He pakenavat ”paratiisisaarelle” - J-P Valkeapään uusin elokuva on ehdoton tapaus * * * * *

Kuva Jaana Rannikko © Helsinki-filmi 2014 

J-P Valkeapää ponnahti uuteen suomalaiseen elokuvaan ”kuin puskista” vuonna 2009. Hänen esikoiselokuvansa nimi oli Muukalainen. Sitä ei oikein osattu ottaa vastaan nuoren ohjaajan taidonnäytteenä, jonka viisarit osoittivat elokuva- ja romaanitaiteen perinteisiin. Valkeapään elokuvan ilmaisu ja kerronnan syvyys viittasi venäläiseen Andrei Tarkovskiin. Tarinassa saattoi nähdä Albert Camusin ”Sivullisen” vaikutteita. Tällaista nuorta tulokasta saattoi pitää intohimoisesti elokuvataiteeseen suhtautuvana ohjaajana.

Viiden vuoden jälkeen J-P Valkeapää esittelee meille uuden ohjaustyönsä He ovat paenneet. Siihen osattiin suhtautua meillä huomionarvoisesti jo syyskuussa, koska teos oli valittu maailman kolmanneksi rankatuimman Venetsian filmifestivaalin Venice Days -sarjaan. Eipä Venetsiassa juuri ole nähty suomalaisia elokuvia.

He ovat paenneet kertoo Jonista (Teppo Manner) ja Raisasta (Roosa Söderholm), jotka kohtaavat nuorisokodissa. Joni suorittaa kodissa siviilipalvelusta. Raisa on nuorisokodin asukki, joka kapinoi auktoriteetteja ja aikuisten mielivaltaa vastaan. Itse nuorisokoti on kuin sotilaallinen kasarmi, joka sijaitsee metsän keskellä. Nuorten ja laitoksen henkilökunnan välillä ei ilmene luottamusta. Nuorisokodissa vallitsee nollatoleranssi.

=====================================================================================================

Elokuvan nimi kertoo jo sen, miten puhevammaisen, herkän Jonin ja raisujakin otteita harrastavan Raisan tarina edistyy. He ottavat hatkat laitoksesta, koska Joni haluaa tukea Raisaa. He lähtevät pakomatkalle suomalaisessa kesässä. Jonista ja Raisasta tulee kapinallisia syystä, ei siis syyttä – kuten Nicholas Rayn 1950-luvun puolivälin klassikossa Nuori kapinallinen, johon kotimaista uutuutta ehdittiin jo verrata R&A -festivaalien aikana. J-P Valkeapään elokuvan harvat, harkitut repliikit ilmaisevat kaiken: Raisa Jonille: ”Minua ei ole koskaan rakastettu.” Joni Raisalle: ”Minä r-rakastan sinua”. Se riittää.

He ovat paenneet johdattaa sopeutumattomat Jonin ja Raisan road movien hengessä syrjäiselle saarelle”. Jos Nuoren kapinallisen James Dean ja Natalie Wood etsiytyvät omaan rauhaansa autioon taloon, niin J-P Valkeapään elokuvassa nuoret löytävät pakopaikkansa saaresta. Se osoittautuu pelottavaksi paratiisisaareksi, jossa käärme luikertelee – missä muodossa - se jääköön paljastamatta.

J-P Valkeapään elokuvallinen ilmaisu on jälleen rohkeaa, haastavaa, uskomattoman intensiivistä. Valkeapää viljelee kontrasteja, pelaa värisommitelmilla (Raisan huulipuna) ja maisemakuvauksen vivahteilla ja voimakkailla sävymuutoksilla. Uni- ja hallusinaatiojaksot ovat loistavaa elokuvaa. Ja musiikkitausta lyö älllikällä. Kun Joni ja Raisa saapuvat toisen kerran samalle saarelle, tunnelmat muuttuvat pelottavaksi. Julma, äärimmäisen pahaenteinen kidustusjakso venäläisine ruletteineen viittaa Michael Ciminon Vietnam-odysseiaan Kauriinmetsästäjään (1978).

Korostetaan myös, että He ovat paenneet heittää oman puheenvuoronsa kuin kuvien välistä nykyisin Suomessa vallitsevaan nuorten pudokas- ja syrjäytymiskeskusteluun. J-P Valkeapää ei ryhdy syyttelemään, mutta kieltämättä Raisan vierailu lapsuuden kodissa osoittaa, miten tunteettomia vanhemmat voivat olla. Ovathan ne hienoja nuo elokuvan lyhyet takautumat, joissa Raisan lapsuus meni luistimilla jäällä ja sullottiin lopulta kellarin pahvilaatikkoihin.

Tekisi mieli hehkuttaa He ovat paenneet -elokuvan pääparia Teppo Manneria ja Roosa Söderholmia. On siinä täydellisesti onnistunut pari. Ilmeisiä luonnonlahjakkuuksia. Harvoista sivuosista löytyy Pelle Heikkilän huimasti esittämä kaupparatsu, joka muistuttaa meille kaiken julmuuden keskellä, että hyvyyttäkin vielä löytyy.

Ajankohtainen kommentti

Nykyisin kotimaisen elokuvan laadun mittariksi näyttää muodostuneen yleisömäärä. Sen mukaan vuoden 2014 ”paras kotimainen” olisi Dome Karukosken Mielensäpahoittaja, jonka katsojamäärä on kivunnut 300 000 pintaan. Se on tietenkin huima luku nykytilanteessa, mutta se ei osoita koko totuutta.

Mielensäpahoittaja on hyvä esimerkki kotimaisen elokuvan nykysuuntauksesta. Tuotannon lähtökohta on kaupallinen, ei enää taiteellinen ja ilmaisullinen – kuten Pirjo Honkasalon Betoniyössä tai perjantaina teattereihin saapuneessa, häikäisevässä He ovat paenneet -nuorisokuvauksessa. Nuo elokuvat osoittavat, että maassamme toimii, sinnittelee, vielä ohjaajia, jotka haluavat sanoa jotakin, haluavat kertoa elokuvallisesti, jopa uudistaa elokuvaa.

Muistellaanpa menneitä. Mielensäpahoittajan päähenkilöä tulkitseva Antti Litja näytteli 1970-luvun puolivälissä Risto Jarvan komedioissa Mies, joka ei osannut sanoa ei ja Loma. Jarva siirtyi rankan realistisesta, kehnosti lippuluukuilla menestyneestä Yhden miehen sodasta komediaan, koska halusi pelastaa pian konkurssikypsän Filminor-yhtiön.

Risto Jarvan komediat saavuttivat puolenmiljoonan katsojamäärät, mutta niiden toteutuksessa pidettiin koko ajan huolta laadusta ja tasosta. Niissä itsessään oli siis jotakin arvokasta ja puhuttelevaa, joka kiinnosti yleisöä. Jarvan elokuvien kaupallinen lähtökohta liittyi ainoastaan siihen, että ilmaisumuoto oli nyt komedia (jäähyväistyötä, toki lukijoiden suosikin Arto Paasilinnan menestysromaaniin perustuvaa ja Litjan näyttelemää Jäniksen vuotta voi kutsua tragikomediaksi).