Aina kolmanteen polveen? * * * * *

Minulle tuntematon amerikkalaisohjaaja Derek Gianfranco yllättää. DVD-levikkiä seuraavat tuntevat ohjaajan esikoisteokset Blue Valentine, joka julkaistiin vuonn 2010. Nyt Helsingin ohjelmistoon tullut The Place Beyond the Pines on Gianfrancen toinen ohjaustyö, ja totta vie: Kevään parhaita ulkomaisia ensi-iltaelokuvia. Intiaanikulttuuriin perehtyneet ovat kertoneet, että elokuvan nimi viittaa mäntyjen tuolle puolen. Elokuvan tapahtumapaikka on Schectadyn kaupunki, jossa mohawak-intiaanit asustavat.
Nousussa oleva amerikkalaisnäyttelijä Ryan Gosling tulkitsee hienosti tivolin surmanajajaa Lukea. Voisi luulla, että surmanajat jäivät 1950-luvulle, mutta Amerikassa riittää kakenlaista kilpailuhenkistä ponnisteluja, josta hankitaan joko elanto tai haaveillaan suurista rahoista.
Luke saapuu kaupunkiin ja kohtaa entisen hailansa Rominan (Eva Mendes). Paljastuu, että Romina on saanut aikaisemmin pojan, jonka isä Luke on. Luken kohtaloon liittyy paikkakunnan poliisi Avery (Bradley Cooper). Hyvä ihme, ja liittyypä aika traagisella tavalla.
The Place Beyond the Pines sisältää kolme tarinaa, jotka kupruilevat ja risteilevät sopeutuen todella intensiivisesti elokuvan kokonaisuuteen. Kysymys on isien ja poikien tarinoista, joissa vastuuttomuus ja vastuullisuus ottavat kantaa toisistaan. Niin se vain on, että isien pathat teot toistuvat uusissa sukupolvissa (Kritiikkini otsikko viittaa Vincente Minnellin 1960-luvun melodraamaan).
Jostakin luin, että Derek Gianfranco on ottanut vaikutteita 1970-luvun hienoista, realistisista amerikkalaiselokuvista - kuten Bob Rafelsonin Rajut kuviot/ Five Easy Pieces ja The King of the Marvin Gardens. Muistamme ne myös nuoren Jack Nicholsonin magneettisista näyttelijäsuorituksista. Hankkikaa ihmeessä nämä elokuvat, jos ne tulevat vastaan dvd-versioina. Tai ehkäpä Yle Teema valitsee joskus lauantai-illan tähdeksi Nicholsonin, joten saatamme nähdä jonkun näistä Rafelsonin elokuvista.
================================================================================================
Vieläkin värisyttää. Kyllä tämä The Place Beyond the Pines on paukku, huikea paukku. Ihmettelen vain sitä, että nimeä ei ole suomennettu. Voi olla, että kymmenentuhatta potentiaalista katsojaa jää nyt tulematta teattereihin. Eivät kaikki tunne amerikkalaisnimen taakse kätkeytyviä assosiaatioita.
Suomessa elokuvaa pitäisi esittää elokuvakoulussa, koska siitä löytyy kaikkea sellaista, mitä meiltä puuttuu: Casting (on kuin nuori Brando, Redford tai DiCaprio syntyisivät uudelleen kankaalla), käsikirjoitus (miten juonikkaasti lähes kolmen tunnin elokuvan tarina poimuilee ja risteytyy), musiikinkäyttö (Brucekin laulaa) ja lopulta laajakankaan taidokas hyödyntäminen. Elokuvan metaforia ovat tuon "Aina kolmanteen polveen" ohella motskari ja pyörä sekä jatkuva tupakointi. Niin ja valokuvat paljastavat lopulta, mistä on kysymys, kuka ampui kenenkin ja kenen poika niitä katsoo.
================================================================================================
Kun vertasin alussa The Place Beyond the Pines-elokuvaa 1970-luvun amerikkalaisiin teoksiin, niin kyllä nyt täytyy sanoa, että Derek Gianfrancon mestariteos on monikerroksisempi. Oikein pahalta tuntuu ajatella, että vasta 2013 eteeni tuli tälläinen elokuva, joka hakkaa vuosiin kaikki muut. Kiitos.
 
Ajankohtainen kommentti

Lukekaa ihmeessä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt, Erkki Jukaraisen ja Seppo Loposen suomentama "Tässä ja nyt - kirjeitä ystävyydestä". Se on keskustelu- ja kirjeenvaihtokirja, jossa ystävykset J.M. Coetzee (s. 1940) ja Paul Auster (s. 1947) pohtivat maailmanmenoa ja nykyistä elämäntapaa.
Paul Austerin kaikki tuntevat lukuisista New York -romaaneista ja tietenkin siitä 1995 julkaistusta Smoke-elokuvasta, jonka hän ohjasi ystävänsä Wayne Wangin kanssa. Coetzee on alunperin eteläafrikkalainen kirjailija, joka elää nykyisin Australiassa. Ystävysten kirjekirjan motto voisi olla: Vanhempana on helppo katsoa taakse ja todeta, että meidän nuoruudessamme kaikki oli paremmin.
Ei nyt synkistellä, mutta Paul Auster lienee oikeassa, kun hän toteaa kirjan sivuilla, miten nykyisin hengenlämä ja kulttuuri ovat kuihtuneet. Coetzee vastaa harmitellen, että mustavalkoisille klassikkoelokuville ei enää riitä katsojia (kiitos muuten Yle Teeman, joka esitti toisena pääsiäispäivänä Vincente Minnellin 1950-luvulta peräisin olevan mustavalkoisen Hollywood-kuvauksen Särkyneiden haaveiden kuja, jota en ollut nähnyt koskaan. Se on Kirk Douglasin suuria näyttelijätyön voittoja ja Lana Turnerkin oli parhaimmillaan.)
Saanko lainata Paul Austeria heinäkuulta 2010: "Totta kai jokaisella on mielipide sähkökirjoista. Aihe on polttava nykyisessä kustannusmaailmassa, eikä kukaan edes epäile, ettemmekö olisi todistamassa vallankumousta, joka näyttää saavan lisäpuhtia jokaisen minuutin myötä. Kuulun itse tekniikkakammoisten luokkaan, mutten tunne Kindlen, Nookin tai iPadin uhkaavan minua. Kaikkea lukemista kannustavaa tulisi pitää hyvänä, ja nämä laitteet ovat eittämättä suuri siunaus kirjaillisuutta rakastavalle matkustajalle...."
Auster jatkaa hiukan myöhemmin: "Ehkä minusta on tullut äreä vanha äijä. Saatavilla on nykyisin klassikkoromaanien kriittisiä laitoksia, joissa on poistettuja jaksoja, vaihtoehtoisia loppuja ja jopa valokuvia. Miksei myös elokuvia? En osaa sanoa, mutta jotenkin minua etoo pelkkä ajatus, että lukisin vaikkapa "Häpeää" ja pystyisin klikkaamaan päälle elokuvasovituksen kesken lauseen neljännen luvun toisella sivulla..." (Jos oikein ymmärsin, Auster tarkoittaa Salman Rushieden "Shame"-romaania).

Lahjakas lukiolainen opissa * *

François Ozon on hyvä ranskalainen ohjaaja, ehkä paras ainakin jos fokus asetetaan niihin elokuviin, joita häneltä on tuotu Suomeen. Ozonin uusin ohjaustyö Vieras talossa (Dans le Maison, 2012) herätti tietenkin isoja odotuksia. Pettymys oli suuri, sillä nyt Ozon näyttää taantuneen - tai sitten on kysymys kiinnostavan idean sisältävästä välityöstä. Elokuvan henkilöt ovat ärsyttäviä.
Claude (Ernst Umhauer) on lahjakas äidinkielessä. Hän kertoo aineissaan kypsiä tarinoita. Flaubert-lyseon äidinkielenopettaja Germain (Fabrici Luchini) ottaa pojan "luokalle", ryhtyy jalostamaan Claudesta yhä parempaa kirjoittajaa, josta saattaa tulla kirjailija.
Itse asiassa kirjailijan urasta äidinkielenopettajakin on haaveillut nuorena, mutta hän ei ole ollut tarpeeksi hyvä, joten hän on joutunut tyytymään opettajan ammattiin.
Kotona opettajalla on ideoita heittelevä ja ymmärtävä vaimo Jeanne (Kristin Scott-Thomas), galleristi, joka odottaa galleriassaan sitä suurta läpimurtoa. Elokuvan toinen lukiolainen on Simon, joka saa Claudelta opastusta matematiikassa. Claude vierailee usein kaverinsa talossa, jossa roolit ovat perinteisiä. Äiti Esther (Emmanuelle Seigner) viihtyy keittiössä. Isä on koripallohullu, joka katsoo matseja televisiosta. Claude seuraa salaa Estherin liikkeitä ja toimia.
François Ozonin aikaisemmista elokuvista ehkä kiehtovin oli salaperäinen mysteerio Hiekan peitossa (2000). Todella kutkuttavasti kerrotussa elokuvassa pariskunta (Charlotte Rampling ja Bruno Craemer) etsii kadonnutta henkilöä, joka on jättänyt jäljet rantahiekkaan. Hyvä oli myös vanhempien ja nuorten suhdetta pohtiva trilleri Swimming Pool (2003), jossa Charlotte Rampling esitti maaaseutuasunnossa viihtyvää Sarahia. Hän kohtaa Marcelin (Marc Fayolle), jonka tytär Julie (Mireille Mosse) on tulossa kylään.
Ozonin muista 2000-luvun hienoista elokuvatöistä kannattaa vielä mainita 8 Naista (2002).
==================================================================
Vieras talossa - elokuva on aika teoreettinen - ja samaa jalostuskuviota jankuttava. Elokuva perustuu Juan Mayorgen näytelmään. Jerome Almeras on toiminut kuvaajana. Otokset ovat tyylikkäitä, mutta ne ei ät pelasta elokuvaa.
Emmanuelle Seigner on muuten Roman Polanskin vaimo (ovatko enää aviossa), joka herätti huomiota 1992 miehensä ohjaamassa eroottisessa laivadraamassa Katkera kuu. Tämän elokuvan sivuosassa nähtiin Kristin Scott-Thomas. Seigner oli myös mukana Polanskin jännitysfilmissä Franticissa (1988), jossa kiipeiltiin Pariisin katoilla. Amerikkalaistähti Harrison Ford oli pääosassa.

Ajankohtainen kommentti

Teattereiden digitalisoitaminen on kiidätttänyt etenkin kotimaisia uusia elokuvia vauhtiin. On tullut jo todettua vuoden 2012 kotimaisen elokuvan ennätystuloksista. Syy uuteen nousuun on myös elokuvien "kaupallistetuissa" aiheissa. Todellista taiteellista suomalaista elokuvaa ei ole nähty sitten Aki Kaurismäen Le Havren ja nyt Matti Ijäksen Kaikelle rakkaudella. Molempien elokuvien aiheissa ja toteutuksessa on näkemyksellisyyttä. Ne vaativat myös katsojalta herkkyyttä, paneutumista.
Digitalisoimisella on kääntöpuolensa, jota minäkään en ole ymmärtänyt. Siksi lainaan Filmihullun (1.2013) pääkirjoitusta, jossa aina valpas Peter von Bagh paljastaa tuon kääntöpuolen: "Kerroin jo edellisessä numerossa Saarijärven elokuvakerhon yrityksestä saada Martin Scorsesen Hugon 3D- kopio festivaaleilleen - turhaan: esityskaari oli lopussa, tiedostot olivat jo lähteneet maasta, eikä elokuva-arkistoon tallentunut kuin nippu lehtileikkeitä ja valokuvafilejä."
Peter von Bagh vaatii suomalaisen elokuva-alan päättäjien pohtimaan kokonaistilannetteta, jotta elokuvakerhot eivät menetttäisi kokonaan elintilaansa. Onko todella niin, että Suomessa on panostettu lyhytnäköisesti digitalisoimiseen ja esimerkiksi elokuvasäätiössä ei ole otettu huomioon uudistuksen kaikkia puolia?
===============================================================================
Samasta digitalisoimisen kääntöpuolesta on kirjoittanut newyorkilaiskirjailija, yli kuusikymppinen Paul Auster, jonka muistamme hienojen kirjojen ohella 1990-luvun puolivälin elokuvasta Smoke. Hän ohjasi sen ystävänsä Wayne Wangin kanssa. Elokuvassa Harvey Keitel seisoo rakkaan brooklyniläisen tupakkauppansa tiskin takana ja tapaa erilaisia ihmisiä.
Auster ajettelee, että jos kaikki kirjat julkaistaan digitaloisoituina, synkät seuraukset voi aavistaa: kustantamojen romahdukset, kirjakauppojen kuolema ja tulevaisuus, jossa jokainen kirjailija on oma kustantajansa. Auster huomauttaa, että on pakko jatkaa perinteisten paperikirjojen julkaisemista, on pakko ylläpitää kirjastoja, jotka "ovat sivistyksen peruskallio."
Paul Auster maalailee: "Jos kaikki muuttuisi digitaaliseksi, ajatelkaa siitä mahdollisesti seuravaa vahinkoa. Pois pyyhittyjä tekstejä, hävinneitä tekstejä tai, aivan yhtä pelottavaa, muunneltuja tekstejä."

P.S. Twitterissä ei näy vain Vale-Donner, vaan on ilmestynyt 2 Vale-Fräntiä. Kuulkaa Twitter-miehet: Poistakaa ne heti, ettei tarvitse tehdä rikosilmoitusta.

Lastentarhanopettajan pitkä piina * * * *

Atlantic Film

Mads Mikkelsen (1965) on upea tanskalainen näyttelijä, joka löi itsensä läpi 2000-luvulla hienossa tv-rikossarjassa Murharyhmä. Nykyisin Mikkelsen näyttelee tanskalaisten huippuohjaajien elokuvissa. Muuan heistä on Thomas Vinterberg, jonka uutuuselokuvassa Jahti Mikkelsen on hiljainen lastentarhanopettaja. Viime aikoina Mikkelsen on näyttellyt ahkerasti kansainvälisissä tuotannoissa. Niistä ehkä kuuluisin on roiston rooli Bond-elokuvassa Casino Royale. Mikkelsen ei siis karta kaupallisia elokuvatuotantoja.
Vuonna 2009 Mikkelsen näytteli romanttisessa elämäkertaelokuvassa Coco Chanel & Igor Stravinsky. Mutta aina kun Thomas Vinterbergiltä tulee kutsu, Mikkelsen on valmis. Kuuluisin lienee 1998 valmistunut Kutsut, jossa revitään perhejuhlat rikki. Mikkelsen loisti myös Jacobina tanskalaisen Susanne Bierin elokuvassa Häiden jälkeen.
================================================================================================
Thomas Vinterberg on vienyt Jahdin pieneen, suljettuun tanskalaiseen kylään, jossa vallitsevat ennakkoluuloiset arvot. Winterberg näyttää kylmän viiltävästi, miten pienen tytön kertomus johtaa kylässä lumiaaltoilmiöön. Kaikki kylässä alkavat uskoa, että yksin asuva lastentarhanopettaja on syyllistynyt pedofiliaan.
Jahti pureutuu hankalaan kysymykseen: uskommeko enemmän aikuisen vai lapsen sanaa. Elokuvan Katarina on mielikuvitusrikas tyttö, joka on saattanut keksiä omassa päässään syytöksen, joka tuhoaa lastentarhanopettajan elämän. Voi tietenkin myös olla totta, että jossakin leikin tilanteessa opettaja on näyttänyt pippelinsä tytölle. Yhteisö alkaa uskoa faktana tytön kertomukseen. Mitään kovin vedenpitävää todistusta ei löydy, ei sitten millään.
Jahti nähdään niin kyläläisten kuin lastentarhanopettajan ja tytön näkökulmasta. Thomas Vinterberg näyttää rajuissa, jopa väkivaltaisissa kohtauksissa, miten opettajaa ei enää hyväksytä ostoksille kylän kauppaan tai miten suuttuneessa kyläläisessä herää lynkkausmentaliteetti. Paraskin ystävä rikkoo välinsä opettajaan.
================================================================================================
Jahdin maisema- ja kyläotokset ovat tarkkaa realismia. Mads Mikkelsen on täydellisesti mukana roolissaan. Jälleen huomaamme, miten hyvin tavalliselta näyttävä filminäyttelijä kuin varkain tekee lastentarhanopettajan kärsimyksestä piinaavien kokemusten kavalkadin. Kasvojen jokin pieni yksityiskohta kertoo enemmän kuin turha repliikki. Kannattaa myös muistaa tanskalaisten hyvät käsikirjoitukset, niin elokuvissa kuin tv-sarjoissa. Jahdin toinen käsikirjoittaja on Tobias Lindholm, jonka panos elokuvan onnistumiseen on ollut kattava. Viime vuosina myös suomalaisessa elokuvassa on ryhdytty antamaan lisää tilaa käsikirjoittajille.
Loppupuolella Vinterberg ja Lindholm viittaavat Michael Ciminon 1970-luvun lopun Kauriinmetsästäjään, jonka jahtikohtaukset todistivat samalla tavalla miehisen ystävyyden uhon. Toki pitää muistaa, että Ciminon ystävykset olivat tehdasduunareita, jotka olivat lähdössä sotimaan Vietnamiin.
Jahdin mukaan metsästyskiväärin käyttölupa on kahdeksantoistavuotta täyttäneen pojan miehuuden mitta. On hyvä, että Vinterberg ja Lindholm ovat jättäneet elokuvan lopun kutkuttavasti auki.

Ajankohtainen kommentti

Jokeri-pomo ja liikemies, niin iltapäivälehtien lemmikki Hjallis Harkimo on pantu paljon vartijaksi. MTV3 luottaa hänen omaan talk show´hun ja liikemiesohjelma Diili pyörii samalla kanavalla. Talk show-ohjelmat ovat yleistyneet kanavalla kuin kanavalla. MTV3:lla vietetään naisten vetämää ohjelmaa Korkojen kera, jossa julkkikset käyvät pyörähtämässä. FST on aloittanut Bettinan hyvän talk show´n ja MTV3 on luottanut energisiin Tuomas Enbuskeen ja Aki Linnanahteeseen. Nelonen ei taida luottaa enää Talks show-formaattiin, Maria on poistunut kanavalta. Nelonen yrittää erottua erilaisilla ruokaohjelmilla ja kilpailuilla.
================================================================================================
Katsooko kukaan talk show -ohjelmia?
Finnpanelin mittaritulosten mukaan Enbuske & Linnanahde Crew sai keskimäärin 468 000 katsjojaa, Korkojen kera jopa 859 000 ja liikemieskilpailu Diili keräsi 876 000 silmäparia ruudun ääreen. Oletteko muuten huomanneet, että T. Enbuske tulee koteihin nykyisin kanavalla kuin kanavalla, lehdissä ja vielä twitterissä.
Urheilu ja etenkin talviurheilu on Suomen kansan sydämenasia, vaikka Valde de Fiemmen MM-hiihdot menivät suomalaisilta penkin alle. Vähän alle miljoona katsojaa kerääntyi jännittämään eri laleja. Taas television parhaista sarjoista Yle Fem -kanavan Vallan linnake kiinnostaa vain 80 000 katsojaa ja Francon aikaan - Alcanataran perhe Yle Taamalla ei juuri ketään. Onneksi hieno Donna Leon saa houkuteltua Yle Teemalla viikottain keskimäärin 150 000 katsojaa ja tavanomaisista sarjoista poikkeava House yltää MTV3:lla jopa puolen miljoonan kiinnostukseen. Putouksen 2 miljoonan katsojapeittoa MTV3-kanavalla ei taas voi ymmärtää millään järkisyyllä.
P.S. Seuraava Kino ja TV ilmestyy pääsiäisen jälkeen.

Rankka elokuva särkyneestä lapsuudesta * * * *

Atlantic Film

Brittiohjaaja Philip Ridleyn teki vuonna 1990 Yhdysvaltojen keskilänteen sijoittuvan hienon elokuvan Reflectin Skin -lapsuuden loppu, jossa varttumisen sykähdyttävä tarina eli ja hengitti kuulaan maiseman keskellä. Toinen brittiohjaaja Rufus Norris on toteuttannut hieman samanlaisen lapsuusdraaman Särkynyt, joka sijoittuu englantilaiseen lähiöön, itse asiassa kortteliin, jossa asuu väkivaltaisia ja hermonsa menettäneitä ihmisiä. Teatterin lavalla harjaantunut Norris on ohjannut niin vavahduttavan esikoiselokuvan, että sitä katsoessa haukkoo henkeään. Tällaistakö on arkielämä suljetussa brittiläisessä lähiössä?  
Särkyneen päähenkilö on 11-vuotias Skunk (Eloise Laurence), joka yrittää selviytyä painostavasta arjesta omalaatuisessa huushollisssa. Siihen kuuluvat lakimies-isä (Tim Roth), veli ja omituinen Kasia. Äiti on lähtenyt lipettiin aikoja sitten. Naapurissa asuu väkivaltaan altistuva Oswald, joka on yksinhuoltaja. Hän kiusaa Rickiä, joka on vammautunut poika. Skunk ei voi ymmärtää tätä.
Daniel Clayn O´Rowen selvästi omakohtaiseen romaaniin perustuva elokuva on todella nimensä mukainen. Optimistista loppukohtausta lukuun ottamatta Särkynyt ajelehtii hetkestä toiseen naapuriston ahdistavan piinan katveessa. En muista nähneeni pitkään aikaan brittielokuvaa, jossa perheiden hirvittävä arki paljastettaisiin munaskuita myöten. Teatterista lähdettyämme mietimme, voiko tämä kaikki olla totta.
Eloise Laurence on upea, todella hengästyttävän hyvä pääosassa. Yhdysvalloista harharetkien jälkeen Britanniaan palannut Tim Roth näyttelee suurenmoisesti isää, joka miettii ja katsoo ennen kuin toimii. Rothin isä taitaa olla Rufus Norrisin elokuvan ainoa terve henkilö.



Ajankohtainen kommentti

Ylen tv-sarjoista pitkäkestoinen espanjalainen Alcantara - Francon jälkeen on ollut oma suosikkini. Jostain syystä se ei herätä laajempaa mielenkiintoa, sillä en ole kuullut kenenkään puhuvan siitä. Ehkä se hukkuu Yle-Teeman kanavalle. Madrdilaisperheen kokemukset Francon kuoleman jälkeen uuden demokraattisen Espanjan murrosvaiheissa vaikuttavat enemmän yleispitäviltä kuin pelkästään espanjalaisilta. Moni 1970-luvun lopun ilmiö ja tuttu kehityskulku on saanut sarjassa niin innostavan kehittelyn, että maanantai-iltaisin on ollut pakko katsoa jokainen jakso. Yli kahdessasadassa jaksossa mennään parhaillaan.
Eikä Alcantarassa hymistellä tai peitellä vaikeitakaan asioita ja ongelmia. Sarja tuo meilläkin oman lisänsä huumekeskusteluun ja näyttää Alcantaran perheen tyttären Ineksen kohdalla, miten huumeriippuvuudesta ei tahdo millään päästä irti.
Samasta asiasta puhuu toki kauhurealistisesti Aku Louhimiehen uutuuselokuva 8-pallo. Parhaillaan pyörivistä tv-sarjoista riippuvuutta kommentoidaan satuttavasti myös englantilaisessa Emmerdalessa, jota on esitetty vuosia arkisin klo 18.00 jälkeen MTV3-kanavalla.

Loistava gangsterielokuvapastissi * * * *

(c)2013. Warner Bros. Ent.

Lääkäri-isän tiukassa juutalaisperheessä kasvanut Ruben Fleischer (s. 1974) on ohjannut kevään yllättävimmän amerikkalaiselokuvan. Gangsterisota ajoittuu 1940-luvun lopun Los Angelesiin, jossa poliisipäällikkö (Nick Nolte) saa pormestarilta tehtävän siivota kaupunkiin rikosimperiumia luovan gangsterin Mickey Cohenin (Sean Penn). Cohen on pärjännyt aikaisemmin nyrkkeilijänä, mutta nyt hän hankkii asemaa ja valtaa huume- ja huorabisneksessä. Cohen on julma tappaja, joka ei säästele käyttää asetta.
Gangsterisota perustuu osittain todellisuuteen. Mickey Cohenin tarinaan liittyvät tietyt faktat, jotka pitävät paikkansa. Sitä en osaa sanoa, onko poliisipäällikön valitsema erikoisryhmä (Josh Brolin ja Ryan Grossling näkyviä, luonnekuvauksiltaan erilaisia hahmoja) toiminut todellisuudessa "enkelten kaupungissa." Mutta hyvää jälkeä se saa kyllä aikaan.
Ruben Fleisher on ohjannut elokuvan 30-luvun Warner Bros. -gangsterielokuvien hengessä. Warner oli Hollywoodin isoista studioista yhteiskunnallisesti suuntautunut. Kieltolaki ja nouseva rikollisuus synnyttivät gangsterielokuvan. Howard Hawksin Arpinaama oli vuonna 1932 lajin loistelias toteutuma: ohjaaja pyrki toteuksessa realistiseen ja uskottavuuteen.
Robert Warshaw totesi napakasti, että gangsterielokuva on tarina hankkeesta ja menestyksestä, joka päättyy äkilliseen tappioon. Tämä näkyi parhaiten James Gagneyn näyttelemissä gangsterifilmeissä. Gangsterisota kattaa alusta loppuun Robert Warshawin määritelmän. Ruben Fleischer on pyrkinyt kokonaisvaltaiseen studio-ohjaukseen. Kuvaus, lavastukset, musiikki, puvut ja koko elokuvan atmosfääri vakuuttavat.
Ruben Fleischerin pastissi viittaa niin Roman Polanskin 1970-luvun Chinatowniin kuin Brian de Palman 1980-luvun Lahjomattomiin. Jos Polanskin suurenmoinen elokuva on yksityisetsiväkuvaus ja Los Angeles- kirjaus ja Brian De Palman elokuva enemmän lahjomattomien FBI-aganttien rikas kudelma niin Ruben Fleischein Gangsterisota on selkeä poliisi -, laillisuus- ja laittomuus- tarina.
Sean Pennin gangsteripomo Mickey Cohenia piiskaa kate ja ahneus, mutta myös vainoharhainen halu tehdä Los Angelesista Al Caponen Chicagon kaltainen rikollisimperiumi. On Cohen ihmisenä julma ja paha.
=======================================================================================
Jotkut ovat arvostelleet Gangsterisodan välivaltaa ja luotihurjastelua. Katsotaanpa asiaa hiukan tarkemmin: joitakin välähdyksiä lukuun ottamatta Fleischer avaa ovelasti väkivallan ympyrät, mutta sulkee ne heti ikään kuin sumuverhon huomaan. Väkivallan kuvaus ei olekaan visuaalista, vaan auditiivista. Se on erinomainen oivallus ohjaajalta.
Lahjomattomissa on suurelle asemalle sijoitettu jakso, joka viittaa Sergei Eisensteinin mykkään neuvostoklassikkon Panssarilaiva Potemkiniin - siis sen porrasjaksoon. Gangsterisodan Ruben Fleischer on luonnut loppuun selvän kunnianosoituksen Eisensteinelle. Montaasi on palannut 2010-amerikkalaiseen studioelokuvaan.


Mies lainahöyhenissä * *

Future Film

Myyrmäen stadionilla nuorten jalkapallovalmentajana toimivan ja avioliitossaan kriisiin joutuneen Samin (Peter Franzén) suu saattaa loksahtaa auki, kun hän saa kuulla että viehättävä nelikymppinen Maarit (Leea Klemola) on pelannut 1990-luvulla futista pietarsaarelaisessa FC Jarossa. Etteivät olisi kohdannet samaan aikanaan vihreällä veralla. Maarit on elänyt murroksensa ja ollut sukupuolenvaihdosleikkauksessa. Nyt hän etsii mieskumppania. Olisiko Samista siihen.
Simo Halisen (Cyclomania) kirjoittama ja ohjaama Kerron sinulle kaiken herätti ennalta odotuksia. Olisiko se kevään paras kotimainen uutuuselokuva? Täytyy myöntää, että ei se ole. Halisen ohjaus on tasapaksua ja aika ulkokohtaista. Tarina kulkee samoja latuja kuin mikä tahansa kotimainen ihmissuhde- ja avioliittodraama. Katsoja ei saa mitään syvempää kosketusta toteutukseen. Elokuva ei herätä tunnekuohoja, ei innosta.
Totta on, että Kerron sinulle kaiken on avoin ja rehellinen kotimainen elokuva. Mutta se ei riitä, toteutukseen olisi pitänyt saada jotakin särmää ja luistoa, että kuvat olisivat alkaneet singahdella katsomoon. Kaikki jää etäiseksi. Ylikoulutetun mutta siivoojana työskentelevän Maaritin tarinassa olisi ollut aineksia jopa suurempaan elokuvaan. Niin hyvin Klemola yrittää auttaa ohjaajaa pääroolissa. Taas Peter Franzén ei saa millään otetta aviomies-Samiin, jolle mahdollinen rakastettu Maarit haluaa paljastaa syvimmät tunteensa. Ria Katajakin on ympäripyöreä Samin terapeutti-vaimona, joka näyttää miehelleen tietyssä vaiheessa kaapin paikan.
Ennakkohaastattelussa ohjaaja on luvannut keventää huumorilla kuvaamaansa draamaa rakkaudesta ja rohkeudesta. Huumori ei oiken syöksähdä kuvien pintaan.

Ajankohtainen kommentti

Yle Radio 1:n kulttuuriohjelmassa Kultakuumessa haastateltiin maanantaina pitkänlinjan yleisradiolaista ja elokuva-arkiston entistä, eläkkeellä olevaa toiminnanjohtajaa Kaarle Steweniä. Aihe koski sveitsiläisen Michael Haneken mestarillista elokuvaa Rakkautta, jossa ikääntyvä aviomies Gerald (Jean-Louis Trintignant) hoitaa kuolemansairasta vaimoaan (Emmanuelle Riva). Stewen on samalla tavalla hoitanut taannoin omaa vaimoaan. Stewen kertoi, miten kuultuaan Haneken elokuvasta, kun se esitettiin viime keväänä Cannesin filmijuhlilla, he päättivät mennä katsomaan sen välittömästi yhdessä, kun se tulee Helsinkiin. Näin ei ehtinyt käydä, mutta Stewen meni katsomaan elokuvan yksin Maximiin, samalle riville ja penkille, jossa he olivat aikaisemmin kokeneet yhdessä uusia arthouse-tyyppisiä elokuvia.
Elokuvan jälkeen Kaarle Stewen, 78, huomasi, että surutyö on tehty ja katse on suunnattava eteenpäin, omaan elämään. Tätä elokuvan Gerald ei tehnyt. Tuomas Karemon lähes puolen tunnin haastattelusta tuli heti Yle-radion klassikko. Viisaasti Stewen kevensi lopussa sykähdyttävän, kauniin haastattelun tunnelmaa lainaamalla Woody Allenia. "En pelkää kuolemaa, mutta en haluaisi olla paikalla."