VAMMAISTEN ELÄMÄÄ DRAAMAELOKUVASSA * * *

Muistan kesän 1993, kun isossa Bristolissa sai ensi-illan 2.7. Renny Harlinin superväkivaltainen Cliffhanger ja viereiseen pieneen Bristol 2: een tuli samana päivänä Pekka Karjalaisen valloittava matkakomedia Hysteria. Muusikkona nykyisin toimiva Sam Huber loisti pääosassa Karjalaisen elokuvassa. Eli: samassa teatterikompleksissa olivat samaan aikaan esityksessä kahden suomalaisen ohjaajan elokuvat, mutta mitään yhteistä tekijöiden välillä ei ollut.
Vakavasti elokuvataiteeseen suhtautuva Pekka Karjalainen on opittu tuntemaan suomalaisen elokuvan monitoimimiehenä, hän toimii äänisuunnittelijana, mutta säveltää myös elokuvamusiikkia. Karjalaisen toinen kokoillanelokuva oli Kummeli Jackpot, kaupalliseksi suunniteltu komediapotpurri, jossa ohjaajan käden jälkeä ei näy. Hysteria oli persoonallinen pikkuelokuva, lupaava Karjalaisen ohjaajan uran kannalta. Valitettavasti Karjalaisen ura on takkuillut.
Vierailin luennoimassa 1998 vammaisten Kynnys r.y:n tilaisuudessa Ruoholahdessa. Luentoni jälkeen esitettiin Pekka Karjalaisen lyhyt draamaelokuva Minäkin rakastan sinua, jossa kuvataan aidosti CP-vammaisten ja heidän ohjaajiensa elämää hoitokodissa. Kari-Pekka Toivonen näytteli sairaanhoitaja Jyrtsiä, joka suhtautuu liberaalisti vammaisnuorten väliseen rakkauteen. Ellokuvan hieno motto kuuluu: "Rakkaudessa kaikki ovat yhtä terveitä ja ilman rakkautta kaikki yhtä vammaisia."
=====================================================================================================

Kari-Pekka Toivonen on pääosassa Pekka Karjalaisen uudessa pitkässä draamaelokuvassa Vähän kunnioitusta (se ei ole siis ensimmäinen kotimainen elokuva vammaisista, kuten kriitikot ovat väittäneet). Toivonen on hoitokodin johtaja Majander, edistyksellinen ja humanisti uudistaja, joka haluaa muuttaa kehitysvammaisten hoitosysteemejä ja purkaa liikaa paapomista.
Majander luottaa nuoriin kehitysvammaisiin ja suo heille tilaa, vapautta elää ihmisarvoista elämää. Majander joutuu kuitenkin tappelemaan konservatiivisen hoitaja Tossavaisen (Svante Martin) kanssa. Tossavainen on vanhan koulun mies, jonka mielestä nuoria täytyy valvoa, pitää heidät erillään ympäröivästä normaaliyhteiskunnasta.
Outi Kero ja Elena Leeve näyttelevät kehitysvammaisia tyttöjä, jotka kamppailevat tutkainta vastaan. He uskovat selviytyvänsä omillaan kylmässä ja kovassa maailmassa. Tytöt ovat kehitysvammaisten tärkeä eturyhmä, joka levittää vapauden tuulia hoitokotiin. Elokuvan kiinnostavin henkilö on punkkari Sauli (Sami Helle), jonka lausuttavaksi on kirjoitettu totuuksia maailmasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Käsikirjoittaja Leena Virtanen on ladannut tarinaan aihetta selittäviä osviittoja.
Vähän kunnioitusta on perusvireeltään sympaattiseksi tarkoitettu elokuva. Se on tehty avaamaan valtaväestön silmiä. Hyvä niin. Pekka Karjalainen onkin panostanut paljon elokuvaansa. Yle Radio 1:n Kultakuumeesta olin kuulevinani, että käsikirjoitusta kirjoitettiin ja hiottiin vuosi. Näyttelijöitä prepattiin toinen mokoma päälle. Tällainen tarkka ja ahkera valmistelu on varmasti tarpeellinen toteutettaessa valtavirrasta poikkeavaa elokuvaa.
Mietin vain, olisiko kuvauksiin pitänyt salakuljettaa pisara Hysterian kaltaista iloa ja anarkiaa?

Ajankohtainen kommentti

Viikko sitten Etelä-Afrikassa alkaneet Jalkapallon MM-kisat ovat globaali urheilutapahtuma. Ilmeisesti mikään muu urheilutapahtuma, edes olympialaiset, eivät saavuta samaa miljardiluokan tv-katsojamäärää ympäri maailmaa. Koska jalkapalloa pelataan lähes jokaisessa maassa maapallolla, se myös kiiinnostaa valtavaa määrää ihmisiä. Ja Etelä-Afrikassa katsomot ovat olleet täynnä, ei vain paikallisista, vaan lukuisten maiden kisaturisteista.
Suomessa erilaiset mediat ottavat MM-kisoista kaiken irti. Päävälittäjä Yle panostaa massiivisesti televisioon, radioon ja internetiin. Lehtitalot syytävät tietoja ja videoita tietenkin verkon kautta kansalaisille, ja jopa mobiili on mukana välittämässä tunnelmia ja tuloksia kisoista. Teleoperaattoritkin ovat asialla.
Tämä todistaa jälleen teknologian ylivallasta, urheilun ylivallasta, mutta se todistaa myös jalkapallon attraktiivisuudesta, puoleensavetävyydestä. Paitsioon taitavat jäädä ne kaupalliset tv-kanavat - MTV3 ja Nelonen - jotka eivät voi lähettää otteluja Etelä-Afrikasta. Tilanne on kyllä muuttumassa, sillä Ylellä ei ole enää varaa välittää kaikkia niin sanottuja massoja kiinnostavia globaaleja urheilutapahtumia. Jääkiekon MM-kisat menivät jo ruotsalaisen mediajätin Bonnierin omistamalle MTV3:lle, ja jatkoa seurannee. Epäilen, että Yle välittää tulevina vuosina enää olympiakisoja, Ruotsi-Suomi -Yleisurheilumaaotteluja, Salpausselän hiihtokilpailuja ja Taitoluistelun EM- ja MM-kisoja.
=====================================================================================================
Ylen tv-lähetysten kisastudio ei vain uudistu. Samalla konseptilla mennään vuodesta toiseen, kisasta toiseen. Onneksi sentään Etelä-Afrikan kisojen studioon saatiin todellinen jalkapallon asiantuntija, entinen Ylen urheilutoimittaja Riku Riihilahti. Ylen tv-urheilun päällikön Kari Männyn siirryttyä äsken kaikessa hiljaisuudessa eläkkeelle toimituksessa on tajuttu, että jalkapallo vaatii osaamista ja hoksaamista, asiantuntemusta.
Tiedän, että medioissa halutaan nykyään suosia moniosaajia, joten urheilutoimittajankin täytyy selostaa ja kommentoida hiihtoa, taitoluistelua, pikajuoksua, keihäänheittoa, jääkiekkoa, jalkapalloa... Haluan silti kisojen seuraajana, että yhden suuren, maapalloa hallitsevan lajin asiantuntijat voivat vielä keskittyä täysin omaan lajiinsa.
Riihilahden hyvä oivallus oli kutsua kisastudioon toiseksi asiantuntijaksi Hollanti-Tanska -peliin S.C. Heerenveenissä pelaava, hauska ja sanavalmis Mika Väyrynen, joka palvelee tällä hetkellä Suomen armeijaa Lahden Hennalan urheilujoukoissa.

P.S. Samat julkkikset vierailevat kesälläkin kanavan kuin kanavan ohjelmissa. Arkisin MTV3:lla näkyvää mainosohjelmaa Mitä tänään syötäisiin K-Kaupalle tuottava Intervisio on päässyt Ylen TV1:n kesäohjelmistoon. Yhtiö tuottaa torstaisin, heti Ylen Tv-pääuutisten ja Urheiluruudun jälkeen tulevaa Kuningas Alkoholi -ohjelmaa. Intervision kesäuutuus alkoi kehnosti: Rosa Meriläinen lienee kuvitellut istuvansa viihdeohjelmassa, koskapa nauraa kikatti ja hohotti koko ajan. Toinen jakso meni sentään paremmin, vaikka tätäkin ohjelmaa vaivaa televisioon iskostunut tekopirteys. Ja ohjelma oli täynnä laiskasti katsomoon pompahtelevia kliseitä
Eiköpä viime viikon Kuningas Alkoholin studiossa istunut joka paikan Vexi Salmi, joka koko kevään tylsistytti katsojia MTV3:n Biisikärpäsessä. Ja Kuningas Alkoholin juontaja, julkkislääkäri Juhani Seppänen vieraili viime viikon tiistaina MTV3:n tekohauskassa viihdeohjelmassa Peilissä. Näin se piiri pieni pyörii.
Jännityksestä vapisten odotan tulevaa syyskautta: Ryhtyykö Intervisio tuottamaan Ylelle ohjelmaa Mitä tänään juotaisiin?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 47

The Dreamers (Ranska-Italia-USA 2003), ohjaus: ja käsikirjoitus: Bernardo Bertolucci, kuvaus: Fabio Cianchetti, leikkaus: Jacopo Quadri, pääosissa: Michael Pitt (Matthew), Eva Green (Isabelle), Louis Garrel (Theo), Anna Chancellor (Äiti), Robin Renucci (Isä), Jean-Pierre Kalfon (itse), Jean-Pierre Leaud (itse). Tuotanto: Fox Searchlight Pictures.

"Tasavalta oli romahtamaisillaan, mutta ei tuhoutunut", todettiin jälkeenpäin Pariisin toukuusta 1968, kun ylioppilaat ja työläiset olivat vallaneet yliopistot ja tehtaat, tavanneet kahviloissa ja mellakoineet kaduilla. Jopa Pariisin Odeon-teatteri otettiin vallankumouksellisten haltuun.
Puhuttiin Euroopan hullun vuoden 1968 tapahtumista, jotka olivat huipentuneet Pariisin toukokuuhun. Aikaisemmin Tshekkoslovakiassa oli virinnyt uusi toivo demokraattisemmasta ja vapaammasta maasta. Tätä toivoa kutsuttiin Prahan kevääksi. Toukokuun alkupäivinä Prahasta lähetettiin vetoomus Moskovaan, koska Dubcek ja hallitus pelkäsivät Neuvostoliiton lähettävän Varsovan liiton panssarit Tshekkoslovakiaan.
Toukokuun yhdestoista päivä saimme täällä Suomessa lukea uutisia opiskelijoiden mellakoista ja ensimmäisistä pystytetyistä katusuluista Pariisissa. Edellisellä viikolla radikalisoituneet opiskelijat olivat vallaneet Sorbonnen yliopiston. Samaan aikaan Vietnamin sota eskaloitui ja sotilaat olivat ampuneet neljä opiskelijaa Yhdysvaltain kuohuvassa Kentin valtionyliopistossa.
Ranskassa kaikki alkoi Nanterren yliopiston campuksella, jossa kehnoihin olosuhteisiin kyllästyneet opiskelijat alkoivat liikehtiä. Myrskyisät protestit suuntautuivat ummehtunutta oikeistovaltaa vastaan. Se oli hallinnut Ranskaa kymmenen vuotta. Ns. Viidennen tasavallan valtiosääntöön määriteltiin 1958 presidentti Charles de Gaullelle laajat poliittiset valtuudet.

Pariisin 1968 toukokuu osoitti, että de Gaulle ei ollut tajunnut maailman muuttuneen. Hän ei ollut tajunnut, että valtakoneistoa pitää uudistaa, kansan olosuhteita parantaa, demokratiaa kehittää. Ehkä Ranskan eliitti ei ollut huomannut, että työttömyys on korkea, johto työpaikoilla huono ja palkat alhaiset. Valta oli jälleen sokaissut yhden presidentin.
Kiinnostavaa oli, että toukokuun 1968 myllerryksessä porvariluokan lapset liittyivät työläisiin. Mellakat johtivat kapinaan, jonka kenraali de Gaulle torjui muutamien viikkojen horjunnan jälkeen. Hän piti tarkoin harkitun tv-puheen. Lopulta gaullistien mielenosoitukseen osallistui 30.5. 1968 kaikkiaan 400 000 ihmistä. Pariisin Champs-Elyseellä oikeisto sai hetkeksi hengitysrauhan.
Ranskassa järjestettiin vaalit kesäkuussa. UDR (Tasavallan puolesta toimivat demokraatit) saivat murskavoiton. Pariisin toukokuusta tuli myytti. Kenraali, presidentti Charles De Gaulle vetäytyi. Vuoden päästä hän oli eläkkeellä, mutta myllerryksestä ehti kulua vain kaksi vuotta, kun kenraali oli kuollut.
=====================================================================================================
Italialaisen Bernardo Bertoluccin (s. 1940) tilityksellinen The Dreamers palaa Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoiden aikaan. Siitä syystä valitsen jo tässä vaiheessa näinkin uuden elokuvan sarjaani, koska se kuvastaa kuviltaan tuota ajankohtaa, joka ei poistu muististamme. Se johti meillä syksyllä Vanhan valtaukseen, poliittiseen radikalisoitumiseen ja - vaikkapa meitä innostaneen Filmihullu-lehden perustamiseen.
Bernardo Bertolucci on luonut mestarillisen tarinakuvion kolmesta nuoresta, jotka leikkivät omia kiihottavia seksuaalisia leikkejään isossa pariisilaisessa huoneistossa samaan aikaan kun aktiivit opiskelijat ja työläiset vyöryvät hallitusvaltaa vastaan Pariisin kadulla. Bertolucci rinnastaa elokuvassaan yksityisen ja yleisen, miten kauan voi sulkea silmänsä ulkopuoliselta maailmalta, jossa on menossa poliittinen ja yhteiskunnallinen muutosprosessi.
The Dreamersissä amerikkalainen opiskelija Matthew saapuu Pariisiin. Hän aikoo opiskella ranskaa, mutta hän ei pysty millään solmimaan kontakteja. Filmihullu Matthew tutustuu lopulta Ranskan elokuva-arkiston näytännössä (Cine´mathe´que Française) pariisilaisiin opiskelijoihin Isabelleen ja Theoon, jotka rakastavat myös katsoa klassikkoja.
Paljastuu, että Isabelle ja Theo ovat kiintyneet fyysisesti syvästi toisinsa, mutta he ovat sisaruksia. Matthew vedetään sisarusten outoon maailmaan, jossa seksin ohella olennaista ovat elokuvat ja politiikka. Väitellään Vietnamin sodasta, mutta usein elokuvan historiasta - kumpi on parempi ohjaaja Chaplin vai Keaton. Kun sisarusten vanhemmat lähtevät matkalle, kolmikko voi toteuttaa vapaasti halujaan ja ideoitaan asunnossa.
=====================================================================================================

The Dreamers on Bernardo Bertoluccin rohkeimpia ja hätkähdyttävimpiä, mutta myös kauneimpia ja vapautuneimpia elokuvia. Bertolucci on säpsähdyttänyt aikaisemminkin elokuvillaan (Fasisti, Viimeinen tango Parisissa, 1900 1-2, Bertoluccin Kuu), mutta nyt hänen rohkeimmissakaan kohtauksissa ei ole mitään "tehtyä" tai "pakotettua". Vaikka pidän Tangoa fantastisena elokuvana, niin hetkittäin Marlon Brandon ja Maria Schneiderin intiimeissä kohtauksissa ilmenee asetelmallisuutta.
The Dreamersissa kudotaan asioita nerokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi: vieraantuminen, yksityisyys ja läheisyys; vieraantumisen epiikka, politiikka ja elokuvataide. Isabellen, Theon ja Matthewin kolmiopeli kuvastaa vieraantumista ja ulkopuolisuutta, samalla läheisyyttä ahmivien nuorten tarvetta turvata privaatti mahdollisimman pitkälle. Pariisin 1968 toukokuun mellakat ja mielenosoitukset ovat kolmikon silmissä aika pitkälle häilyvää poliittista taustaa, mutta jossakin vaiheessa suojatusta yksityisyydestä täytyy siirtyä kollektiivisen toiminnan keskelle.
Bernardo Bertolucci poimii valtavasta liikehdinnästä itselleen tärkeän sivujuonteen. Ranskan elokuva-arkiston arvostettu johtaja Henri Langlois on erotettu virastaan. Tämä on johtanut mielenosoituksiin  ja elokuvaa tuntevat muistavat hyvin uutsikuvat Cannesin kevään 1968 filmifestivaaleilta, joilla Ranskan uuden aallon ohjaajat, Godard ja Truffaut etunenässä, esittivät protestejaan.
Bertolucci sivuaa elokuvassaan Langlois-episodia ja ranskalaisen kulttuuripolitiikan kokemia kolauksia. Bertolucci on leikannut elokuvaansa arkisto-otoksia, joissa esiintyy Ranskan uuden aallon elokuvien ohjaajia ja näyttelijöitä (mm. Truffaut, Belmondo), myös itse syrjäytetty legendaarinen filmientusiasti Henri Langlois sekä toukokuun 1968 opiskelija-atiiveista Aleksandra Kacprzak.
=====================================================================================================

The Dreamersin tapahtumavuonna 1968 nuori parmalaissyntyinen Bernardo Bertolucci ohjasi neljännen elokuvansa Partnerin. Kaksoishenkilöllisyyttä (Pierre Clementi on Jakob 1 ja Jacob II) tutkivan elokuvan tarina oli sovitettu Dostojevskin romaanista. The Dreamers muistuttaa Partneria siinä mielessä, että elokuvataide on siinäkin olennaisessa osassa. Partnerissa nuori Bertolucci tavoitteli Jean-Luc Godardin elokuvallisia tekotapoja ja tarkoitusperiä. Godardin tavoin Bertolucci oli kiinnostunut elokuvallisen muodon kysymyksistä kuin itse kerronnasta.
Bertolucci käyttää kuva-alaa Godardin tavoin, antaa henkilönsä katsoa suoraan kameraan tai kameran siirtyä henkilöstä pois.
Kulutusyhteiskunnan kritiikki on molemmilla näkyvää. Partnerin päähenkilö I-II näyttää, miten Molotovin coctail valmistetaan. Sama tapahtui Godardilla vuosina 1967-1968 ohjatussa Le gai savoirissa. Bertolucci-tutkijat ovat huomauttanet, että italialaisohjaaja löysi liian usein Godardin sisältään, ja se esti oman ohjaajapersoonallisuuden kehittymisen. Onneksi se puhkesi pintaan vuoden 1972 Fasistissa.
Sergio Leonen vakiosäveltäjä Ennio Morricone laati musiikin Partneriin. Onpa elokuvassa pomminheitto-kohtaus, joka viittaa Leonen Huuliharppukostajaan, jonka tarinaa Bertolucci oli kirjoittamassa. Tämä todistaa Bertoluccin tarpeen tuoda elokuviinsa muiden tekijöiden laatua ja spirittiä. The Dreamersin nuori kolmikko pelleilee 1920-luvun lopun suuren saksalaistähden Marlene Dietrichin valokuvan edessä. Partnerissa on kohtaus, jossa Jacob II lukee Lotte Eisnerin kirjaa F.W. Murnausta (s. 1888-1931), Dietrichin aikalaisesta saksalaisesta mestariohjaajasta. Samalla Jacob II imitoi Murnaun klassisen kauhuelokuvan Nosferatun näyttelijää Max Schreckiä.
The Dreamersiin musiikki on koottu 1960-luvun bändien kappaleista tai saman vuosikymmenen elokuvien musiikeista. Musiikkivalinnat ovat osa The Dreamersin tärkeää taiteellista antia, sekä tarinaa ja tapahtumia sykähdyttävästi taustottavaa ominaisuutta. Musiikkivälähdyksiä ovat muun muassa Jimi Hendrixin "Hey Joe", Michel Polnareffin "La Mer", Steve Miller Bandin "The Spy", Edith Piafin "Non, Je Ne Regrette Rien". Kuullaan vielä filmimusiikkia Jean-Luc Godardin Viimeisestä hengenvedosta ja Hullusta Pierrotista sekä François Truffautin 400 kepposesta.
====================================================================================================
Näimme The Dreamersin 19.7. 2004 Helsingin Forum 1 -elokuvateatterissa - entisessä Mannerheimintien Capitolissa. Forumia ei enää ole. Suomessa Bernardo Bertoluccin mahdollinen testamenttielokuva meni vähällä huomiolla - osittain se johtui keskikestästä. Minulle elokuvasta on näiden muutamien vuosien muiston aikana muodostunut rakkain Bertolucci-teos, merkittävän - joskin hiukan epätasaisen - uran komea huipentuma.

TAAS UUSI ROBIN HOOD * * *

Englantilainen megaohjaaja Ridley Scott ja uusiseelantilaissyntyinen Hollywood-näyttelijä Russell Growe ovat tehneet uuden, suuren luokan seikkailuelokuvan Sherwoodin metsän sankarista Robin Hoodista. Tuntuu käsittämättömältä, että aiheeseen palataan edelleen, sillä viimeksi apajilla olivat ohjaaja Kevin Reynolds ja näyttelijä Kevin Costner. Tämän 1991 valmistuneen elokuvan nimi oli Robin Hood - varkaiden ruhtinas. Samana vuonna valkokankaille päästettiin kilpailemaan John Irvinin tv-seikkailuelokuva Robin Hood, jossa pääosassa synkisteli Patrick "Vihollinen vuoteessani" Bergin. Ja 1970-luvulla valmistuivat Disney-yhtiön koko perheen animaatio Robin Hood ja Richard Lesterin kalpea Robin ja Marian, Sean Conneryn ja Audrey Hepburnin imagojen ympärille muokattu romanttinen tarina Sherwoodin metsän vanhenevista rakastavaisista.
Ridley Scottin Robin Hood on tämän hetken muodikas väkivaltaseikkailu, jossa hyödynnetään uutta tietokonetekniikkaa. Russell Crowen Robin Hood ei ole pelkästään oikeamielisen yhteiskunnallisen eetoksen omaava sankari, kuten Errol Flynn siinä kaikkien aikojen parhaassa Robin Hoodin seikkailuissa, jonka Warner Bros tuotti ja Michael Curtiz ohjasi 1938 huimana ja kalliina Technicolor-seikkailuna. Ridley Scott on halunnut tarkastella Robin Hood -myyttiä eri puolilta, ennen kuin sankaruus syntyi ja sankaruuden loiston päivinä.
Ridley Scott on halunnut välttää aikaisempien Robin Hood -elokuvien vankan painolastin (varhaisia oli Allan Dwanin ohjaama ja Douglas Fairbanksin näyttelemä mykkä Robin Hood vuodelta 1922). Scott kertoo Robinin vaiheet kuningas Richardin kuoleman jälkeen. Robin Hood on taistellut kuninkaan joukoissa, mutta nyt hänet kutsutaan tappelemaan omavaltaista sheriffiä vastaan Nottinghamiin. Samalla Robin haluaa voittaa lady Marian (Cate Blanchett) rakkauden ja palauttaa oikeudenmukaisuuden Nottinghamiin. Scott jatkaa teemaa vielä pitemmälle, sillä Robinista tehdään sotien heikentämän 1300-luvun Englannin kunnian palauttaja ja sisällissodan estäjä.
Robin Hoodissa kuningas Richardin kamppailu Ranskaa vastaan saa huomiota. Russell Crowen Robinin rohkeus ja sankaruus nostetaan esille. Ei ihme, että Robin pystyy myöhemmin kokoamaan joukkonsa kampittaaksen kansaa terrorisoivan sheriffin. Elokuvassa vilautellaan myös Robinin pimeitä puolia.
Robinin ja Marian suhde saa elokuvassa kipakan käsittelyn. Oikeastaan ilman Cate Blanchettin upeaa suoritusta Scottin elokuva olisi värittömämpi. Russell Crowe on sopiva Robinin rooliin, mutta viimeistään nyt hänen näyttelijätyössään alkavat näkyä maneerit ja rutiinit. Uudistumisen aika olisi ovella.
=====================================================================================================

Michael Curtizin Robin Hoodin seikkailut edusti Hollywoodin kulta-ajan studiotyöskentelyn huippua. Ammattimiehet ja elokuvan eri osa-alueiden käsityöläiset saivat panna parastaan. Ridley Scottin upouudessa Robin Hoodissa käsityöläisten ja studioväen panos on korvattu teknologialla. Jälki on kyllä komeaa, energistä ja vauhdikasta. Jokin elokuvasta puuttuu. Voisiko sanoa, että väkivalta ja megavauhti ovat korvanneet Ridley Scottin varhaisille elokuville (mm. Blade Runner) ominaisen monimutkaisemman sisällön kaaren ja muodon luovan osuuden.


Ajankohtainen kommentti

Elämme aikaa, jolloin tällainen nuorena tapansa oppinut ihminen haluaa lukea aamulla postiluukusta tipahtavan lehden, mutta yhä suurempi osa kuluttajista pelaa kolmen sähköisen median ehdoilla: televisio, internet ja uuden ajan kännykät, joissa on sähköposti- ja nettiyhteys ja joihin voi tilata vaikkapa elokuvia.
Onko tämä oikea kehityssuunta?
Koskaan ei voi tietää sillä hetkellä, mutta epäillä voi ja kriittinen täytyy olla. Joku iso mediatoimija, operaattori tai filmiyhtiö kerää aina voitot, ja jos seuraa esimerkiksi kaupallisen englantilaisen uutiskanavan uutisankkurien ja kirjeenvaihtajien työtä, niin nykytyyli on pyrkiä vain uutisoimaan ja esittelemään. Ja olemaan hauska ja vetävä ruudussa. Ei kukaan esitä kriittistä kannanottoa maailman menosta ja vallanpitäjien ratkaisuista. Tyyli on rantautunut Suomeenkin, mutta onneksi meillä sentään joissakin Ylen ajankohtaisohjelmissa pyritään krittiseen analyysiin. Tosin Suomessakin yksi iso asia hautaa muut ongelmat alleen mediassa - kuten vaalirahakohu kaikkine jatkoilmiöineen.
Eli kenen sananvapaus medioissa toteutuu? Rahavallan ensisijaisesti, mutta myös asioiden kirjaajiksi päätyneiden kirjeenvaihtajien ja toimittajien kritiikitön esittelytoiminta, joka sopii nykyisen hampaattoman uutisvirran tarpeisiin.
Onko meidät opetettu tyytymään samankaltaisen tiedon vastaanottoon? Ei tv-kanavien elokuvakatsauksessa esitellä pientä, sanomaltaan ja ilmaisultaan tärkeää vaihtoehtoelokuvaa, vaan suuri on aina esillä, se joka muutenkin saa palsta- ja ruututilaa. Tämän huomion tein tammikuussa Torremolinosissa, jossa seurasin kaksi viikkoa englantilaisen Sky News -uutiskanavan ohjelmatarjontaa.
=====================================================================================================
Mennäänpä ajassa hiukan yli neljännesvuosisata taaksepäin. Veikkaan että ainakin ranskalaisilla kanavilla olisi rummutettu Robert Bressonin viimeisestä elokuvasta Raha (1984).Vai olisiko? Olisiko Terminator - tuhoaja saanut sittenkin kaiken huomion kuten sen tyypin suurkuva saa tänään. Ehkä ei vielä 1980-luvun alussa, mutta nyt aivan varmasti.
Entä joku jännittävä, uusia lukuväristyksiä tuottava, erikoinen uutuuskirja? Olisiko rikkaasti kudostetun Mehiläispesä -romaanin espanjalainen kirjoittaja Camilo José Cela saanut huomiota ilman Nobel-voittoa? Tuskin.
Palkinnot tekevät nimiä, eivät kirjojen sisällöt ja laatu. Ja aivan selvästi kirjallisuus, teatteri, kuvataide ja elokuvataide ammottavat poissaolollaan kaupallisten tv-uutiskanavien ja osittain julkisen palvelunkin kanavilla. Johonkin väliin niidenkin esittelyt mahtuisivat, jos uusintoja sekä saman asian toistoa karsittaisiin ja kanaville palkattaisiin kriitikkoja, jotka seuraavat intohimoisesti kulttuuria ja taidetta. Ja toimituksissa alettaisiin keskustella arvovalinnoista.

P.S. Samat iskelmätähdet, pop-msuiikki ja kevyt musiikkiviihde täyttävät nykyisin radio- ja tv-kanavien ohjelmatarjonnan. Tampereen Särkänniemestä televisioitava kesäviihdesarja tulvii samoja kotimaisia iskelmätähtiä, jos on uskomista traileriin. Ja pinnallisissa "hyvän olon" ohjelmissa (mm. Yle TV1:n P.S) vierailee samoja katri-helenoita.
Sadattuhannet taidemusiikin harrastajat, tuhannet Suomen musiikkiopistolaiset ja seniori-ikäiset paremman musiikin ystävät odottavat, että radiosta ja televisiosta tulisi klassista musiikkia tai sen ympärille punottua asiaohjelmaa. Ei tule. Media on valjastettu julkisen kuin kaupallisenkin puolella pintamusiikin aisankannattajaksi. Yle Teeman Kausikortti ja Oopperailta ovat harvinaisia poikkeuksia, mutta muuten sellaisilla artisteilla kuten Paula Koivuniemi ja Kari Tapio on asema, näkyvyys ja valta joka puolella sähköisessä mediassa. Pahin musiikkielämän yksipuolistaja on Ylen TV2.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 46

Viime vuonna Marienbadissa (L'Année dernière à Marienbad, Ranska 1961), ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: Alain Robbe-Grillet, kuvaus: Sacha Vierney, lavastus: Jacques Saulnier, puvut: Bernard Evein, musiikki: Francis Seyrig, pääosissa Delphine Seyrig (A), Giorgio Albertazzi (X), Sacha Pitoeff (M), tuotanto:Terra Film.



Mainos-Television elokuvatarjonta oli huiman hyvää ja laadukasta 1960-luvun lopulla ja myöhemminkin. Keväällä 1968 saimme katsoa ennalta muun muassa sellaiset suurenmoiset elokuvat kuin Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa, Pier Paolo Pasolinin Mamma Roma (1962) ja Nicholas Rayn Chicagon yöperhoset (1958). Tulipa kanavalta japanilaisen Kenji Mizoguchin tuotantoa ja esiteltiinpä unkarilainen, Vapauden tuulista tuttu Miklos Jancso.
Ennen kuin 1960-luku päättyi Maikkarilta räpsähtivät ruutuun muun muassa Fritz Langin M-Kaupunki etsii murhaajaa (1931) ja Jean Renoirin Tohtori Cordelierin testamentti (1959). Laatu pysyi vuosia vahvana Maikkarin elokuvaohjelmistossa, voisi arvioida aina 1980-luvun loppupuoliskolle, kun perustettiin Kolmostelevisio ja MTV3 siirtyi kokonaan umpikaupalliseen ohjelmatarjontaan.
Katsoimme filmipäällikkö Seppo Huhtalan luoman MTV-elokuvatarjonnan - hän puhui Suomen suurimmasta elokuvakerhosta - aina ennalta elokuvateatteri Bristolissa. Ennakkonäytännöt oli järjestetty samalla tavalla kuin teatteri-ensi-iltaan tulevien elokuvien lehdistönäytännöt. Eli: pöydät notkuivat herkullisista leivistä ja juomista. Elokuvat näytettiin Bristolin isolla kankaalla. Ruutuun ne tulivat sitten 16 mm:n esityksinä.
Tuohon aikaan ei tv:ssä näytetyistä elokuvista kirjoitettu ennalta kovin monessa lehdessä. Minä laadin arvosteluja Suomen Sosiaalidemokraatin lisäksi Aatos Erkon Sanomien kustantamaan Radio ja tv-viikko -rotaatiolehteen, joka tosin kuoli 1970-luvun alkupuolella. Viikon tv-elokuvakatsauksessa oli suurin piirtein viisi-kuusi elokuvaa - siis hämmästyttävän vähän, jos sitä vertaa nykyiseen elokuvien massa- ja bulkkitarjontaan tv-kanavilla.
Maikkari näytti elokuvansa koko kansalle TV1:n ja TV2:n ohjelmistossa aina 1990-luvulle, jolloin kaupallinen tv-yhtiö sai oman lähetysverkkonsa ja Kolmostelevisio ajettiin alas. Toimittajat siirtyivät 1970-luvulla katsomaan elokuvat Maikkarin Ilmalan toimistotalon koeteatteriin. Koneenkäyttäjä esitti elokuvat 16 mm:n kopioina. Katselutapahtuma oli lähes samanlainen kuin Suomi-Filmin koeteatterin lehdistönäytännöt Bulevardilla. Vasta 1980-luvun puolivälissä lehdistöesitykset järjestettiin VHS-videokatseluina.
=====================================================================================================
Muistot eivät ole menneet menojaan, ihmisen kokemat tuntemukset ovat siirtyneet uniin, palanneet niistä todellisuuteen, tajunnan kirkkaaseen valoon, ajattelen Espanjan Torremolinosin illassa vuoden 2009 vaihtuessa uudeksi vuosikymmeneksi. Katkennut oksa metsässä voi olla merkki, liljankukasta nenään lehahtava haju voi palauttaa muiston, joka on kurottava, purettava - on löydettävä muiston olennaisin sisin. Ympäristöt, vuodet, asiat, ihmiset kieppuivat pääni ympärillä. Sen olen oppinut tämän kirjoitusprosessin aikana. Olen joutunut turvautumaan metsään, katkenneisiin oksiin ja kukkiin, kasveihin, joiden edessä silmäni ovat herkistyneet ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Tajusin vasta äskettäin, että kuljin ammattimaisena elokuvakriitikkona nuo neljäkymmentäyksi mennyttä työvuotta suoraan eteenpäin. Ikään kuin laiva, joka purjehtii määrätietoisesti samalla reitillään.
Kun ryhdyn kirjoittamaan täällä Alain Resnaisin luomasta elokuvallisen muiston labyrintistä ymmärrän heti, että ei vain Marienbad, vaan myös kolme muuta ohjaajan elokuvaa ovat merkinneet minulle paljon. Ne ovat avanneet portin haastavan elokuvallisen ajattelun maailmaan ja modernismin kehiin, mutta myös historiaan, joka on ollut totta. Ajattelen 1950-luvun lyhytfilmiä Yötä ja usvaa, jonka näkeminen kouluaikana oli shokki: Resnaisin kuvat opettivat tiedostamaan Saksan Kolmannen valtakunnan hirmuteot, keskitysleirien surun ja tuskan.
Erilainen rakkauselokuva Hiroshima, rakastettuni näytti 1950-luvun lopulla meille nuorille, miten intiimin yksilötarinan puitteissa voidaan tavoittaa dokumentinomaisesti lähistorian kauhu hetkellä, jolloin atomipommit putoavat kahteen japanilaiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Osakaan, kylväen joka puolelle kuoleman hirvittävää tuhoa. Ja lopulta Sota on loppunut -elokuvan esitys 1960-luvun loppupuolella Suomi-Filmin Tunturikadun pienessä Astra-elokuvateatterissa oli kuin idealistin unelmien täyttymys. Ei ihme, että muistan kuin eilisen hetket teatterisalissa elokuvan loputtua ja valojen sytyttyä: Me nousimme pystyyn taputtamaan.
=====================================================================================================

Mestariteokseksi kelpuuttamani Viime vuonna Marienbadissa on kirjoittajan ja ohjaajan elokuva. Alain Robbe-Grillet tavoitteli uuden romaanin muotoa, Alain Resnais pyrki ilmaisussaan elokuvalliseen esittämiseen, joka poikkeaa valtavirrasta - kuin muiston kuvallista konstruointia, johon näyttelijät osallistuvat tietämättä oikeastaan, mitä he edustavat ja mihin he pyrkivät. Resnais oli lausunnoissaan salaperäinen: "Jotakin tapahtui viime vuonna Marienbadissa, mutta mitä - sitä on vaikea tietää".
Alain Resnais ei ollut lukenut yhtään Robbe-Grilletin romaania. Robbe-Grillet oli luonut maineensa 1950-luvulla neljällä teoksella. Robbe-Grillet oli hyvin kiinnostunut elokuvasta. Hän lähestyi Resnaisia, mutta tosiasiassa tuottajat Raymond Froment ja Pierre Courau saivat talvella 1959-60 juhlitun Hirishiman tekijän ja Robbe-Grilletin ryhtymään yhteistyöhön. He halusivat luoda elokuvan, joka ei etenisi kronologisesti, vaan henkilöt ja tilanteet esiteltäisiin objektiivisesti. Kun elokuva valmistui, saatoimme nähdä, miten Viime vuonna Marienbadissa ei kuvasta arkimaailman tapahtumia, vaan tekijät ovat yrittäneet luoda mielen tilan ja ajan. Mielen prosesseja tavoitettu elokuvan keinoin. Resnaisin ja Robbe-Grilletin elokuva oli 1960-luvulla jotakin uutta, jotakin visuaalisesti aivan epätavanomaista näytelmäfilmien tuotannossa. Saiko se seuraajia vai jäikö se yksittäistapaukseksi? Vaikea sanoa, ehkä se jäi.
Viime vuonna Marienbadissa ei avaudu normaalein sanaselityksin. Siitä on mahdoton antaa mitään juoniselostusta, sen teemat ja tavoitteet ovat tavallisen kielen ja ihmisten välisen sosiaalisen koodiston yläpuolella. Sen voi ilmaista, että elokuvan tapahtumapaikka on jonkinlainen valtava barokkinen hotelli huoneineen, loputtomine käytävineen ja puutarhoineen. Sen voi sanoa, että elokuva on tarina kaunopuheisuudesta, suostuttelusta - kuten Marienbad-tutkijat ovat todenneet: haluaako Giorgio Albertazzin mies saada Delphine Seyrigin naisen taipumaan rakkauteen näyttävien patsaiden edessä puutarhassa? Pelkääkö nainen rakkautta, miettiikö halujaan oveen upotetun mahtavan peilin edessä?

Alain Robbe-Grillet on selittänyt, että elokuva luo epätodellisen todellisuuden, jonka sankari on luonut omasta näkemyksestään, omista sanoistaan. Kysymyshän saattaa olla kuvista, joiden on todettu olevan lähellä unen liikkeitä. Alain Resnais on lisännyt, että hän ja Robbe-Grillet tunsivat olevansa elokuvan ulkopuolella, joten katsomme elokuvaa ajan palapelinä.
Elokuvan aikamuotoja on hyvin vaikea hahmottaa. Onko aika Vuosi nolla Marienbadissa - vai Vuosi nolla miinus 1, miinus 2, miinus 3, niin kuin asian muistini mukaan hahmotteli Marienbad-tutkija Jacques Brunius heti tuoreeltan elokuvan ensi-illan jälkeen. Lieneekö kliseistä kirjoittaa täällä andalusialaisessa hotellissa: Jos kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa, niin Alain Resnais ja Alain Robbe-Grillet jäljittivät kadonnutta muistia.
Elokuvan toiminnan on sanottu tapahtuvan "jossakin nykyisyydessä ja eri menneisyyksissä (ja epäilemättä myös muistikuvissa näistä menneisyyksistä) sekä jossakin kuvitellussa todellisuudessa" (Marcel Martin). Elokuvan henkilöt liikkuvat eräänlaisessa väärien riippuvuuksien, variaatioiden, epäonnistumisten ja väitteiden täydellisessä labyrintissä. Repliikit kuten "sinä olet niin kaunis, mutta tuskin muistat sitä" kertovat kaiken elokuvasta. Kamera-ajot kurottautuvat kohti muistin arvoituksia ja epäselvyyksiä, muistin kirkkaita ja hämäriä huoneita. Elokuvan kirjallinen dialogi on tietoista, kuvien kauneus viittaa taidemaalarien estetiikkaan. Resnais kuvasi Münchenissä sijaitsevan Nymphenburgin linnan barokkisissa sisätiloissa minimoidakseen kaiken realismin tunnun.
=====================================================================================================

Alain Resnais oli 1960-luvun Ranskan uuden aallon piirissä omaperäinen näkijä, teoreetikko ja formalisti, joka tarvitsi tuekseen käsikirjoittajia ja kirjailijoita. Auteur hän ei ollut samassa mielessä kuin esimerkiksi Jean-Luc Godard tai Eric Rohmer. Viime vuonna Marienbadissa johdatti Alain Resnaisin 1963 hiukan samanlaiseen, tosin selvästi realistisempaan Muriel-elokuvaan, joka valmistui 1963. Marienbad-elokuvan tähti Delphine Sedyrig näytteli pääosan. Sen jälkeen tuli poliitinen Sota on loppunut ja 1960-luvun lopulla hieno Rakastaa, rakastaa. Eikä 1922 syntynyt Resnais luopunut elokuvasta kuin vasta 1990-luvun alussa.
Alain Resnaisi ohjasi 1970- ja 1980-luvuilla toisistaan poikkeavia elokuvia. Niitä olivat 1930-luvun alun Ranskaan sijoittuva ja Trotskin maahan tuloa sivuava Stavisky - ihana lurjus (1974), englanninkielinen Providence, kahta maailmaa peilaava Amerikan eno (1980) ja näytelmään perustuva triangelidraama, traaginen rakkaustarina Melo (1986). Näistä paras on 1977 valmistunut Providence, jossa John Gielgud esittää iäkästä, alkoholisoitunutta ja yksinäistä kirjailijaa. Mies punoo kuin kehrääjälintu muistonsa seittiä kartanossaan, Rhode Islandilla.
Alain Robbe-Grillet ohjasi Marienbad-yhteistyön jälkeen kaksi omaa elokuvaa, tekotaiteelliset Kuolematon (1963) ja Trans-Europ-Express (1967). Niissä näkyy Viime vuonna Marienbadissa -elokuvan vaikutus, mutta toteutukseltaan ne ovat kalpeampia teoksia.

JEFF BRIDGES IKÄÄNTYVÄNÄ KANTRIMIEHENÄ * * *

Amerikkalaiset rakastavat kantria, tuota keskilännen ja syrjäseutujen miesten ja naisten karheaa, elämän iloja ja tuskia ilmentävää musiikkia. Amerikkalaisilla on oma kantrin pyhättö Nashvillessa, jonka saleihin ja kapakoihin kokoonnutaan kuuntelemaan kantrimusiikin nuoria ja vanhoja suosikkeja. Amerikkalaiset tuottavat silloin tällöin elokuvia kantrilaulajista. Usein toistuva tarina kuuluu: Muusikko on ikääntyvä mies, jonka avioliitto oli kariutunut ja viina alkanut hallita elämää. Jeff Bridgesin Bad Blake on tällainen kantrimies uudessa Crazy Heart -elokuvassa. Ohjaaja-kirjoittaja Scott Cooper on luonut todenmakuisen elokuvan, jossa kolhuja saanut Blake esiintyy pikkubaareissa ja naukkailee tiuhaan viinaksia. Hän on ollut nuorempana iso tähti, kirjoittanut ja säveltänyt uusia kappaleita, mutta nyt Bad Blaken luovuuden suoni on ehtynyt. Kitara pysyy vielä kädessä ja naiset tuntevat vetoa renttuun kantrimieheen.
=====================================================================================================
Jeff Bridges sai keväällä Oscarin Bad Blaken roolista. Näyttelijä Lloyd Bridgesin poika Jeff (s. 1947) tuli alalle1970-luvun alussa Robert Bentonin modernissa westernissä Pahassa porukassa. Samoihin aikoihin debytoi myös Jeffin vanhempi veli Beau (s. 1941). Beaun ura ei ole ollut yhtä hohdokas kuin Jeffin, mutta yhdessä veljekset olisivat ansainneet Oscarit 1980-luvun lopulla valmistuneesta, Steve Klovesin ohjaamasta Loistavista Bakerin pojista. Beau ja Jeff olivat ravintoloiden loosheissa iltapäivämusiikkia soittava pianistiduo, jonka maine lähtee nousuun, kun he keksivät palkata solistiksi Michelle Pfeifferin ihanan vaaleaverikön.
Thomas Cobbin romaaniin perustuvan Crazy Heartin tarina on kulunut, mutta eipä näitä kantrielokuvia ilmeisesti voi tehdä toisella tavalla. Myytti ikääntyvästä kantritähdestä elää syvästi amerikkalaisessa sielussa, joten yleisö haluaa nähdä Bad Blaken kaltaisia luusereita. Cooperin elokuva elää, kulkee ja pysyy pystyssä aitojen ympäristökuvien ja musiikkiesitysten sekä Jeff Bridgesin elämältä maistuvan roolityöskentelyn ansiosta. Elokuvassa kuullaan mukavasti T Bone Burnettin musiikkia. Ryan Bingham esittää "The Weary Kind" -teeman. Bingham taisi työskennelläkin Burnettin kanssa.

Ohjaaja Thomas Cooper on oivaltanut palkata Bad Blaken vanhan ystävän rooliin tutun luonnenäyttelijän Robert Duvallin. Duvall muistetaan aina Kummisedän Corleone-perheen neuvonantajana, mutta on näyttelijä tutustunut kameran edessä kantrimusiikin saloihin. Se tapahtui 1982 Bruce Beresfordin pienimuotoisessa Kantrin kaipuussa. Alkoholisoituneen kantrimuusikon rooli toi Duvallille miespääosan Oscarin. Näin Oscarit ja vuosikymmenet kohtaavat Scott Cooperin elokuvassa. Nuorta verta Crazy Heartiin tuo Maggie Gyllenhaal toimittajana.

Ajankohtainen kommentti

Urheilu on tv-yhtiöiden elinehto. Siltä näyttää, kun ajattelee Saksassa pelattavien kiekon MM-kisojen tv-lähetyksiä. Suomen niin sanottua "kuoleman peliä" USA:ta vastaan seurasi helatorstain aattoiltana lähes 1,4 miljoonaa katsojaa. Ei tällaisiin lukuihin, tällaisiin kollektiivisiin katsomiskokemuksiin päästä suomalaisessa televisiossa kuin Itsenäisyyspäivän vastaanoton tv-lähetyksessä.
Ehkä Ylessä kiroiltiin, kun ei löytynyt enää säästötalkoiden aikana rahaa kilpailla kiekon MM-kisojen lähetyksistä vuosille 2012-17.
MTV3 hankki nuo oikeudet. Yhtiö kuuluu ruotsalaiseen Bonnierin yritysryppääseen. Bonnierilla taitaa olla rahaa. Niin MTV3 sai kultamunan, jonka kuorrutukseksi voi myydä kasapäin mainoksia.
Se on selvää, että mainosmyynti tulee olemaan hurjaa, jos Suomen Leijonat pärjäävät tulevinakin vuosina. Tämän joutuu tunnustamaan vannoutunut jalkapalloihminen, joka ei ymmärrä kiekon isoa arvostusta Suomessa. Jos suhteutetaan kiekko globaalisti, niin tätä urheilulajia harrastetaan muutamissa harvoissa maissa. Eivätkä esimerkiksi USA:n ja Kanadan joukkueet ole NHL-pudostuspelien takia parhaalla miehistöllä jalkeilla MM-kisoissa.
Silti media ja markkinavoimat pullistelevat MM-kisojen ympärillä. Joutuu kysymään, onko enää edes kysymys urheilusta vai mediaa varten tehdystä lätkäviihteestä.
====================================================================================================
Urheilu jyllää maksullisillakin kanavilla. Hankin uuden URHO-tv:n maksukortin, jotta voin seurata Veikkausliigan otteluja silloin kun en istu katsomossa Finnair Stadiumilla, Tapiolan Urheilupuistossa tai Vuosaaren Heteniityn montussa. URHO-tv:n lähetykset ovat muuten hyviä, mutta kameroita saisi olla enemmän kentän laidalla, jotta pelin jännitys tihentyisi ja yksityiskohdista sekä pelaajien kasvoista saisi paremmin selkoa.
URHO-tv:n maksukortilla sain katsella viikon ajan myös Canal+ Sport 1:n ja Sport 2:n lähetyksiä. Mukavinta oli nähdä muutama Allsvenskanin peli, sillä Ruotsissa kamppailee paikasta auringossa nykyään useita lahjakkaita suomalaisia futareita - Tomi Maanojasta Kasper Hämäläiseen, Joel Perovuohon, Roni Porokaraan, Markus Halstiin.
Nyt jännitetään tietoa siitä, jatkaako sama Canal+ Suomen jalkapallomaajoukkueen pelien televisiointia EM-karsintojen alkaessa syyskuun alussa.