Nuoren naisen tie * * *







Uudet kotimaiset elokuvat tulevat ensi-iltaan lähes viikottain. On selvää, että jokainen niistä ei voi menestyä, vaan toinen syö toista. Nykyään elokuvan arvon ja laadun mittana pidetään katsojalukuja. Niin myös suomalaisen elokuvan kohdalla. Tämä on vääristynyt tapa suhtautua elokuvaan.
Myös medianäkyvyys on tärkeä. Ajatellaanpa vaikka HS:n perjantaisin ilmestyvää NYT-liitettä: Sen irti tipahtavan TV-oppaan takasivulla on kriitikoiden listaamat tähdet ensi-iltaelokuville. Runsas viikko sitten ohjelmistoon tullut uusi kotimainen Maa meren alla ei herätä yleisön kiinnostusta, jos kriteerinä pidetään NYT-liitteen kriitikoiden arvostuksia. Nimittäin elokuva kerää keskiarvoltaan 2,3 tähteä, ja Turun Sanomien kriitikko antaa johdonmukaisesti yhden tähden. Hänellä lienee tietokoneellaan tuo yksi tähti valmiina jokaiselle uudelle kotimaiselle elokuvalle.
Muutenkin Maata meren alla tuli ensi-iltaan lähes huomiotta. Olin kaksi viikkoa matkoilla. Palattuani olen yrittänyt etsiä arvioita elokuvasta eri lehdistä. Arvostamani Suomen Kuvalehti ei kirjoita elokuvasta mitään. Ei myöskään Suomen naistenlehtien kuningatar Gloria, jossa on näyttävät elokuvapalstat. Päivälehtiä en ole edes viitsinyt kaivaa esille, mutta esimerkiksi tamperelainen Aamulehti lienee ollut nuiva, koska NYT-liitteessä lehden kriitikko antaa elokuvalle vain kaksi tähteä.
===========================================================
Lenka Hellstedtin ohjaama ja Mark Stubbsin kuvaama Maata meren alla perustuu Riikka Ala-Harjun kirjaan. En ole sitä lukenut, mutta elokuvaksi se vaikuttaisi soveltuvan mainiosti. Lahjakas Hellstedt on tehnyt varmaa työtä. Maata meren alla on sympaattinen, mutta hiukan vaatimaton ja särmätönkin pieni kotimainen elokuva.
Lenka Hellstedt muistetaan parhaiten 2001 valmistuneesta Minä ja Morrison -elokuvasta. Hän on myös ohjannut tv-sarjoja. Ehkä Maata meren alla toimisi paremmin tulevan tv-sarjan pilottijaksona kuin levittäytyneenä isolle valkokankaalle. Mutta hyvä näinkin. Ei kaiken suurta tarvitse olla.
Lähtökohdiltaan Lenka Hellstedtin elokuva lupaa paljon. Amira Khalifa esittää hellyttävästi Idaa, joka elää elämäänsä adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) kanssa. Ompelijan ammatin hankkinut Ida yrittää hankkia töitä, mutta huonolla menestyksellä. Ystävä Ville (Matti Ristinen) kehottaa Idaa rohkaisemaan itsensä. Naisen vahvuus orastaa vähitellen Idassa. Hän lähtee etsimään itseään Berliiniin.
==========================================================
Maata meren alla on todenmukainen draamaelokuva nuoren naisen kasvamisesta nyky-yhteiskunnan haasteellisessa vaatimuskentässä. Kannattaa muistaa, että Hellstedt kuvaa aikuistumista, yritystä katkaista liian kiristävät perhesiteet ja löytää oma naisen ääni. Kiinnostavasti Hellstedt näyttää myös elämänmuodon, jossa ei uskalleta elää ja toimia omillaan, vaan etsitään koko ajan toisten hyväksyntää. Miellyttäminen on naiselle monesti ansa.
Nämä pienet, nasevat huomiot nousevat kuin kuvien välistä vakuuttamaan katsojaa, että maata täytyy saada omien jalkojen alle ennen kuin voi hypätä nauttimaan elämän meren tyrskyistä.
==========================================================
Berliini on nykyisin nuorten suosittu matkakohde. Ymmärrän tältä pohjalta elokuvan Idan päätöksen lähteä kaupunkiin, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vielä ideologisesti jaettu ja muurin rajaama.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuva-arkisto (en ymmärrä sen nimen muuttumista kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi) aloitti runsas viikko sitten kiinnostavan Carte Blanche -sarjan. Tällaisessä sarjassa joku ohjaaja, kriitikko tai muuten merkittävästi ansioitunut suomalainen elokuvapersoona saa esitellä omia suosikkifilmejään.
Tämän kevään valinnat ovat tehneet dokumenttiohjaajapari Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui. Lehmuskallio täytti vasta 70-vuotta. Hän samosi nuorena metsissä, taisi valmistua metsänhoitajaksi. Lehmuskallion ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva Korpinpolska valmistui 1980. Se oli sensaatiomaisen hyvä kuvaus pohjoisten metsien eläimistä ja ihmisistä, luonnon maagisesta kiertokulusta.
Pidin myös paljon Lehmuskallion seuraavista töistä, joita olivat Skierri - vaivaiskoivujen maa (1982) ja Sininen imettäjä (1985). Jälkimmäinen kunnioittaa hartain kuvin omaperäistä kainuulaista kuvataiteilijaa Niilo Hyttistä.
Inuksukissa (1988) Lehmuskallio dokumentoi Kanadan eskimoiden elämää. Minä olen (1992) hyppää fiktion ja dokumentin keinoin arktisten alueiden elämänpiiriin. Sen jälkeen Lehmuskallio ohjasi Lapsuin kanssa useita dokumentteja vähemmistökansojen elämästä. Paras lienee Kadotettu paratiisi vuodelta 1994.
Markku Lehmuskallion oma ja Anastasia Lapsuin kanssa ohjaama tuotanto pyörii elokuva-arkistossa aina huhtikuun lopulle.
=========================================================
Markku Lehmuskallion Carte Blanche on yhtä juhlaa. Hän muistaa valinnoillaan espanjalaista Luis Buñuelia (mm. katolista kirkkoa ruoskiva Las Hurdes), italialaista ohjaajakaksikkoa Paolo ja Vittorio Taviania (mm. Isäni, herrani, Tähtikirkas yö) ja samoin saapasmaan Ermanno Olmia, jonka 1978 valmistunut Puukenkäpuu oli meillä Suomessakin laajan kiinnostuksen ja ihailun aihe.
Kiitos Markku Lehmuskallio: Näytät suppeanakin valintana arkiston Carte Blanchessa, mitä elokuvataide saattoi olla parhaimmillaan.

Rööperi - rikos ei kannata * *






"Rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto", kuului John Hustonin Asfalttiviidakon (1950) motto. Tuossa myyttisessä rikoselokuvassa muuten Marilyn Monroe esiintyi pienessä sivuosassa. Tuo motto sopisi hyvin tuotteliaan Aleksi Mäkelän uuteen elokuvaan Rööperiin, joka avaa kangerrellen vuoden 2009 kotimaisen filmikauden.
Rööperi on rikoselokuva, matka laittomuuden ja marginaalin katveeseen Helsingin Punavuoren kaupunginosassa, Pursimiehenkadun, Wärtsilän entisen telakan ja Jätkäsaaren kuuluisaan miljööseen, jossa jonkinasteinen rikollisuus ja salakuljetus kukoisti aikanaan.
Aleksi Mäkelä (s. 1969) on viime aikoina ohjannut Reijo Mäen heikkojen dekkareiden pohjalta elokuvia - V2 - jäätynyt enkeli (2007) ja Vares - yksityisetsivä (2004). Näissä tekotaiteellisissa elokuvissa Mäkelä on tavoitellut 1940-luvun amerikkalaisen film noir -koulukunnan tapaa luoda kuvaa ja tunnelmaa.
Mäkelän aikaisempia ohjaustöitä olivat erinomainen Matti (2006), sekä epämääräiset Pahat pojat (2003) ja Lomalla (2000). Vaikuttaa siltä, että kaupallisesti suuntautunut ja etenkin tuotantoyhtiö Solar Filmsistä kodin löytänyt Mäkelä on viidentoista vuoden aikana (esikoisteos Romanovin kivet) hyppinyt aiheesta ja genrestä toiseen -1990-luvun elokuvista paras on edelleen pohjanmaan lakeuksien kapinalliskuvaus Häjyt (1999). Kannattaa myös muistaa, että Mäkelä on ohjannut tv-sarjojen jaksoja (mm. Kylmäverisesti sinun, Vintiöt).
================================================================
Rööperissä nähdään jälleen Aleksi Mäkelän elokuvien tuttuja näyttelijöitä - aina Samuli Edelmannista Juha Veijoseen ja Jasper Pääkköseen. Yllättävästi vanhemman polven kyvyistä mukaan on saatu ohjaaja Kalle Holmberg ja komedienne Pirkko Mannola. Heidän osuutensa jää tosin vähäiseksi. Samoin käy naispääosan vetävälle Pihla Viitalalle. Mäkelämäisesti koko elokuva on jätkäenergian varassa.
Elokuva taustaa Rööperin pojan Tom Sjöbergin tarinaan. Viimeksi katujen kasvatilla ja parannuksen tehneellä Sjöbergillä oli kulmilla erotiikkabaari. Sjögerg kirjoitti tarinansa kirjaksi yhdessä Harri Nykäsen kanssa. Nykänen muistetaan Raid-dekkarien kirjoittajana ja Helsingin Sanomien entisenä rikostoimittajana.
Rööperin kertojana toimii kaupunginosan oma poika, poliisi Koistinen (Juha Veijonen), joka ymmärtää niin vimmatusti konnia. Muita henkilöitä ovat Tomppa (Edelmann), Krisu (Peter Franzen) Mustalais-Kari (Kari Hietalahti). He ovat kovia pikkukonnia, joilla on hinku rikastumiseen. Se ei onnistu muuten kuin rikoksilla, sillä kukapa heistä kouluja kävisi tai itseään sivistäisi, jotta ammatin saisi. Viinan laiton myynti -lestinheitto - on ponnahduslauta. Myöhemmin tulevat huumeet ja porno. Elämä on turhan kovaa ja vain unelmilla on siivet.
==================================================================
Aleksi Mäkelä ei jää lohduttomuuteen, hän ei kuvaa John Hustonin tavoin elottomien esineiden hallitsemaa maailmaa, johon tuhoon tuomitut rikolliset sulautuvat. Mäkelä uskoo ihmisen pystyvän muutokseen - ainakin joidenkin elokuvan henkilöiden kohdalla. Tom Sjöbergin esikuva Tomppa on tällainen pelastuja, joka pahuudestaan huolimatta osaa suojella itseään muiden pikkukonnien harjoittamalta itsetuholta.
Hiukan epäuskottavalta Marko Leinon kirjoittama tarina vaikuttaa. Se kutistuu Pini Hellstedtin kuvaamiin ja Pirjo Rossin lavastamiin sisätilamiljöisiin. Elokuvan iso ongelma on autenttisuuden puute ja muutamat kömpelöt sivuroolit. Taloudellisista syistäkö ei ole pyrittykään mukailemaan osuvilla ulkokuvilla 1960- ja 1970-lukujen Punavuorta.
Ajoittain Aleksi Mäkelä ylidramatisoi ja karrikoi liikaa. Lähikuvilla peitetään ilmeisesti tarinan onttouksia. Toki Edelmann, Franzen ja Hietalahti tekevät upeaa näyttelijätyötä. Mutta riittääkö se johdattamaan elokuvaa kuiville - tavoiteltuun jean-pierremelvillimäiseen rikosalakuloon? Sitä paitsi: olisiko Edelmannin, Franzenin ja Hietalahden jo aika uudistua, muuttaa totuttua kaavaa.

Ajankohtainen kommentti

Kokoomuslainen puolustusministeri järjesti uudenvuoden vastaanoton. Militaristit ja heitä myötäilleet henkilöt pääsivät juhlimaan ministerin suosiollisella avustuksella. Edelleenkin olen sitä mieltä, että Puolustusvoimat opettaa nuoria miehiä tappamaan. Katsokaa, millä voimalla Israel moukaroi Gazan siviilejä. Ja Suomessa vihollinen tulee aina idästä. Minä olin saada maitojunakäskyn aikanaan Haminan RUK:ssa, kun kysyin taisteluharjoituksissa kapteenilta - "miksi vihollinen tulee aina idästä". En saanut, koska teoreettinen puoleni oli niin loistava.
Puolustusministerin kokkareilla pällisteli myös maailman huonoimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuva Renny Harlin. Iltapäivälehti kertoi seuraavana päivänä, että Harlinin poika Luukas tulee esiintymään valmisteilla olevassa Mannerheim-elokuvassa.
Näin on siis valkoisen Suomen kenraalista kertovan elokuvan markkinointi pamautettu alkuun. Hävettää ajatella, että iltapäivälehdet ja naistenlehdet ovat täynnä Harlinia ja Mannerheimia seuraavat kaksi vuotta. Missään ei kuitenkaan sanota, että Harlin ohjasi Hollywoodissa lähes pelkkää roskaa ja jatko-osia. Ehkäpä puolustusministeri on tämän superväkivaltaroskan ystävä.
Vai mitä sanotte Renny Harlinin urasta: Jäätävä polte (1985), Vankila (1988), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (1988), Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (1990), Ford Fairlane - rokkidekkari (1990), Cliffhanger - kuilun partaalla (1993), Kurkunleikkaajan saari (1995), The Long Kiss Goodnight ( 1996), Deep Blue Sea (1999), Driven (2001), Mindhunters (2004), Manaaja: Alku (2004), The Covenant (2006), Cleaner (2007).
Varmaankin kaikki fantastisia mestariteoksia. Joten luotetaan myös Mannerheim-elokuvaan, sillä Hollywoodista tuleva koneisto hoitaa filmauksen. Ja tietokone-ekspertit auttavat taustoissa. Niin - suomalaisia elokuvatyöntekijöitä ei ole tietenkään palkattu päähommiin. Ehkä se on hyvä asia.

Runoilijoiden traaginen rakkaus

"Pallo pyöri, päivä pysyi."
Lauri Viita, Moreeni (1950)
=================================
Suomalaisten kirjailijoiden elämästä kiinnostunut Heikki Huttu-Hiltunen ohjasi joitakin vuosia sitten suurenmoisen dokumenttielokuvan unohdetusta Markku Lahtelasta, jonka 1960-luvun lopun kokeellinen Se-romaani on merkittävä teos. Kolmisen vuotta sitten Q-teatteri esitti Huttu-Hiltusen näytelmän, joka keskittyi runoilijoiden Lauri Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisään rakkaustarinaan. Meriluoto elää edelleen, mutta Viita kuoli 1965 - auto-onnettomuudessa.
Lauri Viita oli Tampereen Pispalan poikia. Hän syntyi 1916 kirvesmiehen perheeseen. Viita opiskeli keskikouluun saakka, mutta siirtyi sitten ruumiilliseen työhön. Hän kirjoitteli nuorena runoja, joita julkaistiin tamperelaisissa lehdissä. Viidan häikäisevä esikoisteos Betonimylläri ilmestyi 1947. Vain vuosi aikaisemmin julkaistiin Aila Meriluodon erinomainen esikoisteos Lasimaalaus. Aila oli silloin 22 vuotias.
================================================
Q-Teatterin näytelmäesitys osoitti kouraantuntuvasti, miten itsekäs ja mahtipontinen Lauri Viita - toinen tunnettu teos on romaani Moreeni - dominoi rakkausuhdetta. Aila Meriluodon luomisvoima kuihtui Lasimaalauksen jälkeen. Aila ikään kuin hukkui Laurin miehisen voiman ja itsevarmuuden alle. Ailasta tuli Laurin runojen puhtaaksikirjoittaja ja kuuntelija. Siis perinteinen muusa. Ehkä hän halusikin näin käyvän.
Heikki Kujanpää ohjasi Q-Teatterin hienon esityksen. Pääosissa nähtiin Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Sama kolmikko vastaa myös elokuvasta Putoavia enkeleitä, joka on vuoden 2008 vimeinen varteenotettava kotimainen elokuva-ensi-ilta. Elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä Kujanpään ja Huttu-Hiltusen ohella Sami Parkkinen.
Minusta Viidan ja Meriluodon myrskyinen rakkaustarina sai teatteriesityksessä paremmin siivet alleen. Elokuvasovituksen tekijät ovat halunneet löytää tarinaan jotakin uutta, vaihtaa painopistettä. Voisiko sanoa: sekoittaa lisää fiktiota faktaan. Tulos ei aivan tyydytä.
Elena Leeven esittämä Viidan ja Meriluodon fiktiivinen tytär Helena saa Putoavissa enkeleissä liian paljon tilaa ja osaa. Oikeastaan Helenasta tulee elokuvan päähenkilö. Hän johdattaa katsojan ihailemansa isän eli Lauri Viidan tarinaan. Ihailu on viety osittain koomiselle tasolle.
Toisaalta Helena kokee olevansa aivan kuin uudesti syntynyt Aila, äitinsä. Elokuvan tekijöiden mukaan nainen ei opi mitään edellisen sukupolven naisten virheistä. Järkyttävältä vaikuttaa nykyisestä näkökulmasta naisen alistuneisuus miehen määräilyn edessä. Tietenkin kannattaa muistaa, että Viidan ja Meriluodon rakkaustarinan aikana oli tavallista, että nainen jäi tukemaan miehen uraa.
====================================================
Putoavia enkeleitä on elokuvana rohkea yritys. Jos sitä vertaa vuoden viimeiseen kotimaiseen ensi-iltaelokuvaan, JP Siilin ohjaamaan onttoon ja hengettömään Blackoutiin, niin ero on kuin yöllä ja päivällä.
Näyttelijätyöltään, maisemakuviltaan ja rakkaustarinan räjähdyspistekohtauksiltaan Putoavia enkeleitä on varteenotettavaa kotimaista elokuvaa. Uskon, että ne katsojat, jotka eivät olle nähneet alkuperäistä teatteriesitystä, voivat nauttia elokuvasta vielä enemmän.

Ajankohtainen kommentti

Julkisen palvelun luparahotteista Yleä enemmän ja enemmän internetiin vievä toimistusjohtaja Mikael Jungner haaveilee suomalaisesta kilpailijasta YouTubelle. Mainosrahoituksella toimiva amerikkalainen nettiyritys tarjoaa tietokoneen käyttäjälle mahdollisuuden lähettää omia vidoeitaan nettiin ja sukeltaa videoiden maailmaan.
Samaan aikaan Yle supistaa tv-elokuvien tuotantoa. Kaikki liikenevä raha näyttäisi menevän urheilulle ja sarjadraamatuotannolle, josta Kotikatua pidetään TV1:n lippulaivana. Suomalaisen tv-elokuvan mestari, Ylen Matti Ijäs joutuu ohjaamaan Kotikadun jaksoja, vaikka hänellä pitäisi olla oikeus ja vapaus Ylen palkkalaisena keskittyä tv-elokuviensa suunnitteluun ja ohjaamiseen.
Ylessä on luvattu lisää rahaa draamatuotantoon. Nyt on paljastunut, että Ylen johdon kaavailema 5 miljoonan euron lisäsatsaus kotimaiseen tv-draamaan menee "salatut elämät" tyyppiseen päivittäissarjaan. Sitä aletaan tehdä TV2:ssa Tampereella. Eikö tällainen kehitys ole kulttuuriskandaali? Lehdissä sitä ei ole uutisoitu, koska nykyisin uutisoidaan kiltisti kaikki, minkä toimitusjohtaja Jungner esittää.
=================================================
Sopii kysyä, miten Ijäksen ohella käy katsojien rakastaman Raidin ohjaajalle Tapio Piiraiselle, joka on Ylen palkkalistoilla. Häneltä nähtiin pari viikkoa sitten loistelias tv-elokuva Suuri performanssi?
Valitsen sen vuoden 2008 suomalaiseksi tv-tapaukseksi.

Toivotan hyvää joulua lukijoille!

Nuoruuden ystävät kohtaavat jouluaattona








Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras elokuva kahteenkymmeneen vuoteen.
========================================================
Kolme miestä, kolme nuoruuden ystävää: Poliisi (Pertti Sveholm) opastaa raskaana olevaa venäläisvaimoa suomalaisen joulun tavoille; eronnut ammattivalokuvaaja (Kari Heiskanen) aikoo päättää elämänsä, sillä syöpähoidot on lopetettu; Ranskassa työskentelevä näyttelijä (Timo Torikka), joka yrittää parantaa välit poikaansa (Tommi Eronen), mutta kuuleekin ex-vaimonsa joutuneen sairaalaan.
Kolme viisasta miestä kokoaa nämä eräällä tavalla onnettomat, elämässään ja ihmissuhteissaan ja avioliitoissaan pettyneet viisikymppiset kaverit jouluaattona karaokeyökerhoon. Se on suljettu, mutta isäntä (Aake Kalliala) armahtaa miehiä ja avaa heille oven. Juodaan, kerrotaan miten elämä on mennyt, yritetään olla kerrankin avoimia ja rehellisiä.
Niin, yritetään kovasti, mutta eri asia on sitten pystytäänkö. Ehkä vain poliisi ja valokuvaaja pystyvät, mutta hekin vain yökerhon miestenhuoneessa. Siellä vilahtaa asekin, jotta totuus synnytyslaitokselle viedyn venäläisvaimon lapsen isästä selviäisi.
Entä miten suhtautua, kun näyttelijän kännykkään soittaa ranskalaismies, "cherie", josta muut ystävät heittävät herjaa. Ja saako näyttelijä yhteyden poikaansa vai jatkuuko vuosien viha. Eikä tässä kaikki: karaokekappaleet kertovat jotakin pakahduttavaa miehen menetetystä elämästä, siitä tosiasiasta, että elämä ei useinkaan mene niin kuin oli ajateltu tai suunniteltu.
========================================================
Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras ohjaustyö lähes kahteen vuosikymmeneen. Mika (s. 1955) on jäänyt aina Aki-veljensä varjoon. Mikan ensimmäisiin kuuluvat suomalaiset omat elokuvat Armottomat (1982), Rosso (1985) ja Zombie ja kummitusjuna (1991) lupasivat paljon. Väliin mahtui epäonnistumisia kuten Klaani (1984), Paperitähti (1989) ja Cha Cha Cha (1989).
Mika Kaurismäellä oli tarve kokeilla eri tyylilajeja. Hän ei tyytynyt toistamaan samaa teema, vaan hän liikkui mielellään roadmoviesta komediaan, rikoselokuvasta dokumenttiin. Alkutuotannon perusteella Mika pyrki selvästi 1950-luvun Matti Kassilan kaltaiseksi elokuvan ja ohjauksen ammattimieheksi. Mika halusi myös päteä kansainvälisissä tuotannoissa, liikkua joustavasti Saksassa, Yhdysvalloissa ja Brasiliassa.
Kansainväliset liikkeet ja tuotannot juoksuttivat Mika Kaurismäkeä 1990-luvun vaihteesta aina 2000-luvulle. Syntyi epätasaisia elokuvayritelmiä, visuaalisesti kiehtoviakin ohjaustöitä, jotka jäivät sisällöllisesti epämääräisiksi. Käsikirjoituksen onttous tai raakilemaisuus paljastui sellaisissa kansainvälisissä tuotannoissa kuin Amazon (1990), The Last Border - viimeisellä rajalla (1993), Condition Red (1995), L.A. Without Map (1998) ja Highway Society (1999).
Kolme viisasta miestä on hyvin kirjoitettu, mestarillisesti ohjattu elokuvatyö, maailmalla liikkuneen "tuhlaajapojan" komea paluu kotiin. Käsikirjoitusta on ollut kirjoittamassa lahjakas Petri Karra, jonka esikoisromaani Haarautuvan rakkauden talo (2008) on pöydälläni. Se on osuva satiiri ja inhimillinen komedia eroavista kolmevitosista, hyvintoimeentulevista koulutetuista ja varakkaista nuorista aikuisista koston, kiusaamisen ja pornon katveissa.
Kolmea viisasta miestä tehtäessä Petri Karra todistaa kykynsä elävään dialogiin. Mutta elokuvassa on paneuduttu myös improvisaatioon ja näyttelijöiden mahdollisuuteen luoda vuorosanoja kuvausvaiheessa. On syntynyt kaiken umpioitumisen välttävä aito ja autenttinen, raikas ja rehellinen elokuvatyö. Miesnäyttelijöidemme valioihin kuuluvat Heiskanen ja Sveholm ovat fantastisia, mutta vähemmän tunnettu Timo Torikka melkein varastaa koko elokuvan. Torikka on elämänsä roolissa näyttelijänä, jolla on vaikeuksia puhua totta.
Rauno Ronkaisen hallitusti fokusoitu taitavasti asemoitu kameratyö viehättää silmää.
==========================================================
Kolme viisasta miestä on sovinnon, armon ja toivon elokuva. Siinä syntymä viittaa elämän ihmeeseen samalla kuin kuolema antaa ihmiselle lupauksen vapaudesta. Elokuvan loppupuolen huikea totuuden hetki on jotakin ainutlaatuista uudessa kotimaisessa elokuvassa: Irina Björklundin esittämän masennuslääkkeitä syövä ja minuutensa kadottanut nainen ilmestyy kuin tyhjästä karaokeyökerhoon ja saa kolme miestä ymmälle.
Enkä unohtaisi Aake Kallialaa karaokeisäntänä: pieni sivuosa on vaatetusta ja replikointia myöten täysosuma.

Ajankohtainen kommentti

Suomalaisen elokuvakulttuurin surkea tilaa näkyy niin elokuvatarjonnassa kuin teattereiden ohjelmapolitiikassa. Väki ryntää sakeana uuteen Bond-seikkailuun, kun samaan aikaan keskiviikon klo 18.15 näytännössä Kino Palatsissa meitä on viisi-kuusi katsomassa Kolmea viisasta miestä. Sitä alkaa pakostakin ajatella, että kannattaako Suomessa enää tuottaa ajatuksia herättäviä, ihmisyyden tilasta ja ihmisen osasta kertovia, elokuvallisesti haasteellisia elokuvia, kun kritiikki on nuivaa eikä yleisö tule.
Yritetään nyt kuitenkin olla positiivisia ja onnitella elokuvalehti Filmihullua, joka viettää tänään 40-vuotisjuhliaan. Laajat teemanumerot, taju elokuvan historiasta ja perinteestä, todellisten elokuvaohjaajien, elokuvataiteilijoiden esittely ja nykymenon kriittinen erittely ovat olleet aina lehden suola. Tämä kaikki tapahtuu suomalaisen elokuvakulttuurin viimeisessä suojasatamassa samaan aikaan kun valtamediassa - niin lehdet kuin Yle - löytyy enää melkein pelkästään megaelokuvien ja populaarikulttuurin esittelyä.
Onneksi elokuvataide on edelleen Filmihullun tekijöiden sitkeä kiinnostuksen ja innostuksen kohde.

Ainutkertainen draama Salamasodasta





Viime vuosina tv-draaman ovat tuottaneet Ylen kanaville ulkopuoliset yhtiöt. Ylen oma tv-draama on ajettu melkein alas - Kotikatua lukuun ottamatta. Esimerkiksi viime aikojen paras tv-draamasarja Kymenlaakson laulu oli Pirkka-Pekka Peteliuksen yhtiön tuottama.
Maanantaina Yle yllätti. Yle-draama oli tuottanut kaksiosaisen draamasarjan Katso ihmistä. Kari Paljakan upeasti ohjaama draama dokumentoi uskottavasti ja faktaperäisesti niin sanotun Salamasodan. Vanhoilliset piirit iskivät nuoreen, aloittelevaan kirjailijaan Hannu Salamaan (Juho Milonoff), joka oli mennyt juuri naimisiin ja perustanut kodin Hyvinkäälle. Hannu vaimo, kirjallisuutta opiskeleva Eija (Kreeta Salminen) odottaa lasta, kun mekkala alkaa.
Nuori kirjailija vedetään surutta kirkollisten ja poliittisten piirien myrskyn silmään. Otava on julkaissut 1964 Salaman hienon, suomalaisen suven traagisen kuvauksen Juhannustanssit. Romaanissa on huomattu Jumalan pilkkaa. Pilkka oli tuolloin kriminalisoitu rikoslaissa. Otavaa konsultotiin, poistoja vaadittiin mahdollisesta uudesta painoksesta. Osa kokoomuksen kansanedustajista närkästyi. Hannu Salama sai haasteen Jumalan pilkasta käräjille.
=================================================================
Kari Paljakka (s. 1958) lienee aika tuntematon suomalaiselle elokuva- ja tv-yleisölle. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vuodesta 1979. Jos muistatte 1990-luvun alusta sellaisen kotimaisen elokuvan kuin Veturimiehet heiluttaa, niin alkaa polttaa. Elokuvassa kerrotaan koskettavasti kahden kouluajan kaverin vaiheista: toinen muuttaa Helsinkiin, toinen jää kotikaupunkiin; toiselle käy hyvin, toiselle huonosti. Hiukan mustavalkoiselta asetelma vaikuttaa, mutta Paljakan elokuvan voima on läheltä koettu todenmakuisus, kerronnan tunteenomainen vimma ja tuloroolinsa tekevien Santeri Kinnusen ja Samuli Edelmannin hienot nuorukaishenkilökuvat.
Paljakan muusta tuotannosta kannattaa mainita raikas musikaali Sadetanssi (1983) ja rikosfantasia Enkelipeli (1986) sekä kolmisen vuotta sitten valmistunut, tavallisen lähiöperheen surusta kertova Eläville ja kuolleille. Paljakka on ohjannut paljon tv-sarjojen episodeja.
==================================================================
Katso ihmistä on harvinaisen täyteläistä tv-draamaa. Paljakan ohjaus perustuu ihmiskuvauksen monisyiseen poltteeseen. Teos elää ja hengittää erinomasesti luodun epookin ja loistavien näyttelijöiden avulla. Paljakan ohjaus imaisee mukaansa ainakin ne katsojat, jotka ovat kokeneet läheltä Hannu Salaman oikeudenkäynnin ja sitä seuranneet vaiheet. Nuorempi katsoja saattaa ihmetellä, miten tällaista on voinut tapahtua.
Siitä tuskin on epäselvyyttä, että Kari Paljakka rakentaa elävää suomalaista ja kirjallista lähihistoriaa tarkan tekstin, ajankohdan ilmapiirin vangitseman dialogin, oikean vaatetuksen, oivallisten miljöövalintojen ja onnistuneen rooituksen avulla. Ajatellaanpa vaikka Heidi Krohnin jakkupukuista kansanedustaja Margit Borg-Sundmania, joka jätti nimensä historiaan Salaman ja sananvapauden pahana kieltäjänä. Se on täysosumasuoritus, samoin Antti Litjaa arkkipiispa Simojoki.
Juho Milonoff on täydellinen valinta Juhannustanssien aikaiseksi Hannu Salamaksi. Muistettakoon, että Salama kirjoitti vähän myöhemmin sellaiset mestariteokset kuin Minä, Olli ja Orvokki ja Siinä näkijä, missä tekijä.
==================================================================
Vielä yksi huomio: Eijaa näyttelevä Kreeta Salminen on suurenmoinen. Hän henkilöi ajankohdan hengen mukaisesti koulutetun ja seksuaalista vapauttava etsivän suomalaisen nuoren naisen, joka on valmis tukemaan miestään ja luomaan perheen, mutta puolustamaan myös omaa arvoaan ja täysivaltaisuuttaan.
==================================================================
MTV3 esitti samana maanantai-iltana Aku Louhimiehen käsittämättömästi aliarvioidun, kriitikkomurhan kokeneen elokuvan Riisuttu mies. Siinä sivuttiin tämän ajan kirkon miesten toimia ja moraalisia valintoja. Sykähdyttävä, järkyttävä, huumoriakin välittävä elokuva riisui asenteista, joita vielä liittyy miehen ja naisen rooleihin. Miksei perinteiseen parisuhteeseen.
Elää voi toisellakin tavalla, riidan ja koston sijasta voi löytää sovinnollisia ratkaisuja, pitää ovea auki niille, joilla on kanttia luopua liian itsekeskeisistä elämänvalinnoista ja ottaa lähipiiriin kuuluvien ihmisten kokonaisetu huomioon. Louhimiehen elokuvan sanoma kuuljui: Tulkaa tänne, täällä on tilaa. Siksi mieksin voi elää kahden naisen ja kahden eri naisesta syntyneen lapsen kanssa.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion rahoitusta pitkällä tähtäimellä pohtiva komitea ei ole vielä saanut työtään päätökseen. Ilmeisesti nykyinen tv-lupamaksumalli tulee jatkumaan, tosin joitakin parannuksia ja täsmennyksiä on odotettavissa. Julkisuudessa vilauteltu lupamaksujen perimisen siirtäminen yksityiseltä tv-katsojalta taloyhtiölle tuskin menee läpi. Se vaikuttaa liian monimutkaiselta.
Remonttia lupamaksukäytäntöön tarvitaan. Samomalehdet ovat nykyisin joutuneet lupaamaan erikoistarjouksia tilaajille. Vuoden pituinen, tiettyyn samaan hintaan pohjaava tilausmaksu ei ole enää nykyaikaa. Kiristyvässä mediakilpailussa lehdet on pakotettu tarjouksiin.
Ylen kohdalla voisi ajatella tv-lupamaksuun 50 % alennusta opiskelijoille, eläkeläisille, työttömille ja vammaisille. Nyt esimerkiksi VR, teatterit, uimahallit yms. antavat alennuksia esimerkiksi eläkeläisille. Tv-lupamaksun alennus opiskelijoilla johtaisi varmasti lupamaksuttoman katselun vähentymiseen.
=================================================================
Toivottavasti komiteassa mietitään myös Ylen television ja radion rakennetta ja ohjelmistopolitiikkaa. Ylen TV2 alkaa olla kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava, massoille sanomaansa rukkaava TV1 tuo ruutuun ohjelmia (mm. Hymyä pyllyyn, Strada) ja ulkomaisia sarjoja (esim. Sopranos) , jotka ovat olleet ennen kaupallisten kanavien tyypillistä tarjontaa. Ylen television massiivinen urheilutarjonta korostuu suurta enemmistöä kiinnostavien lajien välittämisestä. On selvää, että urheilun ja viihteellisten sarjojen yhteyteen voidaan myydä mainoksia. Vaikuttaa naurettavalta, että Yle on joutunut leikkamaaan sponsoriviestit Mestareiden liigan tv-pelien alussa näytettävästä alkuiskusta. Ei tuollainen "peittely" ole enää nykyaikaa.
Ylen Radio 1:n kulttuuritarjontaa, Ylen Teeman laatuohjelmistoa, RSO:n toimintaa ja jopa mahdollisesti uudelleen herätettävää tv-draamatuotantoa voisi tukea yhteiskunnan vero- tai veikkausvoittovaroista. Tämä Yle-tarjonta kiinnostaa valitettavasti vain pientä murto-osaa suomalaisista, koska sivistys on rappeutumassa maassamme. Eli tuota vähemmistöjen palvelua ja tarjontaa pitäisi verrata kirjastojen, teattereiden, oopperan ja museoiden toimintaan. Ne pysyvät pystyssä yhteiskunnan tuella.
FST:n tv-kanava 5 puhuttelee supistuvaa ruotsinkielistä väestöä. Suomenruotsalainen pääoma ja varakkaat säätiöt voisivat aivan hyvin kustantaa kanavan toiminnan.
=================================================================
Sananvapauden kannalta on tärkeää, että Ylen laaja uutis- ja ajankohtaisohjelmisto pysyy koskemattomana. Sinne ei mitään tukea tai mainoksia. Ylen julkisen palvelun tehtävät on keskusteltava uudelleen: miten vahvana amerikkalainen toiminta- ja väkivaltatarjonta, tosi-tv -ohjelmat, kaiken maailman juosten hutaistut viihdeohjelmat voidaan perustella Ylen tarjonnaksi?