skip to main |
skip to sidebar
Agonia - kuolinkamppailu (Agonia, NL 1981), ohjaus: Elem Klimov, käsikirjoitus: Sergei Lungin ja Ija Nuskinov, kuvaus: Leonide Kalasnikov, pääosissa: Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alissa Freindlich, tuotanto: Mosfilm.
Moskova heinäkuun 16.päivä 1987.
Tapaan uuden neuvostoelokuvan mestareihin kuuluvan Elem Klimovin, jolta olemme nähneet Suomessa Valentin Rasputinin romaaniin perustuvan fantastisen Jäähyväiset Matjoralle (1982). Olemme katsoneet täydessä Rossija-hotellin elokuvateatterissa (jos en väärin muista, sinne mahtui yli 2000 katsojaa) Klimovin uuden elokuvan Agonian - kuolinkappailun, josta on tulossa Gorbatshovin perestroikan airut.
Se siitä, mutta Elem Klimov on onnellinen, sillä sali oli täynnä ja sensuurimiehet loistivat poissaolollaan. "Niin raskaasti olemme saanet kokea neuvostosensuurin paineet viime vuosina, minä en ole aina jaksanut, mutta kollegani Nikita Mihalkov on pärjännyt paremmin."
Heinäkuussa 1987 Moskovassa mietti, miten on mahdollista, että Neuvostoliitossa voidaan tehdä elokuva uskonnollisesta henkilöstä ja tsaarin perheestä. Elokuvahan valmistui jo kuusi vuotta aikaisemmin, mutta ei päässyt levikkiin. Elem Klimov piti ohjaajan mahdollisuuksia arpapelinä, mutta jälleen hän viittasi presidentti Gorbatshoviin, joka tulee muuttamaan täysin neuvostojärjestelmän. Niin uskoimme silloin Moskovassa, jossa oli uskomaton helle ja filmijuhlien toisella viikolla perjoskat pantiin kinni, koska Moskovan alueen johtaja oli kavaltanut rahat. Meille suomalaisille tuli vakava paikka: Mistä olutta jonoon. Onneksi Rossija-hotellin ihana tarjolijatyttö rupesi rahtaamaan meille tsekkiläistä olutta.
=====================================================================================================
Agonia - kuolinkamppailu kertoo uskon miehestä Rasputinista, joka ilmestyi erään kerran Siperian kylmyydestä Pietariin. Hän pääsi vaikuttamaan tsaarin hoviin, koska siellä uskottiin, että Rasputin on pyhimys, joka poistaa sairauden. Toiset olivat sitä mieltä, että Rasputin on irstailija ja peto, joka häpäisee Venäjän tsaarin hovin.
Oli miten oli, mutta Elem Klimov näyttää elokuvassaan Rasputin kaikki puolet. On kohtauksia, joissa Rasputin siunaa, on kohtauksia, joissa Rasputin heittäytyy seksuaalisen nautinnon synkimpiin leikkeihin. On kohtauksia, joissa tsaari Nikolai II:n puoliso Alexandra hellii "Jumalalle suosiollista" miestä, antaa taikauskon vallassa Rasputinin tulla niin lähelle itseään, että kaikki häpeämätön alkoi olla mahdollista. Itse asiassa Rasputinin valta hovissa perustui siihen, että hän pystyi lääkitsemään perintöruhtainas Aleksein verenvuotokohtausia.
Agonia - kuolinkappailu on valtavalla kuvallisella voimalla toteutettu elokuva Venäjän tsaarinvallan viimeiseistä päivistä. Elem Klimov sekoittaa fiktiota ja domumenttia ainutlaatuisen herkällä tavalla. Klimov on saanut hankittua elokuvaansa varten sellaista aineistoa, jota ei aikaisemmin ei ole ollut saatavilla. Siksi hänen elokvansa on sekä historioitsijan merkkiteos, mutta myös elokuvaohjaajan luovan mielen pulssista syntynyt taideteos, jossa yksilön ja kansan, tsaarin ja Venäjän viimeiset kouristuksen vuodet rinnastetaan Rasputinin vuoden 1916 kuolinkamppailuun, joka tapahtuu pitkässä jakosssa Nevan lumisilla rannoilla.
=====================================================================================================
Vuonna 1987 Moskova edusti jotakin uutta. Gorbatshovin perestroika ja glasnost näkyi jo joka puolella, mutta kaikki ei ollut vielä muuttunut. Edelleenkin kauppojen edessä nyhjöttivät jonottavat kansalaiset, edelleenkin ravintolasta poistettiin festivaaliväki heti, kun Kremlin politbyron eliitti oli tulossa juhlimaan. Mutta Rossijan festivaalipalatsin kerroksissa velloi ilo ja vapaus - Klimovin Agonian esityksen jälkeen virolaiset festivaaliedustajat tulivat kertomaan, miten Ylen ja Mainos-Television lähetykset ovat suoneet heille illuusion vapaudesta ja tilaisuuden nähdä hienoja ulkomaalaisia elokuvia. Me vastasimme kyynisesti: "Siis kapitalistisesta."
Agonia - kuolinkamppailu on siinä mielessä merkittävä elokuva, että se taustaa meille ne tapahtumat, jotka opimme jo nuorena nähtyämme Sergei Eisensteinin Lokakuun. Klimovin elokuvassa tulevan vallankumouksen tapahtumat ovat aistittavissa, elokuvaan liittyy hieno kohtaus, jossa tsaari Nikolai II (1868-1918) seuraa duuman poliittista keskustelua omasta aitiostaan - raottamalla hetken ajan verhoa. Nikolai II oli kuulemma heikko tsaari, mutta hänen puolisonsa oli vahva joka suhteessa. Klimovin elokuvassa Alexandrian ja Rasputin suhde on kuvattu intiimisti, mutta tietyllä pieteetillä. Liittyikö siihen seksuaalisuutta - sen Klimov jättää auki.
Mutta Agoniassa on kuuluisa pitkä jakso, jota voisi kuvata seksuaalisen hurmion ylityslauluksi. Rasputin ottaa vastaan "potilaita", joiden ainoa tarkoitus taitaakin olla "ihmeiden tekijän" seksuaalisen kosketuksen saaminen. Elem Klimov rakentaa tuosta jaksosta eräänlaisen Sodoman ja Gomorran parabelin, jota katsoessa elokuva saavuttaa inhorealistiset mittasuhteet. Aivan hurjaa kuvaa Klimov vyöryttää eteemme.
Tuskin monesti neuvostoelokuvassa on nähty vastaavaa näyttelijätyötä, jonka Aleksei Petrenko tekee Rasputinina. Petrenko on koko elokuvan kiintopiste, hän on kokija ja näkijä, jonka liikkeiden, toimien ja ajatusten mukana katsoja kokee lähes helvetillisen elokuvanautinnon. Monesti sanottiin myöhemin, että Petrenko luo Rasputinin hahmoon viekkaat silmät ja saatanallisen aistillisuuden. Se huomattiin Rossija-teatterin täydessä katsomossa kesällä 1987, kun elokuvan loputtua hyppäsimme seisomaan ja taputimme minuutteja Elem Klimoville, joka nousi pystyyn aitiossa ja saattoi tuntea voittaneensa vihdoinkin jotakin, jonka stalinistinen hallinto oli häneltä aikaisemmin evännyt.
=====================================================================================================
 |
| Elem Klimov |
Agonia - kuolinkamppailu tuli sitten syksyllä Kosmos-Filmin mahantuomana ensi-iltaan Presidentti-teatteriin. Olin tykittänyt ison jutun Helsingin Sanomiin kesällä Moskovasta, joten kaikki kriitikot tiesivät, mitä odotettavissa tulee olemaan. Kriitikkoesityksen jälkeen arvostamani kollegat Lumirae&Lindqvist pyörittivät päitään, ja myöhemmin heidän asteikollaan Klimovin elokuva sai vain kaksi tähteä. Tämä on jäänyt muistiini, mutta myöhemmin elokuvasta kirjoitettiin todella myönteisiäkin arviointeja. Jyväskyläläinen Jarmo Valkola totesi: "Klimovin käyttämä montaasitekniikka on ilmeisen komposioitua, dialektiseen suhteeseen kuvan ja materiaalin välillä pyrkivää. Agonia ei jää pelkäksi historiallisten näkökulmien faktaesittelyksi, vaan ponnistautuu kohti tietyn aikakauden synteettisempää hahmotusta, myyttien olevaisuuden näkökulmaa, jonka kaiken keskipisteenä Rasputinin paikoin yli-inhimillisiä piirteitä saava hahmo valtoimeen riehuu." (Elokuvat kertoivat 1, 1984).
Elem Klimov ohjasi vuonna 1984 maanisen sotafilmin Tule ja katso, jossa Neuvostoliiton isänmaaliselta sodalta riisutaan kaikki ihanteellisuus. Työtään ohjaajana Klimov ei pystynyt enää 1990-luvulla neuvostojärjestelmän kaaduttua jatkamaan. Ei muuten moni, moni muukaan entinen hieno neuvosto-ohjaaja. Elemin kuolinviesti 26.10. 2003 hätkähdytti. Ilmeisen erakoitunut Klimov oli täyttänyt 70-vuotta. Hän kertoi minulle silloin kerran Moskovassa, että tarvitsemme vapautta taiteessa ja mielipiteissä, mutta vain sosialismi turvaa taiteilijoiden täyden liikkumis- ja työvapauden.
Näinhän ei useinkaan käynyt, ei Elem Klimovin eikä sen suuren venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin kohdalla, mutta Mosfilm ja Lenfilm sekä eri osavaltioiden studiot takasivat aikanaan lukuisille neuvosto-ohjaajille vakituista työtä. Tuotettujen elokuvienkin määrä oli iso. Nyt on toisin. Tai - emmehän me enää tiedä juuri mitään venäläisestä elokuvasta.
Antonio Banderas on palannut kotiin. Hän esittää loistokkaasti kirurgi Robert Legardia, joka on rakentanut kartanoonsa leikkaussalin ja laboratorion. Robert on huippukirurgi, joka etsii keinoa korjata palovammoista kärsivien potilaiden ihon. Se ei jää tähän, vaan Robert siirtyy vähitellen moraalin ylpuolelle: Hän muuttaa moottoripyöräpoika Vicenten (Jan Cornet) ihon ja sukupuolen. Se on kostotoimi, jonka kirurgi suorittaa uskoessaan Vicenten raiskanneen hänen tyttärensä Norman (Bianca Suárez) .
Iho jossa elän on parasta Pedro Almodovaria (s. 1949) sitten upean Puhu hänelle -elokuvan, joka valmistui vuonna 2002. Tuossa ehkäpä Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvan (1988) ja Intohimojen labyrintin (1982) ohella Almodovarin pääteoksessa oltiin tekemisissä lääketieteen kanssa. Mieshoitaja huolehtii parantolassa päivästä toiseen kauniista naisesta, lahjakkaasta tanssijasta, joka on vaipunut koomaan. Elokuva oli Almodovarin kunnianosoitus ihmisen auttamishalulle ja rakkauden syvälle tunnekokemukselle.
Iho jossa elän on toista maata. Pedro Almodovar kehittää kirurgistaan eräänlaisen Frankensteinin modernin inkarnaation, moraalittoman ja julman miehen, joka synnnyttää leikkaussalissaan itselleen morsianta. Frankenstein-vertaus voi olla oikeutettukin, mutta Almodovar ei tyydy helppoihin päätelmiin, vaan hän syventää hetkittäin kauhufilmin väristyksiä saavan elokuvansa teeman yleismaailmalliseksi. Almodovar näyttää pala palalta kehittyvän, yllätyksellisen ja rankan tarinan kautta mitä tapahtuu, kun lääkäri ryhtyy muuntelemaan ja korjailemaan luonnon luomaa. Elokuva varoittaa myös koston mielettömyydestä ja oman käden oikeuden vaaroista.
Pedro Almodovarin elokuvassa on myös toinen iljettävä mieshahmo, Robertin väkivaltainen veli Zega (Roberto Alamo), joka lähes tunkeutuu eräänä päivänä kirurgin taloon. Hän saapuu tiikerin asussa, koska on karnevaalien aika, mutta muutenkin hänen täytyy peittää identiteettinsä. Zega on pahantekijä, jota etsitään. Robertin talossa hän toteuttaa eläimellisiä vaistojaan, nai heti kaikkea, mikä liikkuu. Zegan tullessa talossa on Vicentestä Veraksi muuttunut "vanki" (Elena Anaya) ja Robertin vanha palvelijatar (Marisa Parades), joka luottaa täysin isäntäänsä.
==========================================================================================
El Grecon (1541-1614) lukuisista maaluksista tunnetussa Toledossa, Keski-Espanjassa, toteutetttu Iho jossa elän on ohjaukseltaan, kuvaukseltaan ja näyttelijätyöltään hyvää Almodovaria. Espanjalaisohjaaja on luonut julmuuden pelilleen hienon visuaalisen ilmiasun, jossa korostuvat interiöörien loppuun saakka mietityt tila- ja esinemaailmat sekä värien ja vaatetuksen ainutlaatuinen hehku. Vaikuttaa kuin Pedro Almodovar olisi halunnut tehdä elokuvan, jossa ei olle mitään halpaa tai keinotekoista. Thierry Jonquetin romaanitausta "Tarantula" on ollut tiettävästi vain lähtökohta ja inspiraation lähde. Eikä Almodovarin luomusta kannata verrata mihinkään mahdollisiin aikaisempiin elokuviin, sillä Almodovar ohjaa täysin omillaan.
Elokuvassa käytetään aseita. Loppupuolella Iho jossa elän saa rikosfilmin melodramaattisia ominaispiirteitä. Joku voi pitää tätä tyylirikkona, mutta eivätkö ratkaisukohtaukset ole kaiken aikaisemmin nähdyn itsestään selvä johtopäätös ja yhteenveto. Pedro Almodovar sulauttaa sicifin, kauhun ja melodraaman kokonaisuuteen niin, että tyylilajeja ei edes huomaa ihmetellessään ja kauhistuessaankin hetkittäin kiehtovaa ja hetkittäin vastenmielistäkin elokuvallista orkesterointia.
Ajankohtainen kommentti
Suomen elokuvasäätiö on jakanut jälleen tuotantotukea kotimaiselle elokuvalle. Elokuvateattereiden kankaalla nähdään usein mainospala, jossa kotimaisen elokuvan tuen ilmoitetaan olevan kokonaan Veikkauksen tuottoa. Tällä kertaa elokuvasäätiö osoitti suurimman tukisumman Timo Koivusalolle, jonka aikaisemmat kehnotkaan elokuvat eivät ilmeisesti merkitse mitään päättäjien tajunnassa. Koivusalon uudelle elokuvaprojektille Vuonna 85 - Manserock päätettiin antaa 800 000 euroa.
Huh, huh! Eikö tämä 1980-luvun suomalaisen rockmusiikin tarina Tamperetta ja muita paikkakuntia myöten ole käsitelty eri medioissa riittämiin. On dokumentteja, on elokuvia - Saimaa-ilmiö esimerkiksi - on tv-sarjoja, on tv-ohjelmia, on radio-ohjelmia, on lehtikirjoituksia. Ja albumeja on ostettu. Kuka muu kuin tamperelainen jaksaa enää innostua aiheesta.
Jos nyt sittenkin innostutaan, niin pakko on verrata Timo Koivusalon saamaa 800 000 euroa vaikkapa Peter Lindholmille ja Helsinki-Filmille vaativasta ja pitkäkestoisesta ajankuvasta onnistuneesti rakennetun Missä kuljimme kerran -elokuvan saamaan 200 000 euron säätiötukeen. Onko tässä mitään suhteellisuuden tajua?
Lontoolaisen Alan Parkerin (s. 1944) pääteos tuli meillä teattereihin 17.4. 1987. Noiduttu sydän oli myös Mickey Rourken bravuurityö. Rourke oli lunastanut jo suuret odotukset 1980-luvun karismaattisena amerikkalaisnäyttelijänä, jonka roolitulkinnoissa korostuivat niin pehmeä kuin raaka puoli. New Yorkissa vuonna 1952 syntynyt Rourke oli näytellyt 1970-luvulla Off-Broadwaylla, opiskellut hetken Actor´s Studiossa ja väitellyt roolitulkinnoista ohjaajien kanssa. Muutto Los Angelesiin 1970-luvun lopulla muutti kaiken.
Rourke sai pieniä osia elokuvissa, herätti huomiota Lawrence Kasdanin Huumassa (1981) ja suoritti läpimurtonsa Barry Levinsonin Dinerissä (1982). Rourkesta povattiin Marlon Brandon, James Deanin, Robert De Niron ja Al Pacinon perillistä, ja suoritukset Francis Ford Coppolan Taistelukalassa (1983), Michael Ciminon Lohikäärmeen vuodessa (1985) olivat vahvoja näyttöjä. Sellainen oli myös boheemikirjailija Charles Bukowskin hahmoon ja tarinaan perustuva Barfly/Baarikärpänen (1987), joissa Rourke kehitteli nuhruisen antisankarin muotokuvan nuoruutensa idolin John Garfieldin hengessä.
Noiduttu sydän on ohjaaja Alan Parkerin, Mickey Rourken ja muutamassa kohtauksessa hämmästyttävästi esiintyvän Robert De Niron yhteistyön hedelmällinen tulos. Se on myös Parkerin vakiokuvaajan Michael Seresinin taidokkaan miljöö- ja ulkokuvakohtausten sommittelun juhlaa - 1950-luvun ajankuvan lähes pikkutarkkaa rekonstruointia.
Alan Parker oli väläytellyt 1970-luvun lopun elokuvassa Midnight Express, ohjannut vuonna 1982 visuaalisesti henkeäsalpaavan, älykkään ja surrealistisen Pink Floyd the Wall -albumielokuvan, joka puhalsi lisää energiaa kuuluisan yhtyeen musiikkiin. Oli Parker raapinut pohjiakin, etenkin Fame-elokuvassa (1980).
=====================================================================================================
"Vain sielu on kuolematon. Ja sinun kuuluu minulle", nousee Noidutun sydämen avainrepliikiksi.
Mickey Rourke on newyorkilainen yksityisetsivä Harry Angel, joka jäljittää kadonnutta Johnny Favoritea, samalla omaa identiteettiään. Etsintä johtaa Harry Angelin etelään, mystisten ja satanististen tapahtumien verilammikkoon. Kysymys on rituaalimurhista, joiden uhriksi on joutunut muun muassa Lolita-kasvoinen kaunotar.
Harry Angelin etsintää avittaa sivulta ja hänen sitä aina tietämättä omituinen dandy-hahmo Louis Cyphre (De Niro) - Luciferin inarkaatio kaikkineen. Alan Parker pallottelee ajatuksella, onko Cyphre sittenkin hyvyyden perikuva, mies jonka sydän lyö oikeudenmukaisuudelle vai onko hän paradoksaalinen henkilö, joka yrittää poistaa pahan?
Tämä johtaa kysymykseen: Onko Alan Parkerin Noiduttu sydän elokuva myyttinen ja metafyysinen Faust-analogia, 1980-luvun neofilm noir -trilleri vai kauhuelokuva, jossa pahan kosketus on niin voimakas, että matka hissillä manalaan alkaa? Siksi Parkerin elokuva täytyy katsoa loppuun, sillä lopputekstien alla kulkeva kuva on täynnä merkityksiä. Tätä vaadin aikanaan arvionnissani.
=====================================================================================================
Noidutusta sydämestä ei innostuttu Suomessa, mutta Saksassa ja ranskalaisessa Cahiers du Cinema- lehdessä se sai ymmärtävät kritiikit. Yhdysvalloissa se kauhistutti elokuva-alan ihmisiä ja ohjelmiston "moraalia" valvova MPPA asetti elokuvan X-luokkaan. Oli selvää, että amerikkalainen teatterilevitys ei voinut onnistua. Alan Parkerin mestariteoksen mahdollisuudet tuhottiin naurettavin selityksin.
Mickey Rourken ura oli kuitenkin vahvassa nousussa Euroopassa. Noidutun sydämen Harry Angelissa nähtiin muistumia Robert De Niron Travis Bickle -hahmosta Martin Scorsesen Taksikuskista (1976). Ehkä Noiduttu sydän oli avaintekijä, kun Mickey Rourke kutsuttiin 1987 Cannesin filmijuhlille. Provokatiivinen, vaikeaksi sanottu näyttelijä nähtiin Cannesissa Barbet Schroederin maukkaassa Baarikärpäsessä. Ilmeet ja liikkeet kapakassa, tappelut kapakan takapihalla tai onnen tavoittelut juopponaisen (Faye Dunaway) asunnossa ovat huikeaa Rourkea - ikään kuin kulttikirjailija Charles Bukowski olisi ollut mukana näkymättömänä "opettajana".
Kävimme 1980-luvun lopun Etelä-Ranskan matkalla myös Cannesissa. Etsimme hotellin, jossa Mickey Rourke oli asunut festivaalien aikana. Tuo kaikki piti tallentaa muistiin, sillä minusta oli tullut Rourke-fani. Ostin myöhemmin Lontoosta Rourke-kirjan vanhimmalle pojalleni, joka oli myös innostunut Robert De Niron ja Al Pacinon ohella keskeisestä 1980-luvun amerikkalaisesta miesnäyttelijästä.
Siihen se sitten tyssäsi, sillä Mickey Rourke meni mukaan seksipitoisiin filmeihin, aloitti nyrkkeilyn ja on viime vuosina näytellyt keskinkertaisissa tai heikoissa väkivalta- ja toimintaelokuvissa. Löytyy sentään poikkeus, elokuva, jonka sanotaan pelastaneen näyttelijän elämän: Darren Aronofskyn The Wrestler (2008), josta Rourke nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, kruunattiinkin Bafta- ja Golden Globe -palkinnoilla.
Alan Parkerin myöhäisimmistä elokuvista innostavin on englantilainen The Commitments (1991), Roddy Doylen Barrytown-trilogian ensimmäiseen osan perustuva irlantilaisdraama, jossa ilmaistaan rakkaus soulmusiikkiin. Kiinnostava on myös Seitsemännen portaan enkeli (1999), joka perustuu amerikanirlantilaisen Frank McCourtin tragikoomiseksi sanottuun omaelämäkerralliseen romaaniin.
Viime aikoina on kysytty, miksi kotimainen elokuva tarkertuu menneisyyteen. Toki joitakin hienoja historiallisia kuvauksia on nähty viime vuosina - Jari Halosen Kivi-elokuva ja Aku Louhimiehen Käsky -, mutta kovin aneemisia ja yhdentekeviä ovat olleet esimerkiksi Timo Koivusalon Pohjantähti-filmit ja Juha Wuolijoen Hella W. Edellinen oli pelkkää kuvausta, jälkimmäinen kuin "juosten kustu". Eivätkä tämän vuoden nykyaikaan sijoittuvat kotimaiset elokuvat ole oikein vakuuttaneet. Onneksi aivan äskettäin ohjelmistoon tulivat Joona Tenan Syvälle salattu ja Rax Rinnekankaan Matka Edeniin. Ne kirkastivat selvästi suomalaisen elokuvan vuoden 2011 kokonaiskuvaa. Aleksi Mäkelän Kotirauhaa en ole vielä nähtyt, ja Aki Kaurismäen Le Havre on enemmän ranskalainen ja kansainvälinen elokuva. Toki suomalaisuutta siinä ilmenee paljon.
Peter Lindholmin (Anita, Leijat Helsingin yllä) Helsinki-Filmille ohjaama Missä kuljimme kerran on eeppisenä historiallisena elokuvana toista maata. Se on vuoden elokuva, ehkäpä upein kotimainen elokuvateos vuosiin. Sävytykseltään se on vanhanaikainen elokuva, mutta positiivisessa mielessä. Se palauttaa uskon kotimaisen elokuvan tekemisen ammatilliseen osaamiseen.
Kjell Westön menestysromaanin ajallisesti pitkä kaari - vuodesta 1906 aina talvisodan syttymiseen - lisättynä epilogilla - ja runsas henkilögalleria pysyy vahvasti ohjaan käsissä. Siitä kannattaa onnitella Lindholmia, joka on ohjannut tähän saakka suurimman ja vaativimman elokuvansa. Käsikirjoituksen sovitustyö on tehty kaikella huolella Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneestä romaanista. Kirjoittajina ovat olleet tuottaja Aleksi Bardy ja Jimmy Karlsson.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on suomenruotsalaisen yläluokan kuvaus. Tosin vain yäluokan vangiksi ei jäädä, vaan Westön romaanin pohjalta käsitellään myös työväestön todellisuutta. Viime vuosisadan alkupuoli ja etenkin sisällissodan aika korostuu elokuvassa. Niin punaisten kuin valkoisten terrori näytetään realistisesti, ankarin ja rankoinkin kohtauksin. Lailliset ja laittomat teloitukset todistavat sisällissotamme verisistä kasvoista. Peter Lindholmin elokuva avaa myös näkökulman suomenruotsalaisten osuuteen sisällissodassa - ja sen jälkeisessä Suomessa. Ei sitä niin paljon ole avattu.
Missä kuljimme kerran on yläluokkaisten Lucien, hänen veljensä Cedin, valokuvaaja-ystävä Eccun ja työväenluokkaisen, jalkapalloa harrastavan Allun tarina. Kiinnostava sivuhenkilö on Ivar Grandell, liberaali humanisti, josta tulee lehtimies. Grandell ja Eccu välttelevät kannanottoja. Eccu kulkee kuin unessa Cedin kanssa valkoisten joukoissa. Allu tekee rakkauden siivin loikan yläluokkaan, mutta palaa takaisin "omiensa pariin". Itsepäinen, periaatteellinen Allu ei suostu pelaamaan jalkapalloa kuin työväenseurassa, joten hän tyrmää HIFK:n tarjouksen, vaikka se mahdollistaisi hyvän työpaikan.
Elokuvan tapahtumien ja henkilöiden katalysaattori on kaunis Lucie Lilliehjelm, jota kaikki miehet tavoittelevat. Hän on porvarisperheen kapinallistyttö, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee mitä tahtoo. Luciessa kytee mondernin elämän kaipuu. Hän tuo Helsinkiin mustan jazzorkesterin, hän välttelee sitoutumista, ja siksi esimerkiksi Lucien saavuttamattomasti rakastunut Eccu kokee masennuksen puuskia ja putoaa lopulta alkoholismiin. Toisaalta Lucie on luokkansa hyväntekijä, joka auttaa muita ja yrittää viimein pelastaa käpykaartilaisena jatkosodassa piileskelleen Allun.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on täynnä hienoja ja eläviä jaksoja, huolella rakennettua historiakuvaa. Peter Lindholm on löytänyt kuvaajansa Rauno Ronkaisen ja lavastajansa Kaisa Mäkisen kanssa osuvia, jopa ainutlaatuisia Helsinki-kuvia. Ja onko Espoon saaristoa aikaisemmin kuvattu näin kauniisti. Myös Anna Vilppusen vaatetus on luontevaa, ei historian museoihin jäykistynyttä.
Alkupuolella elokuva on velkaa Ingmar Bergmanin Fannylle & Alexanderille ja joissakin joukkokohtauksissa välähtää Warren Beattyn Punaisten muisto. Silti on syytä korostaa, että elokuva on Peter Lindholmin persoonallinen luomus, jossa niin interiöörit kuin eksteriöörit ovat tasapainoisessa vuorovaikutussuhteessa. Harvoin on kotimaisessa elokuvassa nähty vastaavaa eeppisen kerronnan imua, eivätkä erilliset jasot jää irrallisiksi, vaan kerronnan jatkumosta syntyy vahva kokonaisuus.
Olen ymmärtänyt lukukokemuksen pohjalta, että että Kjell Westö säilyttää romaanissaan objektiivisuuden kuvatessaan suomenruotsalaisuutta tai luokkasuhteita. Elokuvaversiossa korostuu vasemmistolainen näkökulma. Onko se sitten pahe ja virhe, jääköön jokaisen katsojan pääteltäväksi. Se on varmaa, että suomenruotsalaisuuteen ei ole suhtauduttu näin kriittisesti aikapäivin. Kysymys on tietenkin menneisyydestä, nuoren Suomen kriisiajoista, jolloin ihmisluonnon hyvyys ja pahuus ottivat mittaa toisistaan.
Ei liene sattuma, että Missä kuljimme kerran on eräällä tavalla historiallinen julmuuksien "käsikirja". Laittomuuksien ohella jonkun Ivar Grandellin muilutus näyttää tämän päivän näkökulmasta järkyttävältä. Sopii kysyä, miksi Cedi ryhmineen valkoisten sisällissodan kostotoimien jälkeen on vielä valmis heittäytymään 1930-luvun alussa Lapuan liikkeen äärioikeistolaiseen imuun?
Kjell Westö antaa siihen yhden perustelun romaanissaan: "Uusi vuosikymmen oli alkanut, ja poliittinen levottomuus oli suurta: Cedi ja monet muut odottivat kärsimättömästi että kaikki se mikä kupli ja kyti kansan syvissä riveissä räjähtäisi avoimeksi konfliktiksi joka nostaisi miehisen rohkeuden ja suoran toiminnan kunniaan." Tässä katsannossa Peter Lindholmin elokuva varoittaa myös tämän päivän äärioikeistolaisesta liikehdinnästä.
==========================================================================================
Ensi perjantaina ensi-iltaan tuleva Missä kuljimme kerran, Där vi en gång gått on täysiverinen ruotsinkielinen kotimainen elokuva. Se esitetään suomenkielisin tekstein. Ruotsinkielisyys voi olla riski - tuotantobudjetti oli 900 000 euroa, josta Suomen elokuvasäätiön osuus vain 200 000. Kieli saattaa olla myös testi - miten "pakkoruotsista" valittavat suomalaiset ottavat vastaan elokuvan, joka koskettaa meitä kaikkia yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai sukupolveen katsomatta.
Peter Lindholmin elokuvan näyttelijätyö on niin korkeatasoista, että jo sen uskon houkuttelevan väestöä elokuvateattereihin. Allun roolissa on lupaava nuori kasvo Andreas af Enehjelm, Lucien ison osan näyttelevässä Jessica Grabowskissa on tähtiainesta, Oskar Pöysti on fantastisen hyvä iljettävänä Cedinä ja Jakob Öhrman kuin romaanista repäisty puolueettomana porvarina, elämänsä kadottavana valokuvaaja Eccuna.
Ajankohtainen kommentti
Lauantai-iltana heti Yle TV1:n Tv-uutisten, Loton & Jokerin ja Urheiluruudun jälkeen tulee viidentoista minuutin YleLeaks. Se uusitaan aina seuraavana lauantaiaamuna, heti Ykkösaamun jälkeen. Yle Leaks on satiirinen ajankohtaisviihdeohjelma. Se on parasta, terävintä ja ilmavinta satiiria moneen, moneen vuoteen. Se on raikas ja rento, hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Näyttelijäryhmä ei ole kovin iso; näkee että on harjoiteltu ja tehty kotiläksyt. Satiiristen henkilöhahmojen tulkinta ja puheilmaisu ovat näyttelijöiden hallussa. Jokaisessa YleLeaksin jaksossa nähdään vierailija, joka esittää itseään ja kommentoi omista lähtökohdistaan maailmanmenoa.
YleLaks on kuin TV2:n ja Ruben Stillerin kuningastyön Pressiklubin satiirinen ja koominen versio. Siksi toivoo jälleen, että Pressiklubi säilyttää jatkossa vahvan asialinjan. Se onnistuu, kun kommentaattoreiksi valitaan sanavalmiita ja kriittisiä toimittajia. Niin kuin viime perjantaina.
YleLeaksissa kommentoidaan Pressiklubin tavoin viikon poliittisia, yhteiskunnallisia ja mediahenkisiä tapahtumia sekä ilmiöitä. Joka ohjelmassa paljastetaan Top-5 -lista viikon "polttavista" puheenaiheista. Kommentaattori-näyttelijät istuvat vierekkäin uutispöydän ääressä ja antavat sanan palaa. Iskuja tulee, iskuja menee, mutta verrattuna esimerkiksi Presidentin kansliaan tekijät ovat löytäneet satiirisen ilmaisun elegantin linjan. Pakotetun maku on kokonaan poissa.
YleLeaksia ohjaavat Tuomas Summanen ja Jaakko Kangas. Kirjoittajia on useita. Koomikko Pirjo Heikkilä vetää kommentaattori-näytelijäryhmää, jonka muodostavat Mari Perankoski, Joonas Nordman, Teemu Laajasalo ja Kari Hietalahti. Ohjelma on Yellow Film-TV:n ja Yle Draaman tuotantoa.
Riivaajat (Ossessione, Italia 1943) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Mario Alicat, Giuseppe de Santis, Gianni Puccini - perustuu James M. Cainion romaaniin "The Postman Always Ring Twice" (Vahinko ei tule kello kaulassa), kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala, musiikki: Giuseppe Rosati, pääosissa: Clara Calamai (Giovanna Bragana), Massimo Girotti (Gino Costa), Juan de Landa (Giuseppe Bragana, Giovannan aviomies), Dhia Cristiani (Anita, ballerina), Elio Marcuzzo, Vittorio Duse. Tuotanto: Libero Solaroli//I.C.I.
Huomaan jälleen palaavani italialaiseen mestariin Luchino Viscontiin (1906-1976). Mutta se johtuu osittain siitä, että 1980-luvulla elokuvakulttuuri oli vielä voimissaan Suomessa, vaikka VHS-kasetit olivat tulleet vuosikymmenen alussa ja esimerkiksi Helsingin Pursimiehenkadulla toimi lukuisia videoliikkeitä. Ne kyllä menivät sitten nopeasti konkurssiin.
Tarkoitan sitä, että Helsinkiin tuotiin uusintoina tai vaikkapa ensi-iltoina elokuvahistorian merkkiteoksia. Näin kävi Viscontin esikoisteokselle Ossesionelle/Riivaajille, joka oli esitetty aikaisemmin 1960-luvulla televisiossa. Viscontin huikea elokuva sai 139 minuutin mittaisena versiona teatteriensi-illan Suomessa vasta 1980-luvulla. Riivaajat tuli ensi-iltaan Urania-filmin maahantuomana ja täydellisellä kopiolla 5.12. 1986 Illusioniin, HYY:n laatuelokuvateatteriin, jota ei tietenkään enää ole.
Miksi sanon "huikea". Siksi, että Luchino Visconti, Pavian alueen kreivi ja marxilainen humanisti filmasi esikoiselokuvanaan amerikkalaisen James M. Cainin tunnetuimman teoksen, joka ilmestyi meillä aikaan nimellä "Vahinko kello kaulassa". Cain tunnettiin kovaksi keitetyn romaanin mestarina.
Visconti ei ollut suinkaan Cain-filmatisoinnin kanssa myöhässä, päinvastoin, sillä ensimmäisen amerikkalaisen version Kohtalon tuomio ohjasi 1946 Tay Garnett. Ja jo vuonna 1939 Pierre Chanal oli ohjannut Ranskassa oman versionsa, joka on jäänyt unholaan - suurenmoisesta pääosanesittäjä Michel Simonista huolimatta. Muistetaan vielä, että amerikkalainen Bob Rafelson, jonka elokuvia olisin halunnut saada tähän sarjaan (etenkin Rajut kuviot, Vain unelmilla on siivet) toteutti Cainin romaanista oman versionsa Postimies soittaa aina kahdesti 1980-luvun alussa - pääosissa sähäkät Jack Nicholson ja Jessica Lange.
=====================================================================================================
Riivaajat kertoo cainilaisen kolmiodraaman. James M Cainin romaanissa ajelehtiva Frank Chambers pysähtyy eteläkalifornialaiselle sivutielle, "Kahden tammen majataloon". Sitä isännöi vanheneva mies, kreikkalaissyntyinen Nick Papadakis. Nickin vaimo Cora on aistillinen kaunotar, joka kaipaa seksuaalista läheisyyttä. Kuten ymmärtää saattaa, Frankin ja Coran välille syntyy suuri intohimo.
James M Cainin romaanin elokuvaversioista Tay Garnettin luomus - pääosissa John Garfiled ja Lana Turner - ei seurannut tarkkaan kirjailijan realistisia painotuksia, vaan ohjaaja halusi tarjota unta katsojille - ajankohdan mustan filmin periaatteiden mukaan.
Luchino Viscontin Riivaajat on toista maata. Visconti perustaa todellisuushakuisuuteen ja paikan tuntuun. Adrianmeren ympäristöjen psykofyysinen läsnäolo on vahva. Viscontin elokuva onkin lähempänä Rafelsonin eroottisen teoksen realismia. Rafelsonilla 1930-luvun lamakausi oli näkyvästi esillä.
Luchino Viscontin Riivaajien intohimoisia rakastavaisia ovat Gino ja Giovanna. Nainen on Ferraran lähellä sijaitsevan Codigoron tienvarsikahvilan omistajan nuori ja kaunis vaimo. Giovanna on elänyt miehensä uskollisena palvelijana. Hänet on ikään kuin suljettu nukkekotiinsa, jossa hän kaipaa elämältä jotakin uutta.
Gino on ollut töissä Triesten (James Joycen kaupunkeja) satamassa, Adrianmeren pohjoisessa pohjukassa. Etelään kulkiesssan Gino pysähtyy Codigoron tienvarsikahvilaan. Intohimo, seksuaalinen halu syntyy Giovannan ja Ginon välille heti, ensisilmäyksellä.
Riivaajissa Giovannan aviomies lähtee papin kanssa sorsajahtiin. Tuona hetkenä Giovannan ja Ginon täytyy ratkaista rakkautensa pysyvyys: lähteäkö pakoon vai tappaako aviomies. Luchino Visconti kehittää taitavasti Ginosta ja Giovannasta toistensa vapauttajat, joiden välille intohimon jälkeen kasvaa syyllisyys.
Kuvio monimutkaistuu, kun Gino tapaa "langenneen enekelin" Anitan. Uuden naisen kanssa Gino voisi aloittaa uuden elämän, jälleen kerran, mutta mies ei pääse irti syyllisyydestään. Kohtalo on varannut Ginolle kuten Giovannalle toisenlaisen tuomion.
Riivaajat saattaa olla Luchino Viscontin elokuvista "se kaikken italialaisin". Syvä italialaisuus paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, jokaisesta näkymästä. Se oikein tihkuu Ferrara-kohtauksissa, juna- ja automatkojen aikana sekä satamakaupunki Anconassa, jonne Gino tekee pakoyrityksen. Siellä Adrianmeren välkehtii taustalla, siellä torielämä kuhisee, siellä "Ystävien kahvilassa" kaikuu Traviata, siellä Gino ja Giovanna tapaavat vielä kerran - sen jälkeen kohtalon tuomiolle, miehen pakkomielteelle, naisen vapautusyritykselle, intohimolle, joka olikin illuusio, lyödään lopullinen sinetti.
=====================================================================================================
Kahdeksankymmenluvun puolivälin tienoilla kuljimme Bibionesta, Venetsian rannikolta, autolla kohti Toscanaa ja myöhemmin Etelä-Ranskaa. Ajoimme Adrianmeren länsipuolta alas. Saavuimme lähelle Ferraraa ja näimme pienet kylät, hiljaiset talot ja trattoriat, vanhat miehet istumassa pääkadun varrella. Juuri samanlaisia paikkoja, samanlaisia miljöitä tunnistin intohimoisesta kolmiodraamasta Riivaajista, jota Luchino Visconti ryhmineen oli kuvannut Ferraran seudulla sotavuonna 1942. Ja kuppiloiden edustat, kadut ja ihmisten vaatetus ei paljoakaan poikennut 1940-luvun elokuvasta. Italia saattaa elää pienillä paikkakunnilla samaa hiljaista unta vuosikymmenestä toiseen.
