LAPSET JA AIKUISET VÄKIVALLAN MAAILMASSA * * * * *

Jokin aika sitten teattereihin tulleen Koston tanskalainen ohjaaja Susanne Bier (s. 1960) on pohjoismaisen nykyelokuvan suuri lahjakkuus. Melkeinpä voisi puhua jo mestarista, joka valitsee kipeitä tarinoita, osaa kertoa kuvilla ja saa jaksotukset toimimaan loistavasti. Lukas Moodysson Ruotsista on vakuuttanut samalla tavalla Mammutti-elokuvallaan, kun taas muista pohjoismaisista isoista nimistä tanskalainen Lars von Trier on taantunut hiukan ohjaajana (epätasaiset Manderlay, Antichrist).
Susanne Bierin asema sen kun vahvistuu, sillä edellinen ohjaustyö Häiden jälkeen oli kesän parhaita elokuvia televisiossa. Muistetaan vielä tämä: Alkusyksyllä teattereihin tullut, Thomas Vinterbergin taidokas laitapuolen elämän ja kahden veljeksen tilanteen kuvaava Submarino on sekin uuden tanskalaisen elokuvan eturivin teoksia. Tanskan elokuva puree.
Kosto kertoo kahdesta koulupojasta, Lontoosta Tanskaan isänsä kanssa palaavasta Christianista ja eroperheen Eliaksesta. Pojat kohtaavat koulussa kiusaamistilanteen jälkeen. He ystävystyvät ja ryhtyvät miettimään, miten koulukiusaaminen voitaisiin kostaa luokan pahalle pojalle.
Christianin äiti on kuollut syöpään, mutta poika uskoo isänsä vihanneen vaimoaan ja toivoneen tämän kuolemaa. Elias asuu äitinsä luona, mutta pitää tietokoneen linjan avulla yhteyttä isäänsä (Mikael Persbrant). Isä toimii lääkärinä afrikkalaisessa valtiossa.
Susanne Bierin elokuvassa pohjoismainen hyvinvointivaltio ja sen arvoliberalismi vertautuvat nimettömään afrikkalaiseen valtioon, jossa yhteisöä pitää pelon vallassa julma asekeisari Big Mac. Eliaksen pasifisti-isän hermot pitävät: Lähes loputtomiin hän pystyy välttämään tarttumista väkivaltaan, mutta jossain vaiheessa sen on pakko tapahtua. Ei yksilö voi kestää kaikkea pahuutta vain tyytymällä sulkemaan silmänsä ja jatkamaan työtään.
Christianin ja Eliaksen kohdalla koston ajatus kehittyy toiminnaksi helpommin, sillä lapsen tapa elää on vielä yksiulotteisempi. Hän saattaa uskoa asioita, joita todellisuudessa ei ole tapahtunut. Hänen kuvansa maailmasta saattaa vääristyä nopeasti, jos jokin ulkopuolinen ärsyke nostaa koston ja väkivallan pintaan. Poikien kohdalla käytöstä poistettu sataman siilo ja autoja korjaavan "idioottimiehen" huono käytös laukaisevat teon, jossa voi käydä todella traagisesti.
=====================================================================================================

Susanne Bier

Koston jokainen kuva, jokainen tapahtuma, jokainen asetelma ja jokainen ajatus ovat täyttä tätä päivää - niin täältä skandinaavisesta kuin globaalisemmasta näkökulmasta. Koulukiusaaminen on totta Suomessakin, mutta miksi aikuiset eivät osaa puuttua siihen oikealla tavalla. Melkein naurattaa, kun seuraa poikien koulun rehtoria ja opettajaa, jotka hyssyttelevät vakavaa asiaa.
Onko arvoliberalismi viety täällä Pohjolassa jo niin pitkälle, että kukaan ei uskalla puuttua pahuuteen, kukaan ei uskalla viheltää peliä poikki. Vai olemmeko me kasvattaneet opettajasukupolven, jolle silmien sulkeminen on helpompaa kuin silmien aukaiseminen nuorten keskuudessa rehottavalle pahuudelle.
Kosto on äärimmäisen intensiivinen elokuva traagisista tapahtumista, koston ja väkivallan kierteestä, jota on vaikea saada poikki. Susanne Bier ei ole synkkä pessimisti, vaan hänen elokuvansa muuttuu loppupuolen jännittävien vaiheiden jälkeen sovituksen ja toivon kuvastoksi. Kuu menee illalla pilveen, mutta aurinko voi nousta aamulla kirkkaalle taivaalle. Muuttolinnut lähtevät syksyllä etelään, mutta aivan varmasti ne palaavat seuraavana keväänä takaisin. Nämä symbolikuvat kasvavat elokuvassa myötätunnon oodiksi, sillä ohjaajan mukaan ihmiset voivat oppia ja muuttua.
Tanskalaisen elokuvan dogma-liikkeessä aloittanut Susanne Bier on henkilöohjaajana huippuluokkaa. Toki hän on saanut Kostoon isoja kykyjä, Mikael Persbrandtista Ulrich Thomseniin ja Trine Dyrholmiin. Ihailla vain täytyy Bierin taitoa ohjata Christiania ja Eliasta tulkitsevia William Jonk Nielseniä ja Markus Rygaardia. He ovat ilmeikkäitä, aitoja, uskomattoman tuntevia poikia.

Ajankohtainen kommentti

ITO - kilvoittelijan päiväkirja on suomalaisen dokumenttielokuvan "grand old ladyn" Pirjo Honkasalon uusin teos. Honkasalo muistetaan ennen kaikkea 1990-luvun alussa valmistuneista hienoista dokumenteista Mysterion ja Tanjuska ja 7 perkelettä. Kuka muistaa, että Honkasalo (s. 1947) aloitti ohjaajan uransa Pekka Lehdon kanssa. He ohjasivat 1970-luvulla lyhytfilmejä kunnes 1979 julkaistiin Kainuu 39, joka oli Jörn Donnerin Ruotsin televisiolle tuottama elokuva Suomen talvisodasta. Kaksikon seuraavat draamaelokuvat Tulipää (1980) ja Da Capo (1985) olivat kunnianhimoisia, joskin tekotaiteellisia henkilödraamoja - ensimmäinen kirjailija Maiju Lassilasta ja jälkimmäinen musiikkitaituri, viulisti Heimo Haitosta. Honkasalon uralle sattui 1988 draamafilmi Tulennielijä, mutta sen jälkeen muun muassa nuorena Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu - mnestysfilmin (1973) kuvaajana toiminut Honkasalo on omistautunut dokumentille.
Uudessa dokumenttifilmissään Pirjo Honkasalo on Tokion kilvoittelussa. Elokuva on saanut valkokangaslevikin. Sellaista ei olisi voinut edes toivoa vuosikymmene sitten, sillä kotimaisetkin dokumenttifilmit esitettiin yleensä vain televisiossa ja Elokuvakontaktin ei-kaupallisena levikkinä muun muassa elokuvakerhoissa. Suomalaisissa dokumenttifilmeissä on ollut viime vuosina sen verran vetovoimaa ja kiinnostavuutta, että niitä on haluttu kinojen ohjelmistoon. Esimerkiksi mainio Miesten vuoro on kiinnostanut katsojia valokokankaalla koko syksyn ajan.
Olisiko suomalainen dokumenttielokuva sittenkin se iso asia, johon draamafilmit harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät nykyisin yllä.

P.S. Olen kehunut parikin kertaa TV1:n perjantai-illan kulttuuriohjelma Stradaa. Ja sen luontevaa juontajakaksikkoa. Nyt täytyy hiukan höllentää, sillä tänä syksynä Strada on muuttunut pelkäksi nopeasti pyörräillyksi viihdeohjelmaksi. Kultuurista hölmöillään, kulttuurista hassutellaan ja kulttuurin merkitys viihteellistetään.
Esimerkiksi käy viime perjantain Strada, jossa piti puhua kritiikistä. Se vedettiin vessasta alas pikemmin kuin olisi pohdittu laajemmin taidekritiikin merkitystä ja tarpeellisuutta nykyisenä markkinointiviestinnän ja sponsorisanomien aikakautena. Haastatelluista valtalehden kulttuuriosaston esimies osallistui viihdepelleilyyn kuin olisi ollut mukana jossakin Antero Mertarannan vetämässä urheiluhölmöilyohjelmassa. Ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja kaikki haluavat kulttuuripuolellakin heilua julkisuudessa hupaisina heinämiehinä, mutta kyllä tulee ikävä Ylen televisionkin takavuosien kulttuuriohjelmia, joissa kirjallisuuteen ja taiteeseen suhtauduttin vakavasti.