Voisiko sanoa, että Oliver Stonen 1980-luvun lopun yhteiskunnallisesti terävä Wall Street oli vasta alkua kasino-, pörssi ja keinottelu -kritiikissään. Elokuva oli Michael Douglasin juhlaa, kuten pari vuotta sitten julkaistu jatko-osa Wall Street – Money Never Sleep, josta muodostui rahan mahdin syväluotaus.
Italianamerikkalaisen Martin Scorsesen (s. 1942) uusi, isolla budjetilla ja osaavalla työryhmällä toteutettu The Wolf of Wall Street on yhteenveto ahneuden ja rahan, keinottelun ja valheiden, hedonismin ja piittaamattoman elämäntavan noususta ja tuhosta. Se on kuin hurjasti kupruileva fresko, jossa irstailevat miehet melskaavat. Narsismi välkehtii, ja tarve ansaita rikkauksia on pakonomainen.
Elokuva perustuu Wall Streetillä työskennelleen Jordan Belfortin kirjoittamiin muistelmiin, joista Terence Winter laati käsikirjoituksen. Jordania esittää LeonardoDi Caprio, suvereenilla tavalla. DiCapriosta Scorsese on saanut luotettavan näyttelijäsuosikin. Samalla tietenkin DiCaprio takaa tämänkin elokuvatuotannon raha-hanojen avautumisen. Scorsesen ja DiCaprion Lentäjässä 2004 alkanut yhtestyö puhkeaa nyt lopullisesti täyteen loistoon.
The Wolf of Wall Street on suuren luokan elokuvatyö. Sitä on ehditty luonnehtia uskomattomaksi mustaksi komediaksi. Se on melkein jatkuvassa liikkeessä oleva satiiri pörssikeinottelusta, jonka lähtölaukaus on tuo Oliver Stonenkin elokuvassa paalutettu vuosi 1987. Silloin tapahtui pörssiromahdus. Jordan Belfort oli töissä Wall Streetillä, mutta ovelana ja älykkäänä mutta tunteiltaan kylmänä miehenä hän keksi ”uudet, uljaat” bisnestavat. Kohteena olivat ensin tavalliset amerikkalaiset, joita huijattiin osakkeilla. Kun rikkaat ilmestyvät Belfortin ”ovelle”, todellinen huijausspektaakkeli saattoi alkaa.
================================================================================================
Martin Scorsese on aina ollut kiinnostunut amerikkalaisen yhteiskunnan vinoutuneista ilmiöistä, rikoksista ja väkivallaasta, mutta myös henkilötyypeistä, joita hän näki pyörivän lapsuudessaan New Yorkin Pikku-Italiassa, Elizabeth Streetillä. Omakohtainen Sudenpesä (1973) oli Scorsesen huima, melkein improvisoitu läpimurtotyö, jossa nuori Robert De Niro häikäisi. De Niron näyttelemä Taksikuski (1976) saatteli ohjaajan elokuvan historiaan. Mestarillinen Kuin raivo härkä (1980) kiertyi tositarinallisesti ja mustavalkoisin kuvin 1940-luvun nyrkkeilijän Jake la Mottan elämän ja otteluiden, veljesystävyyden ja miehen määrittelemän rakkauden sekä väkivallan ympärille.
The Wolf of Wall Street todistaa, että Martin Scorsese on pysynyt trimmissä ohjauskunnossa, mutta en voi nostaa uutuutta ”viimeisen” Scorsese-mestariteoksen Casinon (1995) luokkaan (kerrontaratkaisussa on samankaltaisuutta). Muistettakoon kuitenkin, että Martyn ohjaajan ura on mahtava. Hän pysyi vuosi vuoden jälkeen korkealla tasolla, kun saman ikäpolven Francis Ford Coppola taantui 1970-luvun merkkiteosten jälkeen (Keskustelu, Kummisetä I ja II, Ilmestyskirja. Nyt)
Siksi en unohtaisi Martyn myöhäistöistä unenomaista Shutter Islandia (2010), enkä kauhua levittävää Cape Fearia (1993) tai historiallista Gangs of New Yorkia (2002), en varhaisia Koomikkojen kuningasta (1983) tai Mafiaveljiä (1990), jonka sukulaisteokseksi The Wolf of Wall Street osittain osoittautuu. Eikä muistista hevillä pyyhkiydy viscontilainen epookkidraama Viattomuuden aika (1993) tai pari vuotta sitten valmistunut Hugo, joka oli eloisa kunnianosoitus elokuvataiteen pioneereille. Scorsehan on ohjausten ohella tehnyt hienon dokumenttisarjan elokuvan historiasta ja perustanut järjestön entisöimään vanhoja, ”hukattuja” elokuvia.
Bakkanalistinen The Wolf of Wall Street osoittaa, miten Scorsese on edelleen visualisti, joka antaa kameralle luvan kulkea ja uneksia. Scorsesen tapa leikata joskus jopa shokinomaisesti ja vaihdella aikatasoja kuuluu tähänkin uutuuteen. Vähemmän tunnettu kuvaaja Rodrigo Prieto yltää hyvään tehoon. Huomattakoon myös Scorseselle ominainen tapa käyttää tunnettuja musiikkikappaleita siirtymissä ja aikavaihteluissa.
Martin Scorsesen pitkäaikainen yhteistyökumppani, englantilaisohjaajamestarin Michael Powellin leski, algerialaissyntyinen Thelma Shoonmaker (s. 1940) on jälleen toteuttanut leikkaajana mallikkaasti ohjaajan aivoitukset. Tässäkin huomataan, miten Scorsese on Hollywood-perinnettä arvostava ohjaaja, joka uskoo luovan työryhmän voimaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin Shoonmaker olisi halunnut, että The Wolf of Wall Street toteutetaan 3D-elokuvana, mutta Scorsese päätti kuvata filmille. Digitaalista Arri Alexa -kameraa on käytetty joissakin efekteissä.
================================================================================================
Näyttelijätyö on The Wolf of Wall Streetin suola. Leonardo DiCaprio on tapahtumavyyhdin mikrokosmos. Elokuvan sivuosissa Matthew McConaughey Jordanin ”opettajana” Mark Hannana ja Margot Robbie Jordanin toisena vaimona ovat hyviä. Jordanin sikailukaveria ja bisneskumppania Donnie Azoffia tulkitseva Jonah Hill on pettämätön. Vanhemmasta päästä erottuu ohjaajanakin tunnettu Carl Reiner, joka esittää Jordanin isää.
Mitä sitten pitäisi sanoa The Wolf on Wall Streetistä tihkuvasta seksistä? Ehkä se, että Marty näyttää nyt arvostelijoilleen kykynsä korvata aikaisempi, toki aina kontekstiin liitetty väkivalta ja maskuliinisuus, inhimillisen elämän muilla ”toiminnoilla”. Ja seksi kuuluu olennaisesti tähän lopun ajan tarinaan. Koko elokuva on häpeämätön hurjissa käänteissään ja näyttämöllepanossaan, jopa kirosanojen tulva lienee ennätyksellistä.
Ajankohtainen
kommentti
Nyt on saatu tutkimustietoa, joka vahvistaa käsiyksemme nettikäytön valtavasta lisääntymisestä muun muassa uutispalvelussa. Taloustutkimus teetti Ylelle selvityksen tästä melkeinpä räjähdysmäisesti viime vuonna kasvaneesta ilmiöstä: Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta seuraa uutisia eri nettipalveluista – ja usein siitä syystä, että ne ovat ilmaisia. Johtava väline on Iltalehden netttiversio 18 prosentilla. Toisena tulee Ilta-Sanomat 15 %:lla. Yle on kolmas 12 %: n osuudella. Tutkimuksen julkaisemisen jälkeen Ylen toimitusjohtaja esitti, että julkisen palvelun yhtiöllä on parannettavaa.
Tutkimus osoittaa, että iltapäivälehdet ovat kaapanneet pikku hiljaa suomalaisten mielenkiinnon myös nettipalvelijoina. Ns. laatulehdet ovat häviämässä kilpailun, ja saa nähdä, miten niiden printtiversioiden käy lähitulevaisuudessa. Kuka enää maksaa kalliita tilausmaksuja, ehkä vain iäkkäämmät ja koulutetut suomalaiset, jotka haluavat sanomalehden kolahtavan aamuyöllä postiluukusta ja tuoreen lehden olevan luettavana aamukahvin aikana. Ja firmat. Internet opetti suomalaisetkin hakemaan palvelut ilmaiseksi omalta koneelta tai muista uusista digitaalisista välineistä.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että media-alan muutos on ollut todella nopea ja kouriintuntuva kahden viime vuoden aikana. Että kaupallisissa mediataloissa etsitään kuumeisesti ratkaisua, jolla kansa saataisiin maksaman netin uutis- ja juttupalvelut. Ei kai se onnistu kovin hyvin, joten mainostajat on saatava lisäämään panoksiaan nettipalveluihin.
Tuli mieleen: Entä jos mediataloissa ja Ylessä alettaisiin etsiä uudenlaisia uutisia, sellaisia, jotka jäävät pimentoon. Illan Yle ja aamun printtilehti kertovat samat uutiset. Kuka kertoo eri uutiset?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti