David Fincherin ohjaama ja Aaron Sorkinin kirjoittama The Social Network on kerännyt kiitosta maailmalla. Suomessakin elokuvaan on ihastuttu. Netti on niin kova sana. Joka päivä tietokoneen ohjelmia ja sivustoja klikataan miljoonittain maailmalla. Jotkut sivustot ovat kohonneet valtavaan suosioon - kuten Facebook, jonne voit laittaa kuvan itsestäsi ja ryhtyä keskustelemaan kavereidesi kanssa.
The Social Network kertoo Facebookin keksijän ja perustajan Mark Zuckerbergin tarinan. Tai olkeastaan se esittelee kaverin Harvardin omaperäisenä ja huippuälykkäänä opiskelijana, joka saa hatkat tyttöystävältään Ericalta. Pettynyt Mark (Jesse Eisenberg) menee tietokoneelleen ja ryhtyy koston tielle.
Muutamasta kuvallisesta ja tekstillisestä solvauksesta syntyy orastava idea ryhtyä julkaisemaan yliopiston opiskelijoiden käyttöön naamakirjaa. Mark tarvitsee avukseen opiskelijakaveri Eduardo Severinin (Andrew Garfield). Mark kontaktoi myös opinahjon soutuveljeksiä Winklevosseja, joilla on samansuuntaisia virityksiä, mutta lopulta Zuckerberg ja Severinin päättävät toimia kahdestaan.
The Social Network kerrotaan takautumina. Mark Zuckerberg on haastettu oikeuteen, sillä soutuveljekset ja lopulta petetyksi itsensä tuntenut Severinin ovat asialla. Tapausta puidaan kuulustelijoiden ja Zuckerbergin asianajajan väittelynä. Ne vievät aimo annoksen elokuvan kokonaisuudesta, mutta myös syventävät käsiteltyä aihetta ja viittaavat nuorten ideanikkareiden väliseen valtapeliin. Onpa esille nostettu väite, että Mark Zuckerberg itse asiassa varasti Facebookin idean.
The Socian Network on draamaelokuva, jossa West Wing - tv-sarja kirjoittaja käyttää niin faktoja kuin Eduardo Severinin elämästä kirjoitettua kirjaa. Tosin aina ei tiedä, mikä on todellista totta ja mikä käsikirjoittajan taiteellisen vapauden suomaa fiktiota. Ei se ehkä ole tarpeenkaan, mutta ainakaan oikea Mark Zuckerberg ei ole pitänyt elokuvasta. Hän on sitoutunut siitä irti. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Mihinkään oikeudellisiin toimiin maailman nuorin miljardööri ei sentään aiankaan vielä ole ryhtynyt.
=====================================================================================================
Coloradolaislähtöinen David Fincher (s. 1963) oli 1990-luvulla kovasti tulossa Hollywood-elokuvaan. Opinnäytteinä olivat etenkin Madonnalle tehdyt visuaalisesti säväyttävät ja ilmiasultaan lähes demoniset musiikkivideot. Esikoisohjaus oli vuoden 1992 scifijatko-osa Alien 3. Sitä seurasivat moraalista rappiota ja yliherkkää toivottomuutta sivuavat Seitsemän (1995), The Game (1997) ja Fight Club (1999). Viimeksi mainittu elokuva kuvasi ihmisiä, jotka lyövät klubissa toisiaan, koska mikään ei enää maistu ja tunnu.
Viimeksi David Fincheristä kuultiin 2008 elokuvan Benjamin Button yhteydessä. Se oli epäonnistunut, aika omituinen ja höttömäinen sekoilu, jonka sanottiin perustuvan F. Scott Fitzgeraldin novelliin. Sitä vasten The Social Network on asiallinen ja siisti, iskevästi kerrottu, tempaavalla musiikilla tuettu, nasevasti sanailtu ja nopeasti leikattu, koossa pysyvä draamaelokuva, joka kiinnostaa tässä ajassa. Sille en taas mahda mitään, että elokuva on aika yksiulotteinen.
Elokuvan nimi "The Social Network" olisi pitänyt haastaa Fincherin ja Sorkinin käsittelemään laajemminkin kaikkea sitä, mitä Internetin sosiaaliseen puoleen kuuluu. Facebookistakin tulee julkisuuteen jatkuvasti hälyttäviä tietoja, kuten viimeksi tietosuojaongelmat. Nyt elokuva jää vain muutaman yksilön tarinaksi, ja heistä Jesse Eisenbergin Zuckerberg ei suinkaan oli mielenkiintoisin, vaan hän on Justin Timberlaken erinomaisesti tulkitsema Sean Parker. Tämä "nuori nero" järkytti luomallaan vertausverkkopalvelu Napsterilla taannoin konseravtiivista musiikkiteollisuutta.
Ajankohtainen kommentti
Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlat eivät ole huuhtoutuneet mielestäni. Täytyy jälleen todeta, että jossakin Suomessa tehdään vielä ansiokasta elokuvakultuurityötä. Valtakunnallisesti tärkeän, maamme vanhimman toimivan elokuvakerhon juhlasta ja toiminnasta olisi voitu aivan hyvin tehdä juttu Helsingin Sanomiin, mutta lehden kulttuurisivuilla elokuva ei enää kukoista.
En tiedä tarkkaan, toimiiko Suomessa kymmenen vai viisikymmentä elokuvakerhoa, mutta lukumäärä supistui 1980-luvun aikana. VHS ja myöhemmin DVD siirsivät katselua yhä enemmän kotiin, ja elokuvakerhoissa saavutettava hyvän elokuvan kollektiivinen katsomiskokemus väheni. Se on valitettavaa, sillä elokuvakerho on aina ollut myös sosiaalinen tapahtuma.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen tekee loistavaa työtä kaupungissa. Kerho onkin innokkaan aktiivin sydämen asia, mutta Kajaanissa myös kerhon hallitus on vahvasti mukana suunnittelemassa toimintaa ja ohjelmistoja. Kajaanin juhlien aikana nousi esille ikuisuuskysymys: Miksi Kava (ent. elokuva-arkisto) ei saa hankittua kopioita ja oikeuksia merkittäville klassikkofilmeille, joita kerhot voisivat esittää sarjoissaan?
Kajaanin juhlien aikana luettiin postuumina aikaisemman puheenjohtajan, teologin ja filosofin, lehtori Hannu Kallion puhe. Hän oli pitänyt sen 1996 elokuvakerhon toimintaa esittelevän näyttelyn avajaisissa Kajaanin pääkirjastolla. En malta olla lainaamatta puhetta, sillä siihen kiteytyivät kaikki se ajatusmaailma, ne tavoitteet ja pyrkimykset, jotka olen tuntenut oikeiksi vuosikymmenien elokuvan harrastukseni ja työni aikana.
Näin Kallio muun muassa: "Eksymättä mihinkään esteettis-filosofisiin teoretisointeihin totean lyhyesti, että elokuva parhaimmillaan muun laatutaiteen tavoin, auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään elämäämme. Platonilaisittain voisi ehkä ajatella, että se auttaa meitä partisipoitumaan, olemaan osallisia esim. kauneuden maailmassa, ja kaiken taustana tai pohjalla olevista elämän ideaalisista perusmerkityksistä, jos tuollaisia merkityksiä yleensä on. Se saattaa aikaansaada myös jonkinlaisen katharsis-kokemuksen, sisäisen puhdistumiselämyksen, joka vaikutus jo Aristoteleen mukaan erityisesti tragedialla on."
Kajaanin elokuvakerhon ohjelmistoon aina yhtä Bergmania vaatinut Kallio puhui elokuvataiteesta, joka viittaa ikään kuin ulkopuolellemme, yleiseen yksityisessä ja väläyttelee asioiden mahdollisia merkityksiä. Kallion mukaan ”elämän kokoisena” se ikään kuin suoraan kolahtaa eksistenssiimme, sanoo tärkeää tässä ja nyt.
Kallio jatkaa osuvasti: "Vaikka elokuvassa alan harrastajaa voi usein formalistisesti viehättää jo sen esteettinen muoto, viime kädessä se, niin kuin kaikki korkeatasoinen taide, kokonais-sisällöllisesti koskettaa inhimillisen olemassaolomme perustuksia. Se räjähtävä riemullisuus ja anarkismi, joka on nähtävissä vaikkapa Billy Wilderin komedioissa, se huikaiseva kauneus, syvä traagisuus ja historian tunto, jota ilmentävät esim. Luchino Viscontin teokset ”Senso”, ”Tiikerikissa” ja ”Kuolema Venetsiassa” tai se suorastaan piinallinen sielunelämän syväporaus, jota koetaan Ingmar Bergmanin elokuvissa, on kaikki sekä ”elämää suurempaa” että ”elämän kokoista”.
Niin, edesmennyt Hannu Kallio tiivistää vielä: Se on jotakin luovuttamattoman tärkeää, aidosti ja syvältä inhimillistä olemassa oloamme koskettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti