skip to main |
skip to sidebar
India Song (India Song, Ranska 1974), ohjaus: Marguerite Duras, käsikirjoitus: Duras, kuvaus: Bruno Nuytten, musiikki: Carlos D´Alessio, pääosissa: Delphine Seyrig (Anne-Marie Stretter ), Michel Lonsdale (Ranskan Lahoren pääkonsuli), Claude Mann (Michael Richardson ), Matthieu Carriére (nuori lähetystöattasea ), Marguerite Duras (Ääni). Tuottaja: Stephane Tchalgadjieff.
Moni meistä joka on nähnyt ranskalaisen Alain Resnaisin vuonna 1959 valmistuneen elokuvan Hiroshima, rakastettuni ei ehkä muista, että alkuperäiskäsikirjoituksen luoja oli kirjailija ja elokuvaohjaaja Marquerite Duras.
Duras sommitteli Resnaisin elokuvaan selkeän, jopa yksinkertaisen tarinan: Ranskalainen näyttelijätär (Emmanuelle Riva) saapuu Hiroshimaan ryhtyäkseen näyttelemään ydinpommin vastaisessa elokuvassa. Näyttelijätär rakastuu japanilaiseen arkkitehtiin (Eiji Okada). Elokuvan hätkähdyttävässä kohtauksessa ydintuhon kokeneen Hiroshiman kaduilta alkaa paljastua ruhjottuja ja palaneita ruumiita, joihin rakastavaisten kehot lopulta yhtyvät.
Marquerite Duras kertoo Hiroshima, rakastettuni -elokuvan tarinaa sommitellessaan kiinnostuneensa ajan ja muistin käsitteestä. Alain Resnais ei ollut toista maata, vaan hän pystyi visualisoimaan Durasin sisäisen kokemuksen ja mentaalisen sielunmaiseman elokuvakerronnaksi, joka oli jotakin aivan uutta 1950-luvun lopulla. Duras-Resnais- tutkijat ovat todistaneet, että samaan olivat päässeet aikaisemmin kuvataiteessa Pablo Picasso ja kirjallisuudessa ranskalainen Marcel Proust sekä irlantilainen James Joyce. Jean-Luc Godard totesikin Hiroshima-elokuvasta, joka esitettiin 1959 Cannesin filmijuhlilla, että on olemassa "elokuvaa ennen ja jälkeen Hiroshiman."
================================================================================================
Marquerite Durasin suuntautuminen elokuvaan, elokuvallisen teoksen ohjaajaksi oli päivänselvää. Hänen Intia-kokemuksiaan kuvaavat romaanit "Lol V. Steinin elämä" (1964), "Varakonsuli" (1966) ja "Rakkaus" (1971) viittasivat kerronnaltaan elokuvan kielen suuntaan. Tosin sellaiseen elokuvaan, joka tarjoaa viitteitä ja vihjeitä ja hämäriä tarinallisia kerrostumia kääntäen vielä kronologiset tärkeysjärjestykset päälaelleen.
India Songin pohjana on "Lol V. Steinin elämä" -romaani. Tutkijat ovat huomanneet, että Marguerite Duras kertoo romaaneissaan ja elokuvissaan aina samaa tarinaa. Tosin sillä erotuksella, että Duras lähestyy samaa tarinaa eri suunnilta ja eri aikajanalta.
Marguerite Durasin pääteos India Song sai meillä ensi-iltansa 23.4. 1999 Andorra 1:ssä. Katsoin elokuvan lehdistönäytännössä Aito Mäkisen Dianassa, sieltä tutulta parvekkeelta. Hiroshima-elokuvan lisäksi tunsin Durasin "Rakkaus"- romaanista (1971). Sen perusajatus on, että jokaisessa naisessa piilee halu ja rakkaus miestä kohtaan.
Marguerite Duras (s. 1914) varttui Giandinhissä, Vietnamissa. Hänen vanhempansa olivat ranskalaisia opettajia. Marguerite lähti 18-vuotiaana opiskelemaan Pariisiin - matematiikkaa, oikeustiedettä ja politiikkaa Sorbonnen yliopistoon. Duras toimi toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeessä. Hän liittyi vuonna 1945 kommunistiseen puolueeseen. Niin kuin noiden aikojen moni muukin intellektuelli.
Durasin ensimmäinen romaani ilmestyi 1943. Ensimmäinen näytelmä esitettiin 1955. Hiroshima, rakastetettuni -elokuvan lisäksi hänen käsikirjoituksiaan ohjasivat muuan muassa Rene Clement ja Tony Richardson. Brittiohjaaja Richardsonin Merimies Gibraltarista (1967) on kiinnostava, joskin hämäräperäinen.
==========================================================================================
India Song on eurooppalaisen elokuvataiteen avantgardistinen mestariteos - Alain Resnaisin Hiroshima rakastettuni- ja Viime vuonna Marienbadissa -filmien tapaan. Marguerite Durasin elokuvaa katsoo hämmentyneenä, valtavan uteliaisuuden ja ihailun läpitunkemana. Durasin runolliset, unenomaiset kuvat elävät haalistumattomina ajasta toiseen.
Duras kuvaa varakonsulin turhautunutta ja pitkästynyttä vaimoa (Delphine Seyrig), joka elää 1930-luvun Intiassa. Aika ja paikka ovat Durasin lapsuuden maisemaa, lapsuuden muistojen ja kokemusten hauraita säkeistöjä. Varakonsulin vaimo tapailee muita miehiä, jotta saisi elämäänsä jonkinlaista energiaa.
India Song on karttoja, paikannimiä, puheita, esineitä, nimiä, vaatteita, viinilaseja, kattokruunuja, kelloja - ja tuota muiston taloa, jossa tanssitaan. Kamera liikkuu sisätilassa, sitten se löytää lopulta miehen, joka katsoo kun toinen mies ja nainen tanssivat. Kysymys on suurlähettilään vastaanotosta Kalkutan lähetystössä. Vai onko? Onko kaikki vain kuulopuhetta, muistin virtaa, joka joko näkyy tai kuuluu tai ei näy tai ei kuulu mykkyyden yössä?
Marguarite Duras kuvasi Intiaa kuudessa eri teoksessa. Näistä kolme ovat romaaneja ja toiset kolme elokuvia. 1966 ilmestynyt romaani "Varakonsuli" loi henkisen alustan India Song -elokuvalle. Kaikille Intia-tarinoille on ominaista aiheiden muuntelu ja lähestymistavan näkökulmien muutos. Samaa Intian-muistoa kirjoitetaan ja ohjataan yhä uudelleen ja uudelleen. Nykyisessä markkinahenkisessä ilmapiirissä Durasin teoksilla ei olisi mahdollisuuksia päästä edes tuotantoon.
India Song pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista suuresta, hullusta rakkaudesta. Siksi elokuvassa kuvataan uudelleen ja uudelleen tanssiaisillan liikkeitä. Tanssiaiset ovat ydinkohta, johon Marguerite Duras pyrki purkamaan kaiken Intia-kokemuksistaan ja -fantasioistaan. Tanssiaiset kestävät 120 minuutin pituisessa elokuvassa jopa 66 minuuttia.
Tanssiaiset "tapahtuvat" Kalkutan lähetystössä. Vieraat ovat kuin varjoja, mutta he puhuvat Anne-Marie Strettéstä, Michael Richardsonista ja varakonsulista. Duras tunkeutuu ihmisten muistoihin, kuulopuheisiin ja juoruihin. Durasin tapa erillistää sanat ja kuvat, puheet ja liikkeet edustaa ainutlaatuista taiteellista elokuvaa. Katsoja kuulee koko ajan kuvien ulkopuolella tapahtuvaa puhetta. Niin kuin:
Miehen ääni: -Muistan. Sumuverho etenee kohti saarta.
Naisen ääni: - Niin. Hän puhuu jotakin Venetsiasta...Venetsiasta, talvesta...juuri niin.
Miehen ääni: - Venetsia...
Naisen ääni: - Niin. Ehkä jonakin talvi-iltoina...Venetsiassa...samanlainen sumu..
Miehen ääni: - Hän sanoo jonkun värin...nimen...
Naisen ääni: - Violetti..suiston sumu.
Niin vain on, että India Songin muistaa tanssin liikkeinä, jotka kamera ikään kuin muuttaa pidäkkeettömäksi ajaksi. Marguerite Durasin elokuva on malliesimerkki älyn ja tunteen audiovisuaalisesta yhdistämisestä tavalla, joka voi yhdelle katsojalle merkitä käsittämätöntä hämäryyttä ja toiselle täyttä elämystä. Aina kun India Songin näkee tuntee aivan kuin istuisi hypnotisoijan tuolilla. Ja jälkeen päin elokuvaa ei pysty selitttämään tyhjentävästi.
India Songin vuoropuhelusta voi lainata esimerkin:
"Nuoren attasean ääni: - Kuulin hänen äänensä kadulla...aikaisin aamulla. Iloinen laulu.
Anne-Marie Strettierin ääni: -Siellä lapset laulavat sitä... Hänen on täytynyt kulkea pitkin joen uomia...Mutta miten hän on päässyt Kardamonen vuorijonon yli.
Nuoren attasean ääni: - Hän on todella hullu..."
Kuten vuoropuhelu antaa ymmärtää, Marquerite Duras liikkuu elokuvassaan ei-kenenkään maalla, unen ja todellisuuden, elämän ja kuoleman leikkauspisteissä. Elokuvan kuvat pyrkivät koko ajan pysäyttämään ajan, siirtämään todellisuuden rajoja, jotta aistit pakahtuisivat äärimmilleen ja tietoisuuteemme syvenisi.
===============================================================================
Marguerite Duras piti India Songia "ainoana elokuvanaan". Hän on kertonut, että ei pystynyt enää katsomaan elokuvaa tekoprosessin jälkeen. Elokuvan valmistusvaihe on legenda. Esituotanto aloitettiin vuonna 1974. Elokuvan budjetti oli 250 000 frangia, mutta sitä ei saatu heti kokoon. Duras joutui kääntymään Ranskan silloisen kulttuuriministerin puoleen. Ministeri myönsi heti rahaa Durasille. Näin tehdään kulttuurivaltiossa.
Kuvaukset suoritettiin Pariisin Boulognen kuuluisassa metsässä, Rothschildin-suvun huvilassa. Kuvauksissa olleet ovat muistaneet, että kamera pysytteli koko ajan huvilan edustalla, ulkotiloissa. Syy oli ilmeinen: Duras ei rohjennut astua Ranskan miehityksen aikana muun muassa Goebbelsin asuttamaan taloon.
===============================================================================
Marguerite Duras kuoli 3.3. 1996 Pariisissa. Hän oli elänyt yli kolmekymmentä vuotta itseään nuoremman rakastettunsa Yann Andréan kanssa. Duras kärsi masennuksesta ja alkoholismista. Yann kirjoitti suhteesta kirjan "Duras, rakastettuni", jonka Nemo-kustannus julkaisi Suomessa vuonna 2001.
Suosittu amerikkalaisnäyttelijä Richard Gere on täällä taas. Ja loistava Susan Sarandonkin on saanut uuden roolin. Tosin pienen. Ei se ole niin helppoa ikääntyvän naisnäyttelijän saada osia nyky-Hollywoodissa. Sarandon on muuten tulossa pian uudessa Robert De Niro -komediassa The Big Wedding.
Richar Gere näyttää ohjelmistoon tulleessa Keinottelua-elokuvassa harmaantuneelta, koska ikää tulee vain lisää. Nyt on 62 vuotta fakta, mutta energiaa ja charmia riittää vielä. Silti kaukana ovat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun hohdokkaat ajat, jolloin Gere hurmasi John Schlesingerin sota-aikaan sijoittuvassa Jenkeissä ja Paul Schraderin "Call Me" -melodraamassa American Gigolo. Tai puhumattakaan 1980-luvun lopun megamenestyksestä Pretty Womanista, jossa Gere vauhditti Julia Robertsin "yhdessä yössä" tähtiin.
Richard Gere ja Susan Sarandon ovat New Yorkin Park Avenuen rikas aviopari nuoren ohjaajan Nicholas Jareckin Keinottelua-elokuvassa. Jarecki on vasta 25-vuotias newyorkilaisohjaaja, joka teki seitsemän vuotta sitten dokumenttifilmin The Outsider. Siinä Jarecki seurasi ohjaaja James Tobackia, joka toteutti ilman käsikirjoitusta ja levityssopimusta trilleriä. Näyttelijöinä vaikuttivat muun muassa Woody Allen ja Robert Downey Jr.
Keinottelua on Jareckin ensimmäinen pitkä draamaelokuva, jonka tuottaminen lienee Richard Geren ansiota. Rahoittajat uskovat vielä ikääntyvään, philadelphiäläissyntyiseen näyttelijään. Jarecki on valmistunut kuuluisasta New Yorkin filmikoulusta ja harjaantunut alalle musiikkivideoiden ohjaajana. Ehkä musiikkivideot opettavat visuaalista osaamista.
Keinottelua-elokuvassa todetaan selkeästi, että kaikki pyörii rahan ympärillä. Richard Gere esittää menestyvää liikemiestä Robert Milleriä, jonka elämään ilmestyy ongelmia. Hurja kolari saattaa suistaa liikemiehen raiteiltaan. Tai rikostutkijat alkavat epäillä, että liikemies ajoi sittenkin onnettomuusautoa.
Samaan aikaa Robert Millerin bisnekset ja koko varallisuus ovat vaakalaudalla. On pakko keksiä jotakin laitonta, jotta konkurssi ei olisi edessä. Suunniteltu ja melkein neuvoiteltu Millerin firman myynti isolle pankille saattaisi vaikeutua. Niin kai se on, että älykäs peluri keksii keinot ja raha ratkaisee loput.
Liikekumpppani ja rakas tytär Brooke (Brit Marling) alkaa epäillä, että firman taloudessa on 400 miljoonan aukko. Forbes-lehden kanteen päässyt Miller näyttäisi olevan kunnon perheenisä, jota vaimo (Susan Sarandon) ja tytär ihailevat. Mutta onko näin? Pajastuuko liike- ja aviomiehen toiminnan takaa jotakin sellaista, jota läheiset eivät ole osanneet kuuna päivänä kuvitella. Niin siinä käy, että NYPD-rikostutkija (Tim Roth) alkaa hiillostaa Milleriä.
================================================================================================
Nicholas Jarecki on ohjannut elokuvan trillerin muotoon. Jäntevästi, viihdyttävästi ja hetkittäin ajatuksia herättävästi. Joissain kohdin Jarecki seuraa liikaa mainosfilmien ja musiikkivideoiden estetiikkaa. New Yorkin kuvat ovat kauniita, edustavia. Tosin Manhattanin, Keskuspuiston liepeillä ja Park Avenuella tyydytään pelkkiin välikuviin. Tunnelmassa ja rikkaiden maailman kuvaamisessa on hiukan samaa kuin Whit Stillmanin hienossa Metropolitanissa, joka valmistui vuonna 1990.
Nicholas Jarecki näyttäisi tuntevan alueen elämänmuodon, josta hän kertoo. Jarecki on kirjoittanut elokuvansa käsikirjoituksen. Tämä vahvistaa elokuvan totuusarvoa, vaikka bisnestarina ja avioliittokiemurat sekä suuren rahan hurjat hankintamuodot on kuvattu aikaisemmin lukuisissa muissa elokuvissa.
Mutta talouskriisin aikana on hyvä muistuttaa asioista, joista tavallisella palkansaajalla tuskin on mitään selkeää käsitystä. Sillä kai se on niin, että ei vain elokuvissa rikkailla ole rikkaiden moraalia ja lakeja. Jareckin elokuvan motto vakuuttaa: Valheiden määrä kasvaa ajan myötä ja kaiken takana on r.a. h. a. Jarecki jättää elokuvansa tietoisesti kesken, jotta katsoja voi miettiä vanhaa totuutta: Valta on paras alibi?
================================================================================================
Richard Gere tekee todella hyvän, jopa loistavan roolityön. Sanoisinko pitkästä aikaa. Gere saa näyttää näyttelijäkykynsä. Ja kyllä Gere hallitsee täysillä elokuvaa. Onneksi nuori ohjaaja on saanut koottua Geren ympärille erinomaisen sivuosakaartin. Brit Marling on sympaattinen tuttavuus tyttärenä, jonka sydän särkyy isän toimien paljastuttua. Laetitia Castan rooli ranskalaisena rakastajattarena ja galleristina on lupaava. Millerin neuvonantajaa esittävä Stuart Margolin tekee mahtavan sivuroolin. Cliff Martinezin musiikkitausta on vaikuttava.
Keinottelua-elokuvaa on miellyttävä, viihdyttävä katsoa. Se puhuu ajankohtaisista taloudellisista asioista, mutta Richard Gerenkin työskentelystä huolimatta on fakta, että jälkeenpäin elokuva ei herätä sittenkään syvempiä pohdintoja.
Ajankohtainen kommentti
Yle Teeman elokuvaohjelmisto on terävöitynyt syksyn aikana. Onko niin, että kanava on saanut lisää rahaa rakentaakseen kiinnostavampaa uutta ja vanhempaa elokuvaohjelmistoa?
Joka tapauksessa täytyy kiittää tanskalaisesta Submarinosta, joka edustaa hienosti juuttien uutta elokuvalinjaa, ja tietenkin Martin Scorsesen 1973 valmistuneesta läpimurtoteoksesta Sudenpesästä, samoin samana vuonna julkaistusta François Truffautin "elokuva elokuvassa" -tunnelmoinnista Amerikkalainen yö. Tshekkiläis-amerikkalaista Milos Formaniakin on muistettu dokumentilla Teemalla, elokuvanäytteenä viettelydraama Valmont. On myös nähty William Wylerin hieno Bette Davis -draama Kirje ja David Lynchin läpimurtoelokuva Elefanttimies, jossa John Hurt ja Anthony Hopkins näyttelivät vavahduttavasti. Lynchin urbaani, seksuaalisuuteen pureutuva mystinen draama Blue Velvet (1986) on myös tulossa esitykseen.
Teeman sunnuntain klassikoissa huomioni kiinnittyi ennen kaikkea Robert Aldrichin (1918-1982) vaali-iltana esitettyyn Hollywood-elokuvaan Filmin kulissien takana (1955). Elokuva oli saanut Suomen ensi-illan 1955 Helsingin Bio-Biossa. Uusintoja ei tullut. En muista nähneeni sitä koskaan. TV:ssä se esitettiin aikaisemmin yhden ainoan kerran, 22.4. 1979 TV2:ssa. Aldrichin elokuvan maineesta on voinut lukea aikoja sitten Matti Salon legendaarisesta Studio-esseestä "Moralistin vaikeudet eli Aldrichin auringonlasku" (1960). Aldrichin-elokuvassa Jack Palance teki elämänsä roolin piinattuna (ja itsensä piinaamana) Hollywood-tähtenä. Ja Aldrich rohkeni rikkoa Happy End -tabun, sillä elokuva päättyy itsemurhaan.
P.S. Uusi James Bond-toiminta-agenttielokuva 007 Skyfall on ylittämässä Suomessa 400 000:n katsojan rajan. Tämä osoittaa, mitkä elokuvat myyvät ja mikä on elokuvayleisön maku. Tosin ei tämä ole mikään uutinen.
Markkinointikoneisto toimi tässäkin tapauksessa ennen ensi-iltaa niin vauhdikkaasti, että edes elokuvakriitikot eivät pystyneet asialliseen, kriittiseen tarkasteluun. Tästä oli hyvä esimerkki Ilta-Sanomien kriitikon viikkoa ennen 007 Skyfallin ensi-iltaa julkaisema ihasteleva juttupläjäys, jonka sanomasta ei voinut erehtyä. Joko tahtoen tai tahtomattaan kriitikko asettui markkinointikoneiston uskolliseksi palvelijaksi.
Toisaalta: On selvää, että 007 Skyfallin tapainen megaluokan globaali menestyselokuva ei tarvitse kriitikoiden apua, joten olisi odottanut edes jonkinlaisia kriittisiä arviointeja. Niitä ei näkynyt. Tietysti asiaan voi avata toisenkin näkökulman: Lehdet eivät enää suosi perusteellista, analyyttistä ja hiukan syvällisempää elokuvakritiikkiä. Palstatilat supistuvat, median myllerryksessä kilpailu on niin kovaa, että kriitikko-parka pulahtaa ikään kuin oman elantonsa turvatakseen markkinointikoneiston uhriksi. Ja kuten kirjallisuudesta tiedetään, kustantaja päättää niistä harvoista - tietenkin nimekkäistä - kirjailijoista, joiden teoksia markkinoidaan. Siihen sitten kirjallisuuskriitikkokin näyttää alistuvan.
Elokuvan puolella ei enää kuule soraääniä, ei saa lukea vastarannan kiiskien oivaltavia arviointeja. Homma on luisumassa kirjaamiseksi ja tuoteselostetehtailuksi. Pidän oikeuden joka päivä muistuttaa itseäni näistä sudenkuopista.
Pahan kosketus (Touch of Evil USA 1958) ohjaus: Orson Welles, käsikirjoitus: Welles - Paul Monashin aikaisemmasta käsikirjoituksesta, joka perustuu Whit Mastersonin romaaniin "Badge of Evil", kuvaus: Russell Metty, musiikki: Henry Mancini, pääosissa: Orson Welles (Hank Quinlan), Charlton Heston (Mike Vargas), Janet Leigh (Susan Vargas), Joseph Calleia (Peter Menzies), Akim Tamiroff (Joe "Setä" Grande), Valentin De Vargas (Pancho), Ray Collins (piirisyyttäjä), Dennis Weaver (motellin yöportieri), Marlene Dietrich (Tanya). Tuotanto: Albert Zugsmith/Universal.
"Hauraan jättiläisen" Orson Wellesin yhdeksäs ohjaustyö, mustavalkoinen Pahan kosketus sai meillä ensi-iltansa 7.11. 1958 Helsingin Metropolissa. Sen jälkeen elokuva on uusittu useasti teattereissa ja esitetty usein televisiossa.
Teattereissa julkaistut uusinnat kuihtuivat meillä 1980-luvun alussa, kun elokuvien videolevitykseen luodut VHS-kasetit ilmestyvät markkinoille. Etenkin kesäkausi oli Helsingissäkin aikaisemmin merkittävienkin elokuvien uusinta-aikaa. Siksi tuntui suurenmoiselta, että Wellesin jännitystäyteinen rikostrilleri uusittiin 2.4. 1999, Helsingin Bio Rexissä. Se saatettiin Cinema Mondon toimesta valkokankaalle 111 minuutin "oikeana" versiona. Sitä ennen elokuvasta on levitetetty 93- ja 108-minuuttisia kopioita.
Bio Rex toimi ansiokkaana laatuelokuvan esityspaikkana Helsingissä 1990-luvun lopulla ja vielä 2000-luvun alussa. Oli sykähdyttävää nousta alhaalta portaat ylös teatterin aulaan ja vilkaista seinälle ripustettuja kiehtovia julisteita tulevista uusintaensi-illoista ja uusista elokuvista. Laatumaahantuojalla Cinema Mondolla oli kunnianhimoisia esityssuunnitelmia Lasipalatsin teatterissa, jossa toisen maailmansodan jälkeen koettiin lukuisia ja lukuisia suomalaisen elokuvan ensi-iltoja ja kutsuvierasnäytäntöjä. Niistä lienee kuuluisin Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan kutsari vuonna 1955.
Bio Rex ei enää toimi jatkuvaluontoisena elouvan esitysteatterina, mutta muistissa ovat vielä monet isot elokuvien julistelakanat, joita saattoi katsoa 1990-luvun lopulla odottaessaan bussia vanhalla linja-autoasemalla. Rakennustaiteellisesti Bio Rex antoi tietääkseni mallin koulukaupunkimme Kajaanin Kino Kainuu -teatterille, jossa esitettiin niinikään uudet kotimaiset elokuvat.
================================================================================================
Pahan kosketus on jäänyt mieleen jo 1950-luvun luvun lopulta ratkaisukohtauksensa johdosta: Siinä Orson Wellesin lihava, korruptioitunut poliisi Hank Quinlan menehtyy kuolinkamppailun jälkeen likaiseen jokipätkään. Toinen kohtaus, jota ei ole voinut unohtaa, tapahtuu maaseudun motellissa: Granden perheen Panchon johtama sakki kiusaa ja hiostaa amerikkalaisen poliisimiehen Mike Vargasin vaimoa Susania. Janet Leighin hermostunut, pelokas liikehdintä ei unohdu. Kolmas muisto liittyy taloon, jossa sikaria polttavan Marlene Dietrichin mekaaninen piano soittaa hakkaavaa sävelmää.
Pahan kosketus tapahtuu vuorokauden aikana Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa. Poliisikapteeni Mike Vargas tulee kaupunkiin viettämään kuherruskuukautta tiukkaan jumpperiin pukeutuneen vaimonsa Susanin kanssa. Samalla hetkellä kaupungissa räjähtää - vaikutusvaltainen rakennusmoguli Rudy Linnaker kuolee dynamiitin voimasta.
Poliisikapteeni Hank Quinlan yrittää lavastaa meksikolaishenkilön syylliseksi murhaan. Mike Vargas joutuu vedetyksi räjäytyksen mukaan jälkeisiin tapahtumiin ja tutkimuksiin. Hän saa vihiä Quinlanin petollisesta toiminnasta. Quinlan yrittää peittää jälkiään ja käyttää hyväkseen Granden perhettä, jotta Vargasin vaimo joutuisi seksuaalirikoksen uhriksi motellissa.
Orson Wellesin elokuvan sanoma on pähkinänkuoressa: "Poliisin tehtävä on lain toteuttaminen, ei sen kirjoittaminen". Toisaalta teema liittyy vahvasti rajojen ylittämiseen, ja kuten Welles-kirjan kirjoittaja James Naremore on todennut, kysymys ei ole vain maiden välisten rajojen, vaan lain ja seksuaalisuuden välisten rajojen ylittämisestä.
Orson Wellesin mahtavasti tulkitsema Hank Quinlan on ihmisenä mätämuna, poliisina lahjottu ja röyhkeä. Quinlan on Wellesin suorituksen ja ohjauksen maagisen kosketuksen tähden samalla tavalla ainutlaatuinen hahmo kuin lehtimagnaatti Charles Forster Kane syvätarkasta kuvauksesta kuuluisassa Citizen Kanessa (1942). Yhtymäkohtia löytyy Sir John Falstaffiin ohjaajan kunnianhimoisessa shakespearelaisessa Chimes at Midnight -elokuvassa (1966).
================================================================================================
Wisconsinissa 6.5. 1915 syntynyt Orson Welles oli hankala tyyppi ja renesanssi-ihminen Hollywoodissa. Welles varttui Chicagossa ja kiinnostui jo poikasena teatterista. Hän innostui klassikoista Shakespearesta ja Ben Johnsonista. Modernit näytelmäkirjailijatkin kiinnostivat. Welles valmistui Todd-collegesta vuonna 1931.
Orson Welles matkusti paljon jo nuorena, Shanghaista Espanjaan ja Marokkoon. Wellesin Broadway-debyytti tapahtui 1934 Tybaltin osassa Romeossa ja Juliassa. Näihin aikoihin Welles tapasi tuottajana tunnetuksi tulleen John Housemanin. He aloittivat teatteripojekteja kunnes perustivat 1937 Mercury Theatren, jonka jälkeen kaikki oli historiaa.
Mercury tuotti 1938 Wellesin tekstiin perustuvan kuunnelman Maailmojen sota, joka aiheutti paniikin lokakuun lopulla 1938 Yhdysvalloissa. Mercury-Teatteri oli myös RKO-elokuva Citizen Kanen toimeenpanvea voima. Wellesin esikoiselokuva on valittu monina vuosikymmeninä maailman parhaaksi englantilaisen Sight and Sound -lehden äänestyksessä. Kesällä 2012 se sai sitten luovuttaa paikan Vertigolle.
================================================================================================
Pahan kosketuksen tuotannon aloittaminen on legenda. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan verovelkojen johdosta ahdinkoon joutunut Orson Welles saapui Unversalin pomojen puheille. Hän melkein rukoili, että saisi jonkin ohjaustilaisuuden - vaikkapa maailman huonoimmasta käsikirjoituksesta. Toisten todistajien mukaan Welles sai Pahan kosketuksen "tilaustyön" lohdutuspalkintona sivuosasuorituksesta jossakin Universal-elokuvassa.
Joka tapauksessa tuottaja Albert Zugsmith vaikutti suuresti Pahan kosketuksen tuotannon aloittamiseen, vaikka Universal-yhtiöllä ei mennyt näihin aikoihin hyvin. Sitä paitsi johtoporras päätti valmistaa enää vain kaupallisesti hyvin varmoja elokuvia. Kymmenessä käskyssä näytelleen Charlton Hestonin sana ja vaikutusvalta puolsivat Orson Wellesin palkkaamista ohjaajaksi. James Naremore on todennut, että Zugsmithistä ja Wellesistä tuli hyviä kavereita viinapullon ääressä. Charlton Hestonista ei ole tietoa.
Pahan kosketus on todellakin Orson Wellesin ristiriitaisen ohjaajan-uran suuria elokuvia. Ehkä sitä arvostaa eniten Citizen Kanen ja Oikeusjutun (1962) ohella. Pahan kosketus ei saanut koskaan ansaitsemaansa levitystukea Universal-yhtiössä. Eikä kritiikki suosinut elokuvaa. Mutta vuosien saatossa sen merkitys ja arvo on vain kasvanut. (Muistetaan, että samana vuonna julkaistu Vertigo - punainen kyynel sivuutettiin aikanaan muutaman palstan arvioinnilla). Nykyisin Wellesin "jännitysfilmi" lukeutuu amerikkalaisen elokuvan kaanoniin.
================================================================================================
Pahan kosketuksen jälkeen Orson Welles odotti neljä vuotta ennen kuin saatiin rahoitus seuraavan ohjaustyöhön. Se oli Franz Kafkan romaanin huikea sovitus Oikeusjuttu, joka tuotettiin eurooppalaisten toimesta Pariisin Studio Boulognessa ja Gare d´Orsaylla sekä silloisen Jugoslavian Zagrebissa. Tässä elokuvassa Welles esiintyy äänellään kertojana ja olemuksellaan asianajaja Hastlerina.
Oikeusjutun jälkeen kirotuksikin leimattu, tuhlaajapoikana ja taikurina pidetty ohjaaja teki enää kolme pitkää elokuvaa - mainittu Chimes at Midnight, Kuolematon tarina (1968) ja F For Fake - V, niinkuin väärennös (1973). Nuo kolme elokuvaa ovat jokainen omalla tavallaan ohjaajaneron luovan mielen ja elokuvallisen osaamisen sävyttämiä omintakeisia , joskus absurdejakin, matkoja ihmiselämän salaisuuksiin.
Orson Welles näytteli usein muiden ohjaajien elokuvissa - hankkiakseen elannon. Paradoksaalisesti Wellesin näyttelijän töiden määrä on huima verrattuna ohjaajan uran teoksiin. Kannattaa muistaa ainakin nämä: Kolmas mies, Napoloen, Moby Dick, Rikollinen vietti, Peilikuvadraama, Merimies Gibraltarilta, Kunnian mies, Me sotasankarit, Waterloo, Pimeä kuilu, Canterburyn tarinoita. Welles hankki rahaa työskentelemällä myös televisiossa.
Lukuisia olivat Orson Wellesin elokuvahankkeet, jotka eivät toteutuneet tai jäivät keskeneräisiksi. Niistä kutkuttavimmat lienevät Pimeyden sydän (1939), The Pickwick Paper (1941), Rikos ja rangaistus (1943), War and Peace (1944),Ulysses (1949), Julius Caesar (1953), Don Quijote (1955), The Deep (1969),Venetsian kauppias (1969), Kuningas Lear (1985), The Dreamers (1985). Siis hauraan jättiläisen mahtipontisiakin suunnitelmia valloittaa maailmankirjallisuuden klassikkoja liikkuvan kuvan lumoon.
================================================================================================
Orson Welles kuoli vuonna 1985. Vuosi ennen kuolemaansa Wellesille ojennettiin arvostettu David W. Griffith -palkinto. Muistaa kannattaa, että liian myöhään palkittu ohjaaja oli vasta 26-vuotias, kun esikoiselokuva Citizen Kanen kuvaukset olivat päättyneet.
Suomalaisen elokuvakritiikin grand old man Jerker A. Eriksson on kirjannut muistiin elokuvan ensi-illan aikoihin annetut lausunnot: "On kuin ei olisi ikinä nähnyt elokuvaa."
Pahan kosketuksen Bio Rexin uusintaensi-illan jälkeen kirjoitin muistikirjaani: "Elokuvan hakkaava rytmi, liikkeessä olevat kamera-ajot, miljöökäsittely ja yhteiskuntakritiikki eivät ole vanhentuneet tippaakaan."
 |
| Scanbox Finland Oy |
Mitä muistan Ruotsin sosiaalidemokraattisesta pääministeristä Olof Palmesta, jonka järkyttävä salamurha on edelleen selvittämättä? Ensimmäisenä tietenkin Palmen lujat kannanotot Vietnamin-sotaa vastaan 1960-luvun lopulla. Hän sai maksaa niistä Yhdysvaltojen kiukun ja boikotinkin. Toisaalta Palme oli viemässä Tage Erlanderin pitkän pääministerikauden jälkeen kansankotia moderniin aikaan, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden Ruotsiin.
Olof Palmen pääministerikaudella ruotsalainen uusi elokuva nousi kukoistukseen. Näin jälkeenpäin saattaa spekuloida, että Bo Widerberg, Jan Halldoff, Roy Andersson, Kjell Grede, Jan Troell, Mai Zetterling ovat Palmen aikakauden lapsia. "Ei päivää ilman Palmea" saattoivat kansankodin asukkaat tokaista, kun uusi politiikan kellokas esiintyi jatkuvasti Ruotsin televisiossa. Oliko todella noin, kysyvät syvältä kouraisevan Palme-dokumentin ohjaajat Kristina Lindström och Maud Nycander.
Olof Palmesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja, ja ohjaajien mukaan Henrik Berggrens elämäkerta "Underbara dagar framför oss" kuuluu eturiviin. Elokuvadokumenttia Palmesta ei liene tehty aikaisemmin, joten Lindström ja Nycander katsoivat ajan olevan kypsän. Tiettävästi he saivat projektin juuri kirjailija Berggrensiltä.
Palme-dokumentista valmistettiin kolmiosainen tv-versio. Nyt Suomeen tuotu ja perjantaina ensi-iltansa valkokankaalla saava pitkä dokumenttielokuva on vavahduttava, ja poliittisen historian kannalta äärimmäisen tärkeä selvitys "Pohjolan Kennedyn" elämästä ja urasta. Elokuvassa haastatellaan muun muassa leski Lisbet Palmea, ruotsalaisia poliitikkoja Ingvar Carlsonia sekä Carl Bildtiä - demaria ja kokoomuslaista. Bildtin puheet ovat hienovaraisen ymmärtäviä. Palmen seuraaja Carlson tietää sisäpiirin asioita.
Ruotsin Filmi-instituutin johtajana 1970-luvulla toiminut Jörn Donner lausuu ilmeisen totuuden: Palmen Ruotsi kohosi sellaiseen kukoistukseen, että sosiaalidemokraattien olisi pitänyt saada 70 % kannatus. Samalla Palmen ystävät ja työtoverit saavat puhua idealistista, jonka suoria ja teräviä lausuntoja kuuntelee syksyllä 2012 ihastuksella. Näinkö maailmamme on muuttunut hampaattomaksi.
Ei globalismin, markkinavoimien, uusliberalismin ja konsensusajan maailmassa enää löydy johtavia poliitikkoja, jotka rohkenevat puhua julkisesti epämiellyttävistäkin asioista ja ilmiöistä. Palme uskalsi nousta vuonna 1972 eskaloitunutta Vietnamin sotaa vastaan. Hän otti esille napalmin alle joutuneiden tavallisten vietnamilaisten kärsimykset. Hän suututti Nixonin ja Kissingerin. Jälkimmäinen puhuu dokumentissa tästä asiasta hölynpölyä. Ei vieläkään katumusta.
Palme-dokumentissa käydään myös Desmond Tutun (1931) luona. Hän toimi eteläafrikkalaisen anglikaanisen kirkon arkkipiispana Kapkaupungissa. Myöhemmin hänestä tuli apartheidin vastustaja ja lopulta ihmisoikeustaistelija. Tutun tuominen framille on perusteltua, sillä ihmisoikeuksia edistävä Olof Palme tunsi suurta myötätuntoa Kolmannen maailman asioita ja Afrikan valtioiden itsenäistymisprosesseja kohtaan. Tutu muistuttaa, että Palme oli aikanaan ainoa länsimainen pääministeri, joka taisteli avoimesta apartheidia vastaan. Tutun mielestä kaikki ihmiset, niin valkoiset kuin värilliset, olivat ihmisarvoisia. Dokumentissa mainitaan myös Englannin 1980-luvun pääministerin Margaret Thatcherin äärimmäisen iljettävä lausunto, jonka mukaan Nelson Mandela oli terroristi.
Kiinnostavasti tekijät käyttävät laajan arkistomateriaalin lisäksi 8 mm:n kotifilmejä, eli Olof Palmen perheen kuvaamia yksityisiä filmivälähdyksiä. Näin yleinen ja yksityinen risteytyvät Palmessa kiehtovalla tavalla. Sykähdyttäviä ovat kuvat toisaalta Havannan-vierailusta Castron luona ja toisaalta Palmen tulo tapaamaan talonsa vallanneita ylioppilaita.
Niin 1960-luvun "hullut vuodet" kuin 1970-luvun kansainvälisen politiikan kiemurat välähtävät kiehtovasti valkokankaalle. Palmen oppositiokausi 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun alussa ja ilmeinen vallan sokaistava vaikutus tuodaan dokumentissa hyvin esille. Ja nyt tiedämme, että Palme syntyi 1927 yläluokkaiseen, taloudelliseen mahtisukuun Östermalmilla, Tukholmassa. Nuoren opiskelijan Amerikan-kokemukset ja matka halki mantereen tekivät hänestä lopulta sosiaalidemokraatin.
Minusta dokumentin tekijät ovat olleet oikealla asialla upottaessan Palmen-historiaan myös kritiikkiä: Jonkinlainen ylimielisyys alkoi saartaa sosiaalidemokraatteja, jotka olivat luoneet kansankodista maailman ykköshyvinvointivaltion. Verotus alkoi kipristellä kansalaisia, ja Ingmar Bergmanin verokapina ja muutto maasta 1970-luvun puolivälin aikoihin alkoi nostatella kulttuuripiirejä Palmea vastaan.
================================================================================================
Jos ette enää muista, niin loistavassa, vakuuttavassa Palme-dokumentissa alku ja loppu risteytyvät syklisesti: Elokuvateatterista vaimonsa kanssa tullut Olof Palme salamurhataan Tukholmassa Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmassa kohtalokkaana perjantai-iltana, 29. helmikuuta 1986. Miksi? Dokumentti esittää syitä, sillä etenkin loppukaudellaan Palme joutui pahansuopaisten huhujen, kirjoittelun, panettelun ja suoranaisen vihan kohteeksi. Pilapiirtäjien Palme-kuvat ovat uskomattoman törkeitä. Yleisesti ajateltiin, että pahakaan kritiikki ei koskettanut Olof Palmea. Kyllä se koski.
Ajankohtainen kommentti
Kaksi-kolme vuotta sitten Yle TV1:n jatkuvakestoinen, elokuussa 1995 alkanut draamasarja Kotikatu alkoi junnata paikallaan. Tekeminen lässähti pahasti, ja yksi syy saattoi olla tekijöiden epätoivoinen halu matkia MTV3:n Salkkareita. Tuo tuottaja Marko Rauhalan isännöimä vaihe kesti vuodet 2008-2011. Pian alettiin vaatia koko Kotikatu-sarjan lopettamista. Itsekin esitin, että sarja kannattaisi ajaa alas. Nyt mieli on muuttunut, sillä viime keväänä ja etenkin tällä syyskaudella Kotikatu on terävöitynyt, löytänyt jälleen tv-draaman kelvollisen tason. Pitkään sarjassa esiintyneet näyttelijät ovat aloittaneet uuden ponnistelun. Jukka Puotilan Pertti Mäkimaan rooliin on kirjoitettu aikaisempaa kiinnostavimpia sävytyksiä. Puotila on ryhtynyt näyttelemään tosissaan. Samoin Lena Meriläinen on päässyt Eeva Virtasena (ent. Mäkimaa) aivan uudelle tekemisen tasolle. Ja moni muukin.
Kotikatu päätettiin lopettaa taannoin. Nyt melkein haluaisi sarjan jatkuvan. On se vaan niin, että tekijätiimin muutoksilla, käsikirjoituksen rikastamisella ja ohjauksen energisillä latauksilla Kotikatu palasi katsottavaksi tv-draamaksi. Kukaan ei enää ehkä muistakaan tuota "Salkkari" -vaihetta. Pikemmin Yle voisi luopua TV2:n onnettomasta Uudesta päivästä, joka on höyhenkevyt ja tasapaksu limboilu suomalaisessa muka-arjessa. Siinä sattuu kaikkea, mutta ei oikein mitään, olennaisesta puhumattakaan.
Kotikatua kirjoittavat Johanna Hartikainen ja V-P Hänninen, ohjaavat nyt osaavat Juha Rosma ja Heikki Kujanpää. Tuottajana toimivat Marina Meinander ja Anita Kuparinen. Oli miten oli, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että Kotikatu lopetetaan joulukuussa laadukkaissa merkeissä.
Hana-Bi - tulikukkia (Hana-Bi, Japani 1997) ohjaus ja käsikirjoitus: Takeshi Kitano, kuvaus: Hideo Yomamoto, lavastus: Norihiro Isoda, musiikki: Joe Hisaishi, pääosissa: Takeshi Kitano/Beat Takeshi (Yoshitaka Nishi) Kayoko Kishimoto (Nishin vaimo), Ren Osugi (Ronbe). Tuotanto: Office Kitano/Tokyo FM/Bandai Visual/Yashida Tsuge.
Kiinnostus japanilaiseen elokuvaan heräsi jo varhain. Kolme suurta mestaria Kenji Mizoguchi, Akira Kurosawa ja Jasujiro Ozu ovat olleet vuosikymmenestä toiseen jatkuvan ihailuni kohde. He edustivat japanilaisen elokuvan parhaita perinteitä toisen maailmansodan jälkeen. Uuden japanilaisen elokuvan suuruuden aika ajoittuu 1950-luvulle, jolloin valmistuivat mm. Ozun Tokyo Story, Mizoguchin Ugetsu - kalpean kuun tarinoita ja Kurosawan Seitsemän samuraita. Tämä kolmikko muistetaan aina.
Jasujiro Ozu (s. 1903) kuoli vuonna 1963. Hän oli juuri saanut valmiiksi hienon Syksyisen iltapäivän. Kenji Mizoguchi (s. 1898) aloitti elokuvassa jo mykän kauden aikana. Hän menehtyi vuonna 1956. Hänkin työskenteli elämänsä loppuun saakka, mutta Akira Kurosawa (1910-1998) lopetti työnsä viisi vuotta aikaisemmin - 1993 valmistui testamentti Madadayo.
Näiden kolmen japanilaisen elokuvan ehdottoman mestarin jälkeen merkittävin uusi tekijä on ollut Nagisa Oshima, jonka Poika ja Seremonia sykähdyttivät suuresti 1970-luvulla. Samoin eroottisen elokuvan tabuja rikkova hullun rakkauden kuvaus Aistien valtakunta. Muita näkyviä japanilaisohjaajia ovat olleet Kon Ichikawa, Masaki Kobayashi, Shohei Imamura ja Masahiro Shinoda.
===============================================================================
Takeshi Kitano voidaan määritellä 1990-luvun lahjakkaimmaksi japanilaiseksi ohjaajaksi. Hän aloitti stand-up -koomikkona ja nousi kansalliseen suosioon tv-esiintyjänä. Hän näytteli myös elokuvissa kunnes ohjasi 1989 järisyttävän, agressiivisen esikoisteoksensa
Violent Copin. Kitanon-tuntijoiden mukaan ohjaaja otti vaikutteita japanilaisesta yakuza-elokuvan perinteestä.
Takeshi Kitano näytteli Violent Copin pääosan. Hän on poliisimies Azuma, amerikkalaisen Likaisen Harryn japanilainen vastine. Elokuvan teemana on kosto, sillä Azuma ei voi hyväksyä mielenterveysongelmista kärsivän siskonsa ryhmäraiskausta. Onko oikeus otettava omiin käsiin? Onko se moraalisesti hyväksyttävää? Tätä Kitano kysyy.
Takeshi Kitanon seuraavat rikosfilmit Boiling Point (1990) ja Sonatine (1991) valmistivat tietä mestarilliselle Hana-Bi -tulikukkia -elokuvalle. Tässä käsittelemässäni elokuvassa Kitano näyttelee jälleen poliisimies Nishiä, joka joutuu ahdinkoon. Tytär on kuollut, vaimo on sairas ja Nishi aikoo lainata rahaa Yakuzalta, jotta voisi saada leukemiaa sairastavan vaimonsa kunnolliseen hoitoon. Kitanon poliisissa on nähty Buster Keatonin kivikasvoa, sillä koko elokuvan ajan ohjaaja-näyttelijä säilyttää samat ilmeensä.
===============================================================================
Warner Bros. toi Hana-Bi -tulikukkia -elokuvan Suomeen 16.10. 1998. Takeshi Kitanon elokuvia esitettiin paljon myös helsinkiläisellä Rakkautta ja anarkiaa -filmifestivaaleilla. Cinema Mondo julkaisi taas Sonatinen, jonka teatteriensi-ilta oli 18. 11. 1994 Andorrassa, Eerikinkadun teatterissa, jossa ei ole enään vakituista elokuvien esitystoimintaa.
Kikujiron kesä (1999) tuli Kino-Palatsiin 4.2. 2000 Sandrew Metronomen maahantuomana. Vielä kannattaa mainita Zatoichi - sokea samurai (2003) ja Takeshis (2005). Zatoichi - sokea samurai tuli Rakkautta ja anarkiaaa -esityksen jälkeen 1.10. 2004 teatteriohjelmistoon. Takeshis näytettiin äskettäin Yle Teemalla. Joten meillä on jopa yllättävän hyvä käsitys Takeshi Kitanon (s. 18.1. 1947) elokuvataiteesta.
Japanissa Kitanoa pidettiin Akira Kurosawan selkeänä seuraajana. Kitano saavutti hienon arvostuksen niin kotimaassaan kuin ulkomailla. Takeshi on elokuviensa näyttelijä - nimellä Beat Takeshi. Tuota nimeä hän käytti suosituissa tv-ohjelmissaan. Kitano omistaa oman tuotantoyhtiön Office Kitanon. Monipuolinen Kitano on toiminut visuaalisten taiteiden opettajana Tokion taiteiden yliopistossa. Kitanon monilahjakkuudesta todistavat vielä taidemaalaukset ja installaatiot
Takeshi Kitanon 1990-luvun elokuvissa on huomattavaa fragmenttinen visuaalinen tyyli. Sirpaleina kiertyvät kohtaukset mukautetaan aina kokonaiskuvaan. Kitanon elokuvien "filosofiaa" on kuvattu nihilistiseksi. Tämä tasoittuu usein humoristisella ja ironisella kuorrutuksella. Kitano on suosinut kuvauksessa pitkiä otoksia, joissa tapahtuu näennäisesti hyvin vähän. Tämä on vain pintavaiutelma, sillä kuvien sisällä kihisee. Tästä on oiva esimerkki Hana-Bi - tulikukkia, joka palkittiin Kultaisella leijonalla Venetsian elokuvajuhlilla.
Brittikriitikoista jotkut pitivät elokuvaa verisen kauniina. Takeshi Kitanon käsittelytavassa on nähty jopa asenteellisuutta ja välinpitämättömyyttä. Tutkiessaan inhimillisen elämän äärimmäisiä tilanteita Kitano ei koskaan suosi kultaisia leikkauksia, keskitien polkuja. Kitano sommittelee geometrisesti väkivallan ja kuoleman kuvastoja, mutta tuo niiden väliin ihmeellistä kauneuden ja herkkyyden tunnerihmastoa.
Musta ja valkoinen kulkevat rinnan Hana-Bi - tulikukkia -elokuvassa, mutta kuten Arthur Penn muistutti 1960-luvulla amerikkalaiseen yhteiskuntaan kuuluvasta väkivallasta, niin japanilaisohjaaja haluaa katsojan tajuavan, että tämän ajan ihminen ei voi sulkeutua ympäröivän maailman pahoilta tapahtumilta. Näitä tapahtumia Kitano vetää aina yhteiskunnallisiin yhteyksiin.
Hana-Bi - tulikukkia on myös rakkaustarina, jossa kuolema uhkaa koko ajan elämän sykettä. Kitanon-tuntijat ovat tehneet huomion, johon voi yhtyä: Aikaisemmin niin absurdi ja jopa töykeä huumori on muuttunut alakuloisiksi hymyjen saaristoiksi.
