Keväällä 1972 SEKL:n johtomiehet Martti Soramäki ja Tarmo Malmberg kutsuivat minut neuvotteluun Tehtaankadun suosittuun Amigo-ravintolaan. Tarjottiin SEKL:n toiminnanjohtajan paikkaa, sillä Pekka Päivärinta oli siirtymässä elokuva-arkiston maakuntasihteeriksi. Otin ensimmäisen vakituisen työni kiitollisena vastaan. Neljä vuotta olin SEKL:ssä edistämässä ei-kaupallista elokuvatoimintaa. Kun tulin liittoon aloitimme vimmatun työ kerhojen lukumäärän kasvattamiseksi. Kun lähdin liitosta poliittisista syistä - Sekl oli luisunut taistolaisten haltuun - elokuvakerhotoiminta oli vakiintunut maan laajuiseksi.
Emme vain edistäneet SEKL:ssä kerhotoimintaa, vaan ryhdyimme julkaisemaan opintomateriaalia elokuvakerhoille. Opetusministeriö antoi avustuksen, ja minäkin toimitin sellaiset opintovihot kuin "Elokuvan opinto-ohjelma", "Maanosien elokuvat - Yhdysvallat" ja "Elokuva ja kritiikki". OTK:ssa töissä ollut intohimoinen elokuvamies ja elokuvan kuluttajapolitiikan edistäjä Jukka Tainio oli liiton hallituksen puheenjohtajana läheinen tukijani. Niin, ja kerhokriisi saatiin hoidettua, maahantuojat antoivat jälleen runsaasti elokuvia kerhojen ohjelmistoon ja hinnoista pystyttiin sopimaan.
Toiminnanjohtajakauteni ensimmäiseen syksyyn sattui muun muassa Nagisa Oshiman Seremonian Suomen ensi-ilta. Olimme nähneet aikaisemmin Oshiman järkyttävän Poika-elokuvan, joka valmistui vuonna 1969. Se avasi tien modernin japanilaisen elokuvan suuren uudistajan ja omaperäisen kokeilijan maailmaan.
Seremonia on Oshiman perhekuvaus, sodanjälkeisen Japanin hämmästyttävä analyysi, tutkielma ihmisyydestä, mielekkäiden arvojen etsimisestä. Etusijalla on Sakuradojen suku, sen vaiheet vuosina 1946-1971. Suvun edustajia tavataan tiettyinä vuosina joko häiden tai hautajaisten yhteydessä. Elokuvan näkijä ja kokija, muiston kerääjä on Kenzi Kawarazakin esittämä Masuo, jonka silmin Oshima avaa takautuman sodasta toipuvaan ja aikaisemmin niin militaristiseen Japaniin.
Epämiellyttäväksi kuvatun Masuon tarina johdattaa katsojan muuttuvaan Japaniin. Samaa muutosta kuvasi myös sodanjälkeisen japanilaisen elokuvan mestari Jasujiro Ozu pääteoksessaan Tokyo Storyssaan (1953), mutta hän oli aloittanut ohjaajana jo 1920-luvulla. Ozun lattian tasolta arkipäivää hitaasti ja hillitysti tarkastelevan kameran sijasta 1950-luvun lopulla ohjaajana aloittanut Oshima hylkäsi kaikenlaisen objektiivisuuden ja rauhallisuuden. Hänen tyylinsä oli mahdollisimman kova, jopa ruma subjektiivisuus.
Nagisa Oshiman kameratekniikka oli Ozuun verrattuna liikkuva, miltein rauhaton. Oshima halusi paljastaa koko ajan enemmän ja enemmän ympäristöistä, ihmisen toiminnoista, ihmisen mielen liikkeistä kun taas Jasujiro Ozu halusi olla hiljaisen maailman tunnontarkka tulkitsija.
Yhteneväistä molemmille tempperamenteiltaan täydellisen erilaisille ohjaajille oli intohimo kuvata perhettä.
Ozulla perheen jäsenistä osa on altis siirtymään muutokseen, valmis siirtymään uuteen aikaan. Ozulla jotkut vanhukset haluavat väistyä syrjään ja jättää päätöksen teon nuoremmille. Ozulla uusi aika työntyy vastustamattomasti vanhan eteen. Samalla tavalla kuin John Fordin 1960-luvun alkupuolen mahtiwesternissä Liberty Valancessa. Vanhojen japanilaisten patriarkkojen sädekehä murtuu Ozulla, mutta Fordilla vanhat sankarit saavat vielä toimia demokratian puolestapuhujina..
Nagisa Oshima on itse nimittänyt Seremoniaa tunteelliseksi elokuvaksi. Se ei tarkoita sovinnaista tunteellisuutta, vaan se kuvastaa Oshiman halua ladata tarinaan omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Oshiman kerronta on pinnalta katsoen yksinkertaista, mutta mitä syvemmin siihen uppoudumme sitä selvemmin alkavat paljastua ajallisesti erillään olevat monimutkaiset tapahtumakuviot, jotka ohjaaja yhdistää melkein huomaamatta toisiinsa.
Oshima käyttää symboleja, viittaa japanilaiseen kulttuuriperintöön ja myytteihin, joten hänen elokuvansa eivät avaudu kovin helposti länsimaiselle katsojalle. Siinä mielessä Jasujiro Ozu on helpommin lähestyttävä ohjaaja, jonka perhetarinoissa japanilaisuudesta huolimatta on hyvin yleismaailmallinen henki.
=====================================================================================================
Korean sota oli alkanut. Punaista vaaraa pelättiin, kun Japanin kommunistinen puolue alkoi solmia suhteita radikaaleihin opiskelijapiireihin. Vaurastumisen ja taloudellisen nousun tielle päässyt Japani sai paljon kansainvälistä huomiota, kun Tokiossa järjestettiin 1964 kesäolympialaiset. Security Treaty/Turvallisuussopimus uudistettiin 1971, vaikka Japanissa tapahtui verisiä protesteja. Ei ole mikään yllätys, että Oshiman elokuva päättyy juuri tähän kuohunnan vuoteen. Muuan shokinomaisesta episodeista oli oikeistolaiskirjailija Yukio Mishiman itsemurha.
Seremonian tapahtumakuvioissa pääasioita ovat murheen ja ilon juhlat, joissa suku kokoontuu yhteen. Muut kokoontumiset ja tapaamiset saattavat jäädä minimiin. Tapahtumia eri vuosina tarkastellaan Masuon silmin. Hän on näkijä, mutta ei tekijä. Hän on sodanjälkeisen Japanin häpeän vuosien jokamies, jonka kohtalo on sidottu häviöihin ja tappioihin.
Nagisa Oshima kytkee johdonmukaisesti muutkin henkilöt häviön epiikkaan. He ikään kuin osallistuvat suurempien voimien johdattelemina murtuvaan yhteiskuntaan tai heittäytyvät itsetuhoon, koska eivät halua olla missään tekemisissä korruptioituneen elämäntavan kanssa.
Niin japanilaisista ohjaajista kirjoittanut Audie Bock kuin jyväskyläläiskriitikko Jarmo Valkola ovat huomauttaneet Nagisa Oshimalle ominaisesta kuoleman läsnäolosta. Kuolema on Oshiman elokuvassa hyvin japanilainen arvo. Länsimaalaisten on vaikea käsittää, että japanilaisille kuolema on aina merkinnyt elämän huippuhetkeä. Kuten kirjailijan Mishiman tapauksessa myös Seremoniassa kuolema saatetaan yhdistää johonkin yhteiskunnalliseen tai kansainväliseen tapahtumaan, joka tuottaa surua japanilaiselle. Sellainen on alkuvaiheen Masuon isän itsemurha, jonka syynä on Japanin keisarin luopuminen jumalallisuudestaan. Samaa kuoleman arvostusta osoittavat elokuvassa naiskuvat. Oshimalla nainen on seksuaalisesti lannistettu tai roolimallien alistama. Elokuvan hätkähdyttävimmässä repliikissä, jonka isoäiti lausuu Masuon äidin kuoleman johdosta, kuuluu japanilaisuuden totuus: "Naisen korkein onni on tulla haudatuksi sukuhautaan."
Kun Jasujiro Ozu esimerkiksi Perhatarinassaan (1961) keskittyi ihmisten kuuntelemiseen, kunnioitti aina ihmistä tilassa, kotona tai kaupungilla, niin Nagisa Oshima repii ihmisen miltein rikki. Ozulla ihminen sopeutuu, hyväksyy hiljaa muutoksen, pystyy nuolemaan haavansa, koska ohjaajan liikkumaton kamera kunnioittaa loppuun saakka ihmistä. Ozun maailma on hiljaisuuden maailma kuten japanilainen kriitikko Tsuneo Hazumi on todennut.
Nagisa Oshimalla ihmisen sisällä ja ympärillä kuohuu. Ozulla kamera leikkaa kohtauksesta toiseen, mutta Oshimalla se liikkuu ja siirtyy. Takautumatekniikka on Oshiman ilmaisullinen valtti, kun taas Ozu kohtelee kameraa jo ennen kuvausvaiheita mietittyjen kohtausten tallentajana. Oshima osoittautuu Cinemascope-kuvauksen eepikoksi, Ozu ihmiskasvojen ja ihmisen eleiden plastiseksi mestariksi.
=====================================================================================================
 |
| Nagisa Oshima |
Nagisan lapsuus oli köyhä. Hänen terveytensä reistaili. Hän kasvoi yksinäisyydessä, ja tätä henkilökohtaista traumaansa Oshima purki osittain Seremonian päähenkillössä Masuossa. Nagisa luki isänsä jättämiä kirjoja sodan aikana, harrasti myöhemmin baseballia, mutta jätti sitten urheilun ja alkoi kirjoittaa runoja. Hän on todennut, ettei ole kovin ylpeä teoksistaan. Oshiman elokuvaelämyksistä ensisijainen oli Akira Kurosawan vuoden 1946 No Regrets for Your Youth.
Nagisa Oshima aloitti lakiopinnot 1950-luvun alussa Kioton yliopistossa. Hän kiinnostui poliittisesta toiminnasta, kohtasi niin fasistiset kuin kommunistiset aatteet. Jatkuva frustraatio vaivasi nuoren opiskelijan mieltä. Hän osallistui opiskelijaliikkeeseen ja joutui useisiin kuohuttaviin tapahtumiin.
Nagisa Oshima hakeutui 1950-luvun puolivälissä elokuva-alalle, vaikka ei tiennyt juuri mitään filmin teosta. Hän toimi apulaisohjaajana - mm. Masaki Kobayashilla (tunnetuimmat elokuvat vuoden 1963 Harakiri ja 1964 Kwaidan) - mutta koki työnsä turhauttavaksi. Oshiman ensimmäinen ohjaustyö Rakkauden ja toivon kaupunki valmistui 1959. Tuona vuonna elokuvan uusi aalto alkoi Japanissa.
Korostan vielä, että Nagisa Oshiman elokuvissa on synkkyyttä ja toivottomuutta. Hän sovitti elokuviinsa omia kokemuksiaan ja kohtaamiaan ihmisiä. Opiskeluajan ristiriidat ja poliittisen toiminnan pettymykset näkyivät häntinä Oshiman elokuvissa. Oshiman suuttumus kumpusi luottamuksen puutteesta opiskelijaliikkeen johtajiin.
Nagisa Oshiman elokuvien nimet kertovat paljon. Vuoden 1960 elokuvan nimi on ytimekkäästi Julma tarina nuoruudesta. Saman vuonna valmistuivat teokset Auringon hautajaiset ja Yö ja sumu Japanissa. Muita nimiltäänkin olennaisia elokuvia ovat Väkivaltaa aamunkoitteessa (1966), Japanilainen kesä: Kasoisitsemurha (1967), Hirttokuolema (1968), Kolme henkiinherätettyä juoppoa (1968). Poika oli taas ohjaajan omien lapsuudenkokemusten siivilöimä, suoraviivainen, lähes ilmeetön kertomus tuskasta ja häpeästä, lapsuudesta, johon eivät itku tai epäonnistuminen saa kuulua.
Oshiman kiinnostus seksuaalisuuteen ja eroottisuuteen näkyi jo vuoden 1965 elokuvassa Lihan ilot. Mielenkiinto saavutti lakipisteensä 1976 mestarillisessa Aistien valtakunnassa, jossa naisen ja miehen seksuaalinen nautinto viedään hekuman syvimmille vesille. Elokuva kiellettiin 26.10. 1976 Suomessa, mutta maahantuoja Aito Mäkinen järjesti heti kuuluisan kriitikkokatselmuksen Diana-teatteriinsa. Tuolloin olin vielä jonkin aikaa SEKL:n toiminnanjohtaja ja kirjoitin kritiikkejä Suomen Sosiaalidemokraattiin. En enää, en todellakaan vuosiin ollut tekemisissä näiden kahden tahon kanssa, kun Märten Kihlman sai ottaa elokuvan esitykseen 23.10. 1992 Museokadun pieneen Cinema-teatteriinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti