keskiviikkona, lokakuuta 10, 2012

Suomalaisen urheilun "dopingsalat" * * *

Future Film














Joensuulaislähtöinen Arto Halonen (s. 1964) on arvostettu ja palkittu dokumenttielokuvien ohjaaja. Ehkä parhaiten muistetaan Halosen dokumentti Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä (1998), jota ohjatessaan hän kohtasi itse Dalai Laman. Elokuvassa kuvattiin moniulotteisesti tiibetiläisen hengellisen johtajan valintaprosessia, jota Kiinan keskusvalta yritti sotkea omalla ehdokkaallaan. Pari vuotta sitten Halonen kokeili pitkän draamaelokuvan ohjaamista: mielenterveyspotilaista kertova Prinsessa onnistui puolittain.
Viime viikkoina Arto Halosen nimi on ollut suomalaisen urheilukansan huulilla. Hänen uusin dokumenttinsa Sinivalkoinen valhe herätti laajaa keskustelua pari viikkoa ennen ensi-iltaa. Elokuvan lehdistönäytännöt sallivat etenkin lehtien urheilutoimittajien julkaista isoja artikkeleita. Ennen kuin kansa oli päässyt katsomaan itse elokuvaa.
Arto Halosen elokuva palaa Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaaliin, jossa suomalaishiihtäjät kärähtivät pahasti. Halonen haluaa murtaa elokuvallaan vaikenemisen muurin, mutta eikö suomalaisesta dopingista ole keskusteltu tiiviistin kymmenen vuoden aikana. Oikeuttakin on käyty. Kuolinkellotkin ovat soinneet.
Sinivalkoinen valhe on herättänyt pahennustakin. Ohjaaja likaa suomalaisen urheilun kotipesät. Etenkin kansallissankari Juha Miedon täräyttäminen alas kansakunnan kaapin päältä on synnyttänyt vastalauseiden myrskyn. Valitettavasti Halosen dokumentissa on enemmän kuulopuheita ja väitteitä, huhuja ja muistipuheita kuin ankaraa, vedenpitävää faktaa. Niin myös Miedon tapausta käsiteltäessä. Tässä piilee riski, sillä juupas-eipäs - väittelyllä ei päästä koskaan sinivalkoisten valheiden ytimeen.
Arto Halosen dokumentin muuan hyvä pointti on selkeä hyökkäys järjestelmää vastaan. Piiri pieni on pyörinyt niin täysillä kierroksilla, että monesta huippu-urheilijasta on tullut kansan vaatiman menestyksen uhreja. Ja merkittävää on Halosen näkökulma, joka avaa keskustelun lääketeollisuuden roolista dopingkehittelyjen peittelyssä. Sinne se miekka pitäisi nyt kohdentaa, sillä rikollistahan toiminnan täytyy olla, jos esimerkiksi kuntosaleilla lisäaineiden varjolla lisätään tehokkuutta ja vaarannetaan oma terveys. Siksi lääketeollisuuden valvontaa pitää kiristää.
Minusta menneiden vuosikymmenien urheilusankarit saisivat jo jäädä rauhaan, koska doping oli "maan tapa". Eikä esimerkiksi 1970-luvulla vielä kielletty. Toisaalta tulee surulliseksi, kun ajattelee Kari-Pekka Kyrön kannanottoa, jonka mukaan huipulle ei pääse ilman dopingia. Alakulo korostuu, kun olemme saaneet seurata joidenkin urheilusankareiden menetettyjä elämänkohtaloita. Niinkö se on, että puhtaana urheilijana ei pääse kiinni suuriin mitaleihin ja suuriin rahoihin. Siksi huipulle pyritään keinoja kaihtamatta.
Silti olisi hyvä ylittää Arto Halosen dokumenttielokuvan kielteiset katsomistuntemukset. Sillä kaikesta huolimatta nyt olisi katsottava tulevaisuuteen: kuinka valmennus ja urheilijoiden asema turvataan sille tasolle, että vippaskonsteja ei enää tarvita. Ja onko niin, että hiihdon ja yleisurheilun tapainen yksilöurheilu alkaa olla Suomessa menneisyyttä ja tulevaisuus makaa joukkuelajeissa.
Me urheilun ystävät saamme mennä myös itseemme: vaadimme koko ajan huippumenestystä ja mitaleja, emmekä osaa tyytyä urheiluun, jossa olisi myös hiukan leikin ja pelin makua.

Ajankohtainen kommentti

En ole koskaan ollut innostunut animaatioelokuvista (en myöskään sarjakuvista). Tämän sanottuani minun täytyy hiukan perääntyä. Katsoin ennalta ensi perjantaina ensi-iltaan tulevan kotimaisen 3D-animaatioseikkailun Niko 2 - lentäjäveljekset. Kari Juusosen ohjaaman elokuvan budjetti lienee yli 8 milj. euroa. Tiedä sitten, miten paljon töitä on tehty tietokoneella. Olisi kyllä kiva joskus nähdä seikkaperäinen analyysi, miten näitä nykyisiä animaatioita tehdään.
Niko-elokuvan ensimmäinen osa saavutti kansainvälistä menestystä, joten kakkososaan sijoitetut rahat saadaan varmaankin takaisin. Niko-brändiin kuuluvat suomalainen talvimaisema, Lapin porot ja joulupukki. Uudessa Niko-elokuvassa ei sinänsä ole mitään radikaalia, mutta uusperheasetelma viittaa nykyisen suomalaisen yhteiskunnan muutostrendeihin.
Niko 2 - lentäjäveljekset pyörii ikuisen satuaiheen, eli hyvän ja pahan taistelun tuoksinassa. Valkoinen susi edustaa pahuutta ja Nikon uusi ystävä, velipuoili Jonni on hyvyyden ja suloisuuden perikuva. Jonni saapuu Oonan ja Nikon huusholliin, koska ikänsä yksihuoltajaäitinä elänyt Oona on tavannut Lennin, uuden elämänkumppaninsa. Kari Juusonen pitää elokuvansa sisällön tarkasti koossa. Ääninäyttelijöiden työ on laadukasta, etenkin Mikko Kivinen ja Aarre Karén erottuvat.
Mistään virheestä, kömpelyydestä tai ylilyönnistä elokuvaa ei voi syyttää. Protestoisin kolmea asiaa: Nikon ja Jonnin porohahmot olisivat voineet erottua paremmin toisistaan, elokuva on liian siloiteltu, eikä 3D-katselu tuo kuvakerrontaan bonusta. Ettei 3D olisi pelkkä markkinointikikka.
Silti peräännyn hiukan: viime vuosien aikana olen katsonut ensi-iltataelokuvat tavallisissa näytännöissä joko Kino-Palatsissa tai Tennispalatsissa. En voi aliarvioida sitä perheiden liutaa, joka kulkee käytävillä kohti salia, jossa esitetään joku - yleensä amerikkalainen - koko perheen animaatioseikkailu. Näille elokuville on tilaus. Paljon niitä nykyisin tuleekin ohjelmistoon. Todella paljon ja useilla kopioilla.
Hei, uskon Niko 2 - lentäjäveljesten ammattitaitoisena työnäytteenä vakuuttavan Hollywoodin Disneyn ja kumppanien animaatio-osastot.

Ei kommentteja: