JEFF BRIDGES IKÄÄNTYVÄNÄ KANTRIMIEHENÄ * * *

Amerikkalaiset rakastavat kantria, tuota keskilännen ja syrjäseutujen miesten ja naisten karheaa, elämän iloja ja tuskia ilmentävää musiikkia. Amerikkalaisilla on oma kantrin pyhättö Nashvillessa, jonka saleihin ja kapakoihin kokoonnutaan kuuntelemaan kantrimusiikin nuoria ja vanhoja suosikkeja. Amerikkalaiset tuottavat silloin tällöin elokuvia kantrilaulajista. Usein toistuva tarina kuuluu: Muusikko on ikääntyvä mies, jonka avioliitto oli kariutunut ja viina alkanut hallita elämää. Jeff Bridgesin Bad Blake on tällainen kantrimies uudessa Crazy Heart -elokuvassa. Ohjaaja-kirjoittaja Scott Cooper on luonut todenmakuisen elokuvan, jossa kolhuja saanut Blake esiintyy pikkubaareissa ja naukkailee tiuhaan viinaksia. Hän on ollut nuorempana iso tähti, kirjoittanut ja säveltänyt uusia kappaleita, mutta nyt Bad Blaken luovuuden suoni on ehtynyt. Kitara pysyy vielä kädessä ja naiset tuntevat vetoa renttuun kantrimieheen.
=====================================================================================================
Jeff Bridges sai keväällä Oscarin Bad Blaken roolista. Näyttelijä Lloyd Bridgesin poika Jeff (s. 1947) tuli alalle1970-luvun alussa Robert Bentonin modernissa westernissä Pahassa porukassa. Samoihin aikoihin debytoi myös Jeffin vanhempi veli Beau (s. 1941). Beaun ura ei ole ollut yhtä hohdokas kuin Jeffin, mutta yhdessä veljekset olisivat ansainneet Oscarit 1980-luvun lopulla valmistuneesta, Steve Klovesin ohjaamasta Loistavista Bakerin pojista. Beau ja Jeff olivat ravintoloiden loosheissa iltapäivämusiikkia soittava pianistiduo, jonka maine lähtee nousuun, kun he keksivät palkata solistiksi Michelle Pfeifferin ihanan vaaleaverikön.
Thomas Cobbin romaaniin perustuvan Crazy Heartin tarina on kulunut, mutta eipä näitä kantrielokuvia ilmeisesti voi tehdä toisella tavalla. Myytti ikääntyvästä kantritähdestä elää syvästi amerikkalaisessa sielussa, joten yleisö haluaa nähdä Bad Blaken kaltaisia luusereita. Cooperin elokuva elää, kulkee ja pysyy pystyssä aitojen ympäristökuvien ja musiikkiesitysten sekä Jeff Bridgesin elämältä maistuvan roolityöskentelyn ansiosta. Elokuvassa kuullaan mukavasti T Bone Burnettin musiikkia. Ryan Bingham esittää "The Weary Kind" -teeman. Bingham taisi työskennelläkin Burnettin kanssa.

Ohjaaja Thomas Cooper on oivaltanut palkata Bad Blaken vanhan ystävän rooliin tutun luonnenäyttelijän Robert Duvallin. Duvall muistetaan aina Kummisedän Corleone-perheen neuvonantajana, mutta on näyttelijä tutustunut kameran edessä kantrimusiikin saloihin. Se tapahtui 1982 Bruce Beresfordin pienimuotoisessa Kantrin kaipuussa. Alkoholisoituneen kantrimuusikon rooli toi Duvallille miespääosan Oscarin. Näin Oscarit ja vuosikymmenet kohtaavat Scott Cooperin elokuvassa. Nuorta verta Crazy Heartiin tuo Maggie Gyllenhaal toimittajana.

Ajankohtainen kommentti

Urheilu on tv-yhtiöiden elinehto. Siltä näyttää, kun ajattelee Saksassa pelattavien kiekon MM-kisojen tv-lähetyksiä. Suomen niin sanottua "kuoleman peliä" USA:ta vastaan seurasi helatorstain aattoiltana lähes 1,4 miljoonaa katsojaa. Ei tällaisiin lukuihin, tällaisiin kollektiivisiin katsomiskokemuksiin päästä suomalaisessa televisiossa kuin Itsenäisyyspäivän vastaanoton tv-lähetyksessä.
Ehkä Ylessä kiroiltiin, kun ei löytynyt enää säästötalkoiden aikana rahaa kilpailla kiekon MM-kisojen lähetyksistä vuosille 2012-17.
MTV3 hankki nuo oikeudet. Yhtiö kuuluu ruotsalaiseen Bonnierin yritysryppääseen. Bonnierilla taitaa olla rahaa. Niin MTV3 sai kultamunan, jonka kuorrutukseksi voi myydä kasapäin mainoksia.
Se on selvää, että mainosmyynti tulee olemaan hurjaa, jos Suomen Leijonat pärjäävät tulevinakin vuosina. Tämän joutuu tunnustamaan vannoutunut jalkapalloihminen, joka ei ymmärrä kiekon isoa arvostusta Suomessa. Jos suhteutetaan kiekko globaalisti, niin tätä urheilulajia harrastetaan muutamissa harvoissa maissa. Eivätkä esimerkiksi USA:n ja Kanadan joukkueet ole NHL-pudostuspelien takia parhaalla miehistöllä jalkeilla MM-kisoissa.
Silti media ja markkinavoimat pullistelevat MM-kisojen ympärillä. Joutuu kysymään, onko enää edes kysymys urheilusta vai mediaa varten tehdystä lätkäviihteestä.
====================================================================================================
Urheilu jyllää maksullisillakin kanavilla. Hankin uuden URHO-tv:n maksukortin, jotta voin seurata Veikkausliigan otteluja silloin kun en istu katsomossa Finnair Stadiumilla, Tapiolan Urheilupuistossa tai Vuosaaren Heteniityn montussa. URHO-tv:n lähetykset ovat muuten hyviä, mutta kameroita saisi olla enemmän kentän laidalla, jotta pelin jännitys tihentyisi ja yksityiskohdista sekä pelaajien kasvoista saisi paremmin selkoa.
URHO-tv:n maksukortilla sain katsella viikon ajan myös Canal+ Sport 1:n ja Sport 2:n lähetyksiä. Mukavinta oli nähdä muutama Allsvenskanin peli, sillä Ruotsissa kamppailee paikasta auringossa nykyään useita lahjakkaita suomalaisia futareita - Tomi Maanojasta Kasper Hämäläiseen, Joel Perovuohon, Roni Porokaraan, Markus Halstiin.
Nyt jännitetään tietoa siitä, jatkaako sama Canal+ Suomen jalkapallomaajoukkueen pelien televisiointia EM-karsintojen alkaessa syyskuun alussa.