skip to main |
skip to sidebar
Mutta ... kuka murhasi Harryn? (The Trouble With Harry, USA 1955), Ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: John Michael Hayes - perustuu J. Trevor Storyn tarinaan, kuvaus: Robert Burks lavastus: Howard Joslin, leikkaus: Alma Macrorie, musiikki: Bernard Herrmann, pääosissa: Edmund Gwenn (kapteeni Wiles), John Forsythe (Sam Marlowe), Shirley MacLaine (Jennifer Rogers), Mildred Natwick (neiti Graveley), Mildred Dunnock (rouva Wigs), Royal Dano (Calvin Wiggs). Tuotanto: Alfred Hitchcock/Paramount.
Varhaiset muistikuvani Hitchcock-elämyksistä johtavat koulukaupunkiimme Kajaaniin. Vertigo - Punainen kyynel oli tietenkin ehdoton katsomiskokemus, mutta muistettava oli myös 1963 valmistunut "maailmanlopun odysseia" Linnut, jonka muuan elokuvakerhomme aktiiveista katsoi viikon aikana joka ilta. Se oli suurta filmihulluutta.
Legendaarinen muisto liittyy 1960-luvun lopulle Helsingin Korkeavuorenkadulle, kun Paramountin Suomen toimiston johtaja Olli Virtamo kutsui muutamia Hitchcock-faneja Punaisen kyyneleen erikoiskatseluun yhtiön koeteatteriin. Elokuvahan oli ollut vuosia poissa levikistä, eikä sitä sitten saanut esittääkään kaupallisesti kuin vasta keväällä 1984, kun Hitchcockin perikunta päästi "pannassa" vuosikausia olleet Paramount-Hitchcockit uusintalevikkiin.
Teattereihin tulivat Helsingissä viikon 23.3.-28.3. aikana elokuvat Takaikkuna, Punainen kyynel eli Vertigo, Mies, joka tiesi liikaa ja Mutta ... kuka murhasi harryn? Esityspaikka oli Kaisaniemenkadun Formia, jossa sijaitsee nykyisin monialateatteri Kino-Palatsi. Kirjoitin odotetusta uusintapaketista laajan esseen lehtemme Ajankohtaisosaston Horisontti-sivulle. Silloin elokuva-arvostelut ilmestyivät Ajankohtaisosastossa, jossa olin töissä.
Puhuin muistini mukaan klassikoista, jotka nousevat elokuvataiteen parnassolle (juttuni ei ole säilynyt). Tuohon aikaan Hitchcock ei vielä ollut täysin hyväksytty elokuvataiteen mestari Suomessa, joten sain osastomme naistoimittajalta kielteistä, melkein nirppanokkaista palautetta ("Onko tuo Hitchcock tälläisen ylistyksen väärti"). Hitchcockin väheksyntä ei ollut lehdessämme mitään uutta, sillä Punaisen kyyneleen Suomen ensi-illan aikoihin siitä kirjoitettiin muutaman rivin arvostelu.
=====================================================================================================
Paramount-nelikosta Mutta.. kuka murhasi Harryn? on epätavallisin Hitchcock-elokuva. Vermontissa hehkuvissa Technicolor-väreissä kuvattu maaseutu- ja ulkoilmahenkinen elokuva on heleä komediallinen trilleri. Pääpaino on todellakin komediallisuudessa. Jännitystä on tuskin nimeksikään, jos ei sitten viitata kyläläisten yritykseen selvittää, kuka murhasi metsästä löytyvän Harry-nimisen miehen.
Hitchcock sai tilaisuuden pyöritellä agathachristiemäistä dekkarikuviota. Vaikka kuolleelle ei saisi nauraa, niin sille ei voi mitään, että Hitchcock intoutui lähes makabeeriin ruumisleikkiin. Harry nimittäin haudataan ja nostetaan ylös kaikkiaan seitsemän kertaa. Välillä pidetään muistopuheitakin. Harry on virkistävän poikkeava Hitchcock-elokuva.
Mestari oli karsinut Harry-elokuvan tunnelmista kaiken vakavuuden. Joissain kritiikeissä todettiin, että Harry-herran kuolema kuvataan kyläyhteisössä arkipäiväisenä tapahtumana - kuin vaikkapa kengännauhojen solmiminen. Hitchcock oli tehnyt henkilöistä todella mielenkiintoisia ja omituisia, mutta sellaisella tavalla, joka sopii täydellisesti tähän vermontilaiseen kyläyhteisöön.
Siellä ei ihmetellä ja päivitellä tapahtumia, vaan niihin suhtaudutaan maukkaalla huumorilla. Tunnelma pysyy vahvana aina loppuun saakka - tosin lopetusta on pidetty latteahkona. Ehkä siitä syystä, että monet katsojat odottivat, että Hitchcock ratkaisee juonikkaasti lopussa Harry-herran ongelman. Se saa selityksen, mutta kuin sivulauseessa tapahtuvana ilmoitusasiana.
Mutta...kuka murhasi Harryn?-elokuvan tarina perustuu lyhyeen brittiläiseen romaaniin (1950), joka oli viritykseltään koominen ja groteski. Alfred Hitchcock piti J. Trevor Storyn tarinaa huumoriltaan rikkaana. Hän on kertonut muuttaneensa brittitarinaa hyvin vähän. Loistavan roolisuorituksen vanhana merikapteenina tekevä Edmund Gwenn avaa elokuvan huumorin kaivaessaan ruumista metsässä. Nainen saapuu paikalle ja tokaisee: "Mistähän pulmasta on kyse, kapteeni." Hitchcockin mukaan kohtaus on hauska ja se kuvastaa koko elokuvan henkeä.
Dialogiltaan raikkaan ja rehevänkin Hitchcock-elokuvan näyttelijöistä Mildred Natwick on erinomainen vanhana piikana ja John Forsythe hyvä taiteilija Sam Marlowena. Forsythen rooli aiheutti aikanaan väärinkäsityksen, sillä jotkut katsojat uskoivat Hitchcockin herjanneen modernia, ei-esittävää kuvataidetta. Tarkempi sisäluku osoittaa, että asia on päinvastoin. Elokuvassa käytetyt taidemaalaukset ovat arvokkaita teoksia. Hitchcock oli valinnut tekijäksi arvostetun amerikkalaisen taiteilijan. Syytä on myös mainita elokuvan nautittava musiikki, jonka sävelsi Bernard Herrmann. Siitä alkoi Hitchcockin ja Herrmannin yhdeksän vuoden kukoistava yhteistyö..
Mutta ...kuka murhasi Harryn? sai ensi-illan Suomessa 18.5. 1956. Esitysteatteri oli Gloria. Ensi-iltaan liittyi erikoinen tapaus. Alfred Hitchcock kävi Ruotsissa tarkastamassa elokuvan suomalaisetkin tekstit. Tapausta pidettiin ainutlaatuisena elokuvan historiassa. Komediallisen trillerin yleisömenestys ei ollut kovin hyvä monessakaan maassa,
sillä katsojat vierastivat uudenlaista Hitchcock-elokuvaa. Samanlainen ilmiö koettiin pari vuotta aikaisemmin valmistuneen John Fordin westernin ...ja aurinko nousee kohdalla. Senkin sanottiin poikkeavan liikaa lännenfilmin mestarin totutusta tuotannosta.
Alfred Hitchcock kertoiFrançois Truffautille haastattelukirjasssa "Hitchcock--Truffaut", että Paramountissa ei osattu päättää, miten elokuvaa markkinoidaan. Truffaut puolestaan käsitteli Harry-elokuvan pariisilaista ensi-iltaa. Ensiesitys tapahtui pienessä elokuvateatterissa, Champs-Élyséellä. Maahantuoja odotti elokuvan pyörivän teatterissa viikon tai kahden ajan. Niin ei käynyt, vaan Mutta ... kuka murhasi Harryn? meni täysille katsomoille puoli vuotta.
Elokuvan näyttelijöistä vielä sen verran, että Edmund Gwennin rinnalla Harryn aviovaimoa esittävä nuori Shirley MacLaine on mieleenpainuva. Jennifer Rogersin kiitollinen rooli oli Warren Beattyn pikkusiskon MacLainen (s. 1934) tulo valkokankaalle. Sen jälkeen MacLainella oli huippurooleja lähes kymmenen vuoden ajan hienoissa amerikkalaiselokuvissa - kuten Yli kaiken ymmärryksen (1959), Poikamiesboksi (1960), Irma la Douce (1963). MacLaine erikoistui esittämään ilotyttöä, jolla on kultainen sydän. Ura ei jatkunut yhtä ruusuisesti, mutta esimerkiksi vuoden 1977 Käännekohdassa, 1979 valmistunessa Tervetuloa Mr. Chancessa ja vuoden 1983 Hellyyden ehdolla -elokuvassa Shirley MacLaine on hyvässä vedossa. Demokraatti MacLaine tuki Bobby Kennedyä vuoden 1968 puoluekokouksessa ja 1972 hän osallistui McGovernin vaalikampanjaan. Hänellä on ollut myös oma tv-show.
=====================================================================================================
Alfred Hitchcock on elokuvataiteen mestareita, joka käytti jännitystä ja pelkoa teostensa rakennuspuina. Tuskin kukaan enää asettaa Hitchcockin asemaa kyseenalaiseksi - ehkä vain feministiset elokuvatutkijat, jotka alkoivat arvostella mestaria 1980-luvulla. Mutta ei nykyisin enää kuule lehtemme naistoimittajan kaltaisia paheksuvia mielipiteitä. Arvoon ovat kohonneet analyyttiset ja innostuneet puheenvuorot - kuten neljännesvuosisata myöhemmin Ylen Radio 1:n "Musiikkia ja mielentiloja" -ohjelmassa, jota on toimittanut kesän aikana lastenprsykiatri Jari Sinkkonen.
Sinkkonen puhui 22.7. 2011 Hitchcockin elokuvista ja niiden musiikista. Hän eritteli asiantuntevasti Hitchcockin taiteen lähtökohtia, lapsuuden traumoja Lontoossa, mestarin tapaa luoda ennen kuvauksia tarkat kuvauskonseptit, sen elokuvallisen ja juonellisen kehityksen, jonka nerokkuudesta syntyi liuta mestariteoksia. Niin, ja Sinkkosen mielestä se kaikkein suurin Hitchcock-elokuva on 1958 valmistunut Vertigo - Punainen kyynel.
Pääkaupunkiseudun merkittävä uuden elokuvan festivaali pamahtaa käyntiin perjantaina Espoossa. Kansainvälinen festivaali on toiminut vuosia ja vakiinnuttanut paikkansa Espoon kulttuurielämässä. Niin kuin Espoon kaupunginteatteri tai taidekeskus Emma. Kaikki kolme kulttuuritahoa ovat käynnin väärtejä pitemmältäkin Suomesta.
Espoon Cinéssä nähdään kymmeniä uusia elokuvia eri puolilta maailmaa. Festivaalin sarjat on jaoteltu kiinnostavasti - muun muassa politiikkaan, maniaan, Eurooppa-asioihin, dokumentteihin, perhekuvauksiin, Me´lies`-kilpailuun, kotimaisiin, lapsiin ja nuoriin. Festivaaleilla nähdään elokuvia, jotka tulevat myös normaaliin teatteriohjelmistoon - kuten lauantaina esitettävä ahkeran Woody Allenin romanttinen komedia Midnight in Paris. Tulossa teattereihin on myös Terrence Malickin Cannesissa viime keväänä palkittu The Tree of LIfe, joka näytetään festivaalin avajaiselokuvana. Uusista kotimaisista kiinnostavin on tulokas Ville Jankerin Pussikaljaelokuva, joka perustuu Mikko Rimmisen kielellisesti kehuttuun nuorten velttoilijoiden kuvaukseen.
Muista elokuvista huomio kiintyy heti englantilaisen Ken Loachin poliittiseen jännitysfilmiin Route Irishiin. Loachin on sanottu tehneen terävän ja vihaisen elokuvan Irakin sodasta ja ex-sotilaan ystävän hämärästä kuolemasta. Taas Dennis Todorovicin odotettu Sasha kertoo entisestä Jugoslaviasta Saksaan muuttaneen pojan rakastumisesta pianonsoitonopettajaansa. Elokuvaa on pidetty osuvana tutkielmana intohimosta ja hullaantumisesta, mutta myös vanhempien erilaisista ja ristiriitaisista odotuksista, jotka liittyvät pojan tulevaisuteen.
Me´lie`s-kilpailun muuan osallistujia on espanjalainen Chema Ibarra Garcia elokuvallaan Protoparticulas, jota on ylistetty maailmalla melankolisena ja pienimuotoisena scifi-jännärinä. Paula Markovitchin poliittinen elokuva El Premio sijoittuu ohjaajan lapsuuden tuuliseen ja merelliseen maisemaan. Eletään vielä Francon fasistisen diktatuurin aikaa. Abdellatif Kechichen ranskalainen Vénus noire on historiallinen kuvaus 1700-luvun siirtomaavallan tapahtumista. Ohjaaja kertoo Afrikasta Englantiin tuodusta naisesta, joka joutuu hyväksikäytön ja sorron kohteeksi.
==========================================================================================
Festivaaliohjelmasta löytyy siis monensorttista kiehtovaa uutta elokuvaa, josta annoin edellä vain pikaisen maistiaispalan. Espoo Cinén ohjelmisto todistanee, että elokuvataide ei ole vielä kuollut. Etenkin indie-elokuva on voimissaan. Mitä sanotte esimerkiksi Thomas McCarfthyn riippumattomasta amerikkalaisesta elokuvasta Win Win, jossa kuvataan lakimiehenä ahdinkoon joutuneen Miken uusia kuvioita tai Jan Schomburgin saksalaisestaÜber uns das All, joka on itsemurhan ja surun koskettava oodi. Nämä uutuudet kuuluvat myös festivaalin tarjontaan.
Espoo Cinén esityspaikat ovat Kino Tapiola, Kulttuurikeskuksen Tapiola- ja Louhisali. Myös Leppävaaran Bio Rex Sellossa on esityksiä.
Espoo Ciné pyörii ajalla 19.-28.8.
Ajankohtainen kommentti
Viikko sitten Riikassa pelatun Latvia-Suomi -jalkapallomaaottelun katsominen oli tuskaa. Ei Suomen pirteän ja toimivan pelin tähden, vaan mediavälityksen johdosta. Ottelu alkoi klo 19.30. Ylen TV2 päätti näyttää sen jälkilähetyksenä klo 22.30, mutta suorana pelin saisi katsoa netistä. Yle lähetti ottelun Yle-Urheilun sivulla. Peli oli katsottavissa myös Palloliiton viestinnästä.
Aloin katsoa Latvia-Suomi -maaottelua Yle-Urheilun sivulta. Se oli uskomatonta seuraamista, sillä kuva pysähtyi ja hyppeli jatkuvasti. Selostusääni myös katkeili. Tietokoneen näytön vasempaan ylälaitaan ilmestyi jatkuvasti teksti "Pieni hetki...". Jaksoin ensimmäisen puoliajan lähes loppuun. Sitten aloin epäillä, että huippunopean laajakaista-ajan nettikatselu on pelkkää sumutusta.
Katsoin toisen puoliajan yöllä perinteisestä televisiosta TV2:n kanavalta. Näin Kasper Hämäläisen ja Timo Furuholmin hienot maalit. Tuli mieleen, miksi Yle ei olisi voinut näyttää maaottelua ajallaan suorana TV2:ssa. Muita ohjelmia olisi voitu raivata tieltä pois - niin kuin tehdään kiekon ollessa kyseessä keväällä.
Onneksi Yle-Urheilu ryhdistäytyi. Huomenna torstaina TV2 välittää suorana Sonera Stadiumilta Helsingistä Eurooppa-liigan karsintaottelun FC Schalke-HJK.
P.S. Myöhemmin sain tietää asiantuntijalta, että nettivälitys pätkii, jos asiakkaita on samalla sivulla samaan aikaan liian paljon. Ymmärsinkö oikein, että netti-tv:n sivut eivät kestä liikakäyttöä? Aion tyytyä jatkossa ainakin toistaiseksi ottelujen katselussa perinteiseen televisioon.
Scarface (Scarface, USA 1982), ohjaus: Brian De Palma, käsikirjoitus: Oliver Stone, kuvaus: John A. Alonzo, musiikki: Georgio Moroder, pääosissa: Al Pacino (Tony Montana), Steven Bauer (Manny Ray), Michelle Pfeiffer (Elvira), Mary Elizabeth Mastrantonio (Gina), Robert Loggia (Frank Lopez), Miriam Colon (Montanan äiti), F. Murray Abraham (Omar Swarez), Harris Yulin (Bernstein), Angel Salazar (Chi Chi). Tuotanto: Peter Saphier ja Martin Bregman/Universal Pictures.
Brian De Palma oli 42-vuotias, kun hän sai siihen saakka suurimman elokuvansa Scarfacen ensi-iltaan. De Palma oli kasvanut Philadelphiassa. Hänen isänsä oli kirurgi. Poika näki nuorena paljon verta ja kauhua, sillä hän sai seurata usein isänsä työskentelyä leikkaussalissa. De Palma on kertonut, että hän "hullaantui" väkivallasta, eivätkä nuoruuden kokemukset olisi voineet olla vaikuttamatta hänen tuleviin elokuviinsa. Hän opiskeli Columbian yliopistossa, liittyi draamakoulutukseen ja hankki 16 mm:n elokuvakameran.
Scarface muistetaan aina väkivaltaisesta loppujaksosta, jonka aikana mahtavaan huvilaansa linnoittautunut päähenkilö, kuubalainen pakolainen Tony Montana saa surmansa hurjan ammuskelun yhteydessä. De Palma latasi loppuun kaiken väkivaltaisista ja verisistä muistoistaan, mutta hän ei olisi tehnyt mestariteostaan, jos hän ei olisi esittänyt kriittistä kommenttiaan Tony Montanasta: Huumelordin ja kyltymättömän rikollisen kuolema oli yhtä armoton kuin hänen elämänsä.
Ennen Scarfacea Brian De Palma muistetaan ennen kaikkea Alfred Hitchcockia jäljittelevistä trillereistä Sisters (1973) ja Dressed to Kill (1980). Sisterssissä De Palma seuraili hitchcockilaisia kuvastoja, mutta osoitti jo kykenevänsä luomaan omaperäisen visuaalisen ilmaisunsa.
Dressed to Kill eli Tappava tunnustus on nautittavin De Palman varhaisista elokuvista, se on kuin Vertigon - Punaisen kyyneleen (1958) uudestisyntyminen. Sen jälkeen julkaistu Blow-Out (1981) on jo täysin omaperäinen trilleri, jonka teemaksi kohoaa salakuuntelu ja privaatin murtuminen. Samaa aihetta käsitteli Francis Ford Coppola 1970-luvun alun hienossa Keskustelu-elokuvassaan.
=====================================================================================================
Suomessa 9.3. 1984 Adlonissa ja Gloriassa ensi-iltaan tulleen Scarfacen nimi viittaa 1930-luvun alkuun. Kysymys oli Howard Hawksin loistokkaasta rikos- ja gangsterielokuvasta, joka tunnetaan meillä nimellä Arpinaama. Se valmistui aikana, jolloin kieltolaki ja nouseva rikollisuus ruokkivat amerikkalaista gangsterielokuvaa. Tutkija Robert Warshaw on todennut lajityypistä: "Gangsterielokuva, jota ei enää klassisessa muodossa ole - on tarina hankkeesta ja menestyksestä ja se päättyy äkilliseen tappioon." Tehokas Paul Muni tulkitsi Hawksin elokuvan gangsteria Tony Camontea, pateettista "infantiilia" hahmoa, joka tappaa sympaattisia henkilöjä, koska hän kuvittelee elävänsä primiitisessä yhteisössä.
Howard Hawksin gangsterielokuva oli varhaisen äänielokuvan vahva naturalistinen teos, jossa Tony Comonte kuvattiin kompleksiseksi henkilöhahmoksi. Hän on kuin lapsi, johon katsoja tuntee sääliä. Hän on moraaliton, mutta hän näkee itsensä ikään kuin viattomissa poikien leikeissä. Hän kuolee, koska viattomuus murtuu, mutta missään vaiheessa Tony ei halua suojaa, vaan hän toimii yksin - "I got nobody - I`m all alone".
Brian De Palma säilytti omassa Scarfacessaan Tonyn etunimen, mutta vaihtoi sukunimeksi Montanan. Se viittaa Kuubaan, mutta yhtä hyvin westernin maailmaan. Howard Hawksin alkuperäinen gangsterifilmi perustui Al Caponen, kuuluisan chicagolaisen rikollispomon elämään. Hawks esitti väkivallan melkein graafisena visuaalisena efektinä. Nuori Howard Hawks säilytti objektiivisen suhteensa aiheeseen, ja elokuvaa kritisoitiinkin, koska se ei tuomitse kansakunnan häpeäksi muodostunutta rikollisuutta.
De Palma ja Al Pacino luonnostelivat Tony Montanan modernin kapitalismin hyväksikäyttäjäksi, joka asuu komeissa oloissa Miamissa. Kaupungista tuli kuubalaisten emigranttien kohtauspaikka, kun Fidel Castro otti 1950-luvun lopulla vallan Havannassa. Myöhemmin Castro avasi rajat kuubalaisille rikollisille, jotka matkustivat Miamiin.
Tony Montana ja hänen ystävänsä Manny Ray hankkivat omaisuuden huumekaupalla ja huumemiljonäärien rahanpesulla. Hampurilainen kriitikko Steffren Haubner on korostanut, että Amerikan ensi-illassa pelkkänä väkivaltafilminä pidetty Scarface ilmentää saumattomasti Ronald Reaganin ahneuden ja uusliberalismin aikaa.
Howard Hawksin elokuvan aikana Amerikka oli kokenut valtavan pörssiromahduksen. Raha katosi kuin sadepisarat helteisessä aamussa. Kansalaisten usko pankkeihin, valtiovaltaan ja kapitalismiin murtui. Työttömyyden ja köyhyyden Amerikassa täytyi luoda vastavoimia kapitalismille, joten presidentti Franklin D. Rooseveltin sanoma uudesta jaosta, tasa-arvoisemmasta Amerikasta, upposi kansaan. Howard Hawks ei kiinnittänyt tähän yhteiskunnalliseen tilanteeseen juurikaan huomiota, vaan hänen Arpinaamansa on kuohuvan ajan yksilötarina, jossa rikollisin keinoin saavutettu menestys lopulta tuhoutuu.
Brian De Palman kuvauksellisesti täyteläisesti rullaaava Scarface on 1980-luvun ajan peili. Kasinoaika ja pörssikeinottelu olivat tulossa. Helpolle rahalle, rikollisuudelle on kasvualustaa, mutta De Palman ja varmasti suurelta osalta käsikirjoittaja Oliver Stonen mukaan poliitikot yrittävät kieltää ja kitkeä huumeet, mutta he eivät puutu järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Korruptio leviää niin hallinnossa kuin poliisivoimissa, joten Tony Montanan tapaisilla gangstereilla on aikaa ja tilaa toimia.
Tony Montana on aivan kuin Hawksin Tony Camonte - "kadotettu sielu". Molemmat tappavat, tuhoavat nekin ihmiset, joita rakastavat. Hawksin gansterifilmissä poliisit esitetään vielä yhteiskunnan lainvalvojina ja kansalaisten suojelijoina, mutta De Palmalla Tony Montanan kuolemantanssissa vastapuolena on mafia.
Scarfacen psykologiset ja poliittiset ulottovuudet ovat olennaiset. Oliver Stone kirjoitti elokuvan tärkeimmän repliikin, jonka Tony Montana lausuu: "Tässä maassa on tehtävä ensin rahaa. Kun olet saanut rahaa, saat valtaa. Kun olet saanut valtaa, sinä saat naisen." Elokuvan nainen on Michelle Pfeifferin suloinen Elvira, jonka kanssa Tony menee naimisiin. Aviomies käyttäytyy vaimoaan kohtaan kahdella tavalla: Nai ja hakkaa. Elviran alennustila ja lopulta Montanan avioliitto muurataan huumeilla, viinalla ja miehen sairaalloisella itsekeskeisyydellä.
=====================================================================================================
 |
| Brian De Palma |
Brian De Palma ei ole nykyisin kovin merkittävä elokuvaohjaaja. Scarfacen jälkeen tulleista teoksista Lahjomattomat (1987) Carlito´s Way (1993) ovat kyllä suurenmoista De Palmaa, mutta voisiko todeta, että ura ikään kuin vesittyi, kun hän otti vastaan vuonna 1996 mekaanisen Tom Cruise -jännärin Mission Impossiblen ohjaustyön. Tuossa tv-sarjan ensimmäisessä elokuvaversiossa ei ole mitään jäljellä Brian De Palman aikaisemmasta persoonallisesta tyylistä. Valitettavasti Brian De Palman aika on mennyt.
Toisin on Tony Montanan tulkitsijan Al Pacinon laita. Newyorkilainen Pacino (s. 1940) on italialaisen maahanmuuttajan poika - samoin kuin aikalainen Robert De Niro. Molemmat ovat metodinäyttelijäkoulun kasvatteja. He erikoistuivat rikollisten tai poliisien rooleihin, mutta ovat kokeilleet komediaa ja romanttisiakin elokuvia. Al Pacinon kuuluisa läpimurto tapahtui 1972 Kummisedässä, ja kaksi vuotta myöhemmin hän ja De Niro kohtasivat Francis Ford Coppolan mafiaelokuvan jatko-osassa. Michael Mann sai 1995 Pacinon ja De Niron Heat-ajojahti -elokuvaan, jossa he toimivat lain eri puolilla, mutta eivät kohtaa koskaan tunnistettavasti samassa kuvassa.
Molemmat metodinäyttelijät ovat myös kokeilleet kykyjään ohjaajina. Robert de Niron hieno pieni elokuva A Bronx Tale valmistui vuonna 1993. Al Pacinon ohjaustyö Venetsian kauppias (2004) on erittäin varteenotettava suoritus. De Niron taso näyttelijänä on pudonnut viime vuosina, mutta Al Pacino on pitänyt tasonsa (Pormestari, Donnie Brasco, Paholaisen asianajaja, The Insider - sisäpiirissä, Pacino on jakanut aikansa myös teatterille, kun taas De Niron unelma on ollut newyorkilainen tuotantoyhtiö ja elokuvakeskus Tribeca.
Uskon silti, että Robert De Niro tulee vielä - ja Martin Scorsesen kanssa.
Vares - sukkanauhakäärme on tavanomainen kotimainen elokuva. Lauri Törhönen ei tuo Reijo Mäen dekkarin mitään uutta ja innostavaa. Tosin Mäen dekkareita lukenut tietää, että ei niissä ole mitään innostavaa ja uutta. Mäki kirjoittaa dekkareitaan kuin täyttäisi kustannusosakeyhtiö Otavan myyntitoiveet. Lukijat ostavat, kun tekeleessä ilmenee sama laulu entinen. On se kumma, että Suomessakin halutaan ostaa ja lukea sitä samaa ja sameaa. Niin, ja ilmeisesti valkokankaalle halutaan heijastaa elokuvia, joissa on tuttu juoni ja meno.
Yksi asia nousee tavanomaisuuden yli. Jari Mutikainen on kuvannut Turkua niin herkullisesti, että pakostakin joutuu harkitsemaan vierailua Euroopan nykyisessä kulttuuripääkaupungissa. Se on vain niin, että miljöökuvaus ei riitä pelastamaan tylsää elokuvaa. Niin, ja Turkuhan oli jo näyttävästi esillä edellisessä Vares-elokuvassa.
Ajankohtainen kommentti
Olen edelleen sitä mieltä, että Ylen rahoitusta ei voi sälyttää nykyisessä mediakentän pirstoutuneessa ja lukuisien kanavien tilanteessa pelkästään kansalaisten maksaman lupamaksun varaan. Rahoitus siirrettäköön valtion budjetin huomaan. Vaikka esimerkiksi Filmihullu-lehti (3/2011) rökittää entistä viestintäministeriä Suvi Lindéniä, kun hän ei saanut valmiiksi Ylen rahoitusta, niin minusta oli hyvä, että ministeri salli uuden eduskunnan pohtia asiaa vielä kerran. Ilmeisesti tv-lupamaksun poistaminen oli kypsymässä viestintäministeriössä.
Filmihullun päätoimittaja kirjoittaa: "Lindén vetäisi viime vuonna maton alta Yleisradion rahoitusjärjestelyiltä ja aiheutti kaikkien aikojen kaaoksen, jonka ominaispiirre on karu: aineellista vajausta muutetaan melkein hartiavoimin henkiseksi vajaukseksi - vai mitä muuta voi sanoa siitä, että dokumentti, Yleisradion käyntikortti ja erityisen hieno, mutkikas ja myös laitokselle edullinen tuotantokuvio ollaan repimässä alas, sanalla sanoen tuhoamassa, tavalla joka lakaisee alan ihmisiä muihin ammatteihin ja laskee kansainvälistäkin tunnustusta saaneen ilmaisualueen tasoa ja edellytyksiä. Peruuttomattomasti."
Tosiasiallisesti Ylen "henkinen vajaus" alkoi jo 1990-luvulla, kun porukkaa alettiin heittää pihalle ja esimerkiksi merkittävä koulutuspaja Radio- ja tv-instituutti tuhottiin. Päteviä tv-alan työntekijöitä siirrettiin varhaiseläkkeelle. Ja samalla alettiin murtaa oman loistavan tv-draamatuotannon pohjaa. Nyt siitä ei voi enää puhua, sillä kaikki mikä ruutuun tulee on paikallaan junnaavaa Kotikatua ja TV2:n epäonnistunutta Uutta päivää - lukuun ottamatta ulkopuolista alihankintatuotantoa. Niin kuin nyt sunnuntaina uusittava tv-sarja Uudisraivaaja. En halua puolustella Lindéniä, mutta alan ihmiset oli lakaistu Ylestä myös muihin ammatteihin paljon, paljon aikaisemmin viestintäministerin "kaikkien aikojen kaaos" -tekoa.
Sitä paitsi Ylen toiminta ja ohjelmapolitiikka julkisen palvelun mediayhtiönä pitäisi katsoa näkyvästi läpi. Uuden, kuuden puolueen hallitusohjelmassa todetaan lupaavasti: "Yleisradion rahoitus uudistetaan siten, että Yleisradion rooli suomalaisen kulttuurin tuottajana, moniarvoisena ja riippumattomana tiedonvälittäjänä sekä sananvapauden foorumina turvataan." Yle erotetaan hallitusohjelman mukaan omaksi suomalaisen kulttuurin tuottajaksi, jota voi verrata vaikka kirjastolaitokseen.
Budjettirahoitus vaikuttaisi oikeudenmukaiselta. Hallitusohjelman mukaan Ylen rahoitusuudistus päätetään vuoden 2011 aikana. Toivottavasti meitä kansalaisia ei panna maksumiehiksi, sillä medioiden käyttö alkaa kuluttaa huolestuttavasti ainakin pientuloisten kukkaroja. Tai kohta osalla väestöstä ei ole varaa kuin ilmaisjakelulehtien lukemiseen, koska asumis,-energia- ja ruokakulut nousevat jatkuvasti. Siksi voi kysyä, tuliko tästä viihteen digimaailmasta hyvin koulutetun ja varakkaan kansanosan etu.
Piirtäjän sopimus (The Draughtsman´s Contract, Britannia 1982), ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Greenaway, kuvaus: Curtis Clark, leikkaus: John Wilson, musiikki: Michael Nyman, pääosissa: Anthony Higgins, Janet Suzman, Anne Louise Lambert, Neil Gunningham. Tuotanto: BFI/Peter Sainsbury ja David Payne.
Englantilainen ohjaaja Peter Greenaway oli 1980- ja 1990-lukujen eurooppalaisen elokuvan kärkinimiä. Hän oli omaperäinen näkijä ja tekijä, joka ohjasi absurdeja, muodoltaan täydellisiä ja yksityiskohdiltaan rikkaita elokuvia. Häntä pidettiin todella omituisena ja outona "lintuna" englantilaisessa elokuvassa. Greenawayn mielestä elokuva on liian rikas ja kykenevä media jätettäväksi pelkästään tarinankertojien huostaan.
Peter Greenawayn läpimurto tapahtui vuonna 1980 Lontoon elokuvafestivaaleilla. Hän voitti parhaan elokuvan palkinnon The Falls´illa, kolme tuntia kestävällä absurdilla fantasialla. Ohjaajan kuvia kaatava kokeilumieli oli vahvasti esillä elokuvassa. Sama tahti jatkui Piirtäjän sopimuksessa, joka on englantilaisohjaajan tunnetuin teos elokuvien Kohtalokkaat numerot (1988), Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989) ja Prosberon kirjat (1991) ohella.
Piirtäjän sopimus tuotettiin British Filminstituten ja BBC:n Channel 4:n toimesta. Elokuva tapahtuu Wilshiren maaseudulla vuonna 1684. Arvostettu ja hyvin toimeentuleva rouva Herbert (Janet Suzman) ehdottaa katoliselle ja skottilaiselle taiteilijalle Nevillelle (Anthony Higgins), että tämä piirtäisi 12 kuvaa rouvan talosta ja puutarhasta.
Taiteilija saisi täyden ylläpidon, ei vain ruuan ja makuusijan, vaan myös mahdollisuuden tyydyttää mielihalunsa. Nevillellä olisi käytössään talon lukuisat sängyt. Neville solmii piirtäjän kontrahdin ja aloittaa työt viheriöivän englantilaisen maiseman keskellä.
Piirtäjän sopimuksessa risteilee monia eri tasoja, jotka nivotaan pala palalta vankaksi ilmaisulliseksi kokonaisuudeksi juuri ennen yllättävää loppuratkaisua. Elokuva kuvaa seikkaperäisesti taiteen tekemisen ehtoja, oman identiteetin luovuttamista toisille rahan ja omaisuuden hallitsemassa maailmassa. Valtapeliä käydään ihmisen luovimpien lahjojen kustannuksella.
Greenaway valottaa monin muodoin yhteiskunnan ja taiteen tekemisen monimutkaista suhdetta, josta vedetään yhteyksiä nykypäivään. Kirjoitinkin elokuvasta syksyllä 1983, että Greenaway asettaa ison kysymyksen: "Joutuuko taiteilija oman osaamisensa ja työnsä myydessään myös myymään sielunsa ostajalle, vaikenemaan syvemmästä totuuden näkemisestä ja tyytymään vain pinnan näyttämiseen".
Greenaway osoittaa tämän Neivillen pikkutarkoilla piirroksilla ja alastomalla patsasmiehellä, joka ilmestyy puutarhaan ikään kuin unilukkarina tai - sensuurin edustajana. Greenaway kysyy, kuka salaa, kuka nauraa viimeisen naurun.
Elokuvassa paljastetaan ironisilla näytöillä ja kyynisillä heitoilla Nevillen piirrosten suosijat, jotka talonpoikaisaatelisina ruokkivat taiteen avulla asemaansa. Syvempää kiinnostusta taiteeseen heillä ei ole, ja mitä enemmän Neville saa valmiiksi kuvia, ihmisten kulissimainen elämänmuoto murtuu.
Piirtäjän sopimuksessa on kyse näkymättömän osoittamista näkyväksi - hieman samoin kuin Michelangelo Antonionin 1960-luvun loppupuolen englantiaisessa elokuvassa Blow-Up - erään suudelman jälkeen tai Alfred Hitchcockin 1950-luvun puolivälin aikoihin valmistuneessa murhakomediassa Mutta kuka murhasi Harryn?. Greeneway heittää pallon katsojille: Me olemme lopullisia näkijöitä, joita ohjaaja aktivoi, puijaa ja terästää.
=====================================================================================================
Walesilainen Peter Greenaway (s. 1942) opiskeli maalaustaidetta Walthamstowin taidecollegessa. Hän asetti 1966 töitään näytteille. Samaan aikaan hän ohjasi dokumenttielokuvia Britannian tiedotuskeskukselle. Myöhemmin Greenaway siirtyi kokeellisiin dokumentti- ja lyhytfilmeihin. Hän saavutti kansainvälistä huomiota festivaaleilla - kuten aikaisemmin mainittu The Falls. Jatko oli sitten eurooppalaisen elokuvan historiaa.
Peter Greenaway näytti elokuvillaan suuntaa - mihin voitaisiin edetä, mikä olisi elokuvallisen esittämisen kiehtovin päämäärä. Hän ei ollut suinkaan pelkkä auteur, vaan kuten hän itse on todennut, elokuvan tekeminen on yhteinen suuri hanke, johon tarvitaan monenlaisia taitoja, lahjoja ja kykyjä. Käsikirjoitus saattaa olla lähtökohta ja suunnannäyttäjä - kuten tabuja kokemisen äärirajoilla tutkiva John Fordin 1600-luvun näytelmä "The Pity She ´s a Whore elokuvassa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.
Peter Greenawayn elokuvat ovat nykyajan melodraamoja. Hän on tunnustanut, että hänen elokuvansa ovat liioittelevia ja epätodennäköisiä, mutta niiden tarinat eivät ole mahdottomia. Greenaway-tutkijoiden mukaan kysymys on hybrisen dekadenssin kuvaamisesta. Greenaway saattaa sukeltaa jopa kannibalististen juhlien valtapeliin, jossa seksuaalisuus ja vertauskuvallisuus rajaavat näkymät.
Ekshibitionistisuus, intensiiviset banaliteetit, tilassa tapahtuvat muodonmuutokset, esteettiset konstruktiot, syntaksien muuntuvuus ja symmetriset leikkaavuudet ovat greenawaylaisen draaman ja kuvallisen ilmaisun sisintä. Ihmisten januskasvoinen dualismi häivähtää greenawaylaisessa pelissä, jossa paljastetaan egoistisia, joskus jopa fasistisia ja sukupuolisesti verhottuja valtapyyteitä.
Piirtäjän sopimus on Peter Greenewayn elokuvista kaikkein "tavanomaisin", mutta sekin osoittaa, että elokuvataiteen Jorge Luis Borges on perfektionisti. Hän on koomikko, klovni, anarkisti ja runoilija samaan hengenvetoon. Elokuvassa abstraktit piirrot, seikkalullinen aie, tarinan kehittely, elokuvallinen rakenne, vakava ja leikkisä, absurdi ja koominen aines tanssivat demonista piirileikkiä. Eikä tuotanto ollut halpa, ei todellakaan, sillä näyttelijätyön, lavastusten ja musiikin vaativa läsnäolo rokotti koko ajan budjettia.
=====================================================================================================
Peter Greenawayn myöhemmistä elokuvista Prosperon kirjat on kaiken aikaisemman yhteenveto ja lopputulos. John Gielgudin "juontama" elokuva perustuu löyhästi Shakespearen "Myrsky"-näytelmään. Näytelmä tapahtuu saarella. Shakespearen näytelmä oli otollinen aihe Greenawaylle, joka saattoi päästää mielikuvituksensa valloilleen uneksijan ja ihmeden tekijän saarella. Prospero on Milanon oikeamielinen herttua. Hän keskittyy tieteellisiin kokeisiin ja taikoihin. Muut tärkeät henkilöt ovat Prosperon veli Antonio ja tytär Miranda.
Elokuvan näyttämöllinen ylöspano on kaikessa yksityskohtien rikkaudessaan henkeäsalpaava. Renesanssihakuinen puvustus ja kuvataiteellinen tilasommittelu toimii kuin maalauksina ja freskoina. Ohjaajan graafiset shokit ja musiikilliset soinnutukset liekehtivät tilassa, jonne Gielgudin puhumat shakespearelaiset säkeet uppoavat jylisemään.
Elokuva on siinäkin mielessä "vallankumouksellinen", että Greenaway jakoi kuva-alaa, ikään kuin raaputti sulkakynällä kuvan pintoja, jotka saattoivat aueta moniksi palasiksi. Kuvan sisäisistä liikkeistä, huomiopisteiden samanaikaisesta aktivoimisesta, henkilöiden tarkasta sijoittelusta runsasdekoratiivisiin tiloihin, historiallisen pukuelokuvan dynamiikasta ja Greenawaylle tyypillisesti leikkauksista kuvan sisällä syntyi uskomaton visuaalinen kartasto.
Näin Prosperon kirjat 1991 Lontoon matkan aikana jossakin Piccadillyn isossa teatterissa. Kaksi vuotta myöhemmin kirjoitin lehteemme sarjaa "Elokuvakulttuuria etsimässä". Greenawayn elokuva päätti sarjan. Tekstin yhteyteen oli taitettu iso kuva Propesero/Gilengudista. Uskoin silloin naiivisti, että Prosperon kirjat on elokuvataiteen tulevaisuus ja kuvaan uskovien ohjaajien uusi mantra..
=====================================================================================================
 |
| Peter Greenaway |
Piirtäjän sopimus tuli Helsingissä ensi-iltaan 21.10. 1983. Teatteri oli Illusion, Bio-Bion kyljessä sijainnut HYY:n pieni näyttämö, laatuelokuvan merkittäviä esityspaikkoja 1980-luvulla Helsingissä. Maahantuoja oli ylioppilaskunnan oma yritys Gaudemaus.
Elokuvaa varten kirjoitin tekstin (virheellisesti puhuin Greenewaysta) nelisivuiseen esitteeseen, joka kuului osana Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatelokuvan esityskokeiluun. Kokeilussa oli mukana yhdeksän elokuvaa - mm. Kolme veljestä, Rakkaus veitsenterällä,m Tiedon puu - jotka esitettiin 44:llä paikkakunnalla ympäri Suomea.
Itse asiassa kokeilun ja esitteen julkaisemisen orastava lähtölaukaus ammuttiin 1970-luvun puolivälissä, kun Suomen Filmikamari kokosi työryhmän suunnittelemaan elokuvan kuluttajavalistuksen kehittämistä. Olin mukana työryhmässä SEKL:n toiminnanjohtajana Filmikamarin toimitusjotajan Leo Nordbergin ja elokuvasäätiön toiminnanjohtajan Kari Uusitalon kanssa. Laadin muistion elokuvan kuluttajavalistuksesta, ja muuan uudistusehdotus oli kriittinen esite elokuvasta ja sen ohjaajasta. Sitä jaettaisiin sitten teattereiden aulassa. Silloin suunnitelmat eivät vielä toteutuneet, mutta 1980-luvun alkupuolella unelma toteutui.
