keskiviikkona, lokakuuta 24, 2012

Rakkaus syntyy ensisilmäyksellä? * * * *















Muuan syyskauden hienoja teatteriensi-iltoja on kanadalaisen, näyttelijänä toimineen Sarah Polleyn (s. 1979) toinen ohjaustyö Take This Waltz. Nimi viittaa tietenkin Leonard Cohenin musiikkiklassikkoon, joka soi elokuvan tietyssä ratkaisevassa kohtauksessa. Siinä musiikki, tanssi ja rakkaus kohtaavat huimana emotionaalisena purkauksena.
Poliittisesti aktiivin torontolaisen Polleyn esikoiselokuva oli Alice Munron novelliin perustuva Away from Her (2006), jossa näytteli Julie Christie. Näyttelijänä Polley esiintyi jo lapsena Tie Avonleaan -tv-sarjassa, josta hän sai lisänimen "Kanadan sydänkäpy". Nyt täytyy todeta, että Polleyn siirtyminen ohjaajaksi onnistui erinomaisesti. Amerikkalainen Sofia Coppola on saanut kirittäjän.
Take This Waltz-elokuvan alku ja loppu ovat syklisiä. Ne tapahtuvat keittiössä, jossa nuori aviovaimo Margo (Michelle Williams) valmistaa paistoksen. Hän laskeutuu istumaan lieden viereen ja muistaa aikaisemmat tapahtumat, jotka johtivat kipeään henkilökohtaiseen ratkaisuun. Nuo hetket Polley tiivistää Margon hurjaan juoksuun kohti uimarantaa, jossa kiehtova uusi rakkaus odottaa. Sitä ennen Polley pohjustaa turistiesitteitä kirjoittavan Margon ja kanapaistoksista keittokirjaa väsäävän Lou-aviomiehen (Seth Rogen) arkielämän pienet ja hiukan suuremmat sattumukset. Huumorilla muuten.
Margon sisar Geraldine (Sarah Silverman) on naimisissa ja saanut kokea äitiyden onnen. Mutta sisar on alkoholisti, joka juo pelkkää virvoitusjuomaa järjestämissään juhlissa. Ainakin silloin. Tämä juhlajakso kuvaa kiinnostavasti korttelin asukkaiden yhteisöllisyyttä ja kykyä katkaista tanssilla tavallinen arki.
Tuota juhlaa seuraa kadun toisella puolella asuva taiteilija Daniel (Luke Kirby), joka hankkii elantoa riksakuskina. Daniel ei halua viedä töitään näyttelyyn. Hänen töissään ilmenee jotakin puistattavaa, aivan kuin elämä ja kuolema kohtaisivat niissä. Danielin huomio kiinnittyy Margoon, johon hän on rakastunut ensisilmäyksellä.
Take This Waltz on kauniisti, koskettavasti ja avioelämän pintakuoria jopa sykähdyttävän traagisesti puhkova elokuva, jossa näkyvät niin naisohjaajan herkkä kosketus kuin Michelle Williamsin näyttelijätyön lähes täydellinen kädenjälki.
Joku voi kritisoida elokuvaa "liiallisesta naisellisuudesta", mutta eikö Sarah Polleyn kaltaisilla lahjakkailla ohjaajatulokkailla ole yhtä suuri oikeus kuvata elämästä pulppuavia, omakohtaisiakin rakkauskäänteitä ja - tilanteita, joissa on jotakin erilaista mutta samalla jotakin hyvin tuttua. Niin, ja pinnan alta kevyesti pilkahtavaa humoristisuutta.
Kysymys ei ole siis mistään kovin tarkasti dramatisoidusta juonielokuvasta. Kysymys on vaihtelevia sävyjä tarjoavasta tunnelmoinnista, jonka emotionaalisesti koukuttavia kohtauksia ovat mainittujen bileiden, Take This Waltz- tanssin ja rannalle juoksun ohella hurja pyöriminen tivolihärvelissä. Historiallisen seudun majakka toimii Margon ja Danielin mahdollisen rakkauden symbolina: "Tavataan siellä 40 vuoden kuluttua", kirjoittaa Daniel korttiinsa.
=======================================================================================
Vielä montanalaisperäisestä Michelle Williamsista (s. 1980), joka tunnetaan ehkä parhaiten tv-sarja Dawson´s Creekistä ja Martin Scorsesen Suljetusta saaresta (2010). Williams on nyt elämänsä roolissa. Hänen olemuksessaan, hänen kasvoissaan on jotakin kepeää tyttömäisyyttä ja hetkittäin ilmenevää kypsää aikuisuuttta. Näyttää, että Williams pystyy viemään Margon roolin läpi improvisoimalla. Jos näin on, niin ohjaaja Sarah Polley tukee tulkintaa kohtausten luontevalla hahmottelulla ja lopulta leikkauksen viimeistellyllä psykologialla.

Ajankohtainen kommentti

Kari Tervon luoma Tarinatalo on myyty brittiläiselle ITV-yhtiölle. Tervo muistetaan Ylen asiapitoisena toimittajana, joka vielä 1990-luvulla hiosti poliitikkoja muistaakseni puoli seitsemän alkavassa ohjelmassa TV1:llä. Tarinatalon toimintaperiaatteena säilyi sama asiapitoisuus. Yhtiön lippulaivaksi muodostui Antiikkia, antiikkia -ohjelma, jossa Wenzel Hagelstam arvioi kameran edessä kansalaisten tuomia esineitä. Valitettavasti Hagelstam jäi pois ohjelmasta muutama vuosi sitten. Ohjelmaan ei löydetty vastaavanlaisia charmantteja katseenvangitsijoita, joten se kuihtui vähitellen. Ei se enää kiinnosta kuin vannoutunutta "antiikkikansaa".
Suomi menee muualle. Niin myös tv-maailmassa. MTV3 on ollut jo jonkin aikaa ruotsalaisen Bonnierin hallussa, Broadcast myytiin ulkomaille, Salkkareiden tuottaja ei ole suomalainen yhtiö. Onko niin, että näkyvistä kotimaisista pienistä tv-toimijoista vain Liisa Akimofin Production House pitää vielä lippuamme pystyssä. Ja sitten, kun rönsyjä viime aikoina karsinut Sanoma (esim. Finnkino myytiin ulkomaiselle sijoittajaryhmälle) äkkää luopua Nelosesta, voidaan todeta, että Suomi on liian pieni maa, jotta ansaintalogiikka toimisi täysillä kaupallisessa tv-toiminnassa.
Ei voi mitään, mutta ikuiseksi muotoiltu Yle-vero oli julkisen palvelun radio- ja tv-toiminnan siunaus ja pelastus. Toivottavasti Ylestä ei tule ylimielistä tai liian viihteellistä toimijaa, joka laiminlyö kulttuurin ja sivistyksen. Nyt ilmassa väreilee sellaista pelkoa.

P.S. Suomen kansainvälisesti arvostetuin ja ehkä tunnetuinkin nykysäveltäjä Kaija Saariaho täytti äskettäin 60-vuotta. Ylen Radio 1 haastatteli Saariahoa. Mieleen pureutui Saariahon kulttuuripoliittinen kannanotto, joka koski kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen toimintaa: "Ei hän ymmärrä, miten mielettömän tärkeässä asemassa on."
Risto Nordellin hieno musiikkitietokilpailuohjelma Pähkinänsärkijä on palannut Yle Radio 1:n perjantaiaamupäivään - kivasti uudistettuna ja Kare Eskolalla vahvistettuna. Ohjelmassa viritellään myös musiikkipoliittista keskustelua. Näin näppärästi laukoi taannoin omaperäinen muusikko ja taiteilija M.A. Numminen: "Korkeakulttuuri on ainoa vastakulttuuri".


Ei kommentteja: