Orjana 1800-luvun Amerikassa - Steve McQueenin mestarillinen elokuva kärsimyksestä Louisianasta * * * * *

SF Film Finland Oy

Yllätyksiltä ei voi välttyä. Steve McQueen (s. 1969) ei ole kovin tunnettu brittiohjaaja. Aikaisemmat ohjaustyöt Hunger ja Shame ovat saaneet kohtalaisen vastaanoton. Silti täytyy todeta, että nykyisin Hollannissa asuvan McQueenin uusin ohjaustyö, amerikkalainen 12 Years A Slave on sellainen paukku, että vieläkin tuntuu nivuksissa.
Mustien orjien asemaa 1800-luvun Yhdysvalloissa on kuvattu lukuisissa elokuvissa, on käsitelty sisällissodan kauheuksia ja on selvitetty presidentti Abraham Lincolnin taistelua tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Kunnia kaikelle tälle (mm. Amistad), mutta ei voi mitäään: Steve McQueenin 12 Years a Slave on kokonaisvaltainen esitys aiheesta, nähtynä vapaan mustan miehen Salomon Northupin näkökulmasta. Elokuva perustuu Northupin kirjaan. Hienon käsikirjoituksen on laatinut John Ridley. Elokuvan merkitys korostuu vielä tiedosta, että Steve McQueenin tausta liittyy isovanhempien puolesta orjuuteen.
12 Years a Slave alkaa petoksella. Salomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on saavuttanut vapaan mustan miehen asmean loistavan soittotaitonsa ansiosta. Eletään 1800-luvun puolivälin Amerikassa. Etelän plantaasinomistajat tarvitsevat orjatyövoimaa pelloilleen. Kuten tiedetään, mustia on rahdattu Afrikasta. Heitä myydään ja ostetaan valkoisille plntaasinomistajille. He ovat ”Herroja”, valkoisen rodun edustajia, joiden edessä mustan miehen pään täytyy laskeutua alas.
Solomon Northup on perustanut perheen. Hänellä on taidokas kosketus viuluun. Pari valkoista miestä houkuttelee Solomonin soittotehtäviin, mutta kysymys ei ole rehellisestä keikasta. Solomon joutuu vankilaan, joutuu orjaksi valkoiselle plantaasinomistajalle (Michael Fasbender), joka on alkoholisti ja seksiriippuvainen. Perheellinen mies tuntee intohimoa mustia naisorjia kohtaan. Väkivalta maistuu hänelle kuin siirappi.
Steve McQueen kuvaa Solomonin orjuusvaiheet vankalla realismilla. Mustia orjia hakataan ja piiskataan. Selät saavat sellaisia haavoja ja repeytymiä, että luulisi ihmisen kestokyvyn katkeavan. Ruoskan hirvittäviä iskuja perustellaan Raamatulla. Rankin on naisorja Patseyn (Lupita Nyong´o) valkoiselta isännältä saama rökityskohtelu.
Kun näitä vaiheita katsoo mieleen kohoaa äskettäin haudatun eteläafrikkalaisen ihmisoikeustaistelijan presidentti Nelson Mandelan oppi: Ei pidä tuntea katkeruutta, pitää antaa anteeksi. Tekee mieli vastustaa: Ei kaikkea pahuutta, julmuutta ja väkivaltaa voi antaa anteeksi. Johonkin on vedettävä raja. Steve McQueen tekee sen taitavasti, kuin humanisti, joka tajuaa tosiasiat ja historialliset vääryydet, mutta jolla on sanoma vietäväksi elokuvateatterista kotiin.
12 Years a Slaven sanoma on oikeudenmukaisuuden puolustus. Steve McQueen on valinnut tämän sanoman hiljaiseksi lähetiksi näyttelijä Brad Pittin, joka ilmestyy elokuvaan jossakin tunnin ja neljänkymmenviiden minuutin kohdalla. Eikä vierailu kestä kuin muutamia minuutteja. Pitt esittää puuseppää, joka rakentaa Solomonin kanssa pientä rakennusta plantaasinomistajan pihalle. Brad Pitt lausuu repliikkejä, jotka ennakoivat tulevia kansalasoikeuksien taistelun aikaa: Orjuus ja mustien syrjintä tulee loppumaan, sillä elämän täytyy lopulta perustua oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon.
================================================================================================
Musiikkivalinnat ovat fantastisen hyviä. Kuvaus on herkkää, luontevasti realismin läsnäolon tunnustavaa. Chiwetel Ejiofor on pääosassa loistava. Niin elokuvan muutkin näyttelijät. (Ensi-ilta 24.1. 2014)

Ajankohtainen kommentti

 

Yle-TV2 on urheilun kanava. Viime tiistaina se esitti juhlallisen urheiluohjelman Suomen urheilugaala, jossa palkittiin pilvin pimein vuoden 2013 saavutuksia. Niin pilvin, että taivas ei tahdo riittää. Viime vuoden suomalaisten urheilujoiden huippusaavutukset olivat vähässä, mutta Yle tekee kaikesta juhlaa, kaikesta menestyjiä. Ymmärrän, etttä tällaista, jopa Oscar-juhlat voittavaa tv-toteutusta ei voitaisi julkistaa koko kansalle, jos ei rukattaisi todellisuuttta. Miksi Yle ryhtyy näin massiiviseen ja liioiteltuun urheilu-gaala -toteutukseen?

Kaikki me haluaisimme, että pääministeri Jyrki Kataisen toivomus positiivisuudesta lähtisi lentoon. Urheilugaalan mahtipontiset suuntaukset eivät edistä positiivisuutta ja suomalaista urheilua kuin hetken ajan. Tarvitaan todellisia näyttöjä, ei vain 4. - tai 32. sijoja. Tero Pitkämäen keihäshopeaa lukuun ottamatta ne olivat harvassa viime vuonna. Sen verran täytyy kuitenkin olla jyrkikataisittain positiivinen, että toivoo kaikkea hyvää Sotshiin lähtevälle Suomen edustusjoukkueelle

P.S. Katsoin jäätanssia Unkarista Yle-TV2- lta. Asiantuntijanainen selosti koko kisan. Ei ollut enää Ylen urheilutoimittajaa mukana lähetyksessä. Viime vuonna huomasimme, miten Yle TV1:n uutisankkurit selostavat myös urheilu- ja kulttuuriosuudet. Oman alan toimittajat on pantu pois. Nyt alkaa sama kehitys näkyä Yle Radio 1:n lähetyksissä. Kuuluttajat ovat siirtyneet toimittajiksi. Sinänsä he ovat hyviä, en siitä purnaa, mutta eikö sosiaalisen median edistyessä Ylenkin pitäisi pitää kiinni ammattimaisista toimittajista.