 |
| Isla Sales |
Helsingin
ohjelmistossa pyörii Antoine Fuguan ohjaama The Equalizer –
oikeuden puolustaja, jonka taustalta löytyy
1980-luvunloppupuolen amerikkalainen tv-sarja Kutsukaa McCall.
Siinä hieno englantilainen näyttelijä Edward Woodward (s. 1930)
oli pantu esittämään ex-agenttia, joka ryhtyy harjoittamaan
kaduilla ja asunnoissa oman käden oikeutta. Vastenmielistä sarjaa
ei voinut puolustella millään argumenteilla.
Nyt
ohjelmistoon on tuotu norjalaisen Hans Peter Molandin ohjaama
Lumiauramies, jonka nimeksi olisi aivan hyvin voinut laittaa
alkuperäisen Kraftidioten´in. Ahkerasti filmaava (myös
Hollywoodissa) ruotsalainen Stellan Skarsgård esittää
yksiviivaisesti yksiviivaisen elokuvan päähenkilöä. Hän on
palkittu kansalainen Nils Dickman, joka puhdistaa talvisin valtavalla
aura-autollaan pohjoisen tiet. Dickmanin elämä muuttuu, kun hänen
poikansa menehtyy huumeiden yliannostukseen. Isä ei usko tähän,
vaan alkaa kostaa kaikille niille, jotka jotenkin liittyvät lumisen
maan huumebisnekseen. Oman käden oikeudesta tulee lumiauramiehen
päivittäinen ”ruoka-annos”, mutta teiden putsaamistakaan ei
unohdeta.
=====================================================================================================
Lumiauramiehen
lumiset maisemat
pöllyävät isosti katsojan silmien edessä. Maisemakuvaus onkin
Hans Peter Molandin elokuvan parasta antia. Entä sitten se ”oman
käden oikeus” ja silmitön kostoväkivalta. Onko ohjaaja
tavoitellut westernin sävykuvioita vai vain halunnut iskeä katsojaa
munaskuihin niin lujaa kuin pystyy. Elokuva saattaisi toimia
paremmin, jos kostoteemaa olisi varioitu, tapahtumiin olisi tuotu
yllätyksiä ja uusia käänteitä. Nyt elokuva etenee tasapaksua
lumilatua alusta loppuun.
Näytelläänhän
elokuvassa hyvin. Stellan Skarsgård on kuin koston musta enkeli,
joka ei kysy, mutta ei vastaakaan. Parhaan roolityön napsauttaa Pål
Sverre Hagen, joka esittää vaimostaan eronnutta sadistista
huume-Kreiviä. Hän listii toisella kädellään ihmisiä, mutta
vaatii jälkikasvua juomaan porkkanamehua ja välttämään äidin
(Birgitte Hjort) murohömpötyksiä. Huume-Kreivin ja hänen
apuriensa toimet loksahtavat tarinaan, mutta serbigangsterien veto
väkivallan sirkukseen ontuu. Vaikka itse Bruno Ganz vakuuttaa
kivikasvoisena serbipomona.
(Ensi-ilta 24.10.)
Ajankohtainen kommentti
Täytyy kehua Yle Teeman
suursarjaa Sound Trackeria, jossa musiikin nomadi ja
monitoimies, Hanoi Rocksista tunnettu ja Slashin soittokaveri, basisti Sami
Yaffa on kiertänyt maailmaa. Hän on kaivanut musiikilliset juuret
ja ilmenemismuodot, lukuisat erilaiset muusikot New Yorkista,
Serbiasta, Espanjasta, Brasiliasta, Argentiinasta, Etiopiasta.
Lopulta Yaffa on etsinyt musiikin soundeja kaksiosaisessa
ohjelmakokonaisuudessa syvältä Amerikasta. Sarja on varmasti
tyydyttänyt ”maailman musiikin” ja vaikkapa bluesin ystäviä.
Sound Tracker on
nojannut littimäisen hymyn omaavaan Sami Yaffaan. Hänen
musiikintietämyksensä, maailmalla jo aikaisemmin tavattujen
muusikoiden tuntemus ja rento kielimaailma ovat olleet ohjelmasarjan
kivijalka. Yaffan haastatteluissa ja juonnoissa on näkynyt eletyn
elämän ja erilaisten soittokokemustan – kaduilta aina hyvin
palkattuihin areenakonsertteihin - ääni ja vimma. Harrastat tai
kuuntelet sitten minkälaista musiikkia tahansa, niin olet varmasti
ihastunut Sound Trackerin Sami Yaffan lumovoimaan.
Olisi ihme, jos Sami
Yaffalle ei alkaisi sataa palkintoja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti