Aki Kaurismäki (s. 1957) kertoi tv-haastattelussa, että hän on tehnyt osuutensa Suomessa. Hän ilmeisesti tarkoitti elokuviaan, joissa hän on tarkastellut omalla äänellään työläisen olosuhteita, muuttuvaa Suomea ja pienen ihmisen yhä kurjistuvaa elämää. Kaurismäen työläistrilogiaan kuuluivat elokuvat Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Suomi-trilogian teoksia olivat Kauas pilvet karkaavat (2006), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Siten Laitakaupungin valot saattaa jäädä akateemikko Kaurismäen viimeiseksi täysin suomalaiseksi elokuvaksi. Nyt ohjelmistoon tullut ja keväällä Cannesin pääsarjassa esitetty Le Havre on kuvattu pohjoisranskalaisessa kaupungissa. Ja siinä puhutaan ranskaa. Mutta - työryhmässä on mukana myös paljon suomalaisia tekijöitä.
Ei Aki Kaurismäki lähde ensimmäistä kertaa Ranskaan. Vuoden 1992 Boheemielämää kuvattiin Pariisissa. Henri Murgerin kuuluisaan 1980-luvun romaaniin perustuva elokuva oli kaunis ja karu kuvaus taiteilijoista luovuuden ja niukkuuden olosuhteissa. Tuossa elokuvassa näyttelivät ranskalaisten André Wilmsin ja lyhyen vierailun suorittavan Truffaut-ikonin Jean-Pierre Leaudin ohella suomalaiset Kari Väänänen ja Matti Pellonpää. Wilms on pääsosassa Kaurismäen uudessa elokuvassa, mutta tavoilleen uskollisena ohjaaja on tuonut kameran eteen vakiokasvonsa Kati Outisen ja Pariisissa asuvan Elina Salon, jonka näyttelijän uralle Risto Jarva antoi ison potkun 1967 Työmiehen päiväkirjassa. Niin, Leaud näyttäytyy myös Kaurismäen uutuudessa - ilmiantaja-naapurin kyylässä roolissa.
=====================================================================================================
Le Havren aihe on polttavan ajankohtainen. Aki Kaurismäki sivuaa pakolaiskysymystä ja laitonta maahanmuuttoa. Elokuvan sivuhenkilö on alaikäinen afrikkalainen pakolaispoika (Blondin Miguel), jonka André Wilmsin esittämä päähenkilö, kirjallisista toimistaan luopunut kengänkiillottaja Marcel Marx tapaa. Marcelin vaimo Arletty (Kati Outinen) elää miehensä kanssa yksinkertaista elämää. Arlettyllä on sielussaan hoivavietti.
Elokuvan nimistä voi spekuloida, että Marcel viittaa 1930- ja 1940-lukujen hienoon ranskalaiseen ohjaajaan Marcel Carnéen. Marx tietenkin 1930-luvun Marx-veljeksiin. Taas tumma, mystistä ja eleganttia kauneutta hehkuva Arletty näytteli Carnen elokuvissa - kuten Ikuinen rakkaus ja Paratiisin lapset. Muitakin nimiviitteitä löytyy: rikospoliisi on Monet ja lääkäri Becker. Monet on kuin uudesti syntynyt henkilöhahmo Jacques Beckerin 1950-luvun rikoselokuvasta Älkää koskeko.
Le Havre jatkaa niukkaa, dialogiltaan iskevää kaurismäkeläistä tyyliä. Ranska vaikuttaa sopivan hyvin Kaurismäen elokuvan puhekieleksi. Kerronta on arkista ja toteavaa, selkeää, uskottavaa. Koko ajan kiehumapistettä lähestyvä satamakaupungin arki on liikkeessä kuva-alan sisällä. Sumujen laitureista välitetään vain kaksi kuvaa, mutta muuten satama välkehtii auringonvalossa. Vaikuttaa kuin Kaurismäkeä kiinnostaa henkilöhahmojen sisäinen liike. Sisäisyydestä punoutuu koko ajan linjoja ulkoiseen todellisuuteen. Kaurismäki on ihon alla ihmisessä, mutta ei ulkona maailmasta.
Le Havressa kärsimys ja tuska, ilo ja vähitellen lentoon lehahtava onni leikkaavat toisiaan. Huoli pienen ihmisen selviytymisestä ja virkakoneiston väkivalta ovat elokuvan osuvaa, jota ei paisutella.
Aki Kaurismäki on tinkimättömästi hyvyyden puolella, välittämättä mahdollisista vanhanaikais-syytteistä. Tarina, yhtymäkohdat eurooppalaisen todellisuuden kipupisteisiin ovat Le Havren tärkeää, katsojaa pihdeissään pitävää aineistoa. Korostaisin silti Kaurismäen uudistaneen ilmaisuaan, joka on syntynyt vanhan pohjalta ja saanut aromikseen ranskalaisen kulttuurin kosketuksen. Ja nyt täytyy vielä todeta, että Kaurismäen aikaisempi lievä pessimismi on jäänyt taakse ja tilalle on päässyt elämänilo. Kuin kuvien välistä ohjaaja viestittää: Sittenkin ihmiskunnalla on vielä toivoa. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi, ja kirsikkapuut kukkivat.
Näyttelijät ovat kuin käsinkosketeltavia elämän ja olemassaolon draaman tulkitsijoita. Henkilöt ovat erittäin todellisia, koska näyttelijät eivät psykologisoi, vaan he pyrkivät puhtaaseen totuuteen. Wilmsin hyväntekijä-aviomiehen, Outisen humaanin vaimon ja Salon sydämellisen baarinpitäjän jokainen ele, katse ja reaktio ja sana ovat elokuvan olennaista muotokieltä, jonka Timo Salmisen mestarillinen kameratyö vangitsee kankaalle. Ihmisarvoaan huutavan pakolaispojan ja myötäelämiseen pystyvän Marcelin suhde viittaa klassiseen ystävyystarinaan, joka suo katsojalle ravisuttavan ja ihmeellisellä tavalla puhdistavan tunne-elämyksen. Tämä on sitä suurta elokuvataidetta.
Ajankohtainen kommentti
Huomenna alkaa perinteinen Helsinki International Film Festival. Sen nimi on Rakkautta & Anarkiaa. Esityspaikat ovat Bio Rex, Maxim, Kino Engel, Kesäkino Engel, Kinopalatsi ja Andorra. Festivaalille on annettu keskustan isoja kaupallisia saleja, mutta nyt parin viikon ajaksi myös uinuvat Eerikinkadun Andorra ja Lasipalatsin Bio Rex heräävät henkiin. Hieno juttu.
Espoon Cinén ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistot osoittavat, että paras maailman elokuva saapuu Helsinkiin festivaalien kautta. Tai käännetään asia toisin päin: Ainakin sellainen indie- ja vaihtoehtoelokuva, josta täällä Pohjolassa emme tiedä mitään. Tietenkin näillä festivaaleilla esitetään maistiasina elokuvia, jotka tulevat heti kaupalliseen ohjelmistoon. Espoon Cinén täky oli Woody Allenin uutuus Midnight in Paris ja Rakkautta & Anarkiaa näyttää espanjalaisen mestarin Pedro Almodovarin tuoreen Iho jossa elän, jota on sanottu hurjaksi ja oudoksi, trillerimäiseksi imissuhdedraamaksi.
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ennakkoina esitetään myös kotimasia elokuvia, jotka ovat tulossa syksyllä teatteriohjelmistoon - kuten Aleksi Mäkelän Kotirauha, Peter Lindholmin Kjell Westön romaanin sovitus Missä kuljimme kerran, Elias Koskimiehen Likainen pommi ja Joonan Tenan pohjoiskarjalainen trilleri Syvälle salattu.
R &A: ohjlmisto on teemotettu kiinnostavasti: "Musiikki" (mm. Wim Wendersin Pina), "Watch Me, I´m Irish" (mm. Rebecca Dalyn murhamysteeri Other side of Sleep), "French Touch Selection" (mm. Maiwennin järkyttäväksi sanottu Poliss), "Kulissien takana" (Martin Scorsesen ja Kent Jonesin dokumentti A Letter to Elia, joka palaa Scorsesn esikuvan Elia Kazanin muistoon), "Avain elokuvat" (mm. Peter Mullanin skottilainen Ned).
Sitten festivaaleilla tarjotaan runsaasti elokuvia Pohjoismaista, Aasiasta, Virosta ja Balkanista. Indie-elokuvat muodostavat oman mielenkiintoisen ryhmänsä. R &A -festivaalin kokoajat ovat valinneet indiehuipuksi iranilaisen Asghar Fardahin trillerin Nader ja Simin: Ero, jota mainostetaan iskevästi "Hitchcock Goes Teheran". Ja animaatioita ei unohdetaa festivaalilla.
Nyt jäämme jännittämään, kuinka moni R&A -elokuvaa tulee kauden aikana normaaliohjelmistoon. Pitää muistaa, että kaikilla ei ole mahdollisuutta irrottaa aikaa ja rahaa kahdeksi viikoksi festivaaleille. Televisionkin esityksiä odotetaan. Aikanaan, joskus edellisen vuosisadan lopulla Nelonen esitti R&A -elokuvia säännöllisesti ohjelmistossaan. Perinteestä luovuttiin, eikä Nelosella nähdä amerikkalaisia indie-filmejäkään, koska avainsanoja ovat viihteellisyys, toiminta ja väkivalta.
Normaaliin teatteriohjelmistoon ovat syksyllä tulossa tietenkin kotimaiset uutuudet. Tennispalatsissa ja Kino-Palatsissa pyöritetään jo Wim Wendersin elokuvan traileria, joten Pina ainakin tulee piakkoin. Niin muodoin Almodovarin tuore Iho jossa elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti