Uudet kotimaiset elokuvat alkavat tulla teattereihin. Syyskuun uutuus on Pussikaljaelokuva, hyvin tasapaksu kuvaus yhdestä kesäpäivästä kolmen nuoren miehen elämässä. Kolmikko oleskelee rajatulla alueelle Kalliossa. Kaverukset vieroksuvat tietenkin työtä. Heille päivä on antoisa ja hyvä, jos saa hieman kuljeskella ja istuskella, napata kaljaakin kitaan. Ja tsiikailla gimmoja puistossa. Hyvinvointivaltiomme turvaluukut varmentavat sen, että kukaan ei täällä jää ilman ruokaa ja rahaa. Vaikka kuinka haluaisi veltostella.
Pussikaljaelokuva perustuu Mikko Rimmisen muutaman vuoden takaiseen "Pussikaljaromaaniin", jota kehuttiin auliisti. Rimmisen romaanin kieltä arvostettiin laajasti. Ville Jankerin ohjaama elokuvaversio on kuin romaanin näköispainos. Jankeri (s. 1976) on hankkinut elokuvaoppinsa Lahdessa ja Englannissa. Jankeri on asunut Kalliossa, joten hän tunteet mestat ja kurvit. Voisi ajatella, että tulokasohjaaja olisi pyrkinyt löytämään Rimmisen kuvaamalle kolmikkohölmöilylle elokuvallisen vastineen. Ei vain ole löytänyt. Elokuvan dialogi on liian kirjallista. Romaanin vuoropuhelu olisi pitänyt hajottaa, kirjoittaa uudelleen kameralle.
Elokuvassa puhuttu dialogiripuli toimii romaanissa, mutta kameran edessä kolmikon filosofisiakin ulottuvuuksia tapaileva juttelu kuulostaa pingoitetulta. Perin miehisessä Pussikaljaelokuvassa ei ole huumoria. Ei kuulunut naurun römähdyksiä katsomossa, jossa istui sentään paljon nuoria. Ehkä vetelehtijäkolmikon vuoropuhelun ja puuhastelun seuraaminen herätti säälin tunteita.
Jostakin luin, että Jankeri olisi pitänyt esikuvana Wayne Wangin ja Paul Austerin
Smokea (1995), tuota brooklyniläisen tupakkakaupan ympärillä tapahtuvaa loistavaa ihmissuhdesessiota. Parempi esikuva saattaa olla Spike Leen Viidakkokuume (1991), sekin valloittava newyorkilaiskuvaus. Pussikaljaelokuvaa katsoessa mielessä häivähtävät näiden amerikkalaisesikuvien urbaanit legendat ja muistot, mutta siihen se sitten jää. Esikoisohjaaja Jankeri ei ole vielä rohjennut avata palkeita. Särmät, yllätykset, elokuvallisen hahmottamisen taito ovat vielä nupullaan.
No, mutta Eero Milonoff, Jussi Nikkilä ja Ylermi Rajamaa henkilöivät mainiosti Kallion vetelehtijöitä. Mutta se ei vielä riitä, sillä pitemmälle ja syvemmälle pitäisi päästä, jotta elokuvasta jäisi katsomisen jälkeen jotakin elähdyttävää mieleen. Nyt ei jäänyt.
Ajankohtainen kommentti
Viime viikko oli merkittävä mediapoliittinen tapahtumaviikko. Digitelevision aloittamisesta tuli kuluneeksi 10 vuotta. MTV3:n Uutiset oli saavuttanut kolmenkymmen vuoden rajapyykin. Katselin torstai-iltana MTV3:n uutisjuhlia. Oli ne tehty aivan kohtuullisesti. Katsojat saivat tietää, miten uutinen syntyy, miten uutisankkurit toimivat ja mitä salaisuuksia ankkureiden pöydän alle ja päälle sisältyy. Ja nähtiin katkelmia kanavan "uutispommeista" kolmen vuosikymmen ajalta. Moni entinen uutiskasvo heräsi ikään kuin eloon. Tosin MTV3:n uutisjuhla oli tehty liian viihteelliseksi. MiksiTanssi tähtien kanssa - hömppää piti upottaa mukaan.
Viime viikolla saimme joitakin tietoja Ylen tulevan rahoituksen järjestämisestä. Viestintäministeri Krista Kiuru oli vieraana Juha Kulmaisen Julkisessa sanassa, joka lähetään Yle Radio 1:n puolella. Mitään eksaktia Pori-Ulvilan tehokas demariministeri eivät vielä suostunut kertomaan, mutta painotti vievänsä rahoituspäätöksen syksyn aikana maaliin - niin kuin hallitusohjelmassa on sovittu. Ja Kiuru painotti, että hän hoitaa asian eduskuntaryhmien kanssa. "Yle ei ole hallituksen radio, vaan kansan radio ja siten eduskunnan radio", ministeri muistutti.
Haastattelu tapahtui torstaiaamuna 1.9. Edellisenä päivänä olimme saaneet kuulla viestimistä, että Yleisradio aloittaa rahapulassa kiinteän omaisuutensa kauppaamisen. Jopa 40 % Pasilan rakennuksista plus Tasmpereen Tohlopin osuudet pannaan myyntiin. Siinä menisi esimerkiksi Ylen linnake ja pääpaikka Pasilan Iso Paja. Siellä katseluhuoneessa tuli istuttua työaikana toistakymmentä vuotta. Tuli siellä tavattua yleläisiä ja muutama haastattelukin tuli tehtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti