skip to main |
skip to sidebar
Lontoolaisen Alan Parkerin (s. 1944) pääteos tuli meillä teattereihin 17.4. 1987. Noiduttu sydän oli myös Mickey Rourken bravuurityö. Rourke oli lunastanut jo suuret odotukset 1980-luvun karismaattisena amerikkalaisnäyttelijänä, jonka roolitulkinnoissa korostuivat niin pehmeä kuin raaka puoli. New Yorkissa vuonna 1952 syntynyt Rourke oli näytellyt 1970-luvulla Off-Broadwaylla, opiskellut hetken Actor´s Studiossa ja väitellyt roolitulkinnoista ohjaajien kanssa. Muutto Los Angelesiin 1970-luvun lopulla muutti kaiken.
Rourke sai pieniä osia elokuvissa, herätti huomiota Lawrence Kasdanin Huumassa (1981) ja suoritti läpimurtonsa Barry Levinsonin Dinerissä (1982). Rourkesta povattiin Marlon Brandon, James Deanin, Robert De Niron ja Al Pacinon perillistä, ja suoritukset Francis Ford Coppolan Taistelukalassa (1983), Michael Ciminon Lohikäärmeen vuodessa (1985) olivat vahvoja näyttöjä. Sellainen oli myös boheemikirjailija Charles Bukowskin hahmoon ja tarinaan perustuva Barfly/Baarikärpänen (1987), joissa Rourke kehitteli nuhruisen antisankarin muotokuvan nuoruutensa idolin John Garfieldin hengessä.
Noiduttu sydän on ohjaaja Alan Parkerin, Mickey Rourken ja muutamassa kohtauksessa hämmästyttävästi esiintyvän Robert De Niron yhteistyön hedelmällinen tulos. Se on myös Parkerin vakiokuvaajan Michael Seresinin taidokkaan miljöö- ja ulkokuvakohtausten sommittelun juhlaa - 1950-luvun ajankuvan lähes pikkutarkkaa rekonstruointia.
Alan Parker oli väläytellyt 1970-luvun lopun elokuvassa Midnight Express, ohjannut vuonna 1982 visuaalisesti henkeäsalpaavan, älykkään ja surrealistisen Pink Floyd the Wall -albumielokuvan, joka puhalsi lisää energiaa kuuluisan yhtyeen musiikkiin. Oli Parker raapinut pohjiakin, etenkin Fame-elokuvassa (1980).
=====================================================================================================
"Vain sielu on kuolematon. Ja sinun kuuluu minulle", nousee Noidutun sydämen avainrepliikiksi.
Mickey Rourke on newyorkilainen yksityisetsivä Harry Angel, joka jäljittää kadonnutta Johnny Favoritea, samalla omaa identiteettiään. Etsintä johtaa Harry Angelin etelään, mystisten ja satanististen tapahtumien verilammikkoon. Kysymys on rituaalimurhista, joiden uhriksi on joutunut muun muassa Lolita-kasvoinen kaunotar.
Harry Angelin etsintää avittaa sivulta ja hänen sitä aina tietämättä omituinen dandy-hahmo Louis Cyphre (De Niro) - Luciferin inarkaatio kaikkineen. Alan Parker pallottelee ajatuksella, onko Cyphre sittenkin hyvyyden perikuva, mies jonka sydän lyö oikeudenmukaisuudelle vai onko hän paradoksaalinen henkilö, joka yrittää poistaa pahan?
Tämä johtaa kysymykseen: Onko Alan Parkerin Noiduttu sydän elokuva myyttinen ja metafyysinen Faust-analogia, 1980-luvun neofilm noir -trilleri vai kauhuelokuva, jossa pahan kosketus on niin voimakas, että matka hissillä manalaan alkaa? Siksi Parkerin elokuva täytyy katsoa loppuun, sillä lopputekstien alla kulkeva kuva on täynnä merkityksiä. Tätä vaadin aikanaan arvionnissani.
=====================================================================================================
Noidutusta sydämestä ei innostuttu Suomessa, mutta Saksassa ja ranskalaisessa Cahiers du Cinema- lehdessä se sai ymmärtävät kritiikit. Yhdysvalloissa se kauhistutti elokuva-alan ihmisiä ja ohjelmiston "moraalia" valvova MPPA asetti elokuvan X-luokkaan. Oli selvää, että amerikkalainen teatterilevitys ei voinut onnistua. Alan Parkerin mestariteoksen mahdollisuudet tuhottiin naurettavin selityksin.
Mickey Rourken ura oli kuitenkin vahvassa nousussa Euroopassa. Noidutun sydämen Harry Angelissa nähtiin muistumia Robert De Niron Travis Bickle -hahmosta Martin Scorsesen Taksikuskista (1976). Ehkä Noiduttu sydän oli avaintekijä, kun Mickey Rourke kutsuttiin 1987 Cannesin filmijuhlille. Provokatiivinen, vaikeaksi sanottu näyttelijä nähtiin Cannesissa Barbet Schroederin maukkaassa Baarikärpäsessä. Ilmeet ja liikkeet kapakassa, tappelut kapakan takapihalla tai onnen tavoittelut juopponaisen (Faye Dunaway) asunnossa ovat huikeaa Rourkea - ikään kuin kulttikirjailija Charles Bukowski olisi ollut mukana näkymättömänä "opettajana".
Kävimme 1980-luvun lopun Etelä-Ranskan matkalla myös Cannesissa. Etsimme hotellin, jossa Mickey Rourke oli asunut festivaalien aikana. Tuo kaikki piti tallentaa muistiin, sillä minusta oli tullut Rourke-fani. Ostin myöhemmin Lontoosta Rourke-kirjan vanhimmalle pojalleni, joka oli myös innostunut Robert De Niron ja Al Pacinon ohella keskeisestä 1980-luvun amerikkalaisesta miesnäyttelijästä.
Siihen se sitten tyssäsi, sillä Mickey Rourke meni mukaan seksipitoisiin filmeihin, aloitti nyrkkeilyn ja on viime vuosina näytellyt keskinkertaisissa tai heikoissa väkivalta- ja toimintaelokuvissa. Löytyy sentään poikkeus, elokuva, jonka sanotaan pelastaneen näyttelijän elämän: Darren Aronofskyn The Wrestler (2008), josta Rourke nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, kruunattiinkin Bafta- ja Golden Globe -palkinnoilla.
Alan Parkerin myöhäisimmistä elokuvista innostavin on englantilainen The Commitments (1991), Roddy Doylen Barrytown-trilogian ensimmäiseen osan perustuva irlantilaisdraama, jossa ilmaistaan rakkaus soulmusiikkiin. Kiinnostava on myös Seitsemännen portaan enkeli (1999), joka perustuu amerikanirlantilaisen Frank McCourtin tragikoomiseksi sanottuun omaelämäkerralliseen romaaniin.
Viime aikoina on kysytty, miksi kotimainen elokuva tarkertuu menneisyyteen. Toki joitakin hienoja historiallisia kuvauksia on nähty viime vuosina - Jari Halosen Kivi-elokuva ja Aku Louhimiehen Käsky -, mutta kovin aneemisia ja yhdentekeviä ovat olleet esimerkiksi Timo Koivusalon Pohjantähti-filmit ja Juha Wuolijoen Hella W. Edellinen oli pelkkää kuvausta, jälkimmäinen kuin "juosten kustu". Eivätkä tämän vuoden nykyaikaan sijoittuvat kotimaiset elokuvat ole oikein vakuuttaneet. Onneksi aivan äskettäin ohjelmistoon tulivat Joona Tenan Syvälle salattu ja Rax Rinnekankaan Matka Edeniin. Ne kirkastivat selvästi suomalaisen elokuvan vuoden 2011 kokonaiskuvaa. Aleksi Mäkelän Kotirauhaa en ole vielä nähtyt, ja Aki Kaurismäen Le Havre on enemmän ranskalainen ja kansainvälinen elokuva. Toki suomalaisuutta siinä ilmenee paljon.
Peter Lindholmin (Anita, Leijat Helsingin yllä) Helsinki-Filmille ohjaama Missä kuljimme kerran on eeppisenä historiallisena elokuvana toista maata. Se on vuoden elokuva, ehkäpä upein kotimainen elokuvateos vuosiin. Sävytykseltään se on vanhanaikainen elokuva, mutta positiivisessa mielessä. Se palauttaa uskon kotimaisen elokuvan tekemisen ammatilliseen osaamiseen.
Kjell Westön menestysromaanin ajallisesti pitkä kaari - vuodesta 1906 aina talvisodan syttymiseen - lisättynä epilogilla - ja runsas henkilögalleria pysyy vahvasti ohjaan käsissä. Siitä kannattaa onnitella Lindholmia, joka on ohjannut tähän saakka suurimman ja vaativimman elokuvansa. Käsikirjoituksen sovitustyö on tehty kaikella huolella Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneestä romaanista. Kirjoittajina ovat olleet tuottaja Aleksi Bardy ja Jimmy Karlsson.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on suomenruotsalaisen yläluokan kuvaus. Tosin vain yäluokan vangiksi ei jäädä, vaan Westön romaanin pohjalta käsitellään myös työväestön todellisuutta. Viime vuosisadan alkupuoli ja etenkin sisällissodan aika korostuu elokuvassa. Niin punaisten kuin valkoisten terrori näytetään realistisesti, ankarin ja rankoinkin kohtauksin. Lailliset ja laittomat teloitukset todistavat sisällissotamme verisistä kasvoista. Peter Lindholmin elokuva avaa myös näkökulman suomenruotsalaisten osuuteen sisällissodassa - ja sen jälkeisessä Suomessa. Ei sitä niin paljon ole avattu.
Missä kuljimme kerran on yläluokkaisten Lucien, hänen veljensä Cedin, valokuvaaja-ystävä Eccun ja työväenluokkaisen, jalkapalloa harrastavan Allun tarina. Kiinnostava sivuhenkilö on Ivar Grandell, liberaali humanisti, josta tulee lehtimies. Grandell ja Eccu välttelevät kannanottoja. Eccu kulkee kuin unessa Cedin kanssa valkoisten joukoissa. Allu tekee rakkauden siivin loikan yläluokkaan, mutta palaa takaisin "omiensa pariin". Itsepäinen, periaatteellinen Allu ei suostu pelaamaan jalkapalloa kuin työväenseurassa, joten hän tyrmää HIFK:n tarjouksen, vaikka se mahdollistaisi hyvän työpaikan.
Elokuvan tapahtumien ja henkilöiden katalysaattori on kaunis Lucie Lilliehjelm, jota kaikki miehet tavoittelevat. Hän on porvarisperheen kapinallistyttö, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee mitä tahtoo. Luciessa kytee mondernin elämän kaipuu. Hän tuo Helsinkiin mustan jazzorkesterin, hän välttelee sitoutumista, ja siksi esimerkiksi Lucien saavuttamattomasti rakastunut Eccu kokee masennuksen puuskia ja putoaa lopulta alkoholismiin. Toisaalta Lucie on luokkansa hyväntekijä, joka auttaa muita ja yrittää viimein pelastaa käpykaartilaisena jatkosodassa piileskelleen Allun.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on täynnä hienoja ja eläviä jaksoja, huolella rakennettua historiakuvaa. Peter Lindholm on löytänyt kuvaajansa Rauno Ronkaisen ja lavastajansa Kaisa Mäkisen kanssa osuvia, jopa ainutlaatuisia Helsinki-kuvia. Ja onko Espoon saaristoa aikaisemmin kuvattu näin kauniisti. Myös Anna Vilppusen vaatetus on luontevaa, ei historian museoihin jäykistynyttä.
Alkupuolella elokuva on velkaa Ingmar Bergmanin Fannylle & Alexanderille ja joissakin joukkokohtauksissa välähtää Warren Beattyn Punaisten muisto. Silti on syytä korostaa, että elokuva on Peter Lindholmin persoonallinen luomus, jossa niin interiöörit kuin eksteriöörit ovat tasapainoisessa vuorovaikutussuhteessa. Harvoin on kotimaisessa elokuvassa nähty vastaavaa eeppisen kerronnan imua, eivätkä erilliset jasot jää irrallisiksi, vaan kerronnan jatkumosta syntyy vahva kokonaisuus.
Olen ymmärtänyt lukukokemuksen pohjalta, että että Kjell Westö säilyttää romaanissaan objektiivisuuden kuvatessaan suomenruotsalaisuutta tai luokkasuhteita. Elokuvaversiossa korostuu vasemmistolainen näkökulma. Onko se sitten pahe ja virhe, jääköön jokaisen katsojan pääteltäväksi. Se on varmaa, että suomenruotsalaisuuteen ei ole suhtauduttu näin kriittisesti aikapäivin. Kysymys on tietenkin menneisyydestä, nuoren Suomen kriisiajoista, jolloin ihmisluonnon hyvyys ja pahuus ottivat mittaa toisistaan.
Ei liene sattuma, että Missä kuljimme kerran on eräällä tavalla historiallinen julmuuksien "käsikirja". Laittomuuksien ohella jonkun Ivar Grandellin muilutus näyttää tämän päivän näkökulmasta järkyttävältä. Sopii kysyä, miksi Cedi ryhmineen valkoisten sisällissodan kostotoimien jälkeen on vielä valmis heittäytymään 1930-luvun alussa Lapuan liikkeen äärioikeistolaiseen imuun?
Kjell Westö antaa siihen yhden perustelun romaanissaan: "Uusi vuosikymmen oli alkanut, ja poliittinen levottomuus oli suurta: Cedi ja monet muut odottivat kärsimättömästi että kaikki se mikä kupli ja kyti kansan syvissä riveissä räjähtäisi avoimeksi konfliktiksi joka nostaisi miehisen rohkeuden ja suoran toiminnan kunniaan." Tässä katsannossa Peter Lindholmin elokuva varoittaa myös tämän päivän äärioikeistolaisesta liikehdinnästä.
==========================================================================================
Ensi perjantaina ensi-iltaan tuleva Missä kuljimme kerran, Där vi en gång gått on täysiverinen ruotsinkielinen kotimainen elokuva. Se esitetään suomenkielisin tekstein. Ruotsinkielisyys voi olla riski - tuotantobudjetti oli 900 000 euroa, josta Suomen elokuvasäätiön osuus vain 200 000. Kieli saattaa olla myös testi - miten "pakkoruotsista" valittavat suomalaiset ottavat vastaan elokuvan, joka koskettaa meitä kaikkia yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai sukupolveen katsomatta.
Peter Lindholmin elokuvan näyttelijätyö on niin korkeatasoista, että jo sen uskon houkuttelevan väestöä elokuvateattereihin. Allun roolissa on lupaava nuori kasvo Andreas af Enehjelm, Lucien ison osan näyttelevässä Jessica Grabowskissa on tähtiainesta, Oskar Pöysti on fantastisen hyvä iljettävänä Cedinä ja Jakob Öhrman kuin romaanista repäisty puolueettomana porvarina, elämänsä kadottavana valokuvaaja Eccuna.
Ajankohtainen kommentti
Lauantai-iltana heti Yle TV1:n Tv-uutisten, Loton & Jokerin ja Urheiluruudun jälkeen tulee viidentoista minuutin YleLeaks. Se uusitaan aina seuraavana lauantaiaamuna, heti Ykkösaamun jälkeen. Yle Leaks on satiirinen ajankohtaisviihdeohjelma. Se on parasta, terävintä ja ilmavinta satiiria moneen, moneen vuoteen. Se on raikas ja rento, hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Näyttelijäryhmä ei ole kovin iso; näkee että on harjoiteltu ja tehty kotiläksyt. Satiiristen henkilöhahmojen tulkinta ja puheilmaisu ovat näyttelijöiden hallussa. Jokaisessa YleLeaksin jaksossa nähdään vierailija, joka esittää itseään ja kommentoi omista lähtökohdistaan maailmanmenoa.
YleLaks on kuin TV2:n ja Ruben Stillerin kuningastyön Pressiklubin satiirinen ja koominen versio. Siksi toivoo jälleen, että Pressiklubi säilyttää jatkossa vahvan asialinjan. Se onnistuu, kun kommentaattoreiksi valitaan sanavalmiita ja kriittisiä toimittajia. Niin kuin viime perjantaina.
YleLeaksissa kommentoidaan Pressiklubin tavoin viikon poliittisia, yhteiskunnallisia ja mediahenkisiä tapahtumia sekä ilmiöitä. Joka ohjelmassa paljastetaan Top-5 -lista viikon "polttavista" puheenaiheista. Kommentaattori-näyttelijät istuvat vierekkäin uutispöydän ääressä ja antavat sanan palaa. Iskuja tulee, iskuja menee, mutta verrattuna esimerkiksi Presidentin kansliaan tekijät ovat löytäneet satiirisen ilmaisun elegantin linjan. Pakotetun maku on kokonaan poissa.
YleLeaksia ohjaavat Tuomas Summanen ja Jaakko Kangas. Kirjoittajia on useita. Koomikko Pirjo Heikkilä vetää kommentaattori-näytelijäryhmää, jonka muodostavat Mari Perankoski, Joonas Nordman, Teemu Laajasalo ja Kari Hietalahti. Ohjelma on Yellow Film-TV:n ja Yle Draaman tuotantoa.
Riivaajat (Ossessione, Italia 1943) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Mario Alicat, Giuseppe de Santis, Gianni Puccini - perustuu James M. Cainion romaaniin "The Postman Always Ring Twice" (Vahinko ei tule kello kaulassa), kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala, musiikki: Giuseppe Rosati, pääosissa: Clara Calamai (Giovanna Bragana), Massimo Girotti (Gino Costa), Juan de Landa (Giuseppe Bragana, Giovannan aviomies), Dhia Cristiani (Anita, ballerina), Elio Marcuzzo, Vittorio Duse. Tuotanto: Libero Solaroli//I.C.I.
Huomaan jälleen palaavani italialaiseen mestariin Luchino Viscontiin (1906-1976). Mutta se johtuu osittain siitä, että 1980-luvulla elokuvakulttuuri oli vielä voimissaan Suomessa, vaikka VHS-kasetit olivat tulleet vuosikymmenen alussa ja esimerkiksi Helsingin Pursimiehenkadulla toimi lukuisia videoliikkeitä. Ne kyllä menivät sitten nopeasti konkurssiin.
Tarkoitan sitä, että Helsinkiin tuotiin uusintoina tai vaikkapa ensi-iltoina elokuvahistorian merkkiteoksia. Näin kävi Viscontin esikoisteokselle Ossesionelle/Riivaajille, joka oli esitetty aikaisemmin 1960-luvulla televisiossa. Viscontin huikea elokuva sai 139 minuutin mittaisena versiona teatteriensi-illan Suomessa vasta 1980-luvulla. Riivaajat tuli ensi-iltaan Urania-filmin maahantuomana ja täydellisellä kopiolla 5.12. 1986 Illusioniin, HYY:n laatuelokuvateatteriin, jota ei tietenkään enää ole.
Miksi sanon "huikea". Siksi, että Luchino Visconti, Pavian alueen kreivi ja marxilainen humanisti filmasi esikoiselokuvanaan amerikkalaisen James M. Cainin tunnetuimman teoksen, joka ilmestyi meillä aikaan nimellä "Vahinko kello kaulassa". Cain tunnettiin kovaksi keitetyn romaanin mestarina.
Visconti ei ollut suinkaan Cain-filmatisoinnin kanssa myöhässä, päinvastoin, sillä ensimmäisen amerikkalaisen version Kohtalon tuomio ohjasi 1946 Tay Garnett. Ja jo vuonna 1939 Pierre Chanal oli ohjannut Ranskassa oman versionsa, joka on jäänyt unholaan - suurenmoisesta pääosanesittäjä Michel Simonista huolimatta. Muistetaan vielä, että amerikkalainen Bob Rafelson, jonka elokuvia olisin halunnut saada tähän sarjaan (etenkin Rajut kuviot, Vain unelmilla on siivet) toteutti Cainin romaanista oman versionsa Postimies soittaa aina kahdesti 1980-luvun alussa - pääosissa sähäkät Jack Nicholson ja Jessica Lange.
=====================================================================================================
Riivaajat kertoo cainilaisen kolmiodraaman. James M Cainin romaanissa ajelehtiva Frank Chambers pysähtyy eteläkalifornialaiselle sivutielle, "Kahden tammen majataloon". Sitä isännöi vanheneva mies, kreikkalaissyntyinen Nick Papadakis. Nickin vaimo Cora on aistillinen kaunotar, joka kaipaa seksuaalista läheisyyttä. Kuten ymmärtää saattaa, Frankin ja Coran välille syntyy suuri intohimo.
James M Cainin romaanin elokuvaversioista Tay Garnettin luomus - pääosissa John Garfiled ja Lana Turner - ei seurannut tarkkaan kirjailijan realistisia painotuksia, vaan ohjaaja halusi tarjota unta katsojille - ajankohdan mustan filmin periaatteiden mukaan.
Luchino Viscontin Riivaajat on toista maata. Visconti perustaa todellisuushakuisuuteen ja paikan tuntuun. Adrianmeren ympäristöjen psykofyysinen läsnäolo on vahva. Viscontin elokuva onkin lähempänä Rafelsonin eroottisen teoksen realismia. Rafelsonilla 1930-luvun lamakausi oli näkyvästi esillä.
Luchino Viscontin Riivaajien intohimoisia rakastavaisia ovat Gino ja Giovanna. Nainen on Ferraran lähellä sijaitsevan Codigoron tienvarsikahvilan omistajan nuori ja kaunis vaimo. Giovanna on elänyt miehensä uskollisena palvelijana. Hänet on ikään kuin suljettu nukkekotiinsa, jossa hän kaipaa elämältä jotakin uutta.
Gino on ollut töissä Triesten (James Joycen kaupunkeja) satamassa, Adrianmeren pohjoisessa pohjukassa. Etelään kulkiesssan Gino pysähtyy Codigoron tienvarsikahvilaan. Intohimo, seksuaalinen halu syntyy Giovannan ja Ginon välille heti, ensisilmäyksellä.
Riivaajissa Giovannan aviomies lähtee papin kanssa sorsajahtiin. Tuona hetkenä Giovannan ja Ginon täytyy ratkaista rakkautensa pysyvyys: lähteäkö pakoon vai tappaako aviomies. Luchino Visconti kehittää taitavasti Ginosta ja Giovannasta toistensa vapauttajat, joiden välille intohimon jälkeen kasvaa syyllisyys.
Kuvio monimutkaistuu, kun Gino tapaa "langenneen enekelin" Anitan. Uuden naisen kanssa Gino voisi aloittaa uuden elämän, jälleen kerran, mutta mies ei pääse irti syyllisyydestään. Kohtalo on varannut Ginolle kuten Giovannalle toisenlaisen tuomion.
Riivaajat saattaa olla Luchino Viscontin elokuvista "se kaikken italialaisin". Syvä italialaisuus paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, jokaisesta näkymästä. Se oikein tihkuu Ferrara-kohtauksissa, juna- ja automatkojen aikana sekä satamakaupunki Anconassa, jonne Gino tekee pakoyrityksen. Siellä Adrianmeren välkehtii taustalla, siellä torielämä kuhisee, siellä "Ystävien kahvilassa" kaikuu Traviata, siellä Gino ja Giovanna tapaavat vielä kerran - sen jälkeen kohtalon tuomiolle, miehen pakkomielteelle, naisen vapautusyritykselle, intohimolle, joka olikin illuusio, lyödään lopullinen sinetti.
=====================================================================================================
Kahdeksankymmenluvun puolivälin tienoilla kuljimme Bibionesta, Venetsian rannikolta, autolla kohti Toscanaa ja myöhemmin Etelä-Ranskaa. Ajoimme Adrianmeren länsipuolta alas. Saavuimme lähelle Ferraraa ja näimme pienet kylät, hiljaiset talot ja trattoriat, vanhat miehet istumassa pääkadun varrella. Juuri samanlaisia paikkoja, samanlaisia miljöitä tunnistin intohimoisesta kolmiodraamasta Riivaajista, jota Luchino Visconti ryhmineen oli kuvannut Ferraran seudulla sotavuonna 1942. Ja kuppiloiden edustat, kadut ja ihmisten vaatetus ei paljoakaan poikennut 1940-luvun elokuvasta. Italia saattaa elää pienillä paikkakunnilla samaa hiljaista unta vuosikymmenestä toiseen.
Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan käsittääkseni ensimmäinen kokoillanelokuva tuli lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. Ensi-ilta oli 30.9. En huomannut siitä arvosteluja ja minullakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Sitä on esitetty klo 17.00 teatterin nelossalissa. Esityksessä oli aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin on kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1970-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Nyt elokuvalle toivoisi myös laajaa kiinnostusta. Uskottavasti sisäisen kertojan äänen siivittämä hieno teos saa kiinnostusta Euroopassa. Se on täysin espanjankielinen, joten ainakin siellä elokuvalle odottaa arvostusta.
Rax Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta ja tässä kokoillanelokuvassaan hän liikkuu Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella Pohjois-Espanjassa. La Rioja Alavesassa sijaitseva Remellurin viinitila on hartaan ja filosofisen, ristiriitaisesti uskonnollisen ja skeptisen elokuvan keskeinen tapahtumapaikka.
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa valokuvateoksiinsa.
Rinnekangas näyttäisi olevan yksinäinen ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa eurooppalaisesta sivistysperinteestä. Taiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo teoksiaan välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä. Tällaisiakin taiteilijoita tarvitaan.
Matka Edeniin kertoo hiljaisin, "ajattelevin" kuvin kahdesta ikääntyvästä eurooppalaisesta taiteilijasta, baski-nykysäveltäjä Ignaciollasta ja sveitsiläisestä piirtäjästä Comazista. Molemmat miehet elävät luovuuden kriisiä. He lähtevät matkalle Pohjois-Espanjaan, etsimään luovuuden uutta ponninta, mutta samalla he haluavat käydä kirkoissa ja luostareissa katsomassa maalauksia, joissa on käsiä.
Comaz on piirtänyt mallinsa Lucian käsiä, mutta naisen mielestä kuvat eivät enää elä. Ignaciolla on suomalainen tytär, joka joutui koulumatkalla onnettomuuteen. Tytär makaa koomassa helsinkiläisessä sairaalassa. Isä tuntee syyllisyyttä, koska ei valvo tyttärensä vuoteen vierellä, vaan matkaa itsekkäästi baskimaassa.
Rax Rinnekankaan elokuvassa kädet ikään kuin siunaavat ihmisen hyvyyden, kohottavat ihmisyyden uudelle, ehkä jopa jumalalliselle tasolle. Remellurin viinitilan rakennuksessa miehet kohtaavat taideteokset, joissa ollaan Danten hengessä matkalla Edeniin, paratiisiin. Teosten tekijä on kuuluisa baskitaiteilija, agnostikko Vicente Ameztoy (1946-2001), joka työskenteli Remellurissa 1990-luvun lopulla. Rinnekankaan elokuvan huikein jakso on Ameztoyn maalausten tarkkailu - kohokohtana viimeinen teos, jossa taiteilija on maalannut modernin tulkintansa Aatamin ja Eevan viimeisestä onnellisesta hetkestä paratiisissa.
==========================================================================================
Matka Edeniin vaatii täydellisen keskittymisen. Kahden taiteilijan kulku La Riojassa ja lopulta oleskelu Remellurissa tarjoaa sellaisen henkistävän elämyksen, joka aivan kuin hiipii varovasti silmiä ja mieltä tunnustellen katsojan sisimpään. Ignaciolla ja Comaz kokevat eräänlaisen sielullisen katharsiksen. Kysymys ei ole enää uskosta tai epäilystä, vaan kahden ihmisen mahdollisuudesta avata jälleen portti omaan luovuuteen, taiteen tekemisen voimaan. Kirkkojen ja luostarien vanhojen maalausten kädet heräävät elämään, ja kun Ameztoyn maalauksen kiehtova paratiisi avautuu, Comaz voi jälleen kohdata mallinsa ja Ignaciolla ojentaa isänä käden tyttärelleen.
Ihmeellinen elokuva edustaa Rax Rinnekankaan taiteelle ominaisia realistisia ja metafyysisiä ulottuvuuksia. Kuvissa häivähtää venäläisen Andrei Tarkovskin muisto - tosin vain epäsuorasti. Rinnekangas on tuottanut, ohjannut ja kuvannut itse elokuvan. Kiitetään nyt Suomen elokuvasäätiötä, joka on tukenut 220 000 eurolla budjetiltaan 350 000 euron elokuvateosta. Taiteilijoita esittävät persoonalliset Hugo Wirz ja Nacho Angulo.
Ajankohtainen kommentti
Yle Teema juhli viime viikolla kymmenvuotistaivaltaan. Painopisteeksi oli valittu tv-teatteri ja draama. Tv-teatterin tarjontaa nähtiin muun muassa 1960-luvulta - Lasse Pöystin briljantti näyttelijätyö August Strindbergin Kustaa III:ssa -, mutta kiinnostavia olivat myös tämän ajan teatterin esitykset. Tarkoitan Kansallisteatterista nauhoitettua Tuntematonta sotilasta, jonka Kristian Smeds ohjasi suurenmoisena postmoderdina tulkintana teatterin suurelle näyttämölle jokin vuosi sitten.
Koska näin esityksen Kansallisessa, en puutu siihen, vaan haluan nostaa esille viikko sitten Teemalla näytetyn Paperiankkurin, joka tuotiin kantaesitykseen Kansallisen pienelle näyttämölle. Yle Teeman televisiointitaltiointi oli suora lähetys Kansallisen lavalta. Se onnistui hyvin hetkellisistä äänellisistä puutteista huolimatta.
Koreografi Hanna Brotheruksen ohjaama tanssillinen ja draamallinen Paperiankkuri iski suoraan suomalaiseen nykytodellisuuteen. Näytelmässä kuvattiin maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten suhteita. Kuultiin ja nähtiin maahanmuuttajien karmeita kokemuksia lähtökohtamaista ja byrokraattisia kohtaamisia suomalaisissa vastaanottokeskuksissa. Esitykseen osallistui maahanmuuttajia ja suomalaisia näyttelijöitä. Lapsiakin nähtiin lavalla. Kansallisen Jussi Lehtonen toimi kertojana ja tulkkina. Ja Broheruksen ryhmän tanssiliikkeet kertoivat todella jotakin konkreettista kohtaamisista ja kokemuksista.
Paperiankkurin keskeinen sanoma kantasuomalaisille oli tämä: Kukaan pakolainen ei ole tullut Suomeen omasta tahdostaan. Asian ilmaisi iskevästi muuan maahanmuuttajaisä, joka korosti halunneensa jäädä kotimaahansa, mutta vainon takia päätti pelastaa ainakin lapsensa. Taustalla on aina sortoa, väkivaltaa ja perheiden kokemia traagisia menetyksiä. Se kannattaisi nyt muistaa, kun perussuomalaisten jytkyn jälkeen sivistyneetkin kantasuomalaiset ovat lipumassa maahanmuuttokriittisiksi.
==========================================================================================
Jopa sattui, kun Yle Radio 1:n Enbuskessa keskusteltiin viime torstaina perussuomalaisista ja mediasta. Kovaan ääneen koilottava naiskeskustelija, oikein kansanedustaja, oli siirtynyt sosiaalidemokraateista perussuomalaisiksi. Ohjelman loppupuolella keskustelija paljastui maahanmuuttokriittiseksi. Eihän tämä ole mikään uutinen, mutta kyllä keskustelijan itsekkäät puheet suututtivat - etenkin Paperiankkurin tuoreen katsomiskokemuksen jälkeen.
Lieksassa jo leimahti viime viikolla, joten maahanmuuttokriittiset puheet alkavat ruokkia väkivaltaa. Eikö esimerkiksi Enbusken koilottava naiskeskustelija ole koskaan ajatellut sitä rankkaa kärsimystä, mitä moni pakolainen ja turvapaikanhakija on joutunut kokemaan omassa maassaan. Älyllisellä harkinnalla, iInhimillisyydellä ja empatialla, ihmisarvon kunnioittamisella ja laajemman maailmankuvan tajuamisella, on nyt Suomessa iso kysyntä.
P.S. Yleisradio on vihdoinkin tehnyt merkittävän linjapäätöksen: Kotikatu lopetetaan 8.12. 2012. Aikaisemminkin olisi voitu panna piste sarjalle. Yle on perustellut lopettamista draamatuotannon uudistamisella, mutta varmasti löytyy muitakin syitä: Sarjan taso on pudonnut samaa tahtia kuin katsojaluvut (huippuvuosien miljoonasta alle neljänsadantuhannen); ruudussa ei enää nähdä Eeva Litmasen, Sulevi Peltolan, Risto Aution, Matti Raninin yms. kaltaisia persoonallaisia näyttelijöitä; eikä Salkkareista matkittu nuorten kasvojen runsas käyttö purrut katsojiin.
Kotikaudun lopettamispäivämäärään on vielä aikaa, joten toivottavasti Ylen draamaosastolla tehdään ratkaisevia uudistuksia. Aikanaan Kari Kyrönseppä ja Hannu Kahakorpi ideoivat ja tuottivat mallikkaasti Kotikatua, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. On myös selvää, että nykyisessä säästötilanteessa Ylen omana tuotantona tehty Kotikatu on ollut liian kallis (vuosittain se maksaa 3,5 miljoonaa auroa). Tuolla summalla tuottaisi muutaman hyvän yleläisen tv-elokuvan, joiden perinne on katkennut tyystin. Kannattaisiko Ylen houkutella joku persoonallinen elokuvantekijä uudistamaan draamatuotantoa ja vastaamaan linjasta joksikin aikaa?
Providence - viimeinen kirja (Providence, Ranska 1977) ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: David Mercer, kuvaus: Ricarda Aronowitsch, Philippe Brun, musiikki: Miklos Rozsa, pääosissa: John Gielgud (Clive Langham), Dirk Bogarde (Claud Langhan), Ellen Burstyn (Sonia Lanham),David Warner (Kevin Woodford). Tuotanto: Philipppe Dussart.
Alain Resnaisin suurin töihin kuuluvaa Providencea - viimeistä kirjaa ei tuotu meillä koskaan teattereihin. Tv-esitys tapahtui 22.11. 1985 Ylen ykkösverkossa. Siis kahdeksan vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Se on Resnaisin tärkeimpiä teoksia kuuluisimpien elokuvien Hiroshima, rakastettuni (1959), Viime vuonna Marienbadissa (1961), Muriel (1963) ja Sota on loppunut (1966) ohella.
Alain Resnais ei ole ollut mikään kaupallinen ohjaaja, joten hänen elokuviaan ei tuotu niin vain Suomeenkaan. Oikeastaan jo 1930-luvun lopulla lyhytfilmien ja dokumenttielokuvien tekijänä aloittaneen Resnaisin uran kaupallisesti menestyneitä elokuvia oli 1974 valmistunut Stavisky - Ihana lurjus, joka ajoittuu vuoden 1934 Ranskaan. Oliko syynä Jean-Paul Belmodon hurmaava näyttelijätyö.
Resnais kertoo elokuvassa Trotskin tulosta maanpakolaisena Ranskaan. Samaan aikaan rikollinen, seurapiirihuijari Stavisky rakentaa imperiumiaan. Tässä elokuvassa näkyy selkeänä Resnaisin kiinnostus visuaaliseen tyyliin: Kiehtovasti ohjaaja tavoittelee 1930-luvun tyyliä ja värejä (mm. sanomalehdet), jotka liitetään saumattomasti ajankohdan todellisuuteen.
Alain Resnais ei kuulunut Ranskan uuden aallon keskeisiin tekijöihin. Hän oli selvästi vanhempi kuin Cahiers du Cinema -lehdestä tulleet ohjaajat. Toisaalta Resnais ei uuden aallon nuorten ohjaajien tavoin ollut omien elokuviensa käsikirjoittaja. Hänen on sanottu tyytyneen ohjaajan rooliin, hän oli "metteur en-scéne", joka soi arvon käyttämilleen toisten henkilöiden laatimille käsikirjoituksille.
Sakari Toiviainen toteaa kirjassaan "Elokuvan hengenveto - Ranskan uusi aalto ja sen perintö" (1995), että Resnaisin elokuvien vahvoja kirjailijapersonallisuuksia ovat olleet Marguerite Duras (Hiroshima, rakastettuni), Alain Robbe-Grillet (Viime vuonna Marienbadissa), Jean Cayrol (Yö ja usva, Muriel), Jorge Semprun (Sota on loppunut), Jacques Sternberg (Rakastan sinua, rakastan sinua), David Mercer (Viimeinen kirja) ja Jean Grualt (Amerikan setä, La vie est un roman).
Providence - Viimeinen kirja on malliesimerkki Alain Resnaisin taidosta uudistaa elokuvan ja kirjallisuuden, kuvan ja sanan väliset suhteet. Jos romaanin rakenteet muuttuivat, jos kirjailija pyrki eroon psykologisesta juonesta, niin elokuvantekijä Resnais pystyi luomaan kuvallisen kartaston, jossa juoni tai subjekti ei määrännyt ajan tarkastelua, siirtymiä menneisyydestä nykyhetkeen tai päinvastoin.
Osuva on Cahiers-kriitikko ja elokuvaohjaaja Eric Rohmerin toteamus, että Resnais oli äänifilmin ensimmäinen moderni elokuvantekijä, joka toteutti töissään saman kuin kubistit maalaustaiteessa. Vertauksia tehtiin myös säveltaiteeseen, sillä toinen cahierslainen kriitikko ja ohjaaja Jacques Rivette näki Resnaisin yhteydet Igor Stravinskiin.
=====================================================================================================
Providence - Viimeinen kirja sijoittuu Rhode Islandille. Lähes kahdeksankymppinen kirjailija Clive Langham elää yksikseen kartanossaan, jonka nimi on Providence. Clive on alkoholisti, joka kaipaa kuollutta vaimoaan. Clive yrittää kirjoittaa aina yön sylissä sitä viimeistä suurta romaaniaan - yleensä viinan ja lääkkeiden voimalla. Clive Langham käyttää romaaninsa henkilöhahmoina omia lapsiaan. Kirjoituksen edistyessä hahmot alkavat elää omaa elämäänsä.
Alain Resnais tutkii jälleen fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja todellisuuden välisiä yhteyksiä. Nämä elementit lomittuvat hienosti elokuvaan, jossa eri aikamuodot vaihtelevat. Jotkut tutkijat ovat nimenneet elokuvan metafyysiseksi jännitysfilmiksi, jossa vanhan kirjailijan elämän tilitys muistuttaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (1958) sävyjä. Resnaisin elokuvassa Cliven lapset ovat aivan kuin Bergmanilla tärkeässä osassa. Resnaisilla "näytellään" erään perheen viimeistä ristiriitapeliä, jossa risteilevät inhon ja raakuuden, myötäelämisen ja ilkeyden ääriviivat.
Elokuvan keskeinen ominaisuus on kieli, jonka ilmaisimiseen iäkäs kirjailija yrittää ponnistaa henkiset ja fyysiset voimansa. Clive kertoo, miten hänen teostensa keskeinen tavoite on ollut henkilökuvauksen inhimillistämisen kiihkeä etsintä. Kuitenkin Clive on sitä mieltä, että hän tavoittelee kirjoituksissaan tunnetta ilmaisevaa muotoa. Samalla tavalla elokuva on Clive Manghamin muistojen ja tuntemusten peili, resnaisilainen palapeli, jonka leikkaustekniikka lopulta järjestää yhteen.
Kysymys on Cliven elämästä, Cliven perheen pettymyksistä, mutta yhtä hyvin fiktiosta, jonka iäkäs kirjailija on luonut - ei vain romaaneihinsa, vaan myös ympärilleen Rhode Islandin aurinkoterassilla. Merkityksellisiä ovat Cliven lasten nimet, jotka viittaavat maailmankirjallisuuteen. Isossa osassa on Cliven poika Claude, joka on katkeroitunut ja kylmäkiskoinen mies. Hän ei pysty näyttämään tunteitaan. Resnais leikkii nerokkaasti ihmisten todellisilla mielialoilla ja fiktion kyllästämillä tunteilla. Jossain vaiheessa elokuva saavuttaa uskomattoman tehojen jännitteen,. jolloin "providencessa" välähtää ihmisen läpi kulkeva jumalallinen katse.
Providence - Viimeinen kirja on joka solultaan ranskalainen elokuva, vaikka tapahtumapaikka sijoitettiin Connecticutin Rhode Islandille. Siellä sijaitsee myös elokuvan nimen mukainen paikkakunta. Tiettävästi Alain Resnais ryhmineen kuvasi taustoja paikakkunnalla vain viikon ajan. Se ei haittaa, se ei näy puutteena, sillä lopullisessa elokuvassa kaikki loksahtaa paikoilleen, joten tunnemme eläytyvämme täysin Providencen lumoon.
=====================================================================================================
Alain Resnaisin elokuvan suuri näyttelijä on Sir John Gielgud (s. 1904). Hän esitti pääosan myös Peter Greenawayn ohjaajan uran yhteenvedossa, shakespearelaisessa Prosperon kirjoissa. Näin elokuvan Lontoon matkalla 1991. Kirjoitin siitä päätösjutun 1993 lehessämme ilmestyneeseen sarjaan "Elokuvakulttuuria etsimässä".
Ajattelin silloin, että Greenawayn ohjaus ja Gielgudin suoritus ovat ikään kuin modernin elokuvataiteen päätepiste. Ehkä asia ei ollut aivan näin, mutta Gielgudin suoritus Shapespearen "Myrskyn" ihmeellisen saaren taikojentekijänä jäi lähtemättömästi mieleen Piccardilly Circusin elokuvateatterin lumossa.
John Gielgud oli brittiläisen teatterin ja elokuvan kultakauden näyttelijöitä. Heitä oli paljon, aina Sir Laurence Olivierista lähtien. Toisen maailman sodan jälkeen he kansoittivat valkokankaat. Etenkin Sir Alec Guinness, Sir Ralph Richardson, Trevor Howard, John Mills, Sir Rex Harrison, Michael Redgrave, Jack Hawksins, Stanley Baker, Richard Burton, Sean Connery - ja Providencessa - Viimeisessä kirjasssakin
näyttelevä Dirk Bogarde ovat jääneet englantilaisen elokuvan historiaan.
John Gielgud kuoli toukokuussa vuonna 2000. Alain Resnais elää vielä. Hän täytti viime kesäkuussa 89 vuotta, ja lehtitietojen mukaan hän ohjaa uutta elokuvaa. Me olisimme täällä Suomessa iloisia, jos näkemättä jääneitä Resnais- elokuvia tuotaisiin vaikkapa tv-kanaville: La vie est un roman (1983), L´amour a mort (1984), Smoking (1993), Les Herbes folles (2009)...Elokuva-arkistossa on sentään nähty kiitettävästi sellaista Resnaisin tuotantoa, joka ei ole tullut teattereihin.
