Runoilijoiden traaginen rakkaus

"Pallo pyöri, päivä pysyi."
Lauri Viita, Moreeni (1950)
=================================
Suomalaisten kirjailijoiden elämästä kiinnostunut Heikki Huttu-Hiltunen ohjasi joitakin vuosia sitten suurenmoisen dokumenttielokuvan unohdetusta Markku Lahtelasta, jonka 1960-luvun lopun kokeellinen Se-romaani on merkittävä teos. Kolmisen vuotta sitten Q-teatteri esitti Huttu-Hiltusen näytelmän, joka keskittyi runoilijoiden Lauri Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisään rakkaustarinaan. Meriluoto elää edelleen, mutta Viita kuoli 1965 - auto-onnettomuudessa.
Lauri Viita oli Tampereen Pispalan poikia. Hän syntyi 1916 kirvesmiehen perheeseen. Viita opiskeli keskikouluun saakka, mutta siirtyi sitten ruumiilliseen työhön. Hän kirjoitteli nuorena runoja, joita julkaistiin tamperelaisissa lehdissä. Viidan häikäisevä esikoisteos Betonimylläri ilmestyi 1947. Vain vuosi aikaisemmin julkaistiin Aila Meriluodon erinomainen esikoisteos Lasimaalaus. Aila oli silloin 22 vuotias.
================================================
Q-Teatterin näytelmäesitys osoitti kouraantuntuvasti, miten itsekäs ja mahtipontinen Lauri Viita - toinen tunnettu teos on romaani Moreeni - dominoi rakkausuhdetta. Aila Meriluodon luomisvoima kuihtui Lasimaalauksen jälkeen. Aila ikään kuin hukkui Laurin miehisen voiman ja itsevarmuuden alle. Ailasta tuli Laurin runojen puhtaaksikirjoittaja ja kuuntelija. Siis perinteinen muusa. Ehkä hän halusikin näin käyvän.
Heikki Kujanpää ohjasi Q-Teatterin hienon esityksen. Pääosissa nähtiin Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Sama kolmikko vastaa myös elokuvasta Putoavia enkeleitä, joka on vuoden 2008 vimeinen varteenotettava kotimainen elokuva-ensi-ilta. Elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä Kujanpään ja Huttu-Hiltusen ohella Sami Parkkinen.
Minusta Viidan ja Meriluodon myrskyinen rakkaustarina sai teatteriesityksessä paremmin siivet alleen. Elokuvasovituksen tekijät ovat halunneet löytää tarinaan jotakin uutta, vaihtaa painopistettä. Voisiko sanoa: sekoittaa lisää fiktiota faktaan. Tulos ei aivan tyydytä.
Elena Leeven esittämä Viidan ja Meriluodon fiktiivinen tytär Helena saa Putoavissa enkeleissä liian paljon tilaa ja osaa. Oikeastaan Helenasta tulee elokuvan päähenkilö. Hän johdattaa katsojan ihailemansa isän eli Lauri Viidan tarinaan. Ihailu on viety osittain koomiselle tasolle.
Toisaalta Helena kokee olevansa aivan kuin uudesti syntynyt Aila, äitinsä. Elokuvan tekijöiden mukaan nainen ei opi mitään edellisen sukupolven naisten virheistä. Järkyttävältä vaikuttaa nykyisestä näkökulmasta naisen alistuneisuus miehen määräilyn edessä. Tietenkin kannattaa muistaa, että Viidan ja Meriluodon rakkaustarinan aikana oli tavallista, että nainen jäi tukemaan miehen uraa.
====================================================
Putoavia enkeleitä on elokuvana rohkea yritys. Jos sitä vertaa vuoden viimeiseen kotimaiseen ensi-iltaelokuvaan, JP Siilin ohjaamaan onttoon ja hengettömään Blackoutiin, niin ero on kuin yöllä ja päivällä.
Näyttelijätyöltään, maisemakuviltaan ja rakkaustarinan räjähdyspistekohtauksiltaan Putoavia enkeleitä on varteenotettavaa kotimaista elokuvaa. Uskon, että ne katsojat, jotka eivät olle nähneet alkuperäistä teatteriesitystä, voivat nauttia elokuvasta vielä enemmän.

Ajankohtainen kommentti

Julkisen palvelun luparahotteista Yleä enemmän ja enemmän internetiin vievä toimistusjohtaja Mikael Jungner haaveilee suomalaisesta kilpailijasta YouTubelle. Mainosrahoituksella toimiva amerikkalainen nettiyritys tarjoaa tietokoneen käyttäjälle mahdollisuuden lähettää omia vidoeitaan nettiin ja sukeltaa videoiden maailmaan.
Samaan aikaan Yle supistaa tv-elokuvien tuotantoa. Kaikki liikenevä raha näyttäisi menevän urheilulle ja sarjadraamatuotannolle, josta Kotikatua pidetään TV1:n lippulaivana. Suomalaisen tv-elokuvan mestari, Ylen Matti Ijäs joutuu ohjaamaan Kotikadun jaksoja, vaikka hänellä pitäisi olla oikeus ja vapaus Ylen palkkalaisena keskittyä tv-elokuviensa suunnitteluun ja ohjaamiseen.
Ylessä on luvattu lisää rahaa draamatuotantoon. Nyt on paljastunut, että Ylen johdon kaavailema 5 miljoonan euron lisäsatsaus kotimaiseen tv-draamaan menee "salatut elämät" tyyppiseen päivittäissarjaan. Sitä aletaan tehdä TV2:ssa Tampereella. Eikö tällainen kehitys ole kulttuuriskandaali? Lehdissä sitä ei ole uutisoitu, koska nykyisin uutisoidaan kiltisti kaikki, minkä toimitusjohtaja Jungner esittää.
=================================================
Sopii kysyä, miten Ijäksen ohella käy katsojien rakastaman Raidin ohjaajalle Tapio Piiraiselle, joka on Ylen palkkalistoilla. Häneltä nähtiin pari viikkoa sitten loistelias tv-elokuva Suuri performanssi?
Valitsen sen vuoden 2008 suomalaiseksi tv-tapaukseksi.

Toivotan hyvää joulua lukijoille!

Nuoruuden ystävät kohtaavat jouluaattona








Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras elokuva kahteenkymmeneen vuoteen.
========================================================
Kolme miestä, kolme nuoruuden ystävää: Poliisi (Pertti Sveholm) opastaa raskaana olevaa venäläisvaimoa suomalaisen joulun tavoille; eronnut ammattivalokuvaaja (Kari Heiskanen) aikoo päättää elämänsä, sillä syöpähoidot on lopetettu; Ranskassa työskentelevä näyttelijä (Timo Torikka), joka yrittää parantaa välit poikaansa (Tommi Eronen), mutta kuuleekin ex-vaimonsa joutuneen sairaalaan.
Kolme viisasta miestä kokoaa nämä eräällä tavalla onnettomat, elämässään ja ihmissuhteissaan ja avioliitoissaan pettyneet viisikymppiset kaverit jouluaattona karaokeyökerhoon. Se on suljettu, mutta isäntä (Aake Kalliala) armahtaa miehiä ja avaa heille oven. Juodaan, kerrotaan miten elämä on mennyt, yritetään olla kerrankin avoimia ja rehellisiä.
Niin, yritetään kovasti, mutta eri asia on sitten pystytäänkö. Ehkä vain poliisi ja valokuvaaja pystyvät, mutta hekin vain yökerhon miestenhuoneessa. Siellä vilahtaa asekin, jotta totuus synnytyslaitokselle viedyn venäläisvaimon lapsen isästä selviäisi.
Entä miten suhtautua, kun näyttelijän kännykkään soittaa ranskalaismies, "cherie", josta muut ystävät heittävät herjaa. Ja saako näyttelijä yhteyden poikaansa vai jatkuuko vuosien viha. Eikä tässä kaikki: karaokekappaleet kertovat jotakin pakahduttavaa miehen menetetystä elämästä, siitä tosiasiasta, että elämä ei useinkaan mene niin kuin oli ajateltu tai suunniteltu.
========================================================
Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras ohjaustyö lähes kahteen vuosikymmeneen. Mika (s. 1955) on jäänyt aina Aki-veljensä varjoon. Mikan ensimmäisiin kuuluvat suomalaiset omat elokuvat Armottomat (1982), Rosso (1985) ja Zombie ja kummitusjuna (1991) lupasivat paljon. Väliin mahtui epäonnistumisia kuten Klaani (1984), Paperitähti (1989) ja Cha Cha Cha (1989).
Mika Kaurismäellä oli tarve kokeilla eri tyylilajeja. Hän ei tyytynyt toistamaan samaa teema, vaan hän liikkui mielellään roadmoviesta komediaan, rikoselokuvasta dokumenttiin. Alkutuotannon perusteella Mika pyrki selvästi 1950-luvun Matti Kassilan kaltaiseksi elokuvan ja ohjauksen ammattimieheksi. Mika halusi myös päteä kansainvälisissä tuotannoissa, liikkua joustavasti Saksassa, Yhdysvalloissa ja Brasiliassa.
Kansainväliset liikkeet ja tuotannot juoksuttivat Mika Kaurismäkeä 1990-luvun vaihteesta aina 2000-luvulle. Syntyi epätasaisia elokuvayritelmiä, visuaalisesti kiehtoviakin ohjaustöitä, jotka jäivät sisällöllisesti epämääräisiksi. Käsikirjoituksen onttous tai raakilemaisuus paljastui sellaisissa kansainvälisissä tuotannoissa kuin Amazon (1990), The Last Border - viimeisellä rajalla (1993), Condition Red (1995), L.A. Without Map (1998) ja Highway Society (1999).
Kolme viisasta miestä on hyvin kirjoitettu, mestarillisesti ohjattu elokuvatyö, maailmalla liikkuneen "tuhlaajapojan" komea paluu kotiin. Käsikirjoitusta on ollut kirjoittamassa lahjakas Petri Karra, jonka esikoisromaani Haarautuvan rakkauden talo (2008) on pöydälläni. Se on osuva satiiri ja inhimillinen komedia eroavista kolmevitosista, hyvintoimeentulevista koulutetuista ja varakkaista nuorista aikuisista koston, kiusaamisen ja pornon katveissa.
Kolmea viisasta miestä tehtäessä Petri Karra todistaa kykynsä elävään dialogiin. Mutta elokuvassa on paneuduttu myös improvisaatioon ja näyttelijöiden mahdollisuuteen luoda vuorosanoja kuvausvaiheessa. On syntynyt kaiken umpioitumisen välttävä aito ja autenttinen, raikas ja rehellinen elokuvatyö. Miesnäyttelijöidemme valioihin kuuluvat Heiskanen ja Sveholm ovat fantastisia, mutta vähemmän tunnettu Timo Torikka melkein varastaa koko elokuvan. Torikka on elämänsä roolissa näyttelijänä, jolla on vaikeuksia puhua totta.
Rauno Ronkaisen hallitusti fokusoitu taitavasti asemoitu kameratyö viehättää silmää.
==========================================================
Kolme viisasta miestä on sovinnon, armon ja toivon elokuva. Siinä syntymä viittaa elämän ihmeeseen samalla kuin kuolema antaa ihmiselle lupauksen vapaudesta. Elokuvan loppupuolen huikea totuuden hetki on jotakin ainutlaatuista uudessa kotimaisessa elokuvassa: Irina Björklundin esittämän masennuslääkkeitä syövä ja minuutensa kadottanut nainen ilmestyy kuin tyhjästä karaokeyökerhoon ja saa kolme miestä ymmälle.
Enkä unohtaisi Aake Kallialaa karaokeisäntänä: pieni sivuosa on vaatetusta ja replikointia myöten täysosuma.

Ajankohtainen kommentti

Suomalaisen elokuvakulttuurin surkea tilaa näkyy niin elokuvatarjonnassa kuin teattereiden ohjelmapolitiikassa. Väki ryntää sakeana uuteen Bond-seikkailuun, kun samaan aikaan keskiviikon klo 18.15 näytännössä Kino Palatsissa meitä on viisi-kuusi katsomassa Kolmea viisasta miestä. Sitä alkaa pakostakin ajatella, että kannattaako Suomessa enää tuottaa ajatuksia herättäviä, ihmisyyden tilasta ja ihmisen osasta kertovia, elokuvallisesti haasteellisia elokuvia, kun kritiikki on nuivaa eikä yleisö tule.
Yritetään nyt kuitenkin olla positiivisia ja onnitella elokuvalehti Filmihullua, joka viettää tänään 40-vuotisjuhliaan. Laajat teemanumerot, taju elokuvan historiasta ja perinteestä, todellisten elokuvaohjaajien, elokuvataiteilijoiden esittely ja nykymenon kriittinen erittely ovat olleet aina lehden suola. Tämä kaikki tapahtuu suomalaisen elokuvakulttuurin viimeisessä suojasatamassa samaan aikaan kun valtamediassa - niin lehdet kuin Yle - löytyy enää melkein pelkästään megaelokuvien ja populaarikulttuurin esittelyä.
Onneksi elokuvataide on edelleen Filmihullun tekijöiden sitkeä kiinnostuksen ja innostuksen kohde.

Ainutkertainen draama Salamasodasta





Viime vuosina tv-draaman ovat tuottaneet Ylen kanaville ulkopuoliset yhtiöt. Ylen oma tv-draama on ajettu melkein alas - Kotikatua lukuun ottamatta. Esimerkiksi viime aikojen paras tv-draamasarja Kymenlaakson laulu oli Pirkka-Pekka Peteliuksen yhtiön tuottama.
Maanantaina Yle yllätti. Yle-draama oli tuottanut kaksiosaisen draamasarjan Katso ihmistä. Kari Paljakan upeasti ohjaama draama dokumentoi uskottavasti ja faktaperäisesti niin sanotun Salamasodan. Vanhoilliset piirit iskivät nuoreen, aloittelevaan kirjailijaan Hannu Salamaan (Juho Milonoff), joka oli mennyt juuri naimisiin ja perustanut kodin Hyvinkäälle. Hannu vaimo, kirjallisuutta opiskeleva Eija (Kreeta Salminen) odottaa lasta, kun mekkala alkaa.
Nuori kirjailija vedetään surutta kirkollisten ja poliittisten piirien myrskyn silmään. Otava on julkaissut 1964 Salaman hienon, suomalaisen suven traagisen kuvauksen Juhannustanssit. Romaanissa on huomattu Jumalan pilkkaa. Pilkka oli tuolloin kriminalisoitu rikoslaissa. Otavaa konsultotiin, poistoja vaadittiin mahdollisesta uudesta painoksesta. Osa kokoomuksen kansanedustajista närkästyi. Hannu Salama sai haasteen Jumalan pilkasta käräjille.
=================================================================
Kari Paljakka (s. 1958) lienee aika tuntematon suomalaiselle elokuva- ja tv-yleisölle. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vuodesta 1979. Jos muistatte 1990-luvun alusta sellaisen kotimaisen elokuvan kuin Veturimiehet heiluttaa, niin alkaa polttaa. Elokuvassa kerrotaan koskettavasti kahden kouluajan kaverin vaiheista: toinen muuttaa Helsinkiin, toinen jää kotikaupunkiin; toiselle käy hyvin, toiselle huonosti. Hiukan mustavalkoiselta asetelma vaikuttaa, mutta Paljakan elokuvan voima on läheltä koettu todenmakuisus, kerronnan tunteenomainen vimma ja tuloroolinsa tekevien Santeri Kinnusen ja Samuli Edelmannin hienot nuorukaishenkilökuvat.
Paljakan muusta tuotannosta kannattaa mainita raikas musikaali Sadetanssi (1983) ja rikosfantasia Enkelipeli (1986) sekä kolmisen vuotta sitten valmistunut, tavallisen lähiöperheen surusta kertova Eläville ja kuolleille. Paljakka on ohjannut paljon tv-sarjojen episodeja.
==================================================================
Katso ihmistä on harvinaisen täyteläistä tv-draamaa. Paljakan ohjaus perustuu ihmiskuvauksen monisyiseen poltteeseen. Teos elää ja hengittää erinomasesti luodun epookin ja loistavien näyttelijöiden avulla. Paljakan ohjaus imaisee mukaansa ainakin ne katsojat, jotka ovat kokeneet läheltä Hannu Salaman oikeudenkäynnin ja sitä seuranneet vaiheet. Nuorempi katsoja saattaa ihmetellä, miten tällaista on voinut tapahtua.
Siitä tuskin on epäselvyyttä, että Kari Paljakka rakentaa elävää suomalaista ja kirjallista lähihistoriaa tarkan tekstin, ajankohdan ilmapiirin vangitseman dialogin, oikean vaatetuksen, oivallisten miljöövalintojen ja onnistuneen rooituksen avulla. Ajatellaanpa vaikka Heidi Krohnin jakkupukuista kansanedustaja Margit Borg-Sundmania, joka jätti nimensä historiaan Salaman ja sananvapauden pahana kieltäjänä. Se on täysosumasuoritus, samoin Antti Litjaa arkkipiispa Simojoki.
Juho Milonoff on täydellinen valinta Juhannustanssien aikaiseksi Hannu Salamaksi. Muistettakoon, että Salama kirjoitti vähän myöhemmin sellaiset mestariteokset kuin Minä, Olli ja Orvokki ja Siinä näkijä, missä tekijä.
==================================================================
Vielä yksi huomio: Eijaa näyttelevä Kreeta Salminen on suurenmoinen. Hän henkilöi ajankohdan hengen mukaisesti koulutetun ja seksuaalista vapauttava etsivän suomalaisen nuoren naisen, joka on valmis tukemaan miestään ja luomaan perheen, mutta puolustamaan myös omaa arvoaan ja täysivaltaisuuttaan.
==================================================================
MTV3 esitti samana maanantai-iltana Aku Louhimiehen käsittämättömästi aliarvioidun, kriitikkomurhan kokeneen elokuvan Riisuttu mies. Siinä sivuttiin tämän ajan kirkon miesten toimia ja moraalisia valintoja. Sykähdyttävä, järkyttävä, huumoriakin välittävä elokuva riisui asenteista, joita vielä liittyy miehen ja naisen rooleihin. Miksei perinteiseen parisuhteeseen.
Elää voi toisellakin tavalla, riidan ja koston sijasta voi löytää sovinnollisia ratkaisuja, pitää ovea auki niille, joilla on kanttia luopua liian itsekeskeisistä elämänvalinnoista ja ottaa lähipiiriin kuuluvien ihmisten kokonaisetu huomioon. Louhimiehen elokuvan sanoma kuuljui: Tulkaa tänne, täällä on tilaa. Siksi mieksin voi elää kahden naisen ja kahden eri naisesta syntyneen lapsen kanssa.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion rahoitusta pitkällä tähtäimellä pohtiva komitea ei ole vielä saanut työtään päätökseen. Ilmeisesti nykyinen tv-lupamaksumalli tulee jatkumaan, tosin joitakin parannuksia ja täsmennyksiä on odotettavissa. Julkisuudessa vilauteltu lupamaksujen perimisen siirtäminen yksityiseltä tv-katsojalta taloyhtiölle tuskin menee läpi. Se vaikuttaa liian monimutkaiselta.
Remonttia lupamaksukäytäntöön tarvitaan. Samomalehdet ovat nykyisin joutuneet lupaamaan erikoistarjouksia tilaajille. Vuoden pituinen, tiettyyn samaan hintaan pohjaava tilausmaksu ei ole enää nykyaikaa. Kiristyvässä mediakilpailussa lehdet on pakotettu tarjouksiin.
Ylen kohdalla voisi ajatella tv-lupamaksuun 50 % alennusta opiskelijoille, eläkeläisille, työttömille ja vammaisille. Nyt esimerkiksi VR, teatterit, uimahallit yms. antavat alennuksia esimerkiksi eläkeläisille. Tv-lupamaksun alennus opiskelijoilla johtaisi varmasti lupamaksuttoman katselun vähentymiseen.
=================================================================
Toivottavasti komiteassa mietitään myös Ylen television ja radion rakennetta ja ohjelmistopolitiikkaa. Ylen TV2 alkaa olla kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava, massoille sanomaansa rukkaava TV1 tuo ruutuun ohjelmia (mm. Hymyä pyllyyn, Strada) ja ulkomaisia sarjoja (esim. Sopranos) , jotka ovat olleet ennen kaupallisten kanavien tyypillistä tarjontaa. Ylen television massiivinen urheilutarjonta korostuu suurta enemmistöä kiinnostavien lajien välittämisestä. On selvää, että urheilun ja viihteellisten sarjojen yhteyteen voidaan myydä mainoksia. Vaikuttaa naurettavalta, että Yle on joutunut leikkamaaan sponsoriviestit Mestareiden liigan tv-pelien alussa näytettävästä alkuiskusta. Ei tuollainen "peittely" ole enää nykyaikaa.
Ylen Radio 1:n kulttuuritarjontaa, Ylen Teeman laatuohjelmistoa, RSO:n toimintaa ja jopa mahdollisesti uudelleen herätettävää tv-draamatuotantoa voisi tukea yhteiskunnan vero- tai veikkausvoittovaroista. Tämä Yle-tarjonta kiinnostaa valitettavasti vain pientä murto-osaa suomalaisista, koska sivistys on rappeutumassa maassamme. Eli tuota vähemmistöjen palvelua ja tarjontaa pitäisi verrata kirjastojen, teattereiden, oopperan ja museoiden toimintaan. Ne pysyvät pystyssä yhteiskunnan tuella.
FST:n tv-kanava 5 puhuttelee supistuvaa ruotsinkielistä väestöä. Suomenruotsalainen pääoma ja varakkaat säätiöt voisivat aivan hyvin kustantaa kanavan toiminnan.
=================================================================
Sananvapauden kannalta on tärkeää, että Ylen laaja uutis- ja ajankohtaisohjelmisto pysyy koskemattomana. Sinne ei mitään tukea tai mainoksia. Ylen julkisen palvelun tehtävät on keskusteltava uudelleen: miten vahvana amerikkalainen toiminta- ja väkivaltatarjonta, tosi-tv -ohjelmat, kaiken maailman juosten hutaistut viihdeohjelmat voidaan perustella Ylen tarjonnaksi?

Videopelin Max Payne räiskii valkokankaalla

Kauhajoen tragedian jälkeen on keskusteltu myös väkivaltaisten viihdetuotteiden sääntelystä. Viime vuosina, vuosikymmeninä tätä sääntelyä on purettu länsimaisssa - sanavapauteen vedoten. Etenkin kaupalliset tv-kanavat ovat voineet toimia pidäkkeettömästi - jakaa väkivaltaista materiaalia illasta iltaan. Toki meillä on vielä Suomessa ikärajat elokuvateattereissa ja television pääkanavilla pahinta materiaalia suositellaan esitettävän klo 21.00 jälkeen. Maksu-kanavista ei taas voi mennä takuuseen. Niihin eivät taida suositukset purra. Internetin globaalin valloituksen jälkeen on tosin turha haaveilla tilasta, jossa lapset voisivat säästyä turmelevan materiaalin katsomiselta. Internet muutti kaiken.
Kauhajoen jälkeen on vastenmielistä seurata sitä vastuuttomuutta, joka jyllää elokuvien maahantuojissa ja teatterinomistajissa. Tarkoitan laajalla rintamalla perjantaina (17.10)helsinkiläisille valkokankaille pamautettua Max Payne -elokuvaa. Hetkinen - Payne, eikö 1950-luvun b-westerneissä esiintynyt köyhän miehen John Wayne eli John Payne. Esiintyi, esiintyi, oli näyttelijänä samaa onnetonta tasoa kuin Chuck Norris, joka tukee USA:n presidenttikilvassa John McCainia. John Payne tuli mieleen jo vuonna 2001, kun suomalaiset tietokonenikkarit lanseerasivat millenniumin it-kuplahuumassa markkinoille videopelin Max Payne. Se oli äärimmäisen väkivaltainen, turruttavasti räiskivä kooste newyorkilaisesta poliisista, joka alkaa jahdata perheensä tappajaa.
===============================================

Hollywoodissa tuotettu Max Payne elokuva olisi tuskin nähnyt päivänvaloa, jos suomalaisen Remedy Enterntainmentin videopeli ei olisi kerännyt maailmalla miljoonia ostajia. Rahaa tällä John Mooren ohjaamalla Max Payne -elokuvalla tietenkin metsästetään. Nuoret katsojat on saatava teattereihin, kyseisen videopelin pelaajat etunenässä. Väkivalta myy valkokankaalla, se on tiedetty vuosikymmeniä, mutta on siitä tutkimuksiakin, että se saattaa vaikuttaa haitallisesti nuoreen mieleen, ruokkia väkivaltaista käyttäytymistä.
Max Payne -elokuva estisoi synkeissä lavasteissa väkivallan ryöpyt. Helvetti nousee maan päälle - tai jonnekin maanpäällisen maailman toiselle puolelle. Sankaria esittävä Mark Wahlberg pitää asetta kourassaan niin että jokainen ymmärtää imeä elokuvan sanoman: Koska virkavalta ei toimi, on hyväksyttävä yhden miehen oman käden oikeus ampua.
Kuuostaako tutulta? John Mooren sairas tuote viittaa suorasti 1980-luvulle, Charles Bronsonin näyttelemiin vigilante-väkivaltatoimintaelokuviin. Tuon Death Wish -sarjan elokuvat saivat meillä käsittämättömästi nimen Väkivallan vihollinen.
============================================

Kauhajoen jälkeen meillä keskusteltiin aseista. Paljastui, että suomalaisilla on hallussaan uskomaton määrä aseita (1 600 000). Max Payne elokuvassa noiden aseiden läsnäolo on massiivista. Tietenkin joku sanoo, että aseet saattavat tappaa todellisessa elämässä, mutta luodit eivät tapa elokuvateatterissa. Tappamisen esittämisestä on kuitenkin kysymys ja asefetisismistä, joka näyttää pesiintyneen etenkin Hollywood-toimintaelokuviin. Jos väkivaltaa analysoitaisiin, vedettäisiin se kriittisesti yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä eikä esitettäisi pelkkänä tappamisbalettina, niin väkivallan kuvaaminen pitää hyväksyä.
=============================================

Mediamoguli Robert Murdochin 20 th Century Fox -elokuvayhtiön tuottama Max Payne tuli ohjelmistoon hetkellä, kun netissä sulkeutui ministeri Elizabeth Rehnin ja valtioneuvos Harri Holkerin allekirjoittama adressi käsiaseiden täyskiellosta. Allekirjoittajia on ollut vajaa kuusikymmentätuhatta.
Ei ole mitenkään outoa, että juuri Holkeri ja Rehn ovat olleet tärkeällä asialla. Rehn on nähnyt omin silmin aseiden aiheuttaman tuhon ja hädän Balkanilla. Holkeri oli edistämässä yhtenä neuvottelijana Pohjois-Irlannin rauhanprosessia. Tuon tehtävän aikana ei ollut vaikea huomata, että aseiden riisuminen ja luovuttaminen vasta takaa rauhansopimuksen pysymisen. Eri osapuolilla oli Pohjois-Irlannissa valtava määrä asearsenaalia.
Max Payne ja kumppanit nauravat tietysti tuollaisille pyrkimyksille. Nauravat, koska muuten tulolähde kuivuisi.

Ajankohtainen kommentti

Onnittelut presidentti Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnosta. Tuli mieleen, että eikö Ahtisaaren diplomaattinen neuvottelutyö ja rauhan edistäminen globaalisssa maailmassa voisi toimia esimerkkkinä niille johtajille, jotka ovat ensimmäisenä keinona viemässä panssarit ja tykit rajalle.
Toiset onnittelut menevät taloustieteilijä Paul Krugmanille, joka työskentelee Princetonin yliopistossa. Hän sai monen mielestä yllättäen taloustieteen Nobelin. Krugman on amerikkalainen vaikuttaja, liberaali ja vasemmistolainen ajattelija, joka kirjoittaa kolumneja The Nework Timesiin. Tutustuin Krugmaniin New Yorkin matkallamme 2003-2004. Minulla on kirjahyllyssä Krugmanin teos The Great Unravelling (Suuri ratkeama). Se koostuu Krugmanin The New York Times -kolumneista. Krugman on ollut vuosia presidentti Bushin hallinnon tinkimätön arvostelija. Hän on puhunut paljon Amerikasta, joka menetti kompanssinsa siirryttäessä tälle vuosituhannelle.
Paul Krugman on kirjoittanut myös mediasta, tarkastellut toisenlaista Amerikkaa, huonosti käyttäytyviä poliitikkoja ja liikemiehiä, ahneutta ja itsekkyyttä, joka löytyy myös nykyisen talousmyllerryksen ja kapitalismin kriisin takaa. Siitä Paul Krugmanin mukaan amerikkalaiset tv-kanavat eivät kerro mitään. Krugman on myös varoittanut sivistystason laskusta: amerikkalaiset saavat tietonsa nykyisin lähes pelkästään televisiosta - eli muun muassa saman Murdochin FOX-kanavan populistisista ohjelmista, joissa korostuu katteeton patriotismi. Laatulehtien lukeminen pienenee koko ajan.
==================================================

Paul Krugman on vuosia varoittanut villistä kapitalismista ja USA:n asuntolainojen hölläkätisestä jakelusta. Kukaan Valkoisessa talossa ei tietenkään ole ottanut vakavasti Krugmanin analyysejä. Viime viikkoina olemme seuranneet hengitystä pidättäen maailmantalouden kriisin etenemistä. Nyt sitä on pysäytelty, mutta mitä sanovat uusliberaalit ja säätelemättömän kapitalismin kannattajat, kun valtiot länsimaissa joutuvat kansallistamaan (lue: sosialisoimaan) pankkeja. Kirosana kansallistaminen on nyt noussut arvoon arvaamattomaan.

Aiotko kirjailijaksi, Kalle?

Kävin Suomalaisessa kirjakaupassa, kun siellä alkoi alennusmyynti. Huomasin näyttävästi esille asetetun paksun kirjan. Se oli Kalle Päätalon Iijoki-opus. Päätalo on kuollut, mutta kustantaja Gummerus jatkaa kirjailijan teosten julkaisemista. Sen ymmärtää, kun muistaa että Kalle Päätalo oli painosten kuningas (n. 3,5 miljoonaa kappaletta myytyjä kirjoja). Päätalo toi vuosikymmeniä suuren rahan Gummerukselle.
Pitkän päivätyön Yle:ssä tehnyt ohjaaja ja tuottaja Hannu Kahakorpi (muun muassa junnauksen mestari Kotikatu-sarja) on tarttunut Päätaloon. Kahakorven teatterielokuva Päätalo sijoittuu 1950-luvulle, aikaan kun Kalle teki itsestään kirjailijaa. Kai "Raid" Lehtinen esittää elokuvassa Kalle Päätaloa - tai voisiko sanoa, että näyttelijä on yrittänyt tulkita tuskaisesti rakennusmestaria ja aloittelevaa kirjailijaa, koska Kahakorven henkilöohjaus on pettänyt. Ulkoiset tuntomerkit ovat kunnossa, mutta sisäinen palo puuttuu.
===========================================================

En suhtaudu myönteisesti Kalle Päätaloon kirjailijana. En sitten millään jaksa uskoa, että Iijoen kuvaaja olisi suuri suomalainen kirjailija. Varmasti Päätalo on tuonut detaljeja menneen Suomen työn dokumentointiin. Varmasti hän on kertonut maukkaita tarinoita selkosten kansan elämästä. Varmasti hänen nainti- ja alapääjutut naurattavat.
Kalle Päätalo on kiinnostanut elokuvaohjaajia. Hienoista elokuvistaan Pojat, Käpy selän alla, Kahdeksan surmanluotia, Syksyllä kaikki on toisin ja Ajolähtö tunnettu Mikko Niskanen ohjasi viimeisinä töinään 1980-luvun loppupuolella Päätalo-elokuvat Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Niskanen latisti suuren ohjaajan maineensa tekemällä populistiset ja kalvakkaat Päätalo-elokuvat. Etenkin Vonkamiehessä, Pikku-Kallen ja tämän vanhempien Herkon ja Riitun 1920-luvun lapsuusvuosien kuvauksessa, Niskanen jähmettyi menneeseen aikaan. Ei syntynyt minkäälaista kitkaa, ei kasvanut jännitteitä, ei kehittynyt särmiä. Niskanen ohjasi ikään kuin umpiossa, josta ei lähtenyt minkäänlaista viestiä nykykatsojille.
============================================================

Hannu Kahakorven Päätalo-elokuva on niin vanhanaikainen, niin ulkokohtainen ja etäinen, että sen katsoo loppuun vain odottaakseen, jos laatu paranisi jossain vaiheessa. Kymmenisen minuuttia ennen loppua elokuva löytää jonkinlaisen kosketuspinnan tunteisiin.
Päätalo on elokuvana kylmän kalsea näköispatsas, joka tuskin kiinnostaa edes kirjailijan vannoutuneimpia ystäviä. Luodakseen 1950-luvun alkupuolen ilmapiiriä Hannu Kahakorpi on sirottanut fiktion sisälle vanhoja uutisvälähdyksiä. Ne kertovat sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta ja esimerkiksi upeasta Tampereesta. Uutisvälähdykset ovat niin hyviä, että ne pomppaavat tarroina esille kehnosti ohjatusta Päätalo-tarinasta. Laadun vertailu käy karmaisevasti Kahakorven tappioksi.

Ajankohtainen kommentti

Johanna Korhonen oli kollega takavuosina Helsingin Sanomissa. Kiinnostui 1990-luvun alussa verkkoasioista, toimitti pitkään sille erikoistunutta sivuakin. Hän käsitteli myöhemmin samaa aihetta Yle:n TV1:n verkko-ohjelmassa. Siirryttyään Journalistin päätoimittajaksi Korhonen vieraili terävine mielipiteineen TV2:n Pressiklubissa, mainiossa mediaohjelmassa, jonka Yle lopetti.
Johanna Korhosen piti aloittaa lokakuun alussa Lapin Kansan päätoimittajana. Ei aloita, sillä Alma Median johtomiehet purkivat työsuhteen ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa. Korhonen naisen kanssa, kumppani on vielä ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Nämä seikat olivat liikaa Alma Median johdolle.
Onhan tämä pöyristyttävää toimintaa 2000-luvun Suomessa. Toivottavasti selvät syrjinnän ehdot täyttävä purkamistapaus menee todella oikeuteen. Silloin siitä tulee vuosikymmenen ihmisoikeusjuttu, 1960-luvun Salama-oikeudenkäynnin käänteinen versio. Salama joutui Juhannustanssit-kirjan johdosta konservatiivisten uskonnollisten piirien noitavainon uhriksi.
Johanna Korhosen syrjimistapaus antoi suomalaiselle homofobialle kasvot. Mutta oikeustapaus todistanee, että meillä ihmisillä on oikeus toimia vapaasti, jos emme toimillamme muita vahingoita.
Johanna Korhosen päättäväinen esiintyminen televisiossa (1.10) ja medialle lähettämä muistio (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Johanna+Korhosen+muistio+erottamisestaan/1135239888113) osoitti selkeästi, että naiset ovat siirtymässä johtoon. Eikä ihme, jos Alma Median Telanne-niminen teknokraattijohtaja edustaa miehenä kivikautisia asenteita.