ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 10

Tuhkaa ja timanttia (Popiol i diament, Puola 1958) ohjaus: Andrzej Wajda, käsikirjoitus: Wajda, Jerzy Andrzejewski - jälkimmäisen romaanista, kuvaus: Jerzy Wocik, pääosissa: Zbigniew Cybulski (Maciek), Ewa Krzyzanowska (Krystyna), Adam Pawlikowski (Andrzej). Tuotanto: Film Polski/Kadr.



Andrzej Wajda on täyttänyt 83 vuotta. Puolan elokuvan suurin ohjaajanimi suunnittelee edelleen elokuvia. Hän on suuttunut nuorille puolalaisille historioitsijoille, jotka viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan likaavat Puolan vapautuksen arkkitehdin, Gdanskin telakan aktivistin Lech Walesan maineen.
Historioitsijat ovat saaneet selville vanhoista asiakirjoista, että Walesa toimi 1970-luvulla Puolan turvallisuuspoliisin urkkijana. Walesan mukaan kommunistihallinto väärensi arkistoista löytyneitä papereita. Wajda aikoo ohjata elokuvan, jossa Walesan maine puhdistetaan. Vanha mies ei ole menettänyt vielä ärhäkkyyttään. Ja hänen uransa on ollut niin komea, että Wajdan teoksilla ja sanoilla on aina painoarvoa.
================================================================================================
Tuhkaa ja timanttia on elokuva, joka toi Puolan 1950-luvun lopulla maailman tietoisuuteen. Wajda oli ohjannut sitä ennen kaksi merkittävää elokuvaa Sukupolvi ja Kanal - kirottujen tie, joissa tutkittiin sodanaikaista puolalaista identiteettiä ja sankaruuden olemusta. Tuhkaa ja timanttia jatkoi 1958 samaa teemaa, mutta nyt elokuvan painotukset olivat yleismaailmallisempia - vaikka Wajda on aina korostanut olevansa ensisijassa puolalainen ohjaaja. "Minua ei elokuvia tehdessäni kiinnosta lainkaan se, millaisen kuvan ulkomaalaiset maastani sen perusteella saavat. Minä teen elokuvia puolalaisile ja puolalaisista ongelmista."
Andrzej Wajda loi 1950-luvulla ensitahdit Puolan elokuvan suurelle nousulle. Se huipentui 1990-luvulla Krzysztof Kieslowskiin, joka ohjasi ranskalais-puolalaisena yhteistuotantona Kolme väriä: Sininen, Valkoinen ja Punainen. Valitettavasti Kieslowski kuoli 1996 - vain 54 vuotiaana. Hänen menetyksensä oli suuri puolalaisessa elokuvassa, joka oli saanut Wajdan jälkeen ensimmäisen todella tunnetun ohjaajatähden.
Tervaskannoksi osoittautunut Andrzej Wajda opiskeli nuorena Krakowan Kuvataideakatemiassa. Hän siirtyi pian Lodzin maineikkaaseen elokuvakouluun. Wajda toimi 1950-luvun alussa Aleksander Fordin apulaisena muun muassa hienossa Barskakadun pojissa. Wajdan esikoiselokuva Sukupolvi julkaistiin 1954.
Tuhkaa ja timanttia oli nuoren Andrzej Wajdan huipputyö. Sen jälkeen hän ei ole päässyt enää aivan samalle tasolle. 1960-luvulla Wajdan elokuviin hiipi itsetarkoituksellinen estetismi ja symboliikka (mm. Koivikko), 1970-luvulla hän oli vaikeuksissa henkisesti ja poliittisesti. Sitten 1970-luvun lopun Marmorimies ja Ilman puudutusta sekä 1980-luvun vaihteen Kapellimestari ja Rautamies todistivat Wajdan uudistuneen. Viimeksi mainittu elokuva näytti avoimesti puolalaisten kyllästymisen kommunismiin, osoitti Gdanskin lakkotapahtumien voiman ja Solidaarisuus-liikkeen synnyn.
Andrzej Wajdan myöhäistuotannon helmi on 1996 valmistunut Piinaviikko, jossa kuvataan älymystön moraalia ja juutalaisvainoja saksalaisten miehittämässä Krakowassa. Aihe ja aika ovat tärkeitä Wajdalle, sillä hän oli murrosikäinen 1930-luvun lopulla, kun Saksa vyöryi Puolaan ja sota alkoi. Andrzej menetti isänsä, eli äidin kanssa sodan vuodet ja näki läheltä tapahtumia, joita nuori Wajda kuvasi Sukupolvi-elokuvassan.
=====================================================================================================
Tuhkaa ja timanttia tapahtuu toukokuun viidentenä päivänä 1945. Eletään vapautuksen hetkiä. Puolalainen porvaristo ryhtyy juhlimaan vapautusta. Samaan aikaan mustia laseja vahingoittuneiden silmiensä suojana pitävä Kansallisarmeijan uskollinen toimija Maciek juttelee ja flirttaa baarissa tarjoilijatar Krystynan kanssa. Sama Maciek on ollut vastarinnan miehenä piilosilla Varsovan viemäreissä Wajdan Kanal-elokuvassa. Nyt Maciek on saanut toimeksiannon murhata kommunistisen puolueen virkailija.
Tuhkaa ja timanttia sisältää symboliikkaa ja vihjeitä, mutta ne eivät ole itsetarkoituksellisia. Wajda kertoo Martti Puukon hienossa dokumenttielokuvassa Andrzej Wajda - den färgstarka bildernas mästare (1996), miten 1950-luvulla ei voinut panna juuri mitään vaarallista dialogiin. "Kaikki piti esittää vihjein."
Wajda tarkoittaa hätkähdyttävää kohtausta, jossa pää alaspäin riippuvan Kristuksen kuva on etualalla, kun Maciek keskustelee rakastettunsa kanssa taustalla. "Juuri kristillinen symboliikka oli keino esittää asioita, keino harhauttaa sensoreita ja politbyron jäseniä. Kohtaus ymmärretään hyvin, koska symboliikka on osa eurooppalaista perintöä."
Zbigniew Cybulski takasi 1950-luvun lopulla osittain Tuhkaa ja timanttia -elokuvan maailmanlaajuisen menestyksen. Wajda ei aikonut ensin ottaa Cybulskia pääosaan, mutta hänen apulaisensa Morgenstern oli toista mieltä. Pohdittuaan uudelleen Cybulskia, joka oli esiintynyt Sukupolven poistetuissa kohtauksissa, Wajda lopulta oivalsi asian: Nyt ei tehdä vain historiallista elokuvaa, vaan Tuhkaa ja timanttia tulee kuvastamaan myös 1950-luvun nuorison tuntoja.
Zbigniew Cybulski toi elokuvaan modernin ihmistyypin, joka ei vastaa kuvatun ajan todellisuutta. Ennen filmauksen alkua Wajda kysyikin Cybulskilta, oliko näyttelijä nähnyt James Deanin elokuvia. Wajda muistaa: "Hän nyökkäsi. Asia oli selvä." Ratkaisu tehdä Zybulskista Puolan James Dean oli nerokas. Se antoi elokuvalle kauaskantoisen, yleispätevän voiman. Valitettavasti lahjakas ukrainalaissyntyinen Cybulski menehtyi neljäkymmenvuotiaana junaonnettomuudessa. Hän oli juuri valmistelemassa ensimmäistä ohjaustyötään.
===================================================================================================== Vajaa 50 vuotta sitten tuijotin usein kesällä Tuhkaa ja timanttia -elokuvan julistetta. Olin ripustanut sen kesäasuntomme vinttihuoneen seinälle. Seiniä kiersivät filmitähtien valokuvat: Elina Salo, Maija Karhi, Pirkko Mannola, Tuija Halonen, Kim Novak, Elizabeth Taylor. Wajdan elokuvan julisteen ikuistaminen seinälle ei ollut mikään sattuma.
Tuhkaa ja timanttia sai ensi-iltansa Elokuva OY:n maahantuomana Suomessa 5.2. 1960. Samaan aikaan puolalainen elokuvajulistetaide vyöryi Suomeen - jazzmusiikin ohella. Eivätkä puolalaiset elokuvajulisteet olleet konventionaalisia, vaan moderneja, usein abstraktisia ja värikuviollisia taideteoksia.

Älä liiku ylitse muiden


Yle ja kaupalliset kanavat luottavat kesäkautena uusintoihin. Etenkin Ylen TV1 on täynnä uusintoja, jos ajatellaan sarjoja ja elokuvia. Sarjoista oikeastaan vain alkukesän sunnuntain myöhäisillassa esitetty erinomainen brittiläinen Lewis hohkasi uutuudellaan, samoin meidän Tornionjokilaaksoa vastapäätä sijaitsevissa Kalixissa ja Bodenissa tapahtuva hieno ruotsalainen poliisisarja Höök, jota menee tiistain myöhäisillassa Ylen FST5 -kanavalla.
Kaupallisilla kanavilla uusittiin niin ruotsalaisten poliisihahmojen Wallanderin kuin Beckin tv-rikosjännäreitä. Jälleen joutui toteamaan, että Ruotsissa tällaisten tuotteiden laatutaso on korkea. Dekkareiden lukijat kehuvat myös ruotsalaisia rikosromaaneja. Suomessa ilmestyy kyllä tuhka tiheään dekkarikirjoja, mutta niin elokuva- kuin tv-tuotannossa on jääty pahasti jälkeen ruotsalaisista. 1990-luvun Raid taitaa olla viimeinen suomalainen laadukas poliisi- ja rikossarja. Tapio Piiraisen suurtyö oli Ylen oman ohjaajan teos.
===================================================================
Suurin osa Teeman klassikkoelokuvista on ollut uusintoja - tosin mukaan mahtui harvoin, tuskin koskaan televisiossa esitetty Robert Mulliganin Kuin surmaisi satakielen. 1960-luvun alun elokuva on edelleen ajankohtainen ja puhutteleva kuvaus rasismista USA:ssa. Elokuva syntyi tiiviissä yhteistyössä ohjaaja Mulliganin, tuottaja Alan J. Pakulan (myöhemmin tunnettu mm. Presidentin miesten ohjaajana) ja näyttelijä Gregory Peckin kanssa.
Kesän uusista tv-kanavien elokuvista italialaisen Sergio Castellitton ohjaama ja espanjalaisen Penélope Cruzin kanssa näyttelemä Älä liiku (2004) oli ylitse muiden. Niin rohkenen sanoa jo tässä vaiheessa, vaikka kesäkausi ei ole vielä ohi. Castellitto kuvaa tiukoin kuvin eri yhteiskuntatilanteista tulevan miehen ja naisen raastavaa, elämää suurempaa kohtaamista, jossa rakkaus juovuttaa ja alistaa.
============================================================
TV1:n uusista ohjelmista ei kannata mainita kuin torstain 10 kirjaa rakkaudesta ja sunnuntai-illan Levengood Suomesta. Ruotsissa toimiva tv-juontaja Mark Levengood haastattelee sarjassa lapsuutensa suomalaisia vaikuttajia ja etsii kadonnutta Suomea. Levengood on samalla kertaa fiksu ja kepeä, luonteva ja tarkka, hauska ja vakava.
Fantastinen tv-persoona.
Jos Levengoodia vertaa suomalaisten tekemään Suomi myytävänä -sarjaan, niin ei voi muuta kuin pyörittää päätään. Näin kamalaa "asiaviihteellistä" kesäsarjaa ei ole pitkään aikaan nähty tv-kanavilla. Että oikein Suomi-kuvaa jäljitetään! Nolottaa katsoa.
10 kirjaa rakkaudesta on TV1:n kulttuuritoimituksen makupala. Kari Väänäsen valinta eräänlaiseksi rakkauden apostoliksi on täysosuma. Jokaisessa jaksossa joku kirjan ystävä on saanut kutsua studioon kaksi ystäväänsä keskustelemaan rakkausaiheisesta romaanista. Viimeksi Märta Tikkasen johtama ohjelma oli hyvä esimerkki paneutuvasta ja syvällisestä kirjallisuuden ymmärtämisestä ja keskustelukulttuurista. Tikkanen pitäisi saada TV1:n puolella vetämään uutta kirjallisuusohjelmaa. Tuulaliina Variksen ohjelman jälkeen on ollut vuosia ja vuosia autiota.

Ajankohtainen kommentti

Lama painaa mediakonsernien tuloksia alas. Syynä on mainosmyynnin väheneminen. Lama ei tosin näy sähköisen viestinnän puolella. Sanoma-konserniin kuuluva Nelonen jatkaa lehtitietojen mukaan myötätuulessa. Tämä tv-kanava kuuluu Sanoman Entertainment-osastoon. Siihen kuuluu myös kaapeliyhtiö Welho. Molemmat ovat parantaneet kannattavuuttaan huhti-kesäkuun jaksolla. Markkinaosuuskin on noussut.
Mitä tästä voi ajatella. Ainakin Nelosen ohjelmisto on niin huonoa, että lienee syytä todeta: Roska myy! Niin, ja kannattavuus paranee, kun tv-uutistoimintaa supistetaan ja henkilöstöä vähennetään. Ja Neloseen kuuluvan Urheilukanavan hitit Bundesliigoineen annetaan pois.
=============================================================
Lomautukset ja irtisanomiset ovat päivän sana mediassa. Isojen firmojen pomot käyvät ylpeinä kertomassa Ylen TV-uutisissa, miten nyt on vähennetty väkeä niin ja näin paljon. Valtion yhtiöidenkin johtajat puhuttelevat tv-katsojia samalla irtisanomismantralla. Koskaan ei ruudussa näy pomoa, joka ilmoittaisi tappelevansa henkilöstönsä puolesta. Työntekijä on firmoissa kuluriesa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 9

Enoni on toista maata (Mon oncle, Ranska 1958) ohjaus: Jacques Tati, käsikirjoitus: Tati, Jacques Langrange, Jean L´Hote, kuvaus: Jean Bourgoin, pääosissa: Jacques Tati (Monsieur Hulot), Adrienne Servantie, Alain Becourt, tuottaja: Louis Dolivet.



Eletään vuotta 1969. Jacques Tati on saapunut 14.9. Helsinkiin. Hän osallistuu Playtimen erikoisesitykseen, sillä komedia on tulossa ensi-iltaan Suomessa. Playtimen maahantuoja on uuttera ja mikä parasta - filmisivistynyt Aili Kannel, jonka Kino-Filmi omistaa Helsingissä kaksi elokuvateatteria. Toinen on Mikonkadun Rea (nyt sen paikalla on ravintola) ja toinen Liisankadun Aula (tässä pikkuteatterissa toimi 1960-luvun lopulla elokuvakerho Studio).
Kannel on kutsunut päälehtien kriitikoita Rean sisätiloihin, joissa sijaitsee Kino-Filmin toimisto. Kun saavumme toimistoon huomaamme, että sohvalla Ailin vieressä istuu Monsieur Hulot eli ranskalainen koomikko-ohjaaja Jacques Tati. Illanvieton aikana selviää, että Tati haluaa tehdä elokuvia eurooppalaisen elämänmuodon ja elintapojen, kulttuurin ja teknologian muutoksesta.
Tuskin kukaan meistä edes tajuaa, että EU on jo olemassa, mutta nähtyämme Tatin Kino-Filmin tiloissa ja katsottuamme hänen suurimman elokuvansa Playtimen ymmärrämme vaistonvaraisesti, miksi Tati on luonut äärimmäisen tarkan ja kaikkia kliseitä välttävän kuvan modernista, metallin hallitsemasta kaupunkimaailmasta, johon ihmisyksilö hukkuu.
Kymmenen vuotta aikaisemmin katson koulukaupunkini Kino-Ratossa Jacques Tatin komediaa Enoni on toista maata. Se sai ensi-iltansa Ritzissa joulukuussa 1958, Suomi-Filmin maahantuomana (huomautettakoon, että näitä kahta maahantuojaa ei ole olut olemassa vuosiin). Emme tienneet Kajaanissa paljoakaan Jacques Tatista, mutta muistan lukeneeni kirjastossa arvostelun, jossa häntä verrattiin Charles Chapliniin.
Jacques Tatia alettiin kutsua 1950-luvun lopulla ainoaksi Chaplinin veroiseksi eurooppalaiseksi koomikoksi ja ohjaajaksi. Myöhemmin ymmärsimme, että Tati on poikkeuksellinen elokuvantekijä, hyvin erikoinen, samalla tavalla "absurdi" mutta olennainen kuin irlantilainen Samuel Beckett oli näytelmätaiteessa. Tati teki hyvin säästeliäästi elokuvia, pohti niitä vuosia ennalta ja pyrki perfektionismiin - kuten uransa kalleimmassa elokuvassa Playtimessa, joka tuotettiin 70 mm:n laajakankaalle varustettuna monikanavaisella stereoäänellä.
=======================================================================================
Jacques Tati (1908-1982) urheili nuorena ja harrasti klovneriaa. Hän ohjasi kolmisenkymme

ntä vuotta kestäneen uransa aikana kuusi kokoillan elokuvaa. Tuotantojen pitkä väli ei johtunut aina Tatin varaamasta miettimisajasta, vaan usein rahoituksen vaikeudesta. Omintakeinen koomikko-ohjaaja ei ollut tuottajien mieliin. Mutta kaikki Tatin kuusi elokuvaa ovat merkittäviä - tässä mainittujen lisäksi ensimmäinen varsinainen ohjaustyö Lystikäs kirjeenvaihtaja (1948), rakastettu Riemuloma Rivieralla (1952), matkan kuvaus Trafic (1971) ja jäähyväistyö Parade (1974), joka tehtiin tv-tuotantona.
Jacques Tatin luoma koominen hahmo Mr. Hulot on jokamiehen vastakohta. Hän on pitkä, omituisesti elehtivä ja liikkuva, hiukan tumpelo mies, joka vierastaa kulutusyhteiskuntaa ja moderneja innovaatioita. Hän on kuitenkin kiinnostunut tuosta EU-maailmasta, teknisestä kehityksestä ja olosuhteista kaupungeissa, joissa aletaan vieraantua perustunteista ja luonnosta.
Modernismin kohtaaminen on Tatin elokuvien johtoteema. Yhä kylmäkiskoisemmassa maailmassa Mr. Hulot todistaa ihmislämpönsä ja humanisminsa - yleensä ilman sanan sanaa. Kommunikaatio on eleitä tai täydellistä mykkyyttä. Ihmeellistä kyllä hiljaisuus ja mykkyys kertovat enemmän maailmasta ja ihmisestä kuin tykittävä dialogi.
============================================================

Eastmancolor-komedia Enoni on toista maata on suosikkini, koska siinä tuo moderni ja yhä teknistyvä maailma on ensimmäisen kerran Jacques Tatin tarkassa pohdinnassa. Vieläkin mielessä uinuvat viidenkymmenen vuoden takaiset muistikuvat raikkaista väreistä ja aurinkoisesta kohtauksesta, jossa laitakaupungin vanhassa talossa asuva Mr. Hulot avaa ullakkohuoneistonsa ikkunan. Mr. Hulot katsoo onnellisena päivään, uskoo ihmisyyteen, uskoo luonnolliseen ja ekologiseen elämäntapaan.
Perinteitä kannattava eno saa huomata, miten Arpelien moderni perhe on rakennuttanut talon, jossa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Komedian lataus syntyy ristiriidoista ja vastakkainasetteluista. Kun silloin ihastelin Tatin nerokkaita gageja ja kaupunkikuvien ultramodernia henkeä, niin vähän myöhemmin sain lukea, että Enoni on toista maata on ranskalaisittain aivan kuin Chaplinin Nykyaika ja Buster Keatonin 1920-luvun mykkäkomediat.
Jacques Tati oli Robert Bressonin, Jean Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen ohella sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan oman tien kulkijoita. Sellaisia ohjaajia tapaa nykyisin enää harvoin. Siksi punnitsee mielessään Tatin Kino-Filmin toimistossa lausumaa ajatusta: "Komediani heijastaa aikaa, joka juoksee ja yhteiskuntaa, joka kehittyy kehittymistään, mutta onko kehitys liian nopeaa, sen vain Monsieur Hulot pystyy näkemään sisimmässään."
Kysyttäessä Tati perusteli tapaansa käyttää pitkiä kuvia. Riemuloma Rivieralla - komediaan sisältyy vain nelisensataa kuvaa ja rytmi on hidasta. Enoni on toista maata -elokuvan estetiikkana on tietoisesti rakennettu hitaus, joka kuvastaa ikävystymistä nykymenoon. Silti se on Tatin kaikkein riemukkain ja aurinkoisin elokuva.

Tekijän toiveita Kavan syyssarjassa




Suomen elokuva-arkisto SEA muutti nimensä taannoin Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi. Se herätti hiukan keskustelua elokuvapiireissä, sillä käsite SEA iskostui mieliin 1950-luvun lopulta.
Nimen muutoksen voi ymmärtää paremmin, jos tietää arkiston valtavan tehtävän. Ei vain esityssarjoja Helsingin Orionissa ja maaseudulla, vaan vanhan kotimaisen elokuvan pelastamista, elokuvaperinnön kokoamista ja säilyttämistä, filmi- ja videokokoelmien kartuttamista (nyt 296 540 nimikettä) sekä tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Ilman arkistoa Suomessa tuskin ilmestyisi yhtä paljon kriittisiä ja laadukkaita elokuvakirjoja. Arkistolla on myös ainutlaatuinen elokuvakirjasto ja leikekokoelmat.
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston lyhennys on ytimekkäästi Kava. Nykyisessä umpikaupallisessa maahantuontitilanteessa elokuvasta syvemmin kiinnostunut nuori henkilö ei selviäisi ilman Kavan esityssarjoja. Siis sellainen nuori, joka haluaa oppia tuntemaan elokuvan historian, haluaa nähdä muitakin elokuvia kuin kauhua- ja scifiä. Luulisi, että heitäkin esiteltäisiin lehdissä, eikä vain elokuvakauhua harrastavia tyttöjä - niin kuin tänään ilmestyneessä NYT-liitteessä.
Kavan 17.8. alkava syys-sarja tarjoaa tähän hyvät mahdollisuudet. Löytyy elokuvan historian merkkiteoksia, löytyy japanilaisen Nagisa Oshiman teoksia, löytyy unohdetun Josef von Sternbergin elokuvia ja löytyy amerikkalaisen film noirin filmejä. Kava esittää Haroldin ja Loydin komedioita, venäläisiä musikaaleja ja kuubalaista elokuvaa. kunniaa tehdään edesmenneille Paul Newmanille ja Åke Lindmanille (vihdoinkin esitetään näyttelijä-ohjaaja Lindmanin 1960-luvun hieno tv-elokuva Jäätä). Mitä vielä: Kavan sarjassa nähdään muun muassa ranskalaisen Robert Bressonin mestariteoksia ja uutta ranskalaista elokuvaa.
===========================================================================
Kava antaa elokuvan tekijöille tilaisuuden esitellä omia suosikkejaan. Tänä syksynä nuori ohjaajatulokas, loistavan jälkitarkovskilaisen Muukalaisen ohjannut Jukka-Pekka Valkeapää paljastaa toiveensa. Valkeapää perustelee tekijän toiveitaan näin: "Olen valinnut esityssarjaan elokuvia, jotka ovat olleet itselleni syvällisesti liikuttavia, innostavia tai jopa järkyttäviä katsomiskokemuksia."
Valkeapään valintoja ovat italialaisen Sergio Leonen suurenmoinen Suuri gangsterisota, Robert Bressonin eksistentialistinen Kuolemaantuomittu on karannut, Georges Franjun 1940-luvun lopun lyhytfilmi Eläinten veri ja manan majoille siirtyneen ruotsalaisen uuden elokuvan mestarin Bo Widerbergin lakkokuvaus Ådalen 31. Arvostamansa François Truffautin tuotannosta suomalaisohjaaja on valinnut harvoin nähdyn kasvatuskuvauksen Kesytön.

Ajankohtainen kommentti

Tämä on tosiasia: Euroopassa ei ole enää kesäaikaa, kesälomia kylläkin. Alkaa vaikuttaa siltä, että tv-yhtiöiden ei pitäisi päästää kesäkuukausina "aivoja narikkaan". Tietenkin asia on niin, jos sisällön tuottamisella tarkoitetaan Yleisradion toimitusjohtajan tapaa julkaista rakkausvideoita internetissä.
Mutta asiaan: Julkisen palvelun Ylellä ei ole enää varaa karsia kesäkautena ajankohtaisohjelmia. Tämä kesä on ehtinyt osoittaa, että poliitikkojen vaalirahoitussotkut ja konkurssiin haetun Novan kestitystoiminta Keva-yhteyksineen ja "kehittyvien makuntien" koplaamisineen ovat tuottaneet sanomalehtiin uusia uutisia lähes joka viikko.
Yle paljasti taannoin sotkut, mutta kesäkuukausina mediatalolla ei ole ollut oikein ajankohtaisohjelmaa, jossa suuri katsojakunta olisi voinut saada uutta tietoa kähminnöistä ja moraalittomuuksista. Oikeastaan vain Ylen Radio 1:n Ykkösaamu on pysynyt kriittisesti ajan hermoilla. Toki Ylen TV1:n A-Studio on selvittänyt Destian sotkuja.
Nyt kun toimittajienkin kestitykset on paljastettu tuntuu hölmöltä, että Yle laittoi TV2:n perjantai-illan kriittisen tv-ohjelman Pressiklubin tauolle. Hyvänen aika: Ruben Stillerin terävästi, ironisesti ja hauskastikin juontama Pressiklubi olisi voinut tulla täydellä volyymillä kesäkuukausina. Kommentoitavaa olisi riittänyt ja riittäisi vielä yllin kyllin. Jos minä olisin ohjelman tuottaja Timo Harakka kiroilisin joka perjantai-ilta huonoa tuuria. Tai olisin vaatimassa äänekkäästi ohjelman palauttamista ruutuun.
Nyt joku väittää: Eihän Pressiklubia katso kuin toimittajat ja alan ihmiset? Voi olla, mutta ohjelmassa käydystä keskustelusta lähtee aina viestejä maailmalle. Ja tänä kesänä muutkin kuin toimittajat olisivat varmasti hakeutuneet ohjelman ääreen.
Pressiklubia pitäisi myös mainostaa etukäteen. En muista koskaan Ylen laittaneen ohjelmasta ennakkomainoksia ruutuun. Tulevien ohjelmien mainoksia näkee kyllä muuten tuhka tiheään Ylen kanavilla. Ehkä on niin, että kriittistä ja älynystyröitä aktivoivaa Pressiklubia ei halutakaan mainostaa Ylessä?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 8

Mansikkapaikka (Smultronstället, Ruotsi 1957) ohjaus: Ingmar Bergman, käsikirjoitus: Bergman, kuvaus: Gunnar Fischer, musiikki: Erik Nordgren, pääosissa Victor Sjöströn (professori Isak Borg), Ingrid Thulin (Marianne), Bibi Andersson (Sara - kaksoisrooli), Gunnar Björstrand (Evald), Folke Sundquist (Anders). Tuotanto: Svens Filmindustri.



Ingmar Bergmanin ehkä kaikkein muistettavin elokuva on tämä matkakertomus, 78-vuotiaan Isak Borgin kulku kohti Lundia, jossa hänet tullaan vihkimään riemutohtoriksi. Samalla se on tavallista, kaavoihin kangistunutta elämää viettäneen miehen matka omaan sisimpäänsä, halu katsoa taakse, halu olla utelias, löytää menneestä elämästään asioita ja ilmiöitä, joista hän ei ole ollut aikaisemmin tietoinen. Siksi Isakin matkakartta vaihtuu, samalla vanhan miehen asenteet muuttuvat ja ennakkoluulot murtuvat. Ulkopuolisena eläneestä, kanssaihmisiin hyvin vähän yhteyttä pitäneestä Isakista tulee ikään kuin oman elämänsä taustojen ja muutosprosessien silminnäkijä ja tarkkailija.
Isakilla on Lundissa asuva lääkäripoika. Isakin äiti elää edelleen, mutta hänen vaimonsa on kuollut. Isakilla on hyvä taloudenhoitaja. Isak on tuntenut itsensä onnelliseksi. Hän on menestynyt työssään, omistanut elämänsä bakteriologina selvittämään ihmisissä riehuvia pikkueliöitä. Matkalla Lundin tuomiokirkon juhlavaan promootioon inhimillinen elämä saa Isakista monien vuosien ja vuosikymmenien kuivan kauden jälkeen otteen. Isak Borg herää ikään kuin unesta, jota on kestänyt liian kauan.
Ingmar Bergman näyttää Mansikkapaikassa Isak Borgin pohtimassa elämäänsä ja uniaan yhdessä katsojan kanssa. Isak on viettänyt elämänsä kulkemalla suoraviivaisesti, kuin tarpoen hiljaa autioita katuja pitkin kohti kuolemanunta, niin tapahtuuko herääminen sittenkin liian myöhään. Vanhan miehen on vaikea enää unelmoida toisenlaisesta elämästä.
===============================================================
Mansikkapaikkaa on aina pidetty Victor Sjöström -elokuvana. Osittain sen tähden, että hän on täydellinen Isak Borgin roolissa. Myös siksi, että Bergman osoittaa kunnioituksensa ruotsalaisen elokuvataiteen suurelle pioneerille. Sjöström (1879-1960) nosti Greta Garbon varhaisten filmien ohjaajan Mauritz Stillerin kanssa ruotsalaisen elokuvan maailmanmaineeseen. Tämä tapahtui mykän kauden vuosina 1913-23. Sjöström oli ohjaajana ihmiskuvauksen varhaisia mestareita, mutta hän halusi saada samalla ympäristöotokset uskottaviksi.
Victor Sjöström filmasi Selma Lagerlöfin, Ruotsin maineikkaan kansalliskirjailijan, ihanteellisia ja moraalisia teoksia. Kuoleman ehdottomuudesta muistuttava Ajomies (1921) oli Sjöströmin ohjaajan uran suuri voitto. Hän siirtyi Stillerin tavoin Yhdysvaltoihin, pärjäsi siellä paljon paremmin kuin maanmiehensä. Stiller palasi pian takaisin ja huomasi kohta, että hänen löydöstään Greta Garbosta tuli maineikas Hollywood-näyttelijätär.
Mansikkapaikka oli myöhemmin Ruotsiin palanneen, paljon näyttämöllä ja elokuvissa esiintyneen Victor Sjöströmin testamentti. Isak Borgin roolityötä pidetään vivahduksekkaimpana ihmiskuvauksena, mitä elokuvataide tuntee. Ingmar Bergman ei ole koskaan kieltänyt, että Sjöströmin vaikutus on ollut hänen elokuvatöihinsä suuri.
Victor Sjöström esiintyi jo 1949 Bergmanin Onnea kohti -elokuvassa. Sen jälkeen Bergmanin kerrotaan ottaneen etäisyyttä mestariinsa, mutta Mansikkapaikan kuvausten aikana he lähestyivät jälleen toisiaan. Bergman on tunnustanut tehneensä käsikirjoitukseen muutoksia, koska Sjöström toi pakottamatta jotakin aivan uutta, jotakin rikasta ja ainutlaatuista professorin rooliin.
=============================================================
Mansikkapaikka on kummitellut aika ajoin mielessäni siitä lähtien kun näin elokuvan julisteen kajaanilaisen Kino Kainuun mainoskaapissa. Muistikuvieni mukaan julisteessa oli vanhan Victor Sjöströmin kuva, mutta oliko pyöreää peiliä pitävä Bibi Andersson hänen edessään - mansikkapaikalla? Elokuva tuli meille koulukaupunkiin syksyllä 1959 - se oli saanut Suomen ensiesityksen maaliskuussa, Helsingin Kluuvikadun kuuluisassa Maximissa (tuolloin ulkomainen filmi saattoi saapua pikkukaupunkiin jopa vuoden päästä ensi-illasta). Olin nähnyt saman vuoden elokuussa samassa ruotsalaiselle elokuvalle omistautuneessa Maximissa Bergmanin Kasvot, joka valmistui Mansikkapaikan jälkeen. Nämä elokuvat olivat ensimmäiset Bergman-kokemukseni, Mansikkapaikka jäi rakkaimmaksi, mutta olen arvostanut myöhemmin lukuisia ja lukuisia Bergmanin-elokuvia.
Ingmar Bergman kiehtoi nuorta lukiolaista niin paljon, että ostin Ruotsin matkalta 18.8. 1961 Luleåsta Fritiof Billquistin kirjoittaman kirjan Ingmar Bergman - "teatermannen och filmskaparen." Kirja on iso läpileikkaus Bergmanin urasta aina 1960-luvun alkuun. Se on siinäkin mielessä tärkeä, että Billquist antaa tarkan kuvan myös mestarin teatteritöistä - Bergman oli 1950-luvulla teatterinjohtaja ja -ohjaaja. Nyt tuntuu uskomattomalta, että Bergman jaksoi ohjata parikin elokuvaa vuodessa ja työskennellä samaan aikaan puhenäyttämöllä.
Usein on kysytty, miksi lukiolaispoika kiinnostuu kahdeksankymppisen vanhuksen tarinasta? Ei siihen voi antaa täsmällistä vastausta, sillä Mansikkapaikka suggeroi ensimmäisistä kuvista lähtien, se ikään kuin imaisee unimaailmaan. Se on sitä varjojen leikkiä kankaalla, unen ja toden syvää vuoropuhelua, joka kiinnostaa yleismaailmallisesti ikään, luokkaan tai sukupuoleen katsomatta. Eikä meidän kouluiän maailmassa tehty yhtä rajuja rajanvetoja eri ikäluokkien välille kuin nykyisessä Suomessa.