KÄDET HYVYYDEN YLLÄ * * * *

Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan käsittääkseni ensimmäinen kokoillanelokuva tuli lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. Ensi-ilta oli 30.9. En huomannut siitä arvosteluja ja minullakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Sitä on esitetty klo 17.00 teatterin nelossalissa. Esityksessä oli aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin on kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1970-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Nyt elokuvalle toivoisi myös laajaa kiinnostusta. Uskottavasti sisäisen kertojan äänen siivittämä hieno teos saa kiinnostusta Euroopassa. Se on täysin espanjankielinen, joten ainakin siellä elokuvalle odottaa arvostusta.
Rax Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta ja tässä kokoillanelokuvassaan hän liikkuu Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella Pohjois-Espanjassa. La Rioja Alavesassa sijaitseva Remellurin viinitila on hartaan ja filosofisen, ristiriitaisesti uskonnollisen ja skeptisen elokuvan keskeinen tapahtumapaikka.
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa valokuvateoksiinsa.
Rinnekangas näyttäisi olevan yksinäinen ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa eurooppalaisesta sivistysperinteestä. Taiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo teoksiaan välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä. Tällaisiakin taiteilijoita tarvitaan.
Matka Edeniin kertoo hiljaisin, "ajattelevin" kuvin kahdesta ikääntyvästä eurooppalaisesta taiteilijasta, baski-nykysäveltäjä Ignaciollasta ja sveitsiläisestä piirtäjästä Comazista. Molemmat miehet elävät luovuuden kriisiä. He lähtevät matkalle Pohjois-Espanjaan, etsimään luovuuden uutta ponninta, mutta samalla he haluavat käydä kirkoissa ja luostareissa katsomassa maalauksia, joissa on käsiä.
Comaz on piirtänyt mallinsa Lucian käsiä, mutta naisen mielestä kuvat eivät enää elä. Ignaciolla on suomalainen tytär, joka joutui koulumatkalla onnettomuuteen. Tytär makaa koomassa helsinkiläisessä sairaalassa. Isä tuntee syyllisyyttä, koska ei valvo tyttärensä vuoteen vierellä, vaan matkaa itsekkäästi baskimaassa.
Rax Rinnekankaan elokuvassa kädet ikään kuin siunaavat ihmisen hyvyyden, kohottavat ihmisyyden uudelle, ehkä jopa jumalalliselle tasolle. Remellurin viinitilan rakennuksessa miehet kohtaavat taideteokset, joissa ollaan Danten hengessä matkalla Edeniin, paratiisiin. Teosten tekijä on kuuluisa baskitaiteilija, agnostikko Vicente Ameztoy (1946-2001), joka työskenteli Remellurissa 1990-luvun lopulla. Rinnekankaan elokuvan huikein jakso on Ameztoyn maalausten tarkkailu - kohokohtana viimeinen teos, jossa taiteilija on maalannut modernin tulkintansa Aatamin ja Eevan viimeisestä onnellisesta hetkestä paratiisissa.
==========================================================================================
Matka Edeniin vaatii täydellisen keskittymisen. Kahden taiteilijan kulku La Riojassa ja lopulta oleskelu Remellurissa tarjoaa sellaisen henkistävän elämyksen, joka aivan kuin hiipii varovasti silmiä ja mieltä tunnustellen katsojan sisimpään. Ignaciolla ja Comaz kokevat eräänlaisen sielullisen katharsiksen. Kysymys ei ole enää uskosta tai epäilystä, vaan kahden ihmisen mahdollisuudesta avata jälleen portti omaan luovuuteen, taiteen tekemisen voimaan. Kirkkojen ja luostarien vanhojen maalausten kädet heräävät elämään, ja kun Ameztoyn maalauksen kiehtova paratiisi avautuu, Comaz voi jälleen kohdata mallinsa ja Ignaciolla ojentaa isänä käden tyttärelleen.
Ihmeellinen elokuva edustaa Rax Rinnekankaan taiteelle ominaisia realistisia ja metafyysisiä ulottuvuuksia. Kuvissa häivähtää venäläisen Andrei Tarkovskin muisto - tosin vain epäsuorasti. Rinnekangas on tuottanut, ohjannut ja kuvannut itse elokuvan. Kiitetään nyt Suomen elokuvasäätiötä, joka on tukenut 220 000 eurolla budjetiltaan 350 000 euron elokuvateosta. Taiteilijoita esittävät persoonalliset Hugo Wirz ja Nacho Angulo.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teema juhli viime viikolla kymmenvuotistaivaltaan. Painopisteeksi oli valittu tv-teatteri ja draama. Tv-teatterin tarjontaa nähtiin muun muassa 1960-luvulta - Lasse Pöystin briljantti näyttelijätyö August Strindbergin Kustaa III:ssa -, mutta kiinnostavia olivat myös tämän ajan teatterin esitykset. Tarkoitan Kansallisteatterista nauhoitettua Tuntematonta sotilasta, jonka Kristian Smeds ohjasi suurenmoisena postmoderdina tulkintana teatterin suurelle näyttämölle jokin vuosi sitten.
Koska näin esityksen Kansallisessa, en puutu siihen, vaan haluan nostaa esille viikko sitten Teemalla näytetyn Paperiankkurin, joka tuotiin kantaesitykseen Kansallisen pienelle näyttämölle. Yle Teeman televisiointitaltiointi oli suora lähetys Kansallisen lavalta. Se onnistui hyvin hetkellisistä äänellisistä puutteista huolimatta.
Koreografi Hanna Brotheruksen ohjaama tanssillinen ja draamallinen Paperiankkuri iski suoraan suomalaiseen nykytodellisuuteen. Näytelmässä kuvattiin maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten suhteita. Kuultiin ja nähtiin maahanmuuttajien karmeita kokemuksia lähtökohtamaista ja byrokraattisia kohtaamisia suomalaisissa vastaanottokeskuksissa. Esitykseen osallistui maahanmuuttajia ja suomalaisia näyttelijöitä. Lapsiakin nähtiin lavalla. Kansallisen Jussi Lehtonen toimi kertojana ja tulkkina. Ja Broheruksen ryhmän tanssiliikkeet kertoivat todella jotakin konkreettista kohtaamisista ja kokemuksista.
Paperiankkurin keskeinen sanoma kantasuomalaisille oli tämä: Kukaan pakolainen ei ole tullut Suomeen omasta tahdostaan. Asian ilmaisi iskevästi muuan maahanmuuttajaisä, joka korosti halunneensa jäädä kotimaahansa, mutta vainon takia päätti pelastaa ainakin lapsensa. Taustalla on aina sortoa, väkivaltaa ja perheiden kokemia traagisia menetyksiä. Se kannattaisi nyt muistaa, kun perussuomalaisten jytkyn jälkeen sivistyneetkin kantasuomalaiset ovat lipumassa maahanmuuttokriittisiksi.
==========================================================================================
Jopa sattui, kun Yle Radio 1:n Enbuskessa keskusteltiin viime torstaina perussuomalaisista ja mediasta. Kovaan ääneen koilottava naiskeskustelija, oikein kansanedustaja, oli siirtynyt sosiaalidemokraateista perussuomalaisiksi. Ohjelman loppupuolella keskustelija paljastui maahanmuuttokriittiseksi. Eihän tämä ole mikään uutinen, mutta kyllä keskustelijan itsekkäät puheet suututtivat - etenkin Paperiankkurin tuoreen katsomiskokemuksen jälkeen.
Lieksassa jo leimahti viime viikolla, joten maahanmuuttokriittiset puheet alkavat ruokkia väkivaltaa. Eikö esimerkiksi Enbusken koilottava naiskeskustelija ole koskaan ajatellut sitä rankkaa kärsimystä, mitä moni pakolainen ja turvapaikanhakija on joutunut kokemaan omassa maassaan. Älyllisellä harkinnalla, iInhimillisyydellä ja empatialla, ihmisarvon kunnioittamisella ja laajemman maailmankuvan tajuamisella, on nyt Suomessa iso kysyntä.

P.S. Yleisradio on vihdoinkin tehnyt merkittävän linjapäätöksen: Kotikatu lopetetaan 8.12. 2012. Aikaisemminkin olisi voitu panna piste sarjalle. Yle on perustellut lopettamista draamatuotannon uudistamisella, mutta varmasti löytyy muitakin syitä: Sarjan taso on pudonnut samaa tahtia kuin katsojaluvut (huippuvuosien miljoonasta alle neljänsadantuhannen); ruudussa ei enää nähdä Eeva Litmasen, Sulevi Peltolan, Risto Aution, Matti Raninin yms. kaltaisia persoonallaisia näyttelijöitä; eikä Salkkareista matkittu nuorten kasvojen runsas käyttö purrut katsojiin.
Kotikaudun lopettamispäivämäärään on vielä aikaa, joten toivottavasti Ylen draamaosastolla tehdään ratkaisevia uudistuksia. Aikanaan Kari Kyrönseppä ja Hannu Kahakorpi ideoivat ja tuottivat mallikkaasti Kotikatua, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. On myös selvää, että nykyisessä säästötilanteessa Ylen omana tuotantona tehty Kotikatu on ollut liian kallis (vuosittain se maksaa 3,5 miljoonaa auroa). Tuolla summalla tuottaisi muutaman hyvän yleläisen tv-elokuvan, joiden perinne on katkennut tyystin. Kannattaisiko Ylen houkutella joku persoonallinen elokuvantekijä uudistamaan draamatuotantoa ja vastaamaan linjasta joksikin aikaa?