skip to main |
skip to sidebar
Providence - viimeinen kirja (Providence, Ranska 1977) ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: David Mercer, kuvaus: Ricarda Aronowitsch, Philippe Brun, musiikki: Miklos Rozsa, pääosissa: John Gielgud (Clive Langham), Dirk Bogarde (Claud Langhan), Ellen Burstyn (Sonia Lanham),David Warner (Kevin Woodford). Tuotanto: Philipppe Dussart.
Alain Resnaisin suurin töihin kuuluvaa Providencea - viimeistä kirjaa ei tuotu meillä koskaan teattereihin. Tv-esitys tapahtui 22.11. 1985 Ylen ykkösverkossa. Siis kahdeksan vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Se on Resnaisin tärkeimpiä teoksia kuuluisimpien elokuvien Hiroshima, rakastettuni (1959), Viime vuonna Marienbadissa (1961), Muriel (1963) ja Sota on loppunut (1966) ohella.
Alain Resnais ei ole ollut mikään kaupallinen ohjaaja, joten hänen elokuviaan ei tuotu niin vain Suomeenkaan. Oikeastaan jo 1930-luvun lopulla lyhytfilmien ja dokumenttielokuvien tekijänä aloittaneen Resnaisin uran kaupallisesti menestyneitä elokuvia oli 1974 valmistunut Stavisky - Ihana lurjus, joka ajoittuu vuoden 1934 Ranskaan. Oliko syynä Jean-Paul Belmodon hurmaava näyttelijätyö.
Resnais kertoo elokuvassa Trotskin tulosta maanpakolaisena Ranskaan. Samaan aikaan rikollinen, seurapiirihuijari Stavisky rakentaa imperiumiaan. Tässä elokuvassa näkyy selkeänä Resnaisin kiinnostus visuaaliseen tyyliin: Kiehtovasti ohjaaja tavoittelee 1930-luvun tyyliä ja värejä (mm. sanomalehdet), jotka liitetään saumattomasti ajankohdan todellisuuteen.
Alain Resnais ei kuulunut Ranskan uuden aallon keskeisiin tekijöihin. Hän oli selvästi vanhempi kuin Cahiers du Cinema -lehdestä tulleet ohjaajat. Toisaalta Resnais ei uuden aallon nuorten ohjaajien tavoin ollut omien elokuviensa käsikirjoittaja. Hänen on sanottu tyytyneen ohjaajan rooliin, hän oli "metteur en-scéne", joka soi arvon käyttämilleen toisten henkilöiden laatimille käsikirjoituksille.
Sakari Toiviainen toteaa kirjassaan "Elokuvan hengenveto - Ranskan uusi aalto ja sen perintö" (1995), että Resnaisin elokuvien vahvoja kirjailijapersonallisuuksia ovat olleet Marguerite Duras (Hiroshima, rakastettuni), Alain Robbe-Grillet (Viime vuonna Marienbadissa), Jean Cayrol (Yö ja usva, Muriel), Jorge Semprun (Sota on loppunut), Jacques Sternberg (Rakastan sinua, rakastan sinua), David Mercer (Viimeinen kirja) ja Jean Grualt (Amerikan setä, La vie est un roman).
Providence - Viimeinen kirja on malliesimerkki Alain Resnaisin taidosta uudistaa elokuvan ja kirjallisuuden, kuvan ja sanan väliset suhteet. Jos romaanin rakenteet muuttuivat, jos kirjailija pyrki eroon psykologisesta juonesta, niin elokuvantekijä Resnais pystyi luomaan kuvallisen kartaston, jossa juoni tai subjekti ei määrännyt ajan tarkastelua, siirtymiä menneisyydestä nykyhetkeen tai päinvastoin.
Osuva on Cahiers-kriitikko ja elokuvaohjaaja Eric Rohmerin toteamus, että Resnais oli äänifilmin ensimmäinen moderni elokuvantekijä, joka toteutti töissään saman kuin kubistit maalaustaiteessa. Vertauksia tehtiin myös säveltaiteeseen, sillä toinen cahierslainen kriitikko ja ohjaaja Jacques Rivette näki Resnaisin yhteydet Igor Stravinskiin.
=====================================================================================================
Providence - Viimeinen kirja sijoittuu Rhode Islandille. Lähes kahdeksankymppinen kirjailija Clive Langham elää yksikseen kartanossaan, jonka nimi on Providence. Clive on alkoholisti, joka kaipaa kuollutta vaimoaan. Clive yrittää kirjoittaa aina yön sylissä sitä viimeistä suurta romaaniaan - yleensä viinan ja lääkkeiden voimalla. Clive Langham käyttää romaaninsa henkilöhahmoina omia lapsiaan. Kirjoituksen edistyessä hahmot alkavat elää omaa elämäänsä.
Alain Resnais tutkii jälleen fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja todellisuuden välisiä yhteyksiä. Nämä elementit lomittuvat hienosti elokuvaan, jossa eri aikamuodot vaihtelevat. Jotkut tutkijat ovat nimenneet elokuvan metafyysiseksi jännitysfilmiksi, jossa vanhan kirjailijan elämän tilitys muistuttaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (1958) sävyjä. Resnaisin elokuvassa Cliven lapset ovat aivan kuin Bergmanilla tärkeässä osassa. Resnaisilla "näytellään" erään perheen viimeistä ristiriitapeliä, jossa risteilevät inhon ja raakuuden, myötäelämisen ja ilkeyden ääriviivat.
Elokuvan keskeinen ominaisuus on kieli, jonka ilmaisimiseen iäkäs kirjailija yrittää ponnistaa henkiset ja fyysiset voimansa. Clive kertoo, miten hänen teostensa keskeinen tavoite on ollut henkilökuvauksen inhimillistämisen kiihkeä etsintä. Kuitenkin Clive on sitä mieltä, että hän tavoittelee kirjoituksissaan tunnetta ilmaisevaa muotoa. Samalla tavalla elokuva on Clive Manghamin muistojen ja tuntemusten peili, resnaisilainen palapeli, jonka leikkaustekniikka lopulta järjestää yhteen.
Kysymys on Cliven elämästä, Cliven perheen pettymyksistä, mutta yhtä hyvin fiktiosta, jonka iäkäs kirjailija on luonut - ei vain romaaneihinsa, vaan myös ympärilleen Rhode Islandin aurinkoterassilla. Merkityksellisiä ovat Cliven lasten nimet, jotka viittaavat maailmankirjallisuuteen. Isossa osassa on Cliven poika Claude, joka on katkeroitunut ja kylmäkiskoinen mies. Hän ei pysty näyttämään tunteitaan. Resnais leikkii nerokkaasti ihmisten todellisilla mielialoilla ja fiktion kyllästämillä tunteilla. Jossain vaiheessa elokuva saavuttaa uskomattoman tehojen jännitteen,. jolloin "providencessa" välähtää ihmisen läpi kulkeva jumalallinen katse.
Providence - Viimeinen kirja on joka solultaan ranskalainen elokuva, vaikka tapahtumapaikka sijoitettiin Connecticutin Rhode Islandille. Siellä sijaitsee myös elokuvan nimen mukainen paikkakunta. Tiettävästi Alain Resnais ryhmineen kuvasi taustoja paikakkunnalla vain viikon ajan. Se ei haittaa, se ei näy puutteena, sillä lopullisessa elokuvassa kaikki loksahtaa paikoilleen, joten tunnemme eläytyvämme täysin Providencen lumoon.
=====================================================================================================
Alain Resnaisin elokuvan suuri näyttelijä on Sir John Gielgud (s. 1904). Hän esitti pääosan myös Peter Greenawayn ohjaajan uran yhteenvedossa, shakespearelaisessa Prosperon kirjoissa. Näin elokuvan Lontoon matkalla 1991. Kirjoitin siitä päätösjutun 1993 lehessämme ilmestyneeseen sarjaan "Elokuvakulttuuria etsimässä".
Ajattelin silloin, että Greenawayn ohjaus ja Gielgudin suoritus ovat ikään kuin modernin elokuvataiteen päätepiste. Ehkä asia ei ollut aivan näin, mutta Gielgudin suoritus Shapespearen "Myrskyn" ihmeellisen saaren taikojentekijänä jäi lähtemättömästi mieleen Piccardilly Circusin elokuvateatterin lumossa.
John Gielgud oli brittiläisen teatterin ja elokuvan kultakauden näyttelijöitä. Heitä oli paljon, aina Sir Laurence Olivierista lähtien. Toisen maailman sodan jälkeen he kansoittivat valkokankaat. Etenkin Sir Alec Guinness, Sir Ralph Richardson, Trevor Howard, John Mills, Sir Rex Harrison, Michael Redgrave, Jack Hawksins, Stanley Baker, Richard Burton, Sean Connery - ja Providencessa - Viimeisessä kirjasssakin
näyttelevä Dirk Bogarde ovat jääneet englantilaisen elokuvan historiaan.
John Gielgud kuoli toukokuussa vuonna 2000. Alain Resnais elää vielä. Hän täytti viime kesäkuussa 89 vuotta, ja lehtitietojen mukaan hän ohjaa uutta elokuvaa. Me olisimme täällä Suomessa iloisia, jos näkemättä jääneitä Resnais- elokuvia tuotaisiin vaikkapa tv-kanaville: La vie est un roman (1983), L´amour a mort (1984), Smoking (1993), Les Herbes folles (2009)...Elokuva-arkistossa on sentään nähty kiitettävästi sellaista Resnaisin tuotantoa, joka ei ole tullut teattereihin.
Joona Tenan ohjaama ja Matila-Röhr -kaksikon tuottama Syvälle salattu on hieno psykologinen trilleri, jossa kumuavat vanhojen tarujen ja legendojen äänet. Mutta siinä näkyvät myös nykyajan luonnonsuojelulliset hankkeet ja ehkäpä lopulta menneisyyden salat, jotka on pakko paljastaa, jotta elämä voisi jatkua. Tapahtumat sijoittuvat pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle. Väki on ennakkoluuloista ja hiukan ahdasmielistä.
Krista Kosonen esittää elämänsä roolissa juristiäiti Julia Mannerlaa, joka matkustaa pikkupoikansa kanssa lapsuutensa paikkakunnalle. Vanhemmat ovat toimineet kyläkoulun opettajina. Juristiäiti haluaa esitellä kyläläisille Pyhälammen suojeluohjelman. Kokouksiakin pidetään, paikkakuntalaisista jotkut - Peter Franzen, Kari Hietalaheti - tulevat juristille tutuiksi, mutta varsinaisesti tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee Kai Lehtisen esittämä Leo-Ukki, joka on salannut tyttäreltään Pyhälammen traagiset tapahtumat. Ne paljastetaan lopulta veden päällä ja veden alla. Julia joutuu sukeltamaan syvälle menneisyyteen.
Joona Tena (s. 1965) on valmistunut vuonna 1998 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Hän aloitti lyhytfilmien tekijänä jo 1990-luvun vaihteessa. Tenan ehkä paras lyhytfilmi oli erään sotilan tarinan punova Saattajat (1995). Sodan mielettömyys näkyy kuvastossa, ja temaattisesti on kysymys sotilaan yrityksestä pelastaa pikkutyttö sota-alueelta.
Lyhytfilmien (mm. Kulkurin taivas, Lapin poika) jälkeen Joona Tena siirtyi hiljalleen pitkän fiktion pariin. Esikoispitkä FC Venus valmistui vuonna 2005. Naisjalkapallojoukkueesta kertova elokuva oli hajanainen ja jotenkin ideatasolle jäänyt. Huumori kyllä toimi ja Tenan henkilöohjauksessa oli riittävää potkua. Käsikirjoitus olisi kaivannut vielä uuden hahmotuksen ja selkeyttämisen.
Uutuus Syvälle salattu osoittaa Joona Tenan kyvyn kertoa kuvalla ja luoda maisemallisia visioita. Tena vaihtelee taivasti ryösähtäviä jännitystehoja ja katsojalle mietiskelyyn tilaa antavia hiljaisuuden kuvastoja. Psykologisen trillerin ote pitää, ja etenkin vesisymboliikka on todella kiehtovaa. Kjell Lagerroosin kuvaustyö ja Juha Hakasen äänisuunnittelu ovat kotimaista huippuluokkaa. Myös musiikilliset tehot toimivat. Elokuvan todellinen "priimus motor" on nuori näyttelijä Krista Kosonen, joka tekee juristiäidin osassa lähes maanisen, hetkittäin hurjan räjähtäviin ja hetkittäin katseilla puhuviin pelon tunnelmiin syöksyvän näyttelijätyön.
Myös Kai Lehtinen on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Lehtisen ukissa ja salaisuuksien paljastajassa on karua miehistä jääräpäisyyttä. Mutta katsokaapa ratkaisevia loppukohtauksia, joissa Lehtisen kasvot melkein itkevät halua vapautua vihdoinkin puristavasta menneisyyden otteesta.
Ajankohtainen kommentti
Jari Tervon kirjoittama, Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjaama ja Säihkyn tuottama tv-sarja Moska alkoi sunnuntaina Ylen TV1:n Kotikatsomossa. Tekijöiden on sanottu tutkivan viihdelehdistöä (sano: roskalehdistöä) suomalaisessa mediamaailmassa. Sen on todettu olevan jopa yhteiskunnallinen voima ja vaikuttaja. Kahdeksanosaisessa tv-sarjassa fokus on hinattu politiikan ja median välien tarkastelemiseen. Tervo on todennut haastatteluissa, joita on taas ilmestynyt tiuhaan eri medioissa (melkein heti hänen uusiman romaaninsa julkisuushehkutuksen jälkeen), että politiikan ja median suhde on nykyään jopa surrealistinen.
Onkohan? No, entisenä iltapäivälehden toimittajana Jari Tervo tuntee ainakin osan median toimintatavoista. Valitettavasti Moska-sarja on moskaa. Siinä ei ole mitään uutta roskalehdistä (esikuva on ilmeisesti Seiska), joskin ensimmäistä osaa katsoessani mieleen hiipi jälleen ajatus, että journalismin etiikka on Suomessa ainakin osittain hukassa. Moraali on myyty, rahalla saa, huoraaminen kannattaa ja politiikan hevosella pääsee, kun vain osa puukottaa puoluetovereita ja kanssaihmisiä sopivan tehokkaasti selkään. Toisaalta sarjan toteutus - ohjaus, näyttelijätyö ja kuvaus - on kuin Petelius rahaa säästääkseen olisi luovuttanut työn lukiolaisten videokerholle.
Itse sarja ei tähän vielä paneutunut, mutta ehkä Tervo ja Petelius ujuttavat sarjaansa myöhemmin jonkinlaisen eettisen tasapainon. Ja jonkin vastapoolin. Vaikutti kyllä siltä, että kaikki politiikka- ja media-asiat sekä roskan tekemisen ja julkaisemisen strategia tuli kerrotuksi jo tässä aloitusjaksossa.
Vielä tuosta vastapoolista. Moska-lehden toimituksessa aloittava nuori valokuvaaja voisi olla jatkossa sarjan kiinnostavin henkilö, jos hänestä tehtäisiin radikaali vastarinnan kiiski. "Kuulkaa päätoimittaja, nyt riittää, nyt pannaan piste valehtelulle ja ihmisarvon alentamiselle!" No, todellisuudessa se ei niin mene, koska jokainen pelkää työpaikkansa puolesta, mutta fiktiivisessä tv-sarjassa se voidana tehdä, jotta saataisiin jokin myönteinen viesti heitetyksi kotikatsomoon ja ehkä sitä kautta muhimaan suomalaiseen yhteiskuntaan.
P.S. Katsoimme tätä mediaani hoitavan poikani kanssa eilen Unkari-Suomi - karsintamaaottelun, jonka Ylen TV2 välitti Budapestistä. Lähetys alkoi klo 20.30. Nyt täytyy kehua Ylen uutta, energistä panostusta jalkapalloon. Puolen tunnin studio-osuus ennen ottelun alkua toimi hyvin. Kommentaattorit Juha Reini ja Erkka V. Lehtola ovat asiantuntevia, intohimoisia jalkapallon ystäviä ja edistäjiä. Lehtola käsittääkseni toimii nuorten valmennuksen parissa. Ylen Pariisin kirjeenvaihtaja Raine Tiessalo osoitti jälleen haastattelupätevyytensä myös jalkapallon alalla. Vasta hän kävi haastattelemassa puolustaja Jukka Raitalaa Espanjan Osasunassa. Nyt hän käsitteli Budapestissä unkarilaista juniorivalmennusta. Se vain, että ottelun selostaja saisi eläytyä enemmän peliin ja jättää triviatiedon jakelun vähemmälle.
Yle näytti saman matsin lisukkeineen samaan aikaan internetissä. Tuli mieleen, että kuka enää viitsii maksaa tv-lupamaksua, kun Ylen netti tarjoaa ikkunan kohta lähes kaikkeen, mitä televisiotarjonnassa on esillä.
Tiedon puu (Kundskabens trae, Tanska 1982), ohjaus: Nils Malmros, käsikirjoitus: Malmros ja Fred Cryer, kuvaus: Jan Weincke, pääosissa: Eva Gram Schjolldager (Elin), Jan Johansen (Niels-OLone Elliott (Maj-Britt)Line-Arlien Soborg (Anne-Mette), Marian Wendelbo (Elisebeth). Tuottaja: Id Tardini/Per Holst Filmproduktion.
Tanskalaisen uuden elokuvan hedelmälliset vuodet ajoittuivat 1970- ja 1980-luvuille. Uusia ohjaajakykyjä tuli tuotantoon, heistä esimerkiksi tässä huomioitava Nils Malmros, Tahdotko nähdä nätin napani -elokuvan (1978) Soren Kragh-Jacobsen Pelle valloittajan (1988) Bille August. He valmistelivat 1990-luvun Dogma-räjähdystä sekä Lars von Trierin maailmanluokan elokuvien tuloa. Von Trier on nykyisin kansainvälisesti arvostettu tanskalaisohjaaja, mutta viime vuosien tulokkaista voidaan mainita etenkin Kosto-elokuvan mestari Susanne Bier.
Nils Malmrosin (s. 1944) Tiedon puu on pieni mestariteos. Se on Malmrosin ehjin ja kypsin elokuvatyö. Malmros herätti ensimmäisen kerran huomiota 1970-luvun alun nuorisokuvauksella Lars Ole 5 C. Vuosikymmenen lopulla hän ohjasi varsinaisen teatterielokuvaesikoisensa Pojat ovat poikia. Malmrosista alettiin puhua syystä Pohjolan François Truffautina.
Tanskalaisohjaaja kertoi nuorista ja varttuvista lapsista samanlaisella myötäelämisen tavalla kuin ranskalainen esikuvansa.
Tiedon puu on kolmas elokuva Nils Malmrosin ns. Århus-trilogiassa. Osaksi ohjaajan omiin kokemuksiin perustuva trilogia välittää todellisia ja syvällisiä kuvia murrosikäisten kasvamisesta sekä yksilöllisistä ja yhteisöllisista perustilanteista 1950-luvun loppupuolen kaupunkitodellisuudessa. Ohjaajan omakohtaiset tuntemukset ovat vahvasti esillä.Tiedon puu ajoittuu 1950-luvun loppuun ja 1960-luvun alkuun. Nils Malmros seuraa erään koululuokan oppilaiden elämää kahden vuoden ajan. Koululuokan nuoret varttuvat 13-vuotiaista 15-vuotiaiksi. Malmrosin elokuvassa viaton uteliaisuus muuttuu kokeiluiksi ja toiminnaksi. Malmros käytti elokuvansa valmistukseen kaksi vuotta, joten nuoret näyttelijät kasvavat aidosti kameran edessä.
Keskushenkilö Niels-Ole on tyttöjen suosima. Hän seurustelee Maj-Brittin kanssa. Kaksi nuorta rakastavaista pyrkivät eroon luokan ristiriidoista ja mustasukkaisista tilanteista. Toinen keskushenkilö on luokan kaunotar Elin, jota pojat tavoittelevat ja joka kehittyy ulkoisesti muita nopeammin. Näistä keskushenkilöistä huolimatta Malmrosin päätarkoitus on kuvata luokkaa kollektiivisesti, yksilöinä ryhmän sisällä ja lopulta ulkopuolella.
Kirjoitin syksyllä 1985 nuorisokuvauksesta muun muassa seuraavaa: "50-luku elää kuvissa tuttuna, tunnistettavana: Malmros tietää asioista, kulttuuritaustasta, musiikista, filmitähdistä, vaatteista ja aatteista - hän kokee ne eräällä tavalla uudelleen elokuvan nuorten näyttelijöiden kanssa. Siksi Tiedon puun kuvat, tilanteet, tapahtumat, ongelmat, ilot, surut, ristiriidat - tuo kaikki ulkoinen ja sisäinen arsenaali tuntuu tavattoman koskettavalta ja eletyltä."
Tiedon puussa valotetaan myös koululuokan vanhempien taustoja, mielipiteitä ja elämäntapaa. Vanhemmat vaikuttavat kykenemättömiltä ymmärtämään murrosikäisten asioita. Nuorten uusi elämäntyyli saa vastaansa vanhempien konsrvatiivisuuden. Mainitsin myös: "Silti Malmros jättää vanhemmat taustalle Nicholas Rayn Nuoren kapinallisen (1955) ja François Truffautin 400 kepposen (1958) antamien esimerkkien tavoin."
=========================================================================
 |
| Nils Malmros |
Tieodon puu tuli meillä ensi-iltaan 23.8. 1985 Illusionissa, Walhallan maahantuomana. Nils Malmrosin elokuva otettiin mukaan Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatuelokuvan esityskokeiluun. Olin mukana tekstin tekijänä kokeilussa, johon kuului kaikkiaan yhdeksän elokuvaa. Niitä esitettiin 44 paikkakunnalla. Tuo elokuvakulttuuriponnistus oli hyvä esimerkki 1980-luvun aktiivisuudesta, josta nykyisin näkyy merkkejä jonkun Espoo Ciné ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin syksyisissä ohjelmasarjoissa.
Neurokirurgi Richard Malmrosin poika Nils opiskeli ensin lääketiedettä. Nähtyään Truffautin Julesin ja Jimin nuori medisinaari päätti tulla elokuvaohjaajaksi. Hän ei käynyt elokuvakoulua, vaan opiskeli itse elokuvan ohjaamisen alkeet. Nils Malmrosin Århus-trilogia todistaa synnynnäisestä lahjakkuudesta. Truffautin ohella Malmrosin tärkeitä "opettajia" ja vaikuttajia on ollut elokuvakriitikko, filmintekijä ja leikkaaja Klaus Rifberg,
Nils Malmrosista emme kuulleet kovin paljon Tiedon puun jälkeen. Hän täydensi lääketieteen opintonsa ja valmistui 1988 Århusin yliopistosta. Vuonna 1989 ohjatusta Århus by Night -elokuvasta kyllä kohuttiin, samoin huomiota herätti pari vuotta sitten ohjattu Kaeresteorger. Merkilliseksi on luonnehdittu 1983 julkaistua Kaunotarta ja hirviötä, aiheena on isän ja pojista kiinnostuneen tyttären jännittynyt tila. Tanskassa näyttelijäliitto otti Malmrosin hampaisiinsa, koska hän on käyttänyt amatöörinäyttelijöitä.
Huomautettakoon, että Tanskan kulttuuriministeriö valitsi vuonna 2008 Tiedon puun "kulttuurin kanoniin"
Terrence Malickin uusin elokuva The Tree of Life - käsittääkseni järjestyksessä vasta neljäs - on syksyn ja koko vuoden tapauksia. Kirjoitan siitä vasta nyt, jostain syystä, jota en pysty yksilöimään, vaikka elokuva on ollut ohjelmistossa kuukauden. Malickin elokuva on amerikkalaisen elämänmuodon kiinnostavimpia, ilmaisullisesti ja rakenteeltaan niin hätkähdyttävän omaperäinen, että ei tällaisia onnistumisia synny monta vuosikymmenessä.
Terrence Malick (s. 1943 Ottawassa) muistetaan aina kahdesta 1970-luvun kiihottavasta amerikkalaisesta elokuvasta, joiden kestävyydestä en voi olla aivan varma. Ensimmäinen oli Martin Sheenen näyttelemä Julma maa (Badlands, 1972) ja toinen Richard Geren tähdittämä Onnellisten aika (1978). Julma maa on Bonnie & Clyde -tyyliä tavoitteleva moderni pakotarina, jossa Sheenen esittämä roskakuski hairahtuu väkivallan tielle, säntää pakoon ja saa koko osavaltion virkakoneiston peräänsä. Onnellisten aika on romanttinen kertomus rakkaudesta vanhassa Texasissa. Molemmissa elokuvissa visuaalinen tyyli herättää innostusta.
Öljy-yhtiössä johtajana toimineen isän ja eri puolilla Texasia kasvaneen Terrencen ura alkoi Harvardin opintojen jälkeen journalistina Newsweekissa, New Yorkerissa ja Lifessä. Elokuva alkoi kiinnostaa nuorta Terrenceä. Hän opiskeli American Film Institutessa ja ohjasi 1971 ensimmäisen lyhytelokuvansa Lanton Mills. Pian lahjakas Terrence kirjoitti käsikirjoitusta Jack Nicholson -elokuvaan Sähinää, se sanoi ja työskenteli ohjaajana Don Siegelille kuuluisassa väkivaltaisessa poliisielokuvassa Dirty Harryssa. Molemmissa elokuvissa Malickin ideat ja laatimat ehdotukset heitettiin romukoppaan.
Todellakin: Terrence Malickin kolmas elokuva, hyvin henkilökohtainen Veteen piirretty viiva valmistui vasta 1998. Syitä on muutama: Julma maa ja Onnellisten aika eivät olleet mitään kassamenestyksiä, ja nuoren ohjaajan jatko riippuu aina Hollywoodissa kaupallisesta menestyksestä. Malick vetäytyikin Onnellisten ajan jälkeen syrjään, vietti aikaansa Pariisissa jaTexasissa, mutta pohti ja suunnitteli uusia elokuvaprojekteja. Silti me hämmästyimme, kun Terrence Malickin nimi palasi julkisuuteen sotaelokuva Veteen piirretyn viivan yhteydessä.
==========================================================================================
The Tree of Life on äärimmäisen tiukka, omalla tavallaan kaunis elämänvaltaus. Loistava Sean Penn näyttelee viidenkympin ikään päässyttä Jackia, jonka veli kuolee. Surullinen tapahtuma syöksee Jackin miettimään lapsuuttaan 1950-luvun Texasissa. Kysymys on miehen matkasta mielessään oman perheen elämään ja ennen kaikkea muusikkona elantoa hankkineen isän (Brad Pitt) todellisuuteen. Musiikki ei tuo rahaa perheelle, joten isä työskentelee pomona tehtaalla. Hän kasvattaa poikansa ankaralla kädellä, kun taas äiti (Jessica Chastam) tuo perhe-elämään lempeyttä ja sovinnollisuutta.
The Tree of Lifessä lapsuuden muistoihin kätkeytyy usko luonnon merkitykseen. Näyttäisi, että Terrence Malick purkaa omaa lapsuuttaan Texasissa. Harvassa nykyamerikkalaisessa elokuvassa luonto on niin merkittävässä asemassa kuin nyt Malickilla. Ajoittan tulee mieleen Robert Redfordin hieno A River Runs Through It (1992), jossa kuvataan nuoruutta ja perhokalastusta. Terrence Malickilla kuten Redfordilla on uskomattoman läheinen suhde amerikkalaiseen maisemaan. Kuin molemmissa elokuvissa kuulisi Jumalan kuiskaukset. Tosin Malickin elokuvan perussävy on pessimistinen: Isän opetukset periksiantamattomuudesta eivät sittenkään ole saavuttaneet pysyvyttää Jackin omassa elämässä.
The Tree of Life on hämmästyttävän rohkeasti muotoiltu elokuvateos. Terrence Malick luottaa kuvan voimaan, kuvan kykyyn "puhua" ja ilmaista. Emmanuel Lubecki on elokuvan kuvaaja, ilmeisesti nouseva kyky amerikkalaisessa elokuvassa. Lubeckin huikeat otokset täydennettynä hyvin valitulla musiikkitaustalla ja näyttelijöiden huippusuorituksilla takaavat todellisen elokuvaelämyksen.
Joku voisi pitää elokuvaa liian pitkänä, mutta itse ajattelin elämän puun erilaisia haaroja seuratessani halunneeni katsoa vielä jotakin lisää. Mutta pulinat pois, kyllä Terrence Malick on ohjannut elokuvan, joka jää nykyamerikkalaisen filmin historiaan American Beautyn, Tuntien ja Lost in Traslationin ohella.
Ajankohtainen kommentti
Yle TV2:n perjantain Pressiklubi on ollut viikon odotetuin ohjelma. Syyskauden alkaessa ohjelma on menettänyt jotakin aikaisemmasta tasostaan. Ihmetellä täytyy, että kommentaattoriksi hyväksytään Matti Apunen, joka ei ole enää journalisti, vaan elinkeinoelämän puhemies. Toisaalta viime perjantain ohjelmassa vieraili Timo Soini, josta on tulossa Ylen lemmikki. Jotenkin vaikutti, että Ruben Stiller on joutunut viihteellistämään ohjelmaansa. Hauskanpito on etusijalla, kun ennen rautainen asia oli pääosassa. Toivotaan, että Pressklubista ei tule täysin viihteellistä asiaohjelmaa. Todellinen, vakava kulttuurin ja median seuraaminen näyttää painottuvan Ylessä pelkästään radion puolelle.
Maan hiljaiset (Los Santos inocentes, Espanja 1984) ohjaus: Mario Camus, käsikirjoitus: Camus, Antonio Larreta, Manuel Matji, kuvaus: Hans Burmann, musiikki: Anton Garcia Abril, pääosissa: Alfredo Landa (Paco, El Pajo), Terele Pavéz (Régula), Bélen Ballesteros (Nives), Francisco Rabal (Azarias). Tuotanto: Télevision Española-TVE/Ganesh/Julian Mateos.
Francon vuonna 1975 tapahtuneen kuoleman jälkeisen demokratisoitumisen ja liberalisoitumisen ajan Espanjan elokuvan suuria ohjaajanimiä olivat Carlos Saura (tunnetuimmat Korppi sylissä, Elisa elämäni, Tango, Goya), Mario Camus ja Victor Erice (Etelä). Muitakin ohjaajia oli, mutta nämä kolme mainittua elokuvantekijää aloittivat jo 1960-luvun alussa.
Tuolloin maanpaossa vuosikymmeniä Ranskassa, Yhdysvalloissa ja lopulta Meksikossa toiminut Luis Buñuel oli ohjannut lähes salaa huikean provokaativisen Viridianan, joka kiellettiin Espanjassa, mutta saavutti valtavan arvostuksen ulkomailla. Espanjan elokuva oli vapautumassa jo 1960-luvulla, koska maan kasvavan turismin uskottiin murtavan francolaisia muureja. Carlos Sauran varhaistuotannon helmi Metsästys (1966) kiellettiin kyllä Espanjassa, mutta Mario Camusin suuria lupauksia herättänyt Nuori Sanchez (1964) pääsi ilmeisesti sensuurin kynsistä.
Mario Camus syntyi 20.4. 1935 Santanderissa. Vartuttuaan hän halusi ohjata kiihkeästi elokuvia. Camus pääsi kokeilemaan kykyjään käsikirjoittajana vuonna 1960 Carlos Sauran esikoiselokuvaan Los Golfos (Katupojat), jossa käsiteltiin vaarallisesti nuorten ja rikollisuuden suhdetta. Pian Camusille avautui mahdollisuus ohjata. Mario Camusin 1970-luvun elokuvista tärkein on Korppikotkat odottavat, joka valmistui aivan vuosikymmenen alussa. Mario Camusin luovin kausi ajoittuu 1980-luvulle, jolloin hän sai toteuttaa vapaasti ideoitaan ja harjoittaa yhteiskunnallisesti painavaa kritiikkiään vallanpitäjiä kohtaan. Elokuvat Mehiläispesä (1982) ja Bernarda Alban talo (1987) ovat sykähdyttävää Camusia. Muuten Mehiläispesä perustuu Camilo José Celan romaaniin. Elokuva voitti Kultaisen Karhun pääpalkinnon vuonna 1982 Berliinin elokuvajuhlilla.
Mehiläispesä on monivivahteinen kansanelämän kuvaus Espanjan sisällissodan jälkeisestä Madridista. Celan herkulliselle romaanille uskollisesti Mario Camus antaa kameran helliä ja ilakoida madridilaisessa kapakassa. Elokuvan kokoava henkilö on mahtavan takamuksen omaava, anisviinaa päivät pitkät hörppivä kapakoitsija Dona Rosa, joka vihaa asiakkaitaan.
Bernard Alban talo perustuu Frederico Garcia Lorcan (1898-1936) näytelmään. Suomessakin takavuosina teattereissa esitetty Lorca oli rakastettu andalusialainen näytelmäkirjailija, jonka falangistit murhasivat sisällissodan melskeissä. Lorca kertoo vahvasta andalusialaisesta äidistä ja tämän kuudesta tyttärestä isän kuoleman jälkeisinä päivinä.
Mario Camusin elokuvaversio vangitsee hallitulla muodon tajullaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. Tietoisesti rajatussa tilassa toimiva, näennäisesti näytelmällinen elokuva alkaa elää vähitellen omaa vastustamatonta kuvien, tunnelmien ja sanojen elämää.
=====================================================================================================
 |
| Mario Camus |
Maan hiljaiset on Mario Camusin ehdoton mestariteos. Gaudeamus toi elokuvan Suomen ensi-iltaan Uudella Ylioppilastalolla, Bio-Bion vieressä sijaitsevaan Illusioniin, joka oli Dianan ja Nordian ohella merkittävin laatuelokuvan esityspaikka Helsingissä. Ensi-ilta oli 25.1. 1985.
Camusin teos on aivan erilainen kuin vaikkapa 1980-luvun alussa aloittaneen Pedro Almodovarin elokuvat. Almodovar on nykysin Espanjan elokuvan tunnetuin kansainvälinen nimi. Almodovar peilasi värikkäästi elokuvissaan Intohimon labyrintti (1982), Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) ja Sido minut (1989) Espanjan modernia elämää ikään kuin francolaista historiaa ja menneisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan. Almodovar kertoi ironisesti ja vapautuneesti urbaanista espnjalaiselämästä, jossa tabut rikkoutuvat ja irvokkaat kuvaelmat lomittuvat hersyviin tlannehuomiointeihin.
Maanläheinen, yhteiskunnan vähäosaisia katsova Maan hiljaiset on velkaa Luis Buñuelille. Eikä ole mikään ihme, että Buñuelin Nazarinin (1958) päänäyttelijä Francisco Rabal on mukana elokuvassa. Eikä Camus ollut ainoa 1960-luvulla aloitellut espanjalaisohjaaja, joka vannoi Buñuelin nimeen. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikka katolisen kirkon ikuinen irvijä ohjasi vain muutaman elokuvan kotimaassaan, hänen merkityksensä on ollut äärimmäisen tärkeä Espanjan uusille elokuvaohjaajille.
Luis Buñuelin uskontovastaisuus ei riittänyt uusille ohjaajille, vaan jo 1960-luvulla tekijät ryhtyivät tutkimaan köyhyyttä ja eriarvoisuutta espanjalaisessa yhteiskunnassa. Tyylilaji saattoi olla ironia, mutta myös groteskeja virityksiä käytettiin, kun haluttiin kuvata riiston todellisuutta. Jos sodanjälkeinen, 1940-luvun italialainen elokuva näytti neorealismin keinoin yhteiskunnan rankat epäkohdat, niin Espanjassa samaan päästiin vasta 1960-luvulla - silloinkin tosin tekijöiden täytyi puhua epäsuorasti ja uuden vihjaavan kielen avulla epäkohdista. Francon hallinto oli vielä vahvasti vallassa, vaikka repeytymisen merkkejä näkyi siellä täällä yhteiskunnassa. Nuoret ja opiskelijat suorittivat 1960-luvun lopulla salaisia iskuja hallintoa vastaan. Espanjaankin levisi samanlainen vallankumouksellinen henki, mikä ilmeni Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Mutta etenkin Madridissa ja suurissa kaupungeissa francolainen väkivaltakoneisto piti huolen siitä, että mahdollisuuden tullen kapinoitsijat taltutettiin ja suljettiin virumaan vankiloihin. Turismin, television ja eurooppalaisen kanssakäymisen tähden Espanjan nuoriso oli tietoinen etenkin kaupungeissa, miten vapauden tuulet puhaltavat muualla Euroopassa. Espanjan maaseutu oli aivan toista maata - kuin jäänne maaorjuuden ajoilta.
Maan hiljaiset tapahtuu Extremaduran maaseudulla. Extremadura koostuu kahdesta maakunnasta, Cáceresista ja Badajozista. Pinta-alaltaan maakunnat ovat Espanjan suurimpia. Maakunnat sijaitsevat Länsi-Espanjassa. Extremadurassa huomion vievät vihreät vuoret, villieläinten asuttamat metsät, kaupungien vanhojen osien romanttinen ilmapiiri, roomalaisvaikutteinen arkkitehtuuri, roomalaiset sillat ja antiikkiset muurit.
Extremadurasta olivat kotoisin monet konkistadorit ja Amerikan uudisraivaajat. Ja
Luis Buñuelin kuuluisa 1930-luvun alun raju köyhyyskuvaus ja uskontokritiikki Maa ilman leipää kuvattiin Cáceresissa sijaitsevalla, eristyneellä Las Hurdes -nimisellä paikkakunnalla, jonne tie saatiin tiettävästi vasta 1950-luvulla. Elokuva saatiin lokakuussa 1971 Suomeen, Aito Mäkinen esitti sen Esplanadin La Scala-elokuvateatterissa.
=====================================================================================================
Kirjoitin Camusin elokuvasta vuonna 1985 Suomen elokuvasäätiön julkaisemaan ensi-iltaelokuvien kortistoon, jota olin tomittamassa muun muassa Jerker A. Erikssonin, Jouko Jämsän, Sakari Salkon ja Antti Lindqvistin kanssa: "Alkukevään 1985 ja ilmeisesti koko vuoden kovimpia maahantuonteja on Mario Camusin buñuelilainen Maan hiljaiset, oiva näyte Espanjan uuden, Francon kahleista vapautuneen elokuvan elinvoimasta (vrt. Sauran, Aragonin elokuvat)." Jatkoin samassa kortissa: "Mario Camus kertoo maanomistajien ja vuokraviljelijöiden, rikkaiden ja köyhien, alistajien ja alistettujen suhteista 1960-luvun Espanjassa, Extremaduran maaseudulla."
Siinä se ydin on.
Maan hiljaiset on taiteilijan, ei sosiologin elokuva. Camusin kerronta on visuaalisesti eloisaa - kuin maaseutu kaikkineen hengittäisi ihmeellisen painottomasti kuvissa. Camus välttää tosikkomaisuuden, hylkää saarnat, mutta nostaa silloin tällöin esille läntisillä seuduilla kukoistavan huumorin.
Camusin elokuvan rakenne on siinä mielessä oivallinen, että hän käyttää takautumia, jotta syntyisi kahden aikakauden kontrasti. Maaseudun alistettujen ponnistelut kerrotaan köyhän vuokraviljelijän pojan näkökulmasta. Eikä ollut virhe verrata espanjalaista moraliteettia italialaisen Ermanno Olmin Puukenkäpuuhun (1978), joka oli Suomessakin aikanaan hyvin arvostettu taideteos.
