Muistikuvia ja sovitusta Venetsiassa * * * *

Pirkanmaan elokuvakeskus

Monipuolinen taiteilija Rax Rinnekangas tuo tänään ensi-iltaan uuden elokuvansa Veden peili. Se on äärimmäisen kiinnostava "esseistinen" draamaelokuva, jossa tehdään "isänmurhaa". Hannu-Pekka Björkman esittää Lauria, joka tietää kristityn, jo edesmenneen isänsä (Kalle Holmberg) toiminnasta sodan aikana. Akateeminnen isä on ilmiantanut juutalaisia - ilmeisesti mitään kovin traagista ei ole päässyt tapahtumaan. Lauri toteaa kerran olevansa se, mitä isä hänestä teki. Molemmissa, niin isässä ja pojassa, ilmenee viha.
Veden peilin kiinnostava kolmas "henkilö" on venäläinen Nobel-kirjailija, Neuvostoliitosta aikanaan karkoitettu Joseph Brodsky, jonka jäljillä Lauri liikkuu talvisessa Venetsiassa. Lauri laatii kirjeitä Brodskylle, joka on kutsunut Venetsiaa aikanaan "Toiseksi Leningradiksi".
Joseph Brodskysta (1940-1996) tulee muistikuvien Laurin "henkinen mentori", Rinnekankan sanoin "sielunveli", jolle valokuvaaja kertoo elämänsä synnit ja tuskan. Brodsky-veto on ajatuksia herättävä, pohdintaan haastava. Jopa ainutlaatuinen elokuvakartalla.
Veden peilin oikea elävä toinen henkilö on espanjalainen muusikko Carlos, jota esittää Nacho Angulo. Lauri ja Carlos liikkuvat hiljakseen veden kaupungissa. Puhutaan ja väitelläänkin taiteen olemuksesta ja uskonnon asioista.
Lauri osaa ilmeisesti espanjaa, koska miesten keskustelut käydään molempien omalla kielellä. Lauri vaikuttaa tajuavan hyvin Carlosin puheet, mutta miten on espanjalaisen laita? Sisäinen monologi selventää asioita. Hyvin toimii jälleen Rinnekankaan tapa käyttää lapsia eräänlaisena miesten saamana viestinä palata filosofisten mietteiden sfääreistä arkiseen todellisuuteen.
=======================================================================================
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa teoksiinsa.
Melkein tasan vuosi sitten Rax Rinnekangas sai teatteriensi-iltaan huikean kauniin "kävelyelokuvan" Matka Edeniin, jossa kaksi taiteilijaa etsii sitä "suurinta" kuvaa espanjalaisista luostareista. Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan ensimmäinen kokoillanelokuva ilmestyi lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. En huomannut siitä arvosteluja ja minultakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Esityksessä oli silloin aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin oli kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1960-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Sisäisen kertojan siivittämä hieno teos on espanjankielinen. Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta, ja Matka Edeniin -elokuvassa liikuttiin Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella.
=======================================================================================
Veden peili ei ole mikään yksinkertainen elokuva, ei todellakaan. Valokuvaajana toimiva Lauri löytää kauneuden suuren salaisuuden talvisesta Venetsiassa. Hän on puoleksi juutalainen, mutta hänen mieltään painavat isän teot sodan aikana. Rinnekankaan mukaan uusi elokuva on ihmisen mielen ja syyllisyyden kuvausta.
Rax Rinnekangas lomittaa upeat Venetsia-kuvat ja isän&pojan draaman taidolla kokonaisuuteen. Joissakin Hannu-Pekka Björkmanin läheisissä Venetsia-hetkissä vilahtaa muisto Stanley Bakerista walesilaisena kirjailijana Joseph Loseyn 1960-luvun alun Eevassa. Toisaalta Laurin ja kuolleen isän "keskustelut" viittaavat Shakespeareen ja Hamletiin.
Rinnekankaan esteettinen taju on palkitsevaa, niin kuin Matka Edeniin -elokuvassa. Björkman ja Holmberg tuovat salaisuuksia paljastavaan draamaan kosketuspintaan, joka värisee ja kipunoikin. Seela Sella äitinä lisää arvoituksellisuutta tapahtumakudoksiin. Ohjaajan aivoitusten ymmärtävänä kuvaajana on toiminut Tuukka Ylönen, joka sälyttää trillerielementtejä psykologiseen draamaan.
=====================================================================================
Rax Rinnekankaan Veden peili on haastava, kunnianhimoinen, esseetyyppinen elokuvatyö, mutta ei aivan yhtä rikkeetön kuin Matka Edeniin. Mutta jälleen täytyy todeta, että Rinnekangas on ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa euroopalaisesta sivistysperinteestä. Elokuvataiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo omannäköisiä teoksia välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä.

Ponneton uusi Vares-dekkari

Jos ymmärsin oikein Lauri Törhösen haastattelusta, niin Reijo Mäen turkulaisdekkareihin perustuvat neljä uutta Vares-elokuvaa kuvattiin kesällä 2011 putkeen, ilman katkoksia ja ylitöitä. Eikä kuvattu filmille kuten oikeat elokuvat kuvataan, vaan digitaalisella tekniikalla. Kuuden sarjan neljäs ja ainakin putken viimeinen elokuva on nimeltään Vares - pimeyden tango. Pääosassa vaikuttaa edelleen Antti Reini, josta on tullut näiden dekkarifilmien brändi. Tosin nyt Reinin Jussi Vareksen sisäinen monologi alkaa kuulostaa väsyneeltä.
Vares - pimeyden tango on ponnetonta sekoilua sinne tänne. Yksityisetsivä Vares joutuu menneisyydestä putkahtavan murhan selvitysjuttuun. Tangokuninkaan kuolema on osoittautunut murhaksi. Samalla Vares joutuu etsimään kadonneen ystävänsä, joka on käyttänyt toimittajan titteliä. Eikä tässä kaikki, sillä kovapintainen roisto vapautuu kiven sisästä ja hautoo kostoa Varekselle.
Lauri Törhösen ohjaama elokuva on silkkaa kliseeroskaa. Mitään ohjauksen persoonallista käden jälkeä ei näy missään, eikä ohjaaja ole viitsinyt ratkoa epäuskottavia juonenkäänteitä tai kirittää henkilöohjausta. Lola Wallinkosken esiintyminen iskelmätähtenä edustaa nuorisoseuran kesänäytelmäryhmän näyttelemistasoa. Valitettavasti Jussi Lampikin tekee konnasta täysin rutiinimaisesti näytellyn hahmon. Eivätkä Vares-dekkareiden Turku-kuvat jaksa enää innostaa, sillä ne ovat tyypillisiä.
Kun Vares-elokuvassa viitataan Hitchcockin Takaikkunaan (1954), niin ei ole viitsitty edes selvittää James Stewartin päähenkilön henkkilökohtaista tilannetta. Ei hän ole eläkkeellä oleva vanha mies, joka seuraa pihapiirin tapahtumia, vaan onnettomuuten joutunut uutisvalokuvaaja, jonka jalka on kipsissä.
=======================================================================================
Vares - pimeyden tango ei jää dekkarisarjan viimeiseksi elokuvaksi. Solar Films on lähettänyt tiedotteen, jonka mukaan Reijo Mäen kirjojen uusi filmatisointisampo aloitetaan vuonna 2014. Valmistuneet Vares-elokuvat on myyty ulkomaille, mm. Brasiliaan, Kanadaan ja Puolaan. Kysymys ei ole teatterilevikistä, vaan Antti Reini ilmestyy ulkomaille tv:esityksinä ja dvd-kopioina.
*
Ajankohtainen kommentti

Dokumenttielokuvat kiinnostavat valkokankaalla. Jari Litmasen urasta kertova loistava Kuningas Litmanen saavutti ensimmäisenä esitysviikonloppuna ennätyksellisen 6133 katsojan määrän. Se on toiseksi paras kautta aikojen suomalaisten dokumenttielokuvien valkokangashistoriassa. Saman Mika Kaurismäen Marianna-Filmin tuottama Vesku -dokumentti sai nipin napin enemmän katsojia tullessaan ensi-iltaan vuonna 2010. Kuningas Litmanen keräsi ensimmäisen viikon aikan yli 10 000 katsojaa. Toisen viikonlopun jälkeen katsojia on yhteensä 15 116. Kolmannen viikonlopun jälkeen lasketaan kokonaismääräksi 19 658 lipunostajaa.
Suomalaisen hiihtourheilun dopinghistoriasta kertova Sinivalkoinen valhe ei ole kiinnostanut maksavaa yleisöä. Ensi-iltaviikonlopun katsojamäärä ennakoineen oli vain 2676. Toisen viikonlopun mentyä kokonaismäärä on 4 930. Olisiko käynyt niin, että Halosen dokumentin valtava ennakkokohu pari viikkoa ennen ensi-iltaa söi potentiaalisia katsojia.
Kotimaisella fiktioelokuvalla menee hyvin, jos asiaa katsotaan katsojamäärien kannalta. Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen on rikkonut 200 000 katsojan rajapyykin ja Antti J. Jokisen Puhdistus on tulossa vahvasti perässä.
Entä sitten laatu?
Todellisia vuoden 2012 ilopilkkuja ovat Taru Mäkelän Varasto ja edellä mainittu, Sofi Oksasen menestyskirjan filmatisointi Puhdistus, Aku Louhimiehen Vuosaari, Saara Cantellin Tähtitaivas talon yllä ja Maarit Lalin Kohta 18. Heikkoa laatua mahtuu tähän vuoteen paljon: Härmä, Iron Sky, Ja saapui oikea yö, Kulman kaverit, 3 Simoa, Vares-dekkarit. Ja jotenkin alkaa vaikuttaa siltä kuin osa suomalaisen elokuvan tekijöistä olisi kadottanut luovan ja persooonallisen ohjaamisen taidon. Tai ehkä sitä ei opetetakaan, ehkä mielenkiinto suuntautuu liikaa lipputulomenestyksen hakemiseen. Elokuva ei kuitenkaan kuole, ei suomalainenkaan, ja ehkäpä uudet ristojarvat ja akikaurismäet istuvat tällä hetkellä lukioluokilla. Perästä kuuluu.

P.S. Entä ohjelmistoon viime viikolla tullut ruotsalainen dekkari Hypnotisoija? Se perustuu nimimerkki Lars Keplerin romaaniin, jota on naapurimaassa pidetty röyhkeän laskelmoituna kaupallisena panostuksena. Dekkareita kuinka verisiä tahansa kirjoitetaan ja julkaistaan, koska pohjoismaissa on menossa dekkariaalto. Eikö muuta enää luetakaan. Murha ja väkivaltako vain kiinnostaa.
Hollywood-elokuvassa parinkymmen vuoden ajan toiminut Lasse Hallström palaa Hypnotisoijalla kotimaahan. Hänen amerikkalainen tuotantonsa on keskinkertaista, toki asiapitoista ja tavanomaista sofistikoidumpaa draamakomediaa. Taitaa 1993 valmistunut Gilbert Grape olla vieläkin Hallströmin maineikkain Hollywood-ohjaustyö, ensisijaisesti loistavan Johnny Deppin ja rikkaan miljöökuvauksen tähden.
Hypnotisoija on mahalasku. Ei Hallström sovi dekkaritrillerin tekijäksi. Vaikuttaa siltä kuin kuvaaja Matias Montero olisikin elokuvan todellinen tekijä, sillä visuaalisesta maisemasta erottuvat näppärät kuvaideat ja maalaustaiteen vaikutteet. Eivät edes Mikael Persbrandt ja suomalainen Tobias Zilliacus pysty pelastamaan elokuvaa, jossa ei ole jännitystä nimeksikään.