Sorateiden vauhtihurjat *






Risto Jarva suhtautui autoon kriittisesti, mutta hänellä oli auto, ja monet hänen ystävistään pitivät sitä Riston "mustana pilkkuna". Autosta koitui Jarvan kohtalo - hän menehtyi auto-onnettomuudessa joulukuussa 1977. Onnenpelin, Työmiehen päiväkirjan, Kun taivas putoaa -elokuvan ja Jäniksen vuoden mestarin yllättävä poismeno oli tappio uudelle suomalaiselle elokuvalle.
Risto Jarva punnitsi ja jäsensi suhdettaan autokulttuuriin vuoden 1970 pampfletinomaisessa draamaelokuvassaan Bensaa suonissa. Lilga Kovankon, Ulf Törnrothin ja Pertti Melasniemen rautaisesti näyttelemä elokuva peilaa kriittisesti ralliautoilun maailmaa.
Elokuvasta jäi elämään ajatus, että auto on ihmissuhteiden välittäjä. Jarkko Laineen sanoittama ja Rauli "Badding" Somerjoen esittämänä nimisävelmä vaikutti tajuntaan: "Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan, hei, hei, hei ja bensaa suonissaan, neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan."
Markku Pölösen uusi ohjaustyö Ralliraita I on Bensaa suonissa -elokuvan käänteinen versio. Pohjois-Karjalan kuvaaja Pölönen yrittää heittäytyä kansankomedian keinoin sorateiden vauhtimaailmaan. Hän luonnostelee alustukseksi Spede Pasasen Härski-Hartikaisen innoittamana autokorjaamodramatiikkaa, jossa vitsit ovat vähissä, mutta alapään jutut ja noitumiset kunniassa. Pölösen elokuvan päähenkilöt ovat setä ja veljenpoika (Heikki Silvennoinen ja Olavi Uusivirta), jotka suunnittelevat korjaamolla rallikilpailujen valloittamista.
=============================================================
Ralliraita I tuo pakostakin mieleen Bensaa suonissa -elokuvan, joka laittoi lähes kolme vuosikymmentä sitten henkisesti pisteen järjettömälle rallikulttuurille. Markku Pölönen ei laita mitään pistettä mihinkään, ei kritisoi, vaan ikään kuin Ere & Spede muistissa haluaa palauttaa elokuvakomedian valtaväestön suosikiksi.
Tuskin löytyy monta kotimaista elokuvaa 2000-luvulla, jossa laskelmoidaan kaupallisesti näin kuvottavalla tavalla. En vain tarkoita sponsoreiden logojen näkymistä, vaan Pölösen käsittämätöntä tapaa porhaltaa sieltä, missä aita on matalin. Miksi näin alas täytyy mennä, jotta kuvitellut sadattuhannet katsojat saadaan lippuluukuille?
Spede ja Ere ovat kuolleet. Kannattaako enää ryhtyä kyntämään uudelleen sarkaa, josta jäi kummittelemaan suomalaisen elokuvan historiaan muutama vitsi, Vesa-Matti Loirin taiturimainen Turhapuro ja kliseemäisesti tyypitellyt henkilöhahmot, jotka eivät muuttuneet koskaan.
Vaikuttaa siltä, että Pölönen on hutaissut elokuvansa samalla tavalla kuin Spede Pasasella oli tapana tehdä. Ihmetyttää niin Pölösen kansankomedian onneton näyttelijätyö, Kari Sohlbergin innoton kuvaus ja rallikohtausten mitäänsanomattomuus. Tv-kanavat ovat näyttäneet viime vuosikymmenien aikana loputtomiin rallikisojen monotonisia pyrähdyksiä, joten Pölösen olisi täytynyt keksiä jotain muuta - yllätyksiä, draaman nopeita käänteitä ja henkilöhahmojen rikastuttamista. Jälki olisi voinut olla kunnollisempi.
==============================================================
Markku Pölösen ura on kääntynyt vapaaseen pudotukseen. Ralliraita I -komedian ei uskoisi tulleen ohjaajalta, joka elähdytti meitä sellaisilla upeilla kotimaisilla elokuvilla kuin 1990-luvun Onnenmaa ja Kivenpyörittäjän kylä tai 2000-luvun alun Koirankynnen leikkaaja. Eikä Pölösen pohjoiskarjalalainen tv-sarja Karjalan kunnailla vakuuttanut, mutta ilmeisesti keräsi sen verran katsojia ruudun ääreen, että sarja jatkuu ensi syksynä televisiossa.

Ajankohtainen kommentti

Onnittelut julkisen palvelun tv-yhtiölle Ylelle. Tappioputki on katkaistu monen vuoden jälkeen. Vuonna 2008 Yle teki voittoa 700 000 euroa. Edellisenä vuonna tappio oli kuuden miljoonan euron luokkaa.
Miten tähän on tultu? Muistan olleeni medialle järjestetyssä isossa kokouksessa, Ison Pajan mattokerroksessa, jossa Ylen silloinen toimitusjohtaja Arne Wessberg esitteli, miten tappiokierrettä lähdetään katkaisemaan. Vuosi taisi olla 2002. Tapppiokierteen katkaisemiseen kului suurin piirtein sama aikaa, minkä Wessberg esitteli kalvoin ja kaavioin tilaisuudessa.
Niin, miten tähän on tultu? Lupamaksujen jatkuvalla korottamisella (viime vuonna niitä kertyi 376,2 miljoonaa euroa), tuotannon ulkoistamisella, luovan työvoiman irtisanomisilla ja ohjelmiston viihteellistämisellä. Digiaikaan siirryttäessä päästiin yhden lähetysverkon käyttöön. Säästöjä toi ilmeisesti myös yhden kanavan (Yle 24) lopettaminen. Kannattaa myös huomata, että Yle käyttää synergiaa uutistoiminnassa: monet tv-uutisten jutut ajetaan myös äänellisesti radion puolella. Pitää myös muistaa, että Yle uusii illan tv-ohjelmia päivisin, jotta lähes vuorokautiseen ohjelmatarjontaan ei tule taukoja (aamuyö kuluu tietenkin teksti-tv:n parissa).
Yle tarkkailee itseään nykyisin katsojalukujen ja markkinaosuuksien valossa - kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava. Ylen TV1 on Suomen suosituin tv-kanava (ei ole monta vuotta kun MTV3 oli hyvässä johdossa). Mutta eikö julkisen palvelun luparahoitteisen yhtiön pitäisi katsella itseään myös laadun ja tason valossa?
Niin, totuutta unohtamatta: Teema on tasokas, todellinen sisältökanava. Valitettavasti sitä katsoo vain kourallinen suomalaisia.

* * * * Lestadiolaistytöt pääkaupungissa








Dome Karukoskella menee lujaa. Vasta tuli Jussi-pysti Tummien perhosten kodista, joka on sykähdyttävä ja raateleva kuvaus nuoruudesta poikakodissa. Karukosken esikoisteos, hiukan mainosmainen Tyttö sinä olet tähti esitettiin äskettäin televisiossa. Karukoski pääsi iltapäivälehtien viihdesivuille pussaamalla pääministeriä Jussi-palkintojen jakotilaisuudessa.
Eikä tässä kaikki: ennen uuden elokuvansa Kielletyn hedelmän ensi-iltaviikonloppua Karukoskea haastateltiin eri medioissa. Tulivat esiintymiset Arto Nybergissä ja tv-uutisissa. Karukoski osallistui MTV3:n Huumankin viihderyöppyyn. Maanantaina hänen elokuvastaan keskustellaan TV1:n Voimalassa.
Mitä tästä pitäisi sanoa? Uuden kotimaisen elokuvan markkinointia tarvitaan. Se on selvä, mutta epätasaisesti se jakaantuu. Vuoden ensimmäiset kotimaiset ensi-illat Maata meren alla ja Muukalainen eivät saaneet juuri missään ennakkomainontaa. Esimerkiksi Jukka-Pekka Valkeapään post-tarkovskilainen Muukalainen on paras kotimainen elokuva vuosiin. Ei ihme, että se esitettiin vime syksynä maailman kolmanneksi tärkeimmillä filmijuhlilla Venetsiassa. Ja elokuva sai äskettäin Göteborgin arvostettujen elokuvajuhlien pääpalkinnon.
Täällä Suomessa NYT-liitteen tähtitaulukossa elokuva-arvostelijat laittoivat sen listan viimeiseksi. Turun Sanomien arvostelija antoi obligatoorisen yhden tähden. Viimeiseksi samalla listalla kelpuutettiin Kielletty hedelmä. Häpeällistä!
===================================================================
Kielletty hedelmä on nuorisokuvaus. Siinä ei ole Tummien perhosten kodin kaltaista Leena Landerin vahvaa romaanitaustaa, mutta siinä ilmenee paljon todentuntuista asiaa ja kiinnostavaa uskonnollista jännitettä. Lähtökohtana on Lars Levi Laestadiuksen viinan kiroista varoittanut herätysliike, joka nousi 1846 Ruotsin Kaaresuvannossa. Alkuaikoina liikkeessä "harjoitettiin parannussaarnoja" ja koettiin "liikutuksia". Kansan keskuudessa lestadiolaisia alettiin pitää "hihhuleina". Liike jakautui myöhemmin kolmeen eri haaraan. Dome Karukosken elokuvan taustana käytetty vanhalestadiolaisuus on edelleen Suomessa elinvoimainen. Sen voi todeta valtavan yleisöjoukon keräävillä kesän Suviseuroilla.
Lestadiolaisuuden joko vapaaehtoisesti tai perhesyistä kokeneet nuoret ovat usein korostaneet, miten liikkeen saarnamiesten hurjat puheet iskevät ristiriitaisia tunteita varttuvan ihmisen tajuntaan. Itsellänikin on kokemuksia kouluaikoina lappilaisista ystävistä, jotka puhuivat seuroista pelon ja inhon ilmapiirinä. Karukosken elokuvassa saarnamiesten puheet saavat hyvin ymmärtävän kuvauksen.
===================================================================
Kielletyssä hedelmässä lestadiolaisuus on lähtäkohta ja seuraus, ei mikään epäolennainen kulissi. Se suo tekijöille tilaisuuden tarkastella nuoren ihmisen kasvamista ja hakeutumista aikuisuuden porteille. Päähenkilöjä ovat kaksi pohjoispohjanmaalaista lestadiolaistyttöä (Amanda Pilke ja Marjut Maristo), jotka ovat monilapsisista perheistä. Toinen tytöistä (Pilke) matkustaa täysi-ikäiseksi tultuaan ensin Helsinkiin. Hänen sydänystävänsä Raakel (Maristo) saapuu perässä.
Raakel tulee vahtimaan ystäväänsä. Raakelin täytyy sanoa taikasana, jos nautinnon raja ylitetään. Tytöt ovat sopineet palaavansa silloin heti kotiin.
Dome Karukoski kuvaa Helsingin kiihkeän elämän jännittävänä tyyssijana. Pääkaupunkia ei tosin esitellä minään synnin ja pahuuden pesänä, vaikka nautinnon kohteissa käydäänkin. Karukoskella lestadiolaisperheen normit ja perinteet sisäistäneet tytöt heittäytyvät lievään kapinaan, yrittävät riisua yltään rajoittavat kaavut. Hyppy kokemuksiin ei ole suinkaan helppo. Tanssi, alkoholi ja seksi eivät kuulu lestadiolaisten elämään, eikä missään nimessä yhdyntä ennen avioliittoa. Mutta kielletty hedelmä kiihottaa kauniita tyttöjä, etenkin Raakelin sydänystävää.
===================================================================
Dome Karukoski luo jälleen vahvaa draamaa, kuvaa antautumuksella ja pieteetillä nuoruutta, suhtautuu sympatialla vanhalestadiolaisuuteen. Se on elokuvassa viitekehys, jonka vaikutusta nykyelämään peilataan vivahteisesti viattomien tyttöjen kokemusten kautta.
Mitään kovin rankkaa ja rajua Karukoski ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy eivät lähde esittelemään - yhtä dramaattista tilataksiajaelua lukuun ottamatta. Tytöistä vaalean Raakelin tarina on pohjustettu paremmin. Se tarjoaa myös yllätyksen, jota elokuvan alkupuolella ei odottaisi.
Tuomo Hutrin kuvaama Kielletty hedelmä on erinomainen, jopa kaunis ja hienovarainen uusi kotimainen elokuva. Dome Karukoski todistaa lopullisesti olevansa elokuvallisesti hyvin lahjakas ohjaaja. Kameran eteen syntynyt Marjut Maristo on kuin nuori Jessica Lange. Tähti on syttynyt!

Ajankohtainen kommentti

Olen usein kirjoittanut, että Ylen TV1:n torstainen "ikuisuus-sarja" Kotikatu junnaa tylsänä ja sovinnaisena viikosta toiseen. Nyt on muutos tapahtunut. En ole aivan varma, onko positiivisen muutoksen takana uusi script editor Matti Kinnunen, joka muistetaan muutaman vuoden takaisesta, Vaasassa kuvatusta draamasarjasta Headhunterista. Kotikadun tuottaja- ja käsikirjoittajapuolellakin on tapahtunut muutoksia.
Täytyy antaa kaikki tunnustus sarjalle, joka on kohentunut ja terävöitynyt. Kotikatu on saanut alleen särmää ja elämän makua. Tekijät käsittelevät rohkeasti suomalaisesta todellisuudesta heijastuvia asioita - yrittäjän rahavaikeudet, syrjähyppy, eronneen, ikääntyvän miehen vauvakuume ja tarve saada kontakti siittämäänsä lapseen.
Näyttelijöiden panostusta on terävöitetty: esimerkiksi Jukka Puotila on nykyisin todella hyvässä vedossa. Junnauksen aika on vihdoinkin ohi.
===================================================================
Täytyy myös kehua Jarowskij´n tuottamaa kausisarjaa Uutishuonetta, joka pyörii maanantai-iltaisin TV1:n Kotikatsomossa. Lauri Nurksen ohjaama ja Krista Kososen loistavasti näyttelemä sarja kuvaa aika uskottavasti Yleisradion tv-uutisten toimintaa 1970-luvun alkupuolella. Viimekertainen jakso ajoittui syyskuun yhdenteentoista päivään vuonna 1973, kun Helsingissä järjestettiin solidaarisuustilaisuuksia Chilen demokratian puolesta. Maassa tapahtui sotilasvallankaappaus ja toivoa herättänyt presidenti Salvador Allende sai surmansa. Ikäpolveamme jakso kosketti syvältä.
Uutishuoneen näyttelijätyö toimii. Svante Martin on elämänsä roolissa uutistoimituksen päällikkönä.
===================================================================
Aamulla tuli suruviesti. Suomalaisen tv-elokuvan mestari Eero Tuomikoski on kuollut. Hän oli kriitikon urani alun oppi-isä Matti Salon ohella. Muistan aina ne hetket Kajaanissa, kun me elokuvaintoilijat kävimme hakemassa Rautatieaseman kioskilta Kauppalehden. Mieleen jäi Eeron lähes koko sivun kirjoitus vuonna 1963 Jean-Luc Godardin Le Me´pris -elokuvasta - muistattehan Tecnicolor-Franscope -runoelman, jossa näyttelivät Brigitte Bardot, Jack Palance ja Fritz Lang. Elokuva sai Suomessa nimen "Sen täytyi tapahtua".
Myöhemmin Eero siirtyi ihailemansa Godardin tavoin kriitikosta ohjaajaksi. Valmistuivat sellaiset ikimuistettavat tv-elokuvat kuin Tuletko sovinnolla, Elämän kevät ja Suvi. Eero ohjasi ne Ylelle. Hyvästi Eero, lähtösi on erään elokuvasivistyksen päätös, ei loppu, Suomessa.

* * * * *Muukalainen tuli taloon







Venäläisen mestariohjaaja Andrei Tarkovskin (1932-1986) merkillisimpiä elokuvia oli vuonna 1975 valmistunut Peili, jonka keskiössä liikkuu piiritetyssä Leningradissa vanhempansa menettänyt Aleksei-poika. Kronologisen aikakäsityksen rikkovassa elokuvassa tunkeudutaan kuin runouden keinoin lapsuuteen, jonka Andrei Tarkovski on sanonut seuranneensa häntä aina: "Lapsuus on stimuloinut luovuuttani."
Tarkovski heittää pojan matkalle maalle, jossa hän kohtaa ihmeellisen naisen - ehkä oman äitinsä sijaishahmon. Elokuvasta on sanottu, että sen "tekijöitä" ovat samalla kertaa ohjaaja ja katsoja.
Aleksein kokemusten avulla Tarkovski palaa lapsuutensa Venäjälle, muistoihinsa. Se ikään kuin heijastuu peilistä, joka on asetettu katsojan nähtäville. Elokuva asettaa kysymyksiä: "Mitä teette nyt, mitä haluatte?"
Kysymys on kotiinpaluusta - tai kaipuusta palata kotiin. Ihmisen onnettomuudet ja tappiot, ihmisen ja luonnon suhde, ihmisen sisäinen maailma olivat Tarkovskin elokuvien kiintopisteitä.
===============================================================
Näin pitkän alustuksen vaatii Jukka-Pekka Valkeapään esikoiselokuva Muukalainen, joka on sensaatiomainen poikkeus viime vuosien kotimaisessa elokuvatuotannossa. Muukalaisen maisemat, kerronnan mietiskelevä ja välistä myrskyyn riehaantuva ote, kuvien latautunut poesia viittaavat Tarkovskiin. Vankilaan joutunut isä (Jorma Tommila), puhumaton poika (Vitali Bobrov), korpitilan vammainen emäntä (Emilia Ikäheimo) ja tilalle saapuva muukalainen (Pavel Liska) ovat kuin Tarkovskin elokuvien mielen maisemasta. Vai onko nuori esikoisohjaaja luonut westernejä muistuttavan kertomuksen pojasta ja äidistä, joiden kotikonnulle etäisten laaksojen mies saapuu.
Muukalainen kasvaa kuiskauksiin ja huutoihin, rankkoihin traagisiin ulottuvuuksiin, joista järkyttävimpiä ovat hevonen ja myrsky, kaivosta lehahtavat korpit ja pojan isän väkivaltainen ryöpsähdys vankilassa. Tarkovskin Peilin poika oli puhumaton, mutta hän sai hypnoosin avulla selkeän puheen vähitellen takaisin. Valkeapään poikaa ei kukaan edes yritä opastaa puhumaan. Nyökkäykset ja katseet ovat hänen viestikapulansa.
=============================================================
Hämmästyttävän hyvin Jukka-Pekka Valkeapää pystyy tarkkailemaan ja jäsentämään lapsen tasolta aikuisten näennäisesti pysähtynyttä maailmaa. Mihinkään tiettyyn aikaan tai maahan elokuvaa ei kytketä, mutta pojan isän kahleet tai tilalla käyvien viranomaisten vaatteet ovat selvä viite menneisyyteen.
Niin, ja elokuvan harvat repliikit ovat suomea.
Elokuvan miljööt - vanha maatila, rönsyilevä metsä, virtaava joki ja kuritushuoneelta näyttävä vankila - ovat täysin realistisia, mutta Jukka-Pekka Valkeapää kykenee luomaan niiden ympärille metafyysisen tason: ihmisen ulkoisen ja sisäisen maailman värähdykset liittyvät saumattomasti luonnon kiertokulkuun. Enkä muista monta elokuvaa, jossa metsää olisi kuvattu samalla intensiteetillä.
Varmasti Valkeapään esteettisesti harkituissa otoksissa nähdään asetelmallisuutta. Ja tarkovskilaisuutta saatetaan vierastaa. Mutta mitä pitemmälle elokuva etenee, mitä enemmän neljän ihmisen tarina saa syvyyttä ja rankkoja käänteitä, sitä nopeammin Tarkovski sulaa katsojan tajunnasta.
==============================================================
Muukalainen on häikäisevä taiteellinen luomus. Sitä voi nyt jo pitää kansainvälisestikin esikoiselokuvien valiona. Jos eläisimme toista aikaa, niin Jukka-Pekka Valkeapäätä juhlittaisiin joka puolella. Suomessa lähes huomiotta se esitettiin viime syksynä Venetsian filmijuhlilla.
Elokuva on aina ohjaajan työ, mutta nyt kannattaa noteerata ohjaajaa tukeneen tiimin työ: taitava kuvaaja Tuomo Hutri, mestarilliset lavastaja Kaisa Mäkinen ja puvustaja Sari Suominen, huikean äänimaailman luonut äänittäjä Micke Nyström, kauhuun räpsähtäviä musiikkikuvia kehitellyt säveltäjä Helena Tulve ja kuvastoon harmonian luonut leikkaaja Mervi Junkkonen. Pavel Liska, Vitali Bobrov ja Emilia Ikäheimo ovat suurenmoisia keskeisinä näyttelijöinä.
===========================================================
Jukka-Pekka Valkeapää, 31 v. on valmistunut Taik:n elokuvaosastolta. Hän on kertonut olevansa tosi filmihullu, joka on ammentanut vaikutteensa elokuvateattereiden hämyssä. Ilmeisesti monipuolinen suomalainen elokuvakoulutus on lopullisesti synnyttänyt hänessä kypsän ohjaajan, josta kuullaan vielä paljon.

Ajankohtainen kommentti

Julkisen palvelun Ylen TV1 oli viime vuonna Suomen suosituin tv-kanava. Asemaa on pitänyt viime vuosina tiiviisti hallussaan MTV3. Sen osuus on pudonnut, tosin se saavutti 23 % katsojista kun TV1 sai 24 %. Ero ei ole kovin suuri.
Vaikuttaa kuin tuiman maksutelevisiopanostuksen suorittanut MTV3 nakertaa oman pääkanavansa elinpohjaa. Esimerkiksi MTV3:n kortilla katsottava Max lähettää Formulan lisäksi myös Ralliautoilu-kisat. Muutenkin Max on ominut maksukortin taakse suuren yleisön suosimaa kaupallista ohjelmistoa.
Ylen TV1:n tulos ei yllätä. Viime aikoina kanavaa on käännetty vauhdilla kepeään ja kaupalliseen suuntaan. Jopa TV1:n arvostetut uutislähetykset ovat selvästi viihteellistyneet. Otan esimerkiksi TV1:n pääuutisten "kulttuuritarjonnan". Viime viikolla kulttuurijutut olivat aivan muuta, mitä julkisen palvelun televisiolta odottaisi. Pelkkää megaviihteen esittelyä a´la Hollywood-elokuva Operaatio Valkyrie ja megatähti Madonnan Suomen vierailu. Mikä mainos suurille ylikansallisille toimijoille.
Niin, ei tietenkään mitään ensi-iltaan perjantaina tulleesta Muukalaisesta. Ei mitään meitä lupamaksajia kiinnostavista ulkomaisista laatuelokuvista, ei mitään elokuvakulttuurin tilasta Suomessa. Eipä juuri ksokaan teatterista tai kaunokirjallisuudesta.

Nuoren naisen tie * * *







Uudet kotimaiset elokuvat tulevat ensi-iltaan lähes viikottain. On selvää, että jokainen niistä ei voi menestyä, vaan toinen syö toista. Nykyään elokuvan arvon ja laadun mittana pidetään katsojalukuja. Niin myös suomalaisen elokuvan kohdalla. Tämä on vääristynyt tapa suhtautua elokuvaan.
Myös medianäkyvyys on tärkeä. Ajatellaanpa vaikka HS:n perjantaisin ilmestyvää NYT-liitettä: Sen irti tipahtavan TV-oppaan takasivulla on kriitikoiden listaamat tähdet ensi-iltaelokuville. Runsas viikko sitten ohjelmistoon tullut uusi kotimainen Maa meren alla ei herätä yleisön kiinnostusta, jos kriteerinä pidetään NYT-liitteen kriitikoiden arvostuksia. Nimittäin elokuva kerää keskiarvoltaan 2,3 tähteä, ja Turun Sanomien kriitikko antaa johdonmukaisesti yhden tähden. Hänellä lienee tietokoneellaan tuo yksi tähti valmiina jokaiselle uudelle kotimaiselle elokuvalle.
Muutenkin Maata meren alla tuli ensi-iltaan lähes huomiotta. Olin kaksi viikkoa matkoilla. Palattuani olen yrittänyt etsiä arvioita elokuvasta eri lehdistä. Arvostamani Suomen Kuvalehti ei kirjoita elokuvasta mitään. Ei myöskään Suomen naistenlehtien kuningatar Gloria, jossa on näyttävät elokuvapalstat. Päivälehtiä en ole edes viitsinyt kaivaa esille, mutta esimerkiksi tamperelainen Aamulehti lienee ollut nuiva, koska NYT-liitteessä lehden kriitikko antaa elokuvalle vain kaksi tähteä.
===========================================================
Lenka Hellstedtin ohjaama ja Mark Stubbsin kuvaama Maata meren alla perustuu Riikka Ala-Harjun kirjaan. En ole sitä lukenut, mutta elokuvaksi se vaikuttaisi soveltuvan mainiosti. Lahjakas Hellstedt on tehnyt varmaa työtä. Maata meren alla on sympaattinen, mutta hiukan vaatimaton ja särmätönkin pieni kotimainen elokuva.
Lenka Hellstedt muistetaan parhaiten 2001 valmistuneesta Minä ja Morrison -elokuvasta. Hän on myös ohjannut tv-sarjoja. Ehkä Maata meren alla toimisi paremmin tulevan tv-sarjan pilottijaksona kuin levittäytyneenä isolle valkokankaalle. Mutta hyvä näinkin. Ei kaiken suurta tarvitse olla.
Lähtökohdiltaan Lenka Hellstedtin elokuva lupaa paljon. Amira Khalifa esittää hellyttävästi Idaa, joka elää elämäänsä adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) kanssa. Ompelijan ammatin hankkinut Ida yrittää hankkia töitä, mutta huonolla menestyksellä. Ystävä Ville (Matti Ristinen) kehottaa Idaa rohkaisemaan itsensä. Naisen vahvuus orastaa vähitellen Idassa. Hän lähtee etsimään itseään Berliiniin.
==========================================================
Maata meren alla on todenmukainen draamaelokuva nuoren naisen kasvamisesta nyky-yhteiskunnan haasteellisessa vaatimuskentässä. Kannattaa muistaa, että Hellstedt kuvaa aikuistumista, yritystä katkaista liian kiristävät perhesiteet ja löytää oma naisen ääni. Kiinnostavasti Hellstedt näyttää myös elämänmuodon, jossa ei uskalleta elää ja toimia omillaan, vaan etsitään koko ajan toisten hyväksyntää. Miellyttäminen on naiselle monesti ansa.
Nämä pienet, nasevat huomiot nousevat kuin kuvien välistä vakuuttamaan katsojaa, että maata täytyy saada omien jalkojen alle ennen kuin voi hypätä nauttimaan elämän meren tyrskyistä.
==========================================================
Berliini on nykyisin nuorten suosittu matkakohde. Ymmärrän tältä pohjalta elokuvan Idan päätöksen lähteä kaupunkiin, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vielä ideologisesti jaettu ja muurin rajaama.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuva-arkisto (en ymmärrä sen nimen muuttumista kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi) aloitti runsas viikko sitten kiinnostavan Carte Blanche -sarjan. Tällaisessä sarjassa joku ohjaaja, kriitikko tai muuten merkittävästi ansioitunut suomalainen elokuvapersoona saa esitellä omia suosikkifilmejään.
Tämän kevään valinnat ovat tehneet dokumenttiohjaajapari Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui. Lehmuskallio täytti vasta 70-vuotta. Hän samosi nuorena metsissä, taisi valmistua metsänhoitajaksi. Lehmuskallion ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva Korpinpolska valmistui 1980. Se oli sensaatiomaisen hyvä kuvaus pohjoisten metsien eläimistä ja ihmisistä, luonnon maagisesta kiertokulusta.
Pidin myös paljon Lehmuskallion seuraavista töistä, joita olivat Skierri - vaivaiskoivujen maa (1982) ja Sininen imettäjä (1985). Jälkimmäinen kunnioittaa hartain kuvin omaperäistä kainuulaista kuvataiteilijaa Niilo Hyttistä.
Inuksukissa (1988) Lehmuskallio dokumentoi Kanadan eskimoiden elämää. Minä olen (1992) hyppää fiktion ja dokumentin keinoin arktisten alueiden elämänpiiriin. Sen jälkeen Lehmuskallio ohjasi Lapsuin kanssa useita dokumentteja vähemmistökansojen elämästä. Paras lienee Kadotettu paratiisi vuodelta 1994.
Markku Lehmuskallion oma ja Anastasia Lapsuin kanssa ohjaama tuotanto pyörii elokuva-arkistossa aina huhtikuun lopulle.
=========================================================
Markku Lehmuskallion Carte Blanche on yhtä juhlaa. Hän muistaa valinnoillaan espanjalaista Luis Buñuelia (mm. katolista kirkkoa ruoskiva Las Hurdes), italialaista ohjaajakaksikkoa Paolo ja Vittorio Taviania (mm. Isäni, herrani, Tähtikirkas yö) ja samoin saapasmaan Ermanno Olmia, jonka 1978 valmistunut Puukenkäpuu oli meillä Suomessakin laajan kiinnostuksen ja ihailun aihe.
Kiitos Markku Lehmuskallio: Näytät suppeanakin valintana arkiston Carte Blanchessa, mitä elokuvataide saattoi olla parhaimmillaan.

Rööperi - rikos ei kannata * *






"Rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto", kuului John Hustonin Asfalttiviidakon (1950) motto. Tuossa myyttisessä rikoselokuvassa muuten Marilyn Monroe esiintyi pienessä sivuosassa. Tuo motto sopisi hyvin tuotteliaan Aleksi Mäkelän uuteen elokuvaan Rööperiin, joka avaa kangerrellen vuoden 2009 kotimaisen filmikauden.
Rööperi on rikoselokuva, matka laittomuuden ja marginaalin katveeseen Helsingin Punavuoren kaupunginosassa, Pursimiehenkadun, Wärtsilän entisen telakan ja Jätkäsaaren kuuluisaan miljööseen, jossa jonkinasteinen rikollisuus ja salakuljetus kukoisti aikanaan.
Aleksi Mäkelä (s. 1969) on viime aikoina ohjannut Reijo Mäen heikkojen dekkareiden pohjalta elokuvia - V2 - jäätynyt enkeli (2007) ja Vares - yksityisetsivä (2004). Näissä tekotaiteellisissa elokuvissa Mäkelä on tavoitellut 1940-luvun amerikkalaisen film noir -koulukunnan tapaa luoda kuvaa ja tunnelmaa.
Mäkelän aikaisempia ohjaustöitä olivat erinomainen Matti (2006), sekä epämääräiset Pahat pojat (2003) ja Lomalla (2000). Vaikuttaa siltä, että kaupallisesti suuntautunut ja etenkin tuotantoyhtiö Solar Filmsistä kodin löytänyt Mäkelä on viidentoista vuoden aikana (esikoisteos Romanovin kivet) hyppinyt aiheesta ja genrestä toiseen -1990-luvun elokuvista paras on edelleen pohjanmaan lakeuksien kapinalliskuvaus Häjyt (1999). Kannattaa myös muistaa, että Mäkelä on ohjannut tv-sarjojen jaksoja (mm. Kylmäverisesti sinun, Vintiöt).
================================================================
Rööperissä nähdään jälleen Aleksi Mäkelän elokuvien tuttuja näyttelijöitä - aina Samuli Edelmannista Juha Veijoseen ja Jasper Pääkköseen. Yllättävästi vanhemman polven kyvyistä mukaan on saatu ohjaaja Kalle Holmberg ja komedienne Pirkko Mannola. Heidän osuutensa jää tosin vähäiseksi. Samoin käy naispääosan vetävälle Pihla Viitalalle. Mäkelämäisesti koko elokuva on jätkäenergian varassa.
Elokuva taustaa Rööperin pojan Tom Sjöbergin tarinaan. Viimeksi katujen kasvatilla ja parannuksen tehneellä Sjöbergillä oli kulmilla erotiikkabaari. Sjögerg kirjoitti tarinansa kirjaksi yhdessä Harri Nykäsen kanssa. Nykänen muistetaan Raid-dekkarien kirjoittajana ja Helsingin Sanomien entisenä rikostoimittajana.
Rööperin kertojana toimii kaupunginosan oma poika, poliisi Koistinen (Juha Veijonen), joka ymmärtää niin vimmatusti konnia. Muita henkilöitä ovat Tomppa (Edelmann), Krisu (Peter Franzen) Mustalais-Kari (Kari Hietalahti). He ovat kovia pikkukonnia, joilla on hinku rikastumiseen. Se ei onnistu muuten kuin rikoksilla, sillä kukapa heistä kouluja kävisi tai itseään sivistäisi, jotta ammatin saisi. Viinan laiton myynti -lestinheitto - on ponnahduslauta. Myöhemmin tulevat huumeet ja porno. Elämä on turhan kovaa ja vain unelmilla on siivet.
==================================================================
Aleksi Mäkelä ei jää lohduttomuuteen, hän ei kuvaa John Hustonin tavoin elottomien esineiden hallitsemaa maailmaa, johon tuhoon tuomitut rikolliset sulautuvat. Mäkelä uskoo ihmisen pystyvän muutokseen - ainakin joidenkin elokuvan henkilöiden kohdalla. Tom Sjöbergin esikuva Tomppa on tällainen pelastuja, joka pahuudestaan huolimatta osaa suojella itseään muiden pikkukonnien harjoittamalta itsetuholta.
Hiukan epäuskottavalta Marko Leinon kirjoittama tarina vaikuttaa. Se kutistuu Pini Hellstedtin kuvaamiin ja Pirjo Rossin lavastamiin sisätilamiljöisiin. Elokuvan iso ongelma on autenttisuuden puute ja muutamat kömpelöt sivuroolit. Taloudellisista syistäkö ei ole pyrittykään mukailemaan osuvilla ulkokuvilla 1960- ja 1970-lukujen Punavuorta.
Ajoittain Aleksi Mäkelä ylidramatisoi ja karrikoi liikaa. Lähikuvilla peitetään ilmeisesti tarinan onttouksia. Toki Edelmann, Franzen ja Hietalahti tekevät upeaa näyttelijätyötä. Mutta riittääkö se johdattamaan elokuvaa kuiville - tavoiteltuun jean-pierremelvillimäiseen rikosalakuloon? Sitä paitsi: olisiko Edelmannin, Franzenin ja Hietalahden jo aika uudistua, muuttaa totuttua kaavaa.

Ajankohtainen kommentti

Kokoomuslainen puolustusministeri järjesti uudenvuoden vastaanoton. Militaristit ja heitä myötäilleet henkilöt pääsivät juhlimaan ministerin suosiollisella avustuksella. Edelleenkin olen sitä mieltä, että Puolustusvoimat opettaa nuoria miehiä tappamaan. Katsokaa, millä voimalla Israel moukaroi Gazan siviilejä. Ja Suomessa vihollinen tulee aina idästä. Minä olin saada maitojunakäskyn aikanaan Haminan RUK:ssa, kun kysyin taisteluharjoituksissa kapteenilta - "miksi vihollinen tulee aina idästä". En saanut, koska teoreettinen puoleni oli niin loistava.
Puolustusministerin kokkareilla pällisteli myös maailman huonoimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuva Renny Harlin. Iltapäivälehti kertoi seuraavana päivänä, että Harlinin poika Luukas tulee esiintymään valmisteilla olevassa Mannerheim-elokuvassa.
Näin on siis valkoisen Suomen kenraalista kertovan elokuvan markkinointi pamautettu alkuun. Hävettää ajatella, että iltapäivälehdet ja naistenlehdet ovat täynnä Harlinia ja Mannerheimia seuraavat kaksi vuotta. Missään ei kuitenkaan sanota, että Harlin ohjasi Hollywoodissa lähes pelkkää roskaa ja jatko-osia. Ehkäpä puolustusministeri on tämän superväkivaltaroskan ystävä.
Vai mitä sanotte Renny Harlinin urasta: Jäätävä polte (1985), Vankila (1988), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (1988), Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (1990), Ford Fairlane - rokkidekkari (1990), Cliffhanger - kuilun partaalla (1993), Kurkunleikkaajan saari (1995), The Long Kiss Goodnight ( 1996), Deep Blue Sea (1999), Driven (2001), Mindhunters (2004), Manaaja: Alku (2004), The Covenant (2006), Cleaner (2007).
Varmaankin kaikki fantastisia mestariteoksia. Joten luotetaan myös Mannerheim-elokuvaan, sillä Hollywoodista tuleva koneisto hoitaa filmauksen. Ja tietokone-ekspertit auttavat taustoissa. Niin - suomalaisia elokuvatyöntekijöitä ei ole tietenkään palkattu päähommiin. Ehkä se on hyvä asia.