver Stonen elokuvan parikymmentä vuotta sitten nähneenä ja sitä arvostavana en pystynyt löytämään DiCillon dokumentista kovin paljon uutta (pieni löytö on lyhyt katkelma Morrisonin UCLA:n elokuvakoulussa tekemästä oppilasfilmistä).
Tom DiCillon ja Oliver Stonen painotukset eroavat osittain toisistaan - etenkin Pamela Coursonin osuus jää dokumentissa kovin vähälle, kun se taas korostuu "hollywoodmaisesti" The Doors -elokuvassa. Lavaesiintymiset ovat molemmilla ohjaajalla kiehtovaa nostalgiaa. DiCillo saa elokuvaansa hyviä huomioita ajankohdan konservatiivien asenteista ja poliisin toiminnasta. Myös Morrisonin radikaalit, jopa härnäävän rohkeat temput yleisön edessä tulevat oivasti todistetuksi.

Ajankohtainen kommentti

Jalkapallon MM-kisat päättyivät Etelä-Afrikassa. Suomessa Yle TV2:n viimeiset lähetykset keräsivät parhaimmillaan yli miljoona katsojaa. Jalkapallo on siis suosittu urheilumuoto täällä Pohjolassakin, joskin pitää muistaa, että Yle loi kisojen ympärille houkuttelevan tuotemerkin ja rummutti niitä aivan kuin mitään muuta ei enää kanavilla menisikään. Vaikutti myös siltä kuin Ylen kisastudiossa ottelut selitettiin parhain päin. Joku olisi voinut huomauttaa liian pitkistä kisoista - eikö viisi viikkoa ala olla jo sietokyvyn rajamailla. Fifa ei rahan ahneudessaan pysy enää nahoissaan. Sitä paitsi loppuottelu oli laadultaan kehno.
Kotikatsomossa hiljennytään keskikesän rauhaan. Onnittelut lähetetään Espanjalle, joka liitti nimensä ensimmäisen kerran MM-kisojen kultataulukkoon. Onnittelut ansaitsee myös loppupeleihin selviytynyt ainoa eteläamerikkalainen maa Uruguya ja tietenkin kestomenestyjä Saksa, jonka paukut eivät riittäneet aivan loppuun saakka.Terveiset myös Diego Maradonalle ja Argentiinalle: sellaista jalkapalloa haluamme katsoa, mutta valitettavasti sen aika on ohi, ja nyt pokaali voitetaan Espanjan harjoittamalla 1-0 -taktiikalla.
Huomattavaa kisojen aikana oli, että saksalaiset rohkenivat näyttää tuntonsa ja lippunsa. Kuvat Berliinin Brandenburgin torin isolta screeniltä Saksan-pelejä seuraavista ihmismassoista (väkimäärä ylitti varmasti Kennedyn vierailun kesäkuussa 1963 ja presidenttiehdokas Obaman käynnin kesällä 2008 Berliinissä) eivät jättäneet mitään arvailujen varaan.
Länsi-Saksassa ja myöhemmin yhtyneessä Saksassa ei vielä uskallettu näyttää kovin julkisesti saksalaisuutta, sillä Kolmannen valtakunnan hirmuperintö kahlitsi mieliä. Nyt toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut niin paljon vuosikymmeniä, että annetaan saksalaisille oikeus tunnustaa väriä ainakin suurten urheilutapahtumien yhteydessä. Sen syvempään kansallismielisyyteen ei ole toivottavasti aihetta Saksassa eikä muuallakaan. Vain valtioiden välinen rauhanomainen yhteistyö yhteiskunnan kaikilla alueilla estää kansalliskiihkon ja fasismin syntymisen.
=====================================================================================================
Jalkapallo on elämää suurempi asia. Sen huomasi ranskalaisista lehdistä, sillä vallanpitäjät ja eliitti, tavallinen kansa ja jopa intellektuellit antoivat kyytiä Ranskan maajoukkueelle. Lehtien mukaan maajoukkue petti ranskalaiset, tahrasi Ranskan maineen. Harva muisti, että ei ole kulunut kovin monta vuotta siitä, kun Ranskan jalkapallomaajoukkue voitti niin MM- kuin EM-kisat.
Urheilussa eletään nousu- ja laskukausia. Sellainen on menossa Ranskassa, mutta kannattaa muistaa, että ei maata voi arvioida vain jalkapallon- tai urheilumenestyksen perusteella. Ranskalaisetkin voisivat aivan hyvin paistatella hienon kirjallisuutensa ja elokuvansa saavutusten siimeksessä. Parhaillaan Helsingin ohjelmistossa on esillä nautittava elokuva Kesähetket - ei sellaisia elokuvallisen osaamisen ja älyllisen nokkeluuden taidonnäytteitä synny joka päivä Suomessa.
Etelä-Afrikan kisat eivät osoittaneet, että vain Ranskan maajoukkue oli haluton ja väsynyt. Oli samaa nähtävissä Englannin ja Italian joukkueissa. Syynä on varmasti ollut huippupelaajien rankka syksy- ja kevätkausi omissa seurajoukkueissaan. Ilmenee myös asioita, jotka kertovat nykyjalkapallon muutoksesta globaalisti.
Moniko Afrikan maajoukkueen pelaajista pelaa kaudella oman maansa seuroissa? Ei moni. Auttaako Italiaa, että esimerkiksi Inter Milanin vakiomiehistö koostuu ulkolaisista pelaajista? Entä Etelä-Amerikan maajoukkueet? Suurin osa pelaajista hankkii leipänsä Euroopassa. Hankkii leipänsä, totta vie, ei vain hanki, vaan rikastuu suunnattomasti. Huippupelaajien palkkiot ovat nykyisin niin tähtitieteellisiä, että ei ole ihme, jos kaikilla ei riitä intoa maajoukkueen peleihin. Itse asiassa palkat alkavat olla nykyjalkapallon syöpä: Muutama eurooppalainen huippuseura pystyy kilpailemaan hirmusummilla, toiset jäävät nuolemaan näppejään (Chelsean pomo Abrahamovitsh aikoo hankkia MM-kisoissa epäonnistuneen Fernando Torresin miehistöönsä 66 miljoonalla eurolla!!!).
Ei ole julkinen salaisuus, että monet "rikkaat huippuseurat" ovat myös taloudellisissa vaikeuksissa. Jostain syystä vain rahaa näyttää löytyvän milanolaisten, barcelonilaisten, madridilaisten, muncheniläisten, lontoolaisten ja manchesterilaisten huippuseurojen pelaajapalkkioihin. Lamasta tai taantumasta huolimatta. Ei se koske koskaan jalkapalloa.
=====================================================================================================
Entä Suomi? Pääsy EM-kisoihin tai MM-kisoihin siirtyy kauemmaksi ja kauemmaksi. Hyvä juoniorityö saattaisi kannattaa, synnyttää nuoria huippuja, jotka pääsisivät pelaamaan Euroopan huippuseuroihin, mutta mistä raha. Viime aikoina on kuultu negatiivisia uutisia Veikkausliiga-seurojen taloudellisista vaikeuksista. Ja kyllä lapsikin osaa päätellä, että 900-1500 katsomomäärillä ei pystytä pitämään edustusjoukkuetta ammattimaisessa kuosissa. Tuskin voidaan harjoittaa tuloksellista juniorityötäkään. Siksi kai Suomenkin ainoa mahdollisuus päästä kisoihin riippuu nykyjalkapallon rakenteiden uudistamisesta: Pelaajapalkkiokatot, joukkueille tietty enimmäismäärä ulkolaisia pelaajia (esim. 5-6) ja Fifa radikaalisti tukemaan Etelä-Afrikan kisoistakin kertyneillä jättituloilla kehittyvien ja pienten jalkapallomaiden sarja- ja kasvatustoimintaa. Siis Suomenkin.

P.S. Taannoin kirjoitin kuulleeni, että Etelä-Afrikan kisoissa stadioneilla toimi 120 tv-kameraa. Oli ylimitoitettu luku. Suomen jalkapallomaajoukkueen organisaatioon kuuluva Lennart Wangell toimi MM-kisoissa ottelukoordinaattorina Ellis Parkin -stadionilla. Hän vahvistaa haastattelussa (HS. 11.7. 2010) kameroiden määräksi 50. Onhan sekin jotain, kun Wangellin mukaan parikymmentä vuotta sitten kisoissa kuvattiin kymmenellä kameralla. Silti epäilen: Hurjat kameramäärät vääristävät itse pelin, kymmenen kameraa pitäisi tunteet kotikatsomoissa kurissa.