ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 105

Neiti Julie (Fröken Julie, Ruotsi 1952), ohjaus Alf Sjöberg, käsikirjoitus: Sjöberg - August Strindbergin näytelmästä (1888), kuvaus: Göran Strinnberg, lavastus: Bibi Lindström, musiikki: Dag Wire´ n, pääosissa: Anita Björk (neiti Julie), Ulf Palme (palvelija Jean), Märta Dorff (keittäjä Kristin), Anders Henrikson (Julien isä, kreivi Carl), Lissi Alandh (kreivitär), Max von Sydow (tallirenki). Tuotanto: Rune Waldekranz /Sandrews


Sodanjälkeisen ruotsalaisen elokuvan suuria ohjaajia ei ollut vain Ingmar Bergman, joka vahvisti asemaansa kansainvälisesti merkittävimpänä pohjoismaalaisena elokuvataiteilijana etenkin 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Tärkeitä olivat myös osittain Hasse Ekman (Flickan med hyacinter) ja ennen kaikkea Alf Sjöberg. Hän on ruotsalaisen elokuvan mestareita Bergmanin ja mykän kauden Victor Sjöströmin ja Mauritz Stillerin ohella. Kuten Bergman myös Sjöberg (1903-1980) jakoi taiteellisen työnsä teatterin ja elokuvan kesken. Näyttämötaide ja elokuva kulkivat rinta rinnan.
Alf Sjöbergin tunnetuin elokuva Neiti Julie sai uusinta-ensi-iltansa 21.1. 1985 Nordiassa, pohjoismaalaiseen elokuvan erikoistuneen Walhallan maahantuomana (molempia yrityksiä ei ole enää olemassa). Elokuvan maine oli meille tuttu monista historiateoksista - tai oikeastaan ranskalaisen Marcel Martinin perusteoksesta "Elokuvan kieli" (1968), jonka Otava julkaisi Suomen elokuvakerhojen liiton aloitteesta vuonna 1971.
Sjöbergin elokuva on taidokas sovitus August Strindbergin intiimistä, kolmen henkilön näytelmästä, johon kirjailija sisällytti omia aviollisia ja yksityisiä kokemuksiaan. Strindbergin näytelmä oli filmattu aikaisemminkin - mykän kauden aikana Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä ja 1940-luvun lopulla Argentiinassa. Yleismaailmallinen aihe kiinnosti elokuvantekijöitä.
Neiti Julie tapahtuu juhannuksen yöttömän yön taianomaisessa ilmapiirissä. Dramaattinen jännite syntyy aatelisen Julien ja renki Jeanin suhteesta, jossa näkyvät niin luokkaristiriidat, sääty-yhteiskunnan rasitteet kuin miehen ja naisen välinen intohimo ja valtapeli. Elokuvan aikana miehen valta vaihtuu naisen hallinnaksi. Herkkä, asemastaan tietoinen, mutta intohimolle altis Julie näyttäisi sulavan juhannusyön kukaksi ra´an Jeanin puristuksessa, mutta strindbergiläisittäin asetelma muuttuu. Sitä ennen kuvataan naisen häpeää ja Jeanin humaltumista, koska hän on pettänyt luokkansa antautumalla palvelijalle.
August Strindbergin näytelmässä kuten Alf Sjöbergin elokuvassa talon keittiö on keskeisessä asemassa. Se on joko naisen toimintapaikka, mutta keittiön ovi viittaa myös naisen vapautumiseen. Kaikkineen elokuva on Julien ja Jeanin traagisen, melkein väkivaltaisen kielletyn rakkauden laulu. Seksuaalisen frustraation kuvaamista symbolisoidaan kreikkalaisella patsaalla ja koiralla.
Eräässä kohtauksessa Julie käsittelee koiraa kuin sirkustaiteilija. Sjöberg haluaa osoittaa tällä, että Julie on tosissaan seksuaalisissa toiveissaan ja haluissaan: Jos Jean ei kesytä häntä, niin hän kesyttää miehen. Strindbergin näytelmässä samanlainen "skandinaavinen masokismi ja sadismi" (Peter Gowie) ei ilmennyt yhtä voimakkaana kuin Sjöbergin elokuvaersiossa. Elokuvan karkea, maalaismainen musiikkitausta korostaa tätä.
==========================================================================================

Alf Sjöberg

Alf Sjöberg opiskeli 1920-luvun alussa muun muassa Greta Garbon kanssa Tukholman Dramaattenin teatterikoulussa. Sjöberg ohjasi ensin näytelmiä, osoitti lahjakkuutensa, mutta nähtyään 1920-luvun lopulla Sergei Eisensteinin elokuvia hän vaikuuttui elokuvataiteen kerronnallisista mahdollisuuksista, kompositioiden luomisesta ja montaasista.
Esikoiselokuva Den starkaste (1929) oli velkaa Eisensteinille, mutta jostakin syystä Sjöberg asettui kameran taakse seuraavan kerran vasta vuonna 1940. Sjöberg toimi koko 1930-luvun teatterissa. Dramaattenin oppilaskoulun johtajana Sjöberg koulutti liudan uuden polven ruotsalaisia näyttelijöitä, joiden ilmaisu soveltui myös elokuvaan.
Alf Sjöbergin 1940-luvun elokuvatöistä huomattavia olivat Kotiin Babylonista (1941), Tie joka taivaaseen vie (1942), Kiihko (1945) ja Hän oli vain äiti (1949). Nuori Ingmar Bergman kirjoitti käsikirjoituksen Kiihkoon. Tutkijoiden mukaan tästä teoksesta alkoi ruotsalaisen elokuvan toinen tuleminen (ensimmäisestä vastasivat Sjöström ja Stiller mykällä kaudella).
Hän oli vain äiti-elokuvassa ovat oraalla ne ilmaisulliset ominaisuudet, jotka Alf Sjöberg kehitti huippuunsa Neiti Juliessa. Hän oli vain äiti -elokuvassa Sjöberg on kertonut tavoitelleensa kuvatajun ravistelua. Edesmenneen Nya Pressenin kriitikko Jerker A. Eriksson täsmentää, miten ohjaaja lisäsi niin Äiti-elokuvan kuin Neiti Julien intensiivisyyttä: "Sjöberg muotoilee hienot kuvakompositionsa ja ohjauksensa yhtä kylmän terävästi. Hänen työnsä on nautinto kokea, sillä hänen shokkivaikutuksensa ja yllätysmomenttinsa ovat muodoltaan tiukkoja, mielekkäitä."
Neiti Julien jälkeen Alf Sjöbergin elokuvaohjaajan ura jatkui epätasaisena. Uskonnollinen Barabbas (1953) oli epäonnistuma, mutta Kaarina Maununtytär (1954) vakuutti historiallisena melodraamana. Sjöberg niin kuin moni muukin ohjaaja jäi pakostakin Ingmar Bergmanin varjoon. Bergmanin nerokkaat elokuvat ja kansainvälinen maine olivat sitä luokkaa, että muilla ei ollut mahdollisuutta pullikoida vastaan - kunnes 1960-luvun alkupuolella uusi ruotsalainen elokuva syntyi Bo Widerbergin johdolla. Widerberg kirjoitti jopa pamfletin, jossa hän kritisoi Bergmanin liiallista asemaa ja valtaa.
Alf Sjöberg jatkoi elokuvassa aina 1960-luvulle. Hänen suuria saavutuksiaan olivat ruotsalaisen kansankodin sovinnaisuuksia repivä Tuomari (1960), mutta etenkin Isä (1969), komea perhedraama sukupolvien raastavasta ristiriidasta. Elokuvassa on muuan hätkähdyttävimpiä toiminnallisia jaksoja, jossa kopistellaan korskeasti hevosvaunuilla pihaan.
=========================================================================================

Alf Sjöbergin on sanottu Neiti Juliessa vapauttaneen yksinkertaisen nerokkaasti filmi-ilmaisun aikakäsitteen kahleista. Marcel Martin puhuu ajan katoamisesta. Hän on verrannut kolmea elokuvaa - Neiti Julie, Laslo Benedekin amerikkalainen Kauppamatkustajan kuolema ja Kenji Mizoguchin japanilainen Kalpean kuun tarinoita - jotka valmistuivat 1950-luvulla melko samoihin aikoihin.
Kaikki kolme ohjaajaa pystyivät kuvallistamaan menneisyyden nykyisyydessä ilman takautumia, "flashbackeja". Martin ottaa esimerkiksi Neiti Julien kohtauksen, jossa palvelija kertoo lapsuudestaan juhannusyönä Julielle. Sjöberg ei ilmaise sitä takautumalla, vaan näyttää ilman kuvanvaihtoa Jeanin ja Julien kävelemässä nykyisyydessä ja omenia lapsuudessa varastaneen pikkupoika-Jeanin paon. Kohtaus päättyy Julien kasvoihin, jotka ilmaisevat katsojalle, että ollaan nykyisyydessä - tai kuten Martin sanoo, "tajunnan nykyhetkesä."
Martin selittää: "Sjöbergin näin toteuttama ajan moniarvoisuus on ilmaisullisesti tavattoman väkevä ja huolimatta rohkeudestaan ja lukemisen suhteellisesta vaikeudesta, psykologisessa katsannossa täysin pätevä huolimatta ilmeisen epärealistisesta luonteestaan.
Kauppamatkustajan kuolemassa Laslo Benedek turvautuu Marcel Martinin mukaan samalla mestaruudella aikatasojen sekoitukseen yhden ainoan draamaattisen tilan sisällä. Kalpean kuun tarinoissa Mizoguchin aikatasojen muuttumista kuvaavat ekspressionistiset valot ja vaihtuvat lavasteet ovat Martinin mielestä kaikkein kauneimpia, koska ne ovat yhtäaikaa unenomaisia ja runollisia. Samoja sävyjä ei esiinny Benedekillä eikä Sjöbergillä.
Eli, kertauksena: Niin Neiti Julie kuin Benedekin ja Mizoguchin elokuvat ovat huomattavia siksi, että "ne aineellistavat rohkeasti ja realistisesti kahden aikamuodon sulauttamisen yhteen samassa dramaattisessa tilassa. Ennen ne pystyttiin ratkaisemaan vain kaksoiskopioinnilla ja takautumilla".