Lastentarhanopettajan pitkä piina * * * *

Atlantic Film

Mads Mikkelsen (1965) on upea tanskalainen näyttelijä, joka löi itsensä läpi 2000-luvulla hienossa tv-rikossarjassa Murharyhmä. Nykyisin Mikkelsen näyttelee tanskalaisten huippuohjaajien elokuvissa. Muuan heistä on Thomas Vinterberg, jonka uutuuselokuvassa Jahti Mikkelsen on hiljainen lastentarhanopettaja. Viime aikoina Mikkelsen on näyttellyt ahkerasti kansainvälisissä tuotannoissa. Niistä ehkä kuuluisin on roiston rooli Bond-elokuvassa Casino Royale. Mikkelsen ei siis karta kaupallisia elokuvatuotantoja.
Vuonna 2009 Mikkelsen näytteli romanttisessa elämäkertaelokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky. Mutta aina kun Thomas Vinterbergiltä tulee kutsu, Mikkelsen on valmis. Kuuluisin lienee 1998 valmistunut Kutsut, jossa revitään perhejuhlat rikki. Mikkelsen loisti myös Jacobina tanskalaisen Susanne Bierin elokuvassa Häiden jälkeen.
================================================================================================
Thomas Vinterberg on vienyt Jahdin pieneen, suljettuun tanskalaiseen kylään, jossa vallitsevat ennakkoluuloiset arvot. Winterberg näyttää kylmän viiltävästi, miten pienen tytön kertomus johtaa kylässä lumiaaltoilmiöön. Kaikki kylässä alkavat uskoa, että yksin asuva lastentarhanopettaja on syyllistynyt pedofiliaan.
Jahti pureutuu hankalaan kysymykseen: uskommeko enemmän aikuisen vai lapsen sanaa. Elokuvan Katarina on mielikuvitusrikas tyttö, joka on saattanut keksiä omassa päässään syytöksen, joka tuhoaa lastentarhanopettajan elämän. Voi tietenkin myös olla totta, että jossakin leikin tilanteessa opettaja on näyttänyt pippelinsä tytölle. Yhteisö alkaa uskoa faktana tytön kertomukseen. Mitään kovin vedenpitävää todistusta ei löydy, ei sitten millään.
Jahti nähdään niin kyläläisten kuin lastentarhanopettajan ja tytön näkökulmasta. Thomas Vinterberg näyttää rajuissa, jopa väkivaltaisissa kohtauksissa, miten opettajaa ei enää hyväksytä ostoksille kylän kauppaan tai miten suuttuneessa kyläläisessä herää lynkkausmentaliteetti. Paraskin ystävä rikkoo välinsä opettajaan.
================================================================================================
Jahdin maisema- ja kyläotokset ovat tarkkaa realismia. Mads Mikkelsen on täydellisesti mukana roolissaan. Jälleen huomaamme, miten hyvin tavalliselta näyttävä filminäyttelijä kuin varkain tekee lastentarhanopettajan kärsimyksestä piinaavien kokemusten kavalkadin. Kasvojen jokin pieni yksityiskohta kertoo enemmän kuin turha repliikki. Kannattaa myös muistaa tanskalaisten hyvät käsikirjoitukset, niin elokuvissa kuin tv-sarjoissa. Jahdin toinen käsikirjoittaja on Tobias Lindholm, jonka panos elokuvan onnistumiseen on ollut kattava. Viime vuosina myös suomalaisessa elokuvassa on ryhdytty antamaan lisää tilaa käsikirjoittajille.
Loppupuolella Vinterberg ja Lindholm viittaavat Michael Ciminon 1970-luvun lopun Kauriinmetsästäjään, jonka jahtikohtaukset todistivat samalla tavalla miehisen ystävyyden uhon. Toki pitää muistaa, että Ciminon ystävykset olivat tehdasduunareita, jotka olivat lähdössä sotimaan Vietnamiin.
Jahdin mukaan metsästyskiväärin käyttölupa on kahdeksantoistavuotta täyttäneen pojan miehuuden mitta. On hyvä, että Vinterberg ja Lindholm ovat jättäneet elokuvan lopun kutkuttavasti auki.

Ajankohtainen kommentti

Jokeri-pomo ja liikemies, niin iltapäivälehtien lemmikki Hjallis Harkimo on pantu paljon vartijaksi. MTV3 luottaa hänen omaan talk show´hun ja liikemiesohjelma Diili pyörii samalla kanavalla. Talk show-ohjelmat ovat yleistyneet kanavalla kuin kanavalla. MTV3:lla vietetään naisten vetämää ohjelmaa Korkojen kera, jossa julkkikset käyvät pyörähtämässä. FST on aloittanut Bettinan hyvän talk show´n ja MTV3 on luottanut energisiin Tuomas Enbuskeen ja Aki Linnanahteeseen. Nelonen ei taida luottaa enää Talks show-formaattiin, Maria on poistunut kanavalta. Nelonen yrittää erottua erilaisilla ruokaohjelmilla ja kilpailuilla.
================================================================================================
Katsooko kukaan talk show -ohjelmia?
Finnpanelin mittaritulosten mukaan Enbuske & Linnanahde Crew sai keskimäärin 468 000 katsjojaa, Korkojen kera jopa 859 000 ja liikemieskilpailu Diili keräsi 876 000 silmäparia ruudun ääreen. Oletteko muuten huomanneet, että T. Enbuske tulee koteihin nykyisin kanavalla kuin kanavalla, lehdissä ja vielä twitterissä.
Urheilu ja etenkin talviurheilu on Suomen kansan sydämenasia, vaikka Valde de Fiemmen MM-hiihdot menivät suomalaisilta penkin alle. Vähän alle miljoona katsojaa kerääntyi jännittämään eri laleja. Taas television parhaista sarjoista Yle Fem -kanavan Vallan linnake kiinnostaa vain 80 000 katsojaa ja Francon aikaan - Alcanataran perhe Yle Taamalla ei juuri ketään. Onneksi hieno Donna Leon saa houkuteltua Yle Teemalla viikottain keskimäärin 150 000 katsojaa ja tavanomaisista sarjoista poikkeava House yltää MTV3:lla jopa puolen miljoonan kiinnostukseen. Putouksen 2 miljoonan katsojapeittoa MTV3-kanavalla ei taas voi ymmärtää millään järkisyyllä.
P.S. Seuraava Kino ja TV ilmestyy pääsiäisen jälkeen.

Rankka elokuva särkyneestä lapsuudesta * * * *

Atlantic Film

Brittiohjaaja Philip Ridleyn teki vuonna 1990 Yhdysvaltojen keskilänteen sijoittuvan hienon elokuvan Reflectin Skin -lapsuuden loppu, jossa varttumisen sykähdyttävä tarina eli ja hengitti kuulaan maiseman keskellä. Toinen brittiohjaaja Rufus Norris on toteuttannut hieman samanlaisen lapsuusdraaman Särkynyt, joka sijoittuu englantilaiseen lähiöön, itse asiassa kortteliin, jossa asuu väkivaltaisia ja hermonsa menettäneitä ihmisiä. Teatterin lavalla harjaantunut Norris on ohjannut niin vavahduttavan esikoiselokuvan, että sitä katsoessa haukkoo henkeään. Tällaistakö on arkielämä suljetussa brittiläisessä lähiössä?  
Särkyneen päähenkilö on 11-vuotias Skunk (Eloise Laurence), joka yrittää selviytyä painostavasta arjesta omalaatuisessa huushollisssa. Siihen kuuluvat lakimies-isä (Tim Roth), veli ja omituinen Kasia. Äiti on lähtenyt lipettiin aikoja sitten. Naapurissa asuu väkivaltaan altistuva Oswald, joka on yksinhuoltaja. Hän kiusaa Rickiä, joka on vammautunut poika. Skunk ei voi ymmärtää tätä.
Daniel Clayn O´Rowen selvästi omakohtaiseen romaaniin perustuva elokuva on todella nimensä mukainen. Optimistista loppukohtausta lukuun ottamatta Särkynyt ajelehtii hetkestä toiseen naapuriston ahdistavan piinan katveessa. En muista nähneeni pitkään aikaan brittielokuvaa, jossa perheiden hirvittävä arki paljastettaisiin munaskuita myöten. Teatterista lähdettyämme mietimme, voiko tämä kaikki olla totta.
Eloise Laurence on upea, todella hengästyttävän hyvä pääosassa. Yhdysvalloista harharetkien jälkeen Britanniaan palannut Tim Roth näyttelee suurenmoisesti isää, joka miettii ja katsoo ennen kuin toimii. Rothin isä taitaa olla Rufus Norrisin elokuvan ainoa terve henkilö.



Ajankohtainen kommentti

Ylen tv-sarjoista pitkäkestoinen espanjalainen Alcantara - Francon jälkeen on ollut oma suosikkini. Jostain syystä se ei herätä laajempaa mielenkiintoa, sillä en ole kuullut kenenkään puhuvan siitä. Ehkä se hukkuu Yle-Teeman kanavalle. Madrdilaisperheen kokemukset Francon kuoleman jälkeen uuden demokraattisen Espanjan murrosvaiheissa vaikuttavat enemmän yleispitäviltä kuin pelkästään espanjalaisilta. Moni 1970-luvun lopun ilmiö ja tuttu kehityskulku on saanut sarjassa niin innostavan kehittelyn, että maanantai-iltaisin on ollut pakko katsoa jokainen jakso. Yli kahdessasadassa jaksossa mennään parhaillaan.
Eikä Alcantarassa hymistellä tai peitellä vaikeitakaan asioita ja ongelmia. Sarja tuo meilläkin oman lisänsä huumekeskusteluun ja näyttää Alcantaran perheen tyttären Ineksen kohdalla, miten huumeriippuvuudesta ei tahdo millään päästä irti.
Samasta asiasta puhuu toki kauhurealistisesti Aku Louhimiehen uutuuselokuva 8-pallo. Parhaillaan pyörivistä tv-sarjoista riippuvuutta kommentoidaan satuttavasti myös englantilaisessa Emmerdalessa, jota on esitetty vuosia arkisin klo 18.00 jälkeen MTV3-kanavalla.

Loistava gangsterielokuvapastissi * * * *

(c)2013. Warner Bros. Ent.

Lääkäri-isän tiukassa juutalaisperheessä kasvanut Ruben Fleischer (s. 1974) on ohjannut kevään yllättävimmän amerikkalaiselokuvan. Gangsterisota ajoittuu 1940-luvun lopun Los Angelesiin, jossa poliisipäällikkö (Nick Nolte) saa pormestarilta tehtävän siivota kaupunkiin rikosimperiumia luovan gangsterin Mickey Cohenin (Sean Penn). Cohen on pärjännyt aikaisemmin nyrkkeilijänä, mutta nyt hän hankkii asemaa ja valtaa huume- ja huorabisneksessä. Cohen on julma tappaja, joka ei säästele käyttää asetta.
Gangsterisota perustuu osittain todellisuuteen. Mickey Cohenin tarinaan liittyvät tietyt faktat, jotka pitävät paikkansa. Sitä en osaa sanoa, onko poliisipäällikön valitsema erikoisryhmä (Josh Brolin ja Ryan Grossling näkyviä, luonnekuvauksiltaan erilaisia hahmoja) toiminut todellisuudessa "enkelten kaupungissa." Mutta hyvää jälkeä se saa kyllä aikaan.
Ruben Fleisher on ohjannut elokuvan 30-luvun Warner Bros. -gangsterielokuvien hengessä. Warner oli Hollywoodin isoista studioista yhteiskunnallisesti suuntautunut. Kieltolaki ja nouseva rikollisuus synnyttivät gangsterielokuvan. Howard Hawksin Arpinaama oli vuonna 1932 lajin loistelias toteutuma: ohjaaja pyrki toteuksessa realistiseen ja uskottavuuteen.
Robert Warshaw totesi napakasti, että gangsterielokuva on tarina hankkeesta ja menestyksestä, joka päättyy äkilliseen tappioon. Tämä näkyi parhaiten James Gagneyn näyttelemissä gangsterifilmeissä. Gangsterisota kattaa alusta loppuun Robert Warshawin määritelmän. Ruben Fleischer on pyrkinyt kokonaisvaltaiseen studio-ohjaukseen. Kuvaus, lavastukset, musiikki, puvut ja koko elokuvan atmosfääri vakuuttavat.
Ruben Fleischerin pastissi viittaa niin Roman Polanskin 1970-luvun Chinatowniin kuin Brian de Palman 1980-luvun Lahjomattomiin. Jos Polanskin suurenmoinen elokuva on yksityisetsiväkuvaus ja Los Angeles- kirjaus ja Brian De Palman elokuva enemmän lahjomattomien FBI-aganttien rikas kudelma niin Ruben Fleischein Gangsterisota on selkeä poliisi -, laillisuus- ja laittomuus- tarina.
Sean Pennin gangsteripomo Mickey Cohenia piiskaa kate ja ahneus, mutta myös vainoharhainen halu tehdä Los Angelesista Al Caponen Chicagon kaltainen rikollisimperiumi. On Cohen ihmisenä julma ja paha.
=======================================================================================
Jotkut ovat arvostelleet Gangsterisodan välivaltaa ja luotihurjastelua. Katsotaanpa asiaa hiukan tarkemmin: joitakin välähdyksiä lukuun ottamatta Fleischer avaa ovelasti väkivallan ympyrät, mutta sulkee ne heti ikään kuin sumuverhon huomaan. Väkivallan kuvaus ei olekaan visuaalista, vaan auditiivista. Se on erinomainen oivallus ohjaajalta.
Lahjomattomissa on suurelle asemalle sijoitettu jakso, joka viittaa Sergei Eisensteinin mykkään neuvostoklassikkon Panssarilaiva Potemkiniin - siis sen porrasjaksoon. Gangsterisodan Ruben Fleischer on luonnut loppuun selvän kunnianosoituksen Eisensteinelle. Montaasi on palannut 2010-amerikkalaiseen studioelokuvaan.


Mies lainahöyhenissä * *

Future Film

Myyrmäen stadionilla nuorten jalkapallovalmentajana toimivan ja avioliitossaan kriisiin joutuneen Samin (Peter Franzén) suu saattaa loksahtaa auki, kun hän saa kuulla että viehättävä nelikymppinen Maarit (Leea Klemola) on pelannut 1990-luvulla futista pietarsaarelaisessa FC Jarossa. Etteivät olisi kohdannet samaan aikanaan vihreällä veralla. Maarit on elänyt murroksensa ja ollut sukupuolenvaihdosleikkauksessa. Nyt hän etsii mieskumppania. Olisiko Samista siihen.
Simo Halisen (Cyclomania) kirjoittama ja ohjaama Kerron sinulle kaiken herätti ennalta odotuksia. Olisiko se kevään paras kotimainen uutuuselokuva? Täytyy myöntää, että ei se ole. Halisen ohjaus on tasapaksua ja aika ulkokohtaista. Tarina kulkee samoja latuja kuin mikä tahansa kotimainen ihmissuhde- ja avioliittodraama. Katsoja ei saa mitään syvempää kosketusta toteutukseen. Elokuva ei herätä tunnekuohoja, ei innosta.
Totta on, että Kerron sinulle kaiken on avoin ja rehellinen kotimainen elokuva. Mutta se ei riitä, toteutukseen olisi pitänyt saada jotakin särmää ja luistoa, että kuvat olisivat alkaneet singahdella katsomoon. Kaikki jää etäiseksi. Ylikoulutetun mutta siivoojana työskentelevän Maaritin tarinassa olisi ollut aineksia jopa suurempaan elokuvaan. Niin hyvin Klemola yrittää auttaa ohjaajaa pääroolissa. Taas Peter Franzén ei saa millään otetta aviomies-Samiin, jolle mahdollinen rakastettu Maarit haluaa paljastaa syvimmät tunteensa. Ria Katajakin on ympäripyöreä Samin terapeutti-vaimona, joka näyttää miehelleen tietyssä vaiheessa kaapin paikan.
Ennakkohaastattelussa ohjaaja on luvannut keventää huumorilla kuvaamaansa draamaa rakkaudesta ja rohkeudesta. Huumori ei oiken syöksähdä kuvien pintaan.

Ajankohtainen kommentti

Yle Radio 1:n kulttuuriohjelmassa Kultakuumessa haastateltiin maanantaina pitkänlinjan yleisradiolaista ja elokuva-arkiston entistä, eläkkeellä olevaa toiminnanjohtajaa Kaarle Steweniä. Aihe koski sveitsiläisen Michael Haneken mestarillista elokuvaa Rakkautta, jossa ikääntyvä aviomies Gerald (Jean-Louis Trintignant) hoitaa kuolemansairasta vaimoaan (Emmanuelle Riva). Stewen on samalla tavalla hoitanut taannoin omaa vaimoaan. Stewen kertoi, miten kuultuaan Haneken elokuvasta, kun se esitettiin viime keväänä Cannesin filmijuhlilla, he päättivät mennä katsomaan sen välittömästi yhdessä, kun se tulee Helsinkiin. Näin ei ehtinyt käydä, mutta Stewen meni katsomaan elokuvan yksin Maximiin, samalle riville ja penkille, jossa he olivat aikaisemmin kokeneet yhdessä uusia arthouse-tyyppisiä elokuvia.
Elokuvan jälkeen Kaarle Stewen, 78, huomasi, että surutyö on tehty ja katse on suunnattava eteenpäin, omaan elämään. Tätä elokuvan Gerald ei tehnyt. Tuomas Karemon lähes puolen tunnin haastattelusta tuli heti Yle-radion klassikko. Viisaasti Stewen kevensi lopussa sykähdyttävän, kauniin haastattelun tunnelmaa lainaamalla Woody Allenia. "En pelkää kuolemaa, mutta en haluaisi olla paikalla." 

Ikääntymisen karhea tragiikka * * * * *

Tanskalaisen Lars von Trierin ohella tämän hetken kohutuin eurooppalainen ohjaaja Michael Haneke on Munchenissä 1942 syntynyt, identiteetiltään itävaltalainen ohjaaja. Von Trier saattaa olla käänöksissään mauton ja repiväkin, mutta Haneke on kultivoitu tyylin mestari. Haneke on vuosien mittaan puhutellut meitä lukuisilla hienoilla elokuvilla, joissa ihmisen elämä ja olemassaolo haasteet hajoteteen kirkkaankipeiksi kromosomeiksi.
Haneke ei päästä meitä helpolla: Hän kysyy jatkuvasti, mitä on ihmisyys, mitä on pahuus, mitä on synti, mitkä ovat ne yhteisöissämme vaikuttavat tabut ja salaisuudet, jotka on pakko paljastaa, jotta voisimme hengittää vapaammin. Haneken elokuvista Bennyn video (1992), Funny Games (1997), Pianonopettaja (2001), Suden aika (2003), Kätketty (2005), Valkoinen nauha (2009) ovat nyt saaneet seurakseen koskettavan Rakkauden, jossa näyttelevät ohjaajan vakiokasvo Isabelle Hubbert sekä Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant. He ovat ranskalaisia näyttelijöitä, joiden tilalle Haneke ei olisi voinut kuvitella itävaltalaisia kollegoita.
Viikonloppuna Oscarilla (paras ulkomainen elokuva) palkittu Rakkaus lähestyy hienovaraisin kuvakulmin ikääntymistä ja lopulta kuolemaa. Haneken elokuvassa ikääntyminen on käsinkosketeltavaa, ennen kaikkea ohjauksen intensiteetin ja näyttelijöiden Emmanuelle Rivan ja Jean-Louis Trintignantin ansiosta. Molemmat ovat suurin piirtein päähenkilöiden ikäisiä.
Näyttelijöiden kasvot, liikkeet, sanat ikään kuin huutavat meille armoa: anna vielä joku elinvuosi, muista että olin joskus Hiroshima, rakastettuni piinattu nuori kaunotar (Riva) tai ranskalaisen 1960-luvun uuden elokuvan hienostunut herrasmies Eric Rohmerin elokuvassa Yöni Maudin luona (Trintignant). Näin Rakkauden vanhukset ja näyttelijät aivan kuin sulautuvat toisiinsa. Puolalainen Krysztof Kieslowksi käytti Trintignantia 1990-luvun Väritrilogian päätösosassa Punaisessa ja taas Riva korvaa nyt Anouk Aimeén ja Annie Girardotin, joita Haneke ohjasi 2000-luvun Pianonopettajassa ja Kätketyssä.
=======================================================================================
Rakkaudessa Michael Haneke avaa näkökulman sivistysperheen avioliittoon, jossa aviomies Georges toimii voimansa menettäneen Annen (Riva) omaishoitajana. Eliniän ennuste on noussut koko ajan länsimaissa. Se on aiheuttanut lukuisia ongelmia: miten kauan jompikumpi puolisoista jaksaa hoitaa toista ja miten kauan kannattaa pitkittää elämää, koska mitään käännettä parempaan ei ole enää nähtävillä.
Haneke saattaa ola sitä mieltä, että jossain aivan pakottavassa vaiheessa tulee hetki, jolloin toinen aviopuolisoista katsoo, että ei ole enää mitään mieltä jatkaa toisen kärsimystä. Tuon hetken tullessa katsoja joutuu moraalisen tunnekuohun valtaan. Millekään tuomitsemiselle ei ole kuitenkaan aihetta.
Elokuva tapahtuu pääasiallisesti sisätiloissa. Jos on nähnyt ne toimet, joita toinen puolisoista, tuo vielä jollakin tavalla terve ja pystyssä pysyvä omaishoitaja joutuu aamusta iltaan, päivästä päivään tekemään kuihtuvan rakkaansa hyväksi, niin elokuva vaikuttaa hyvin realisistiselta, todenmakuiselta.
Aviomiehen tuskan ja kärsimättömyydenkin ymmärtää, koska sängystä alkaa kuulua yhä enemmän kivun ilmauksia, pelon huudahduksia. Kun ei voi oikein enää tehdä mitään. Siksi toivoo, että nuoretkin menisivät katsomaan Rakkautta, ei sen takia, että osaisivat varautua, vaan sen takia, alkaisivat ymmärtää ihmiselämään kuuluvaa vanhenemisen tragiikkaa.
Tätä ei ehkä aivan ymmärrä perheen tytär (Isabelle Hubert) , joka soittaa kamarimusiikkiyhtyeessä ja on tulossa Kuhmon festivaaleile. Ja tietenkin jossain vaiheessa hänkin alkaa viitata rahaan. Sillä sellaisia me ihmiset olemme. Ei sitä pidä mennä tuomitsemaan, vaikka katsoja toivookin nuorelta avarampaa, laaja-alaisempaa näkemystä.
Rakkaus on esteettisesti hallittu kamarielokuva, jossa kamera seisoo koko ajan paikallaan. Musiikkina kuullaan Schubertia ja muutamat leikkaukset 1800-luvun maalauksiin ikään kuin rauhoittavat tunnelmaa, vaikka tapahtumiin ei ole sisällytetty kovin dramaatttisia kohokohtia. Jännite kankaalta katsomoon on tiheä, sitä istuu penkissä hiljaa, kuin pyörittelisi kädessään näkymätöntä rukousnauhaa. Eikä Haneke tunteile, vaan näyttää muutamien viikkojen kuolinkamppailun, johin ei ole mitään lisättävää, josta ei ole ei mitään poisotettavaa.

  Väkivaltaa ja kuularuiskuja Floridassa * *


Scanbox Finland Oy

Tätä amerikklaista rikosdraamaa Parkeria olisimme tuskin menneet katsomaan, jos ohjaajaksi ei olisi paljastunut Taylor Hackford (s. 1945). Hän oli kiinnostava ohjaajatulokas 1980-luvun alkupuolella. Teinipopin syntyä kuvannut Idolmaker, lupasi paljon. Richard Gere -elokuva Upseeri ja herrasmies, filmnoirpastissi Against All Odds ja osittain Porissa kuvattu Valkoiset yöt eivät vakuuttaneet kokonaisuutena, mutta olihan niissä energiaa ja rytmiä. Sitten Taylor Hackford putosi ainakin minun käsityksen mukaan kuvasta.
Parker voisi olla kenen tahansa keskinkertaisen rikosdraaman tekijän ohjaama elokuva. Siinä ei ole mitään uutta, ei mitään särmää, mutta sitä enemmän väkivaltaa ja melskettä. Robert Duvallin ääntä matkima Jason Statman esittää kovan luokan kuumapäistä rikollista Parkeria, joka tekee jenginsä kanssa hurjan ryöstön. Se vaikuttaa kopiolta Michael Mannin mestarillisesta Heat - ajojahti - elokuvasta. Parker haluaisi jakaa saaliin jengin kesken, mutta muut jäsenet eivät suostu, vaan haluavat säilyttää rahat pesämunana uutta, "kaikkien aikojen" rahakeikkaa varten. Parkerista tulee yksinäinen susi, joka matkustaa Floridaan etsimään omaa osuuttaan.
Englannissa tuotettu, mutta paikan päällä Flordiassa kuvattu Parker on saanut sytykkeensä Ray Starkin kioskiromaanista. Taylor Hackford on omistanut Parkerin Donald E. Westlakelle,(1922-2008), jonka salanimellä Ray Stark kirjoitettuun rikosjännäriin elokuva perustuu. Satoja kirjoja väsännyt Westlake oli muuten ehdolla käsikirjoittaja-Osacarin voittajaksi 1990 englantilaisen Stephen Frearsin tiiviistä filmnoir-pastista Huijarit, jossa näytteli Anne Bening.
Parker on täynnä klaffivirheitä: áina sähäkkä, ikääntynyt Nick Nolte näyttelee alussa Parkerin ystävää joka unohdetaan kokonaan elokuvan keskivaiheella. Eikä liene uskottavaa, että Nolten suloinen nuori tytär jaksaa pysyä Parkerin rakastettuna, vaikka mies sählää loputtomiin. Parkerin selviytyminen kaikenlaisista kolhuista ja haavoista on epäsukottavaa.
Jennifer Lopez on muuten saanut jälleen roolin - hän on Parkeria auttava kiinteistövälittäjä.

Ajankohtainen kommentti

Elokuvaohjaajien liiton puheenjohtaja Aku Louhimies totesi taannoin TV1:n Nyybergissä, että uusia kotimaisia elokuvia julkaistaan vuosittain kolmisenkymmentä. Lukumäärä vaikuttaa suurelta. Epäilinkin kerran, että jokin kotimainen elokuva syö elintilaa toiselta. Näin ei ole varsinaisesti tapahtunut, ja kun ensi viikolla ensi-iltansa saa Simo Halisen sukupuolivaihdoselokuva Kaiken sinulle kerron teattereihin on ilmestynyt tänä vuonna jo kaikkiaan 6 uutta kotimaista elokuvaa.
Kevään 2012 kotimaiset ovat menestyneet jopa yllättävän hyvin teattereissa, niin hyvin, että vastaavaa en ole kokenut pitkän kriitikon uran aikana. Kärjistäen voi sanoa, että suomalainen elokuva oli ainakin nuoren yleisön keskuudessa ennen vitsi, mutta ei ole enää. Ehkä nyt kohderyhmäajattelu on iskostunut myös suomalaisiin elokuvatuotantoihin.
Niin vain on, että vuoden 2013 ensimmäisten kuukausien aikana teattereihin on tunkenut katsomaan kotimaisia uutuuksia 700 000 katsojaa. Esimerkiksi Johanna Vuoksenmaan vitsikäs komedia 21 tapaa pilata avioliitto pursusi iltapäivänäytännössä nuoria aikuisia. Kohderyhmä saavutettiin, sillä katsojamäärä on kohonnut yli 100 000.
=======================================================================================
Vuonna 2012 uusia kotimaisia kävi katsomassa kaikkiaan 2,4 miljoonaa ihmistä. Kauas menneisyydessä ovat ne 1970-luvun vuodet, jolloin Uuno Turhapuro -komediat lähes yksin pitivät kotimaista elokuvaa hengissä. Uunot vetivät vuodesta toiseen 500 000- 700 000 suomalaista pääkaupunginseudun ja etenkin maaseudun teattereihin.
Nyt voi sanoa, että uusi nuori elokuvasukupolvi on ottanut vallan suomalaisessa elokuvatuotannossa. Kaikilla elokuvan tekemisen portailla paistaa ammattitaito. Tekninen kehitys on valtavaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että "vanhankin liiton "ohjaajilla olisi vielä sananvaltaa. Matti Ijäsen mestarillinen Kaikella rakkaudella on tästä oivallinen esimerkki. Toivottavasti muitakin kokeneita, ja taiteelliseen lopputuokseen pyrkiviä ohjaajia vielä ilmestyy.

P.S. Viikonloppuna jaetuista Oscareista ei kannata pitää liikkaa meteliä. Ne ovat Yhdysvaltojen monituhatpäisen, alalla työskentelevän konservatiivisen jäsenen kannanotto. Kaksi asiaa erottuu: Steven Spielbergin ennalta suurvoittajaksi ennakoitu historiallinen Lincoln floppasi, mutta Jennfifer Lawrencen nuorekas, rento, trimmi ja valoisa suoritus Unelmien pelikentässä ansaitsi näyttelijä-Oscarin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä * * *

Nordisk Film. Kuvassa: Jessica Grabowsky

Olen pohtinut kaksi viikkoa Aku Louhimiehen uuden elokuvan 8-palloa mottoa "koskaan ei ole liian myöhäistä". Sen lausuu vanhempi rikostutkija Elias Kaski (Pirkka-Pekka Petelius) muutaman kerran vankilasta pienen tyttärensä kanssa vapautuvalle narkkariäidille Pikelle (Jessica Grabowsky). Pike saa sosiaalihuollosta uuden kämpän, mutta hän ei pääse millään eroon alistajastaan ja "rakastetustaan" Lallista (Eero Aho). Lalli on narkkari ja rikollinen, jonka väkivaltaiset teot estävät Piken löytämästä uutta polkua.
Elias Kasken tytötoveri on nuori konstaapeli Olli Repo (Mikko Leppilampi), joka kohtaa työssään kaiken mahdollisen pahuuden. Hän on vasta eronnut vaimostaan. Näyttäisi kuin Olli haluaisi palata vanhaan, mutta menneisyyden virheistä ei pääse hevillä irti. Olli on poliisina kyyninen ja väkivaltaan taipuva, ja synkeän ja hirvittävän elokuvan pelastus on rauhallinen etsivä Elias, joka on oppinut vuosien mittaan työssään, missä hyvän ja pahan rajat leikkaavat.
8-palloa voi kuvata Aku Louhimiehen suomalaisen trilogian kolmanneksi osaksi. Se alkoi 2005 Pahassa maassa ja jatkui 2011 Vuosaaressa. Nyt valkokankaalle on puristettu sellainen rikoksen ja väkivallan alakuvasto, josta ei liene enää tietä eteenpäin. Johonkin muuhun ohjaajan täytyy edetä, ja nopeasti, sillä tätä paskan kuorimista tuskin voi enää jatkaa.
=======================================================================================
8-palloa voi ajatella myös terapiaelokuvana, joka saattaa auttaa huumehelvettiin pudonneita nuoria. Sen voi myös nähdä varoitushuutona: Älkää ihmeessä sulkeko silmiänne suomalaisen todellisuuden pelottavimmilta tapahtumakuvioilta, vaikka kuinka tekisi mieli. Elokuvaa haluaakin suositella poliitikoille ja päättäjille, joilla ei näytä olevan hyvää arvosanaa kaikesta suomalaisen todellisuuden sykleistä. Silmät ja aivot näyttävät supistuvan loputtomien kokousten ja muistioiden pakkovaltaan.
8-palloa on todistusvoimainen ja hyvin aito elokuvallinen esitys hätkähdyttävistä asioista, joiden taustalta löytyy kuopiolaisen poliisin ja kirjailijan Marko Kilven romaani "Elävien kirjoihin". Kysymys on tietenkin pienestä siivusta, mutta sillä ei tässä tapauksessa ole kovin suurta merkitystä. Kilpi tuntee kuvaamansa maaston.
Marko Kilven romaanin nimi viittaa muutokseen ja toivoon, jota vanha poliisi Elias Kaski pitää yllä. Louhimiehen elokuvassa toivo on kierretty monimerkitykselliseen loppukohtaukseen ulkomaisella merenrannalla. Onko se ironiaa vai unelmaa - vaikea sanoa.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n sivukanava Avaa (numero 13 kaukosäätimessä) täytyy onnitella poikkeavista elokuvavalinnoista. Edemenneen puolalaisen Krzystztof Kieslowskin (1941-1996) elokuvia on esitetty kiitettävästi - Veronikan kaksoiselämän jälkeen nähtiin Väritrilogian elokuvat Sininen, Valkoinen ja Punainen. Nyt myös Dekalogin eli Kymmenen käskyä -sarjan elokuvia on tuotu ruutuun. Eivätkä esitysajat ole olleet liian myöhään, vaan alkaen klo 21.00.
Minä tarrasin sattumalta Kieslowskiin, sillä MTV3 ei näytä mainostavan ennalta juurikaan muiden kanaviensa ohjelmia, ei niin kuin YLE, joka esittää suunnattomalla volyymilla ennakkomainoksia tulevista ohjelmista. Eikö niitä muuten ala tulla jo liikaa ohjelmien välissä.
Katsoiko kukaan Ava-kanavan Kieslowskeja? Tarkistan Finnpanelin viikkomittaritilastosta: Avan viikkotavoittavuus on 173 900 katsojaa - keskimäärin 37 %. Veronikan kaksoiselämän näki tammikuussa 1 % kohderyhmästä (kaikki 10 vuotta täyttäneet) - eli 56 000 katsojaa . Ei siis aivan huono tulos.