Pyöräretkellä ja harjoituksissa Moliéren hengessä - viime vuosien loistavin ranskalaisuutuus on täällä * * * * *

Ranskalaiset taiteilijat tuntevat historian ja perinteen. Taide on ranskalaisille tietenkin myös uuden etsimistä, mutta kyllä etenkin kirjallisuudessa ja osittain elokuvassa viitataan aina henkiseen kulttuuriperintöön. Uuden aallon aikaan 1960-luvulla jotkut nuoret ohjaajat omaksuivat vaikutteita amerikkalaisesta elokuvasta, mutta nykyisin näyttää siltä, että pysytellään mieluiten omissa ranskalaisissa ympyröissä. Eivätkä ne ole pienet.

Philippe de Gyay´(Kuudennern kerroksen naiset) uutuuselokuva Pyöräretkellä Moliéren kanssa on helmi draamakomediana. Uusi ja vanha leikkaavat harmonisella tavalla. De Gyay´ tutkii herkästi soivan visuaalisen pinnan alla elokuvan, teatterin ja ystävyyden kysymyksiä.

De Gyay´vihjaa, onko tv-sarja anastanut paikan laadukkaalta teatterilta. Tv-tähti tunnetaan joka puolella, mutta mestarillinen teatterinäyttelijä saa elää rauhassa. Ketään hän ei kiinnosta ainakaan siinä kylässä, jossa Philippe de Gyay´n elokuva tapahtuu. Niin, elokuvassa sivutaan nykyistä nettiajan pornovillitystä.

Loistava ranskalaisnäyttelijä Fabrice Luchini esittää syrjään vetäytynyttä näyttelijää Sergeä, joka asuu saarella. Hän on ottanut hatkat niin teatterista kuin elokuvasta. Kaikki muuttuu, kun Sergen luo saapuu tuttu näyttelijäkollega, suositun lääkärisarjan tähti Valence Gauthier (Lambert Wilson), joka haluaa Sergen jälleen töihin. Aikaisemmat projektit ovat onnistuneet, elokuvatyö ensisijaisesti. Valencen intohimona on ravistella pölyt Moliéren Ihmisvihaaja- näytelmästä (1666).

Moliére eli Jean-Pabtiste Poguelin (1622-1673) oli ranskalaisen teatterin uranuurtaja ja komedian taituri. Moliére oli nuoren kuninkaan Ludvig XIV suosikkeja. Moliéren komedioissa – kuten Saituri, Tartuffe, Naisten koulu, Ihmisvihaaja – pöyhittiin ihmisten pinttyneitä asenteita ja pikkupahuuksia.

Naurun ohella kirjailija käytti taiturimaisesti ironiaa ja traagisia elementtejä. Moliére oli siis varhain liikkeellä iskiessään näytelmillään sovinismin, tekopyhyyden, saitiuden ja pikkuporvarillisen nousukaismaisuuden pirtaan. Dialogi eteni kirkkaasti, Ranskaa hellien ja peruskysymyksiin painautuen.

=====================================================================================================

Pyöräretkellä Moliéren kanssa ei ole vain erikoistapaus, vaan näyttelijät Fabrice Luchini ja Lambert Wilson tekevät siitä herkullisen draamakomedian, jossa ihmisten väliset valtapelit leikkivät luonnon keskellä. Niin, ja Sergen hiukan ränsistyneessä talossa.

Sergen ja Valencen kipakatkin keskustelut ja väittelyt ovat elokuvan suola, ja uutta on harjoitussessioiden luonne: kolikko määrää aina aamuisin, esittääkö Serge Molierén näytelmän ihmisvihaaja Alcestea vai joutuuko Valence tyytymään vastapelurin rooliin.

Sergen ja Valencen harjoitussessiot toimivat erinomaisesti. Nähdään, miten ranskalaiset haluavat pitää huolta Moliéren kielestä, jopa näytelmän jokaisen repliikin oikeista painotuksista ja oikeista repliikeistä. Tekstiä ei muuteta. Yksi esimerkki: Serge ei hyväksy ”karmeaa”, jota Valence tuputtaa, vaan oikea sana on ”kauhea”. Tästä tulee kahden näyttelijän kiistakapula ja lopulta koko elokuvan avaintekijä.

=====================================================================================================

Ei pidä luulla, että koko elokuva etenisi kahden näyttelijän harjoittelusessioiden lomassa. Ei suinkaan, sillä tapahtumat laajenevat moni-ilmeisiksi: Hyvä lisä on tuoda miesnäyttelijöiden rinnalle Sergen naapuri Francesca (Maya Sansa), joka on muuttamassa saarelta. Hän levittää kohtauksiin italialaista lempeä ja tempperamenttia.

Aivan upea on autokohtaus, jossa lauletaan italialaistaiskelmää. Vastapainoksi kuullaan tuttu ranskalainen chanson. Ja elokuvaperinteen tunteva ohjaaja laittaa Sergen, Valencen ja Francescan retkelle kuin Truffaut kolmikkonsa 1960-luvun alun kuolemattomassa Julesissa ja Jimissä. Näyttelijä Fabrice Luchinin alkuperäisideaan, jonka kehittelyssä ohjaaja oli tiiviisti mukana, perustuva elokuva on esimerkki hallitusta kokonaisvaötaisesta kerronnasta.

Pieni sivurooli on varattu hotellin emännän siskon vaaleaverikkötytölle Zoelle (Laurie Bordescules), joka esiintyy pornoelokuvissa ja haaveilee oikean näyttelijän työstä. Hienossa kohtauksessa Zoe esittää koeluennan vanhoille parroille Sergelle ja Valencelle. Hämmästys tytön kyvyistä on sanoinkuvaamaton. Enkä unohtaisi paikallista taksikuskia, joka yrittää saada Valencen puhumaan tutulle lääkärille sairaan läheisensä puolesta. Näin sitä koko kansan tv-tähden asemaa yritetään käyttää hyväksi.

Luonto, meri, sade ja aurinko ovat koko ajan läsnä kohtauksissa. Ja kannattaa huomata, miten taitavasti ohjaaja ujuttaa kahden näyttelijän luonnekuviin samoja naurettavia ja inhottaviakin luonteen piirteitä, joita he harjoittelevat sessioissaan. Tässä mielessä, ja vielä Moliéren näytelmän repliikkejä kuunnellessaan täytyy todeta, että 1600-luvun ranskalainen näytelmäkirjailija on täysin moderni. Aivan kuin samojen aikojen Shakespeare. Vahinko vain, että ihminen ei muutu.

=====================================================================================================

Pisteet jälleen Cinema Mondolle, jonka esityspolitiikka on haastavaa ja rohkeaa. Mestarillinen Pyöräretkellä Moliéren kanssa on maahantuontina kulttuuriteko.

Ajankohtainen kommentti

Yle TV1:n kesässä ei ole ollut oikein muuta kuin uusintoja. Onneksi elokuun alussa TV1 aloitti sunnuntain myöhäisillassa norjalaisen rikossarjan Varg Veumin, jonka dekkaripitoiset aikaisemmat tv-elokuvat on esitetty myös meillä. Uusin panostus koostuu kuuden kokoillanelokuvan sarjasta, joka valmistui vuosina 2010-2012. Vastaavaan tuotantoon on Suomessa pyrkinyt Solar-Filmi, joka on siirtänyt filmille kuin liukuhihnalta turkulaisen Reijo Mäen Vares-dekkareita.

Varg Veum ei ole liukuhihnatuote. Jälleen saamme huomata, miten muissa pohjoismaissa tuotetaan laadukasta, luovaa ja moni-ilmeistä rikoselokuvaa- ja tv-sarjaa. Tanskalais-ruotsalainen Silta saattaa olla ylittämätön (uusi tuotantokausi on valmisteilla), mutta norjalaisten Varg Veum ei jää paljon jälkeen. Se on omaperäisesti norjalainen, mutta teemoiltaan hyvin kansainvälinen.

Bergenissä kuvattu elokuvasarja oikein tihkuu paikallisväriä. Mainittakoon, että Varg Veumin tausta perustuu Gunnar Staalesenin rikosromaaniehin, jotka alkoivat kiinnostaa norjalaisia 1980-luvulla. Vaikea sanoa, miten elokuvatyöt vastaavat kirjoja.

Trond Espen Seimin näyttelemä yksityisetsivä Varg Veum on hurja roolityö (muuan rikollinen käyttää hänestä nimitystä ”Susi lampaan vaatteissa”). Väkivalta ympäröi Vargia lähes koko ajan, kun hän yrittää selvittää ensin yksin tapauksia, joissa rikollinen mieli on ottanut valtaan ihmisen.

Elokuvasarjan väkivalta ei ole liioteltua, vaan todellisuushakuista. Se on nivottu motivoidusti kontekstiin. Käsikirjoitus ja ohjaus toimivat. Trond Espen Seimin Varg Veumia on siistitty ulkonäöllisesti aikaisemmasta sarjasta. Myös naisen kosketus on tavoittanut Varg Veumin, mutta ensimmäisessä jaksossa kaikki ei mene niin kuin jokainen rakkauden kestävyyttä toivova odottaisi.

Varg Veumin rinnalla – tai taustalla – toimiva berginäläispoliisi Hamre on Björn Flobergin taattua näyttelijätyötä. Ja Hamre on hyvin tärkeä tekijä tapahtumissa. Flobergissa on karismaa ja särmää.