skip to main |
skip to sidebar
Poika ja Ilves -elokuvalla 1990-luvun lopulla teattereiden kassaluukut avannut Raimo O Niemi näyttää keskittyvän koko perheen elokuviin ja nuorisotarinoihin. Niemen uutuus Roskisprinssi on tv-sarjan jaksoa muistuttava nuorisoelokuva. Niemi kertoo kahden nuoren suhteesta, jossa kapina on esillä ja ahne halu asettautua ainakin joksikin aikaa yhteiskunnan normaalikoneiston ulkopuolelle. Elokuvan tarina ei siis tue päättäjien nykytyyliä hätistellä uudet ylioppilaat välittömästi opiskeluputkeen.
Juuli Niemen käsikirjoittamassa ja veteraani Kari Sohlbergin kuvaamassa Roskisprinssissä on tylsä tunnelma. Raimo O Niemi kuvaa ylioppilaaksi päässyttä helsinkiläistä Jediä (Jon-Jon Geitel). Jedi on suorittanut koulunsa erinomaisin arvosanoin. Perhe ja sukulaiset (Kari Heiskanen isänä ja Katarina Kaitue äitinä) povaavat nuorukaiselle loistavaa tulevaisuutta. Kirurgin tai juristin ammattiin olisi vanhempien mielestä hyvä päästä.
Raimo O Niemen elokuvassa ylioppilasprinssistä tulee roskisprinssi. Jed ottaa hatkat, jättää porvarillisen elämän ja nousee Itä-Suomeen vievään junaan. Hän saapuu pikkukaupunkiin, hakeutuu roskakuskin (Heikki Silvennoinen) apumieheksi ja kohtaa myöhemmin iloluontoisesti elävän Lulu-tytön (Pihla Maalismaa). Kortteerin Jed saa ryypiskelevän vanhan leskirouvan (Kristiina Elstelä) luota.
Näistä aineksista Raimo O Niemi rakentaa aika mauttoman kotimaisen elokuvan. Junakohtaukset, pikkukaupunkiin tulo ja jätteitä keräävän auton liikkeet on kuvattu mallikkaasti, mutta replikointi on kamalaa. Jedin ja Lulun välille ei ole saatu nuorta kemiaa, mutta esimerkiksi laulua harrastava roskakuski ja leskirouva ovat uskomattoman kliseisiä henkilötyyppejä. Kari Sohlbergin kamera ei ole löytänyt osuvia yksityiskohtia Joensuun ilmapiiristä. Kaikki on niin tavanomaista.
==========================================================================================
Raimo O Niemi (s. 1948) opiskeli 1970-luvulla Valtion elokuvakorkeakoulussa Moskovassa. Hän ohjasi lyhytfilmejä, saattoi jopa innostua neuvostokulttuurista, mutta kaipuu Suomeen oli syvä. Niemi ohjasi pari työtä Ylen tv-teatterille, joissa näkyi venäläisen kulttuurin vaikutus. Etenkin Sumua-elokuvassa (1981) Niemi ammensi Venäjän oppivuosistaan, mutta tarkkasilmäiset huomasivat samalla ohjaajan orastavan kiinnostuksen kuvata lapsia. Lopullisen läpimurron Niemi suoritti 1985 tv-sarjassa Susikoira Roi, jonka myös suomalaiset katsojat ottivat omakseen (Roskisprinssissä koiran nimi on muuten Jesse James)
Raimo O Niemen varsinainen esikoiselokuva oli vuonna 1993 valmistunut Kissan kuolema, lupaava mutta epätasainen ohjaustyö. Elokuva perustuu nuortenkirjailija Taru Väyrysen romaaniin. Aiheena ovat huostaanotettujen nuorten ongelmat ja kapinointi lastenkodissa. Viisi vuotta myöhemmin valmistui sitten Disney-tyyppinen Poika ja Ilves, jonka on sanottu syntyneen Lapin porotalouden ja luonnonsuojelullisten arvojen ristiriidasta. Eivät ne elokuvassa näkyneet.
Uutuus Roskisprinssi osoittaa, että Raimo O Niemi ei ole kehittynyt elokuvaohjaajana. Hän on taantunut pahasti. Hänestä on tullut pinnallisten ja kaavamaisten kotimaisten nuorisoelokuvien kehäraakki. Näinkin pitkän uran jälkeen olisi odottanut, että Niemi olisi etsinyt jotakin uutta ja kehittänyt ilmaisuaan. Ehkä olisi aika vaihtaa lajityyppiä - ainakin joksikin aikaa.
Roskisprinssi mainostaa joka käänteessä Lassila&Tikanoja -yritystä. Alkaa vaikuttaa siltä, että uusia kotimaisia elokuvia tuotetaan yhteistyökumppanien vuoksi. Eikä enää kukaan välitä laadusta. Tämäkin elokuva olisi voinut jäädä tekemättä, sillä kyllä se on kokonaisuutena luokaton ja huono.
Ajankohtainen kommentti
Suomen Kuvalehden kriittinen elokuva-arvostelija Kalle Kinnunen paljastaa ainakin minulle uutta tietoa tästä suomalaisesta monopolitisoituneesta elokuvan liikealasta (SK/29). Sanoma-konsernin ulkomaille myydyn Finnkinon helsinkiläisissä teattereissa on tapahtunut ja tapahtuu raivokas esityslaitteiden digitalisointi. Eli: enää ei filmi kulje kelana projektorin läpi ja välähdä kankaalle, vaan nyt elokuvat heijastuvat katsojien eteen bitteinä. Digikopio on kovalevy, jonka hinnan Kinnunen arvelee olevan parin sadan euron paikkeilla. Se laskee kustannuksia, mutta itse digitalisoiminen on kallista, joten Euroopassa on kehitetty integraattrijärjestelmä eli tukijärjestelmä, Vpf-maksu, jolla kerätään rahaa elokuvien maahantuojilta, koska digitekniikan filmiprojektorit eivät ole halpoja. Kinnusen mukaan vain Finnkinon teattereita koskeva Vpf on "käytännössä kynnysmaksu, lisävuokra elokuvasalista. Summa on sama, oli kyseessä jättivalkokangas tai pieni sali". Ymmärsin, että se aika on kohta ohi, kun filmit tulivat ulkomailta keloina raskaissa laatikoissa.
Finnkinon teattereiden salien digitalisoinnin pitäisi olla kokonaan valmis vuonna 2012. Tällä hetkellä Finnkinon salien osuus elokuvissakäynneistä on 70 %:n paikkeilla. Käytännössä Finnkinolla on monopoli elokuvateatteri-alalla. Ja tuskin nuoret katsojat tietävät edes muiden kuin Finnkinon nimen ja logon. Jaa, on vielä sentään Cinema Mondo.
Kiinnostavaa Kalle Kinnusen artikkelissa oli huoli ohjelmiston yksipuolistumisesta ja pelkän Hollywood-megaelokuvan lopullisesta valloituksesta. Kotimaiset lastenelokuvien ja dokumenttien tuottajat sekä eurooppalaisen laatuelokuvan maahantuojat (onko niitä enää) tuskin pystyvät saamaan elokuvia digitalisoituihin teattereihin, koska taloudellinen kynnys nousee. Alkaa vaikuttaa siltä, että laseilla katsottavat 3D-elokuvat täyttävät ohjelmistot ja kaikki pieni, taiteellisesti arvokas uusi elokuva jää ulkopuolelle.
Niin, ja Kalle Kinnusen artikkelissa annettiin ymmärtää, että teattereiden uudistusten takana oli Sanoman tarve saada Finnkino myyntikuntoon. Että, heipä hei elokuvakulttuuri!
P.S. Ylen ansiokas, eläkkeellä oleva tv-elokuvien ohjaaja ja Joensuun poika Veli-Matti Saikkonen täyttää elokuun puolivälin aikoihin 70-vuotta. Onnittelut ohjaajalle, jonka uraa olen seurannut 1970-luvun vaihteesta, ajalta jolloin Saikkonen kokeili siipiään teatterielokuvan tekijänä. Elokuva oli nuorekas Takiaispallo. Sittemmin Saikkonen keskittyi Ylen tv-draamatuotantoon ja saavutti loistavat voitot etenkin minulle rakkaimman suomalaisen kirjailijan Veijo Meren tekstien elokuvallistajana. Manillaköysi, Sujut ja Kersantin kunnia jäävät suomalaisen tv-draaman historiaan. Saikkonen tunsi Meren tavoin kiinnostusta pasifismiin ja sodanvastaisuuteen. Saikkonen ohjasi tv-elokuviksi myös Claes Anderssonin ja Kjell Westön tekstejä. Saikkonen oli viimeisiä Ylen hajoitetun draamaosaston ohjaajista. Saikkosen kuten toisten suurten yleläisten ohjaajien Timo Bergholmin, Jukka Sipilän, Tuija-Maija Niskasen, Eija-Elina Bergholmin, Reima Kekäläisen jne. tilalle ei ole kiinnitetty ketään.
Tuli ajatus tehdä syntymäpäivähaastattelu Veli-Matti Saikkosesta pääkaupunkiseudun valtalehteen. Olin siellä töissä 26 vuotta. Tein päivätyöni ohella lukuisia, lukuisia synttäreitä ja nekroja. Aavistin, että minua ei oteta hyvin vastaan, koska elokuussa 2007 Saska Snellman (nyk. Saarikoski) heitti minut ulos tv-kolumnistin paikalta. Ehdin kirjoittaa kolumneja eläkkeelle lähdön jälkeen puolitoista vuotta. Ne olivat ilmeisesti liian kriittisiä ja kärkeviä.
Soitettuani Hesarin "Ihmiset"-osastolle joku kolmikymppinen Antti Tiainen tuli esimiehen ominaisuudessa lopulta puhelimeen. Hän ei tuntenut minua, puhumattakaan Veli-Matti Saikkosesta. Esimies luuli, että olen "ystävän asialla". Siihen se loppui puhelu. Sen jälken en aio olla missään yhteydessä entiseen työantajaani. Ihmettelen vain, eikö peruskoulu anna minkäänlaista yleissivistystä. Kun tulin 1979 Hesariin nekro-osastoa hoiti toimittaja, joka tiesi kaikki ja tunsi kaikki.
Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo, Italia 1981), ohjaus: Paolo ja Vittorio Taviani, käsikirjoitus: Tavianit, Giuliani G. de Negri, Tonino Guerra, kuvaus: Franco di Giacomo, musiikki: Nicola Piovani, pääosissa: Omero Antonutti, Margarita Lozano, Claudio Bigagli, Massimo Bonetti.
Aito Mäkinen kutsui kriitikot lehdistötilaisuuteen maaliskuussa 1983. Se pidettiin Mäkisen laatuelokuvateatteri Dianassa, jota ei enää ole. Mäkinen oli saanut Italiasta vieraita. He olivat veljesohjaajapari Paolo ja Vittorio Taviani, jotka olivat tehneet meihin aikaisemmin vaikutuksen elokuvillaan Petturi (1974) ja Isäni, herrani (1976). Kehuja oli maailmalla saanut Isabella Rossellini -elokuva Niitty (1980), joka nähtiin meillä myöhemmin televisiossa. Toscanassa syntyneet Paolo (s. 1931) ja Vittorio (s. 1929) aloittivat elokuvassa 1950-luvun alussa. He ohjasivat lyhytelokuvia aina1960-luvun lopulle. Pitkä näytelmäfilmi I sovversivi valmistui 1967. Tavianit ovat työskennelleet Joris Ivensin ja Roberto Rossellinin kanssa.
Paolo ja Vittorio olivat Suomessa esittelemässä uutta elokuvaansa Tähtikirkas yö. Tavianit kertoivat leppoisassa lehdistötilaisuudessa, että he ovat halunneet jatkaa Italian 1940-luvun neorealismin perinnettä. Olin kirjoittanut muistilehtiööni, että Tavianit ohjaavat Roberto Rossellinin jäljillä, hakevat tarinoita arkipäivän kokemuksista, pohjaavat dokumentarismiin, mutta yhdistelevät elokuvissaan realismia ja fantasiaa. Kun sitten katsoimme haltioituneena Tähtikirkkaan yö, saatoimme ymmärtää, miten Tavianit todella sekoittavat elokuvaansa kuvitelmia ja faktoja - tästä oli hyvä esimerkki kohtaus, jossa antiikin roomalaiset taistelijat ilmestyivät peltoaukemalle.
Tähtikirkas yö sijoittuu sodanjälkeiseen Toscanaan, jota Tavianit ovat hellineet tuotannossaan Sardinian ja Sisilian ohella. Tavianit kettovat kauniisti, jopa runollisesti toscanalaisesta pikkukaupungista ratkaisevana sotakesänä 1944. Saksalaiset miehittäjät ovat lähdössä. Amerikkalaisia vapauttajia odotetaan koko ajan kaupunkiin.
Elokuvan dramaattinen jännite kiristyy tiedosta, jonka mukaan saksalaiset aikovat räjäyttää San Martinon kirkon. Kaupunkilaiset kokoontuvat suureen kokoukseen, joka pidetään isossa kellarissa. Jäädäänkö puolustamaan kirkkoa vai lähdetäänkö pakoon? Päätöksen tekee kaupungin johtohahmo Galvano (Omero Antonutti). Hän johdattaa kaupunkilaiset matkalle kuin Mooses.
=====================================================================================================
Paolo ja Vittorio Taviani muistuttivat, että he ihailivat nuorina Rossellinin Paisaa - vapauden tulea (1946), yhtä noerealismin peusteosta. Rossellinin elokuva on valtava kuva-analyysi vapautuvasta Italiasta. Kuvausryhmään kuulunut nuori Federico Fellini kertoi, miten halki Italian suuntautuneen matkan aikana he huomasivat kohtaavansa aivan uuden ihmislajin, joka löysi toivon toivottomuudesta."Kohtasimme raunioita, puita, tuhon ja menetyksen maisemia, ja kaikkialla hillitöntä halua rakentaa maa uudelleen."
Paolo ja Vittorio Taviani paljastivat, että juuri Paisa - vapauden tuli synnytti heissä rakkauden elokuvataiteeseen. Tähtikirkkaassa yössä he tahtoivat sekä kunnioittaa Rossellinia, joka käytti teoksessaan niin uutiskatsauksia kuin viihdefilmien kuvastoa, mutta myös polemisoida Paisaa vastaan. Italiaisesta elokuvasta laajasti kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Tavianin-veljesten elokuva poikkeaa Paisasta siinä, että he kuvaavat toscanalaisten viljelijöiden päämäärätöntä ja sekavaa matkaa, kun taas Rossellinin elokuvan selkeys ja kristillinen humanismi ovat harkittua.
Roberto Rossellin on sanottu kuvanneen maantieteellisesti ja kronologisesti sodan etenemisen. Hän huomioi Italian ja Amerikan kohtaamisia Sisiliasta Po-joen laaksoihin, mutta Tavianin-veljeksillä amerikkalaisten tulo näytetään enemmän symboli- ja mielikuvatasolla - Vapauden patsaan pienoismalli, italiaistytöille tarjotut kondomit, toscanalaisille matkaajille annetut suklaapatukat ja Camel-savukkeet.
On myös huomautettu, että neorealismin perintö käännetään Tavianien elokuvassa ympäri. Rossellinin tarkka ja todistusvoimainen dokumentarismi on vaihtunut Tähtikirkkaassa yössä "tarinoinniksi", "saduksi". Elokuvan aloituksessa toscanalaisen kylässä lapsena elänyt Cecilia kertoo tapahtumista pienelle tyttärelleen. Siitä kamera nousee kohti ikkunasta näkyvää yötä. Tavianin-veljeksillä lapsen fantasiat sekoittuvat aikuisten kollektiivisiin muistoihin, joihin Cecilia palaa aika ajoin elokuvan kertojana. Ja hämmästyttävän rohkeasti Paolo ja Vittorio Taviaini käyttävät pelastuskeinona äidiltä opittua loitsua, kun saksalaissotilas uhkaa taistelun aikana Cecilia-tyttöä.
Tähtikirkkaan yön kertomus sodanaikaisita tapahtumista on totta, mutta Tavianit eivät olisi omaperäisiä ohjaajia, jos he eivät olisi antaneet mielikuvituksen pulputa. Heidän elokuvansa on 1980-luvun suuria eurooppalaisia taideteoksia. Elokuvaa on selitetty monella tapaa, mutta luontevinta on todeta, miten italiasveljekset ovat lyötäneet omannäköisenä ilmaisutavan, mutta sen alle on rakennettu noerealismin perinnön kehikko.
Jarmo Valkola on todennut, miten Tavianit yhdistävät yksinkertaisen ja koruttomaan kuvakerrontaansa välistä iskeviin lähikuviiin ja liukuviin kamera-ajoihin, jotka erottuvat sävähdyttävästi retorisesta kerronnasta. "Myös musiikilla on tärkeä osuus, kuvan ja äänen kontrapunkteilla kehitetään tehokkaita ja toimivia välijaksoja." (Elokuvat kertovat 1, 1985).
=====================================================================================================
 |
| Tavianin-veljekset |
Paolo ja Vittorio Taviani jatkoivat italialaisessa elokuvassa hienolla Kaos-teoksellaan (1985), jossa täydenkuun aika symbolisoi seksuaalisia viettejä. He ohjasivat 1987 italialais-ranskalais-amerikkalaisena yhteistuotantona kiehtovan Good Morning, Babylon, jossa tarkastellaan elokuvataiteen menneisyyttä ja pioneeriaikaa Hollywoodissa. Esimerkkifilminä on David W. Griffithin mykkä klassikko Suvaitsemattomuus (1916).
Tavianin-veljekset jatkoivat elokuvassa vielä 2000-luvulle, mutta meillä heidän teoksiaan ei ole juurikaan nähty. Tavianien 1990-luvun neljästä teoksesta Fiorilea (1993) on kehuttu. Paolo ja Vittorio Taviani ohjasivat 2000-luvulla televisiossakin, muun muassa 2004 minisarjan Luisa Sanfelice, joka perustuu Alexandre Dumasin romanttiseen balladiin. Vuonna 2007 valmistunut Le masseria delle allodole esitettiin Berliinin filmijuhlilla.
Pisan yliopiston kirjallisuuden ja filosofian osasto palkitsi vuonna 2008 Paolo ja Vittorio Tavianin ansioistaan elokuvataiteen, teatterin ja multimedian alueilla. Taviani-veljesten elokuvista on todettu yhteenvetomaisesti, että niistä ei puutu poliittista kannanottoa, sillä ne ilmaisevat ihmisen ahneuden, julmuuden ja vallanhimon, mutta ne edustavat samalla yksinkertaista, mutta ei koskaan naiivia humanismia.
Warner Bros. yhtiön rahasampo Harry Potter on ilmeisesti saavuttanut päätöksensä. Uusin Harry Potter ja kuoleman varjelukset - Osa 2 on sitä samaa erikoistehoste-elokuvaa, joka näyttää olevan nykyisin vallalla valkokankaalla (vrt. Thor). Ja niin synkkää, että silmiin koskee.
J.K. Rowlingin "Potter"-kirjoja luetaan globaalisti. Suomessakin olemme saaneet tietää naiskriitikoista, joiden mukaan Pottereiden lukeminen pitää lapset kirjallisuuden parissa. Lukemistaito ei kuulemma ehdy. Herranjestas! Voisiko joku kiriitikko ehdottaa parempaa lukemista lapsille!
Harry Potter-sarjan viimeinen elokuva on kuin väkisin puristettu tummuuden sinfonia, jossa valoilmiöt laukkaavat ja kivimöhkäleet kirpoilevat. Harry ja hänen ystävänsä saavuttavat viimeisen taistelun viimeisen voiton. Jostakin miekasta kamppaillaan. Vai oliko se joku taikaesine.
Hiukan alkoi jo Kino-Palatsin katsomossa aavistella, että edes vannoutuneet Potter-fanit eivät olleet tyytyväisiä näkemäänsä. 3D-ulotuvuus taitaa olla silkka markkinointikikka. Ei se tehostanut ollenkaan katsomista, mutta entäpä jos ultramassiivinen musiikkitausta leikattaisiin pois, niin jäisikö elokuvasta enää mitään jäljelle?
Parasta elokuvassa on epilogi, joka tapahtuu 19 vuotta myöhemmin. Harry on naimisissa ja saattaa jälkeläistään junalle. Onko menossa Tylypahkaan oppiin? No, epilogi ei välttämättä sulkenut sarjaa, ja epäilen, että Warner Bros. -yhtiön johtajat miettivät kuumeisesti, voisiko aiheeseen palata vielä kerran. Saa nähdä.
Ajankohtainen kommentti
Oslon keskustan valtavan pommi-iskun ja sitä seuranneen Utoyan joukkoteloituksen jälkeen on pakko kysyä, onko pohjoismaissa menty kaiken suvaitsevaisuuden sallimisessa liian pitkälle. Viime vuosien vihapuheista osittain siinneet koulusurmat ja esimerkiksi jalkapallon vedonlyöntiin pesiytynyt pelien järjestely osoittavat, että internet vaatisi jonkinlaista säätelyä, vaikka on samalla muistettava, että se sallii maksuttoman alustan fiksulle ja sivistyneellekin mielipiteenilmaisulle. Jos tämä meidän arkimaailmamme vaatii sääntöjä, rajoituksia ja moraalisia ratkaisuja, niin netin virtuaalimaailmasta ne taitavat puuttua. Siksi viranomaisten täytyisi ryhtyä Suomessa nopeasti toimenpiteisiin, jotta norjalaisen Anders Behring Breivikin suorittamasta pommi-iskusta ja nuorten joukkoteloituksesta ei otettaisi esimerkkiä. Onhan nähty, että koulusurmia kopioidaan eri puolilla maailmaa. Mistä tiedämme, jos tulevaisuudessa ilmestyy joukkomurhaaja, joka Breivikin mukaan sitten poliisikuulusteluissa ilmoittaa, että hänen tekonsa ovat "julmia, mutta tarpeelllisia".
Jos sisäasiainminsteri, poliisijohto ja Supo ovat pitäneet alkuviikolla kokouksia ja pohtineet, mitä turvallisuuden lisäämiseksi täytyisi tehdä, niin samalla operaattorit ja vihasivujen pitäjät täytyy kutsua palavereihin, jossa selvitetään eettisyyden pelisäännöt virtuaalimaailmassa. No, nyt sitten vastataan, että nettiä ei voi valvoa. Kyllä voi, jos netin käyttäjät itse tuntevat vastuun sananvapaudesta. Ja jos kouluissa ryhdytään lisäämään taideaineita ja oikeaa henkistä kasvua lisääviä oppitunteja, jotta nykyinen kovien arvojen maailmanmeno saisi vastakseen edes joitakin pehmentäviä sivuääniä. Muuten täytyy ryhtyä värkkäämään lakeja, joilla pahimpia vihapuheita ja väkivaltaan yllyttämistoimia voidaan karsia. En haluaisi uskoa, että ihminen ei ole kypsä vapauksien maailmaan. Rajattomat vapaudet on sitten eri asia.
==========================================================================================
Oli kiusallista seurata Norjan järkyttävien tapahtumien uutisointia lauantaina ja sunnuntainakin Ylen kanavilta. Uutisissa toistettiin lähes samoja sanoja ja näytettiin samoja kuvia. Ei löytynyt kommentoijaa, ja Oslosta kuultiin jonkun naisturistin puhelua. Olivatko kirjeenvaihtajat ja kommentaattorit lomalla? Vai eikö niin lähelle kuin Oslo saada uutisväkeä puolessa päivässä? Ja mistä johtui, että Ahtisaaren lausunnot vapauksien ja avoimen pohjoismaisen yhteiskunnan puolesta jäivät pimentoon.
Johtavat politiikotkin olivat lomalla. Vain sisäministeri Päivi Räsänen ilmestyi haastateltavaksi Ylen tv-uutislähetykseen. Kysyttiin aselain muutosten edistymisestä. Kuultiin ympäripyöreää hyssyttelyä. On se kummaa, että automaatti- ja puoliautomaattikäsiaseita ei voida kieltää. Mitä yksityinen ihminen niillä tekee asunnossaan? Tässä julmaksi muuttuneessa vihan maailmassa ei taida enää auttaa Räsäsen ajama kristinusko, vaikka kuinka haluaisi uskoa, että hyvä voittaa lopulta pahan. Sitä mahdollista voittoa täytyy avittaa muutenkin kuin sunnuntaisissa jumalanpalveluksissa.
==========================================================================================
Onneksi sunnuntai-iltapäivällä TV1 näytti uusintana ohjelman Itse asiassa kuultuna Arvo Salo. Oslon tragedian tunnemyrskyissä jotenkin lohdutti kuulla, miten edesmennyt idealisti Salo korosti taistelua väkivaltaa vastaan ja väkivallattomuuden puolesta. Sehän oli Salon, Chydeniuksen ja Holmbergin Lapualaisoopperan sanoma, kun Ylioppilasteatteri toi näytelmän vaali-iltana ensi-iltaan keväällä 1966.
Vasta maanantaina Yle heräsi. Oslon tragedian käsittely sai aivan uutta puhtia, ammattitoimittajatkin ilmestyivät ruutuun niin Pasilassa kuin Oslossa. Päivi Räsänenkin oli päässyt neuvottomuuden tilasta. Lausunnoista kuulsi uusi puhti.
Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, Ruotsi-Ranksa 1982) ohjaus ja käsikirjoitus: Ingmar Bergman, kuvaus: Sven Nykvist, lavastus: Anna Asp, Susanne Lingholm, puvut: Marik Vos-Lundh, leikkaus: Sylvia Ingmarsson, musiikki: Daniel Bell, pääosissa: Börje Ahlstedt (Carl Ekdahl), Pernilla Allwin (Fanny), Bertil Guve (Alexander), Allan Edwall (Oscar), Ewa Fröling (Emilie), Jarl Kulle (Gustav Adolf Ekdahl), Gunn Wållgren (Helena Ekdahl), Jan Malmsjö (piispa Edvard Vergerus), Harriet Andersson (Justina), Lena Olin (Rosa), Anna Bergman (Hanna Schwartz). Tuotanto: Jörn Donner/Svens Filmsinstitut/SVT Drama/Gaumont/Personafilm/Tobis.
Suomenruotsalainen kulttuurivaikuttaja, kriitikko, kirjailija ja elokuvaohjaaja Jörn Donner toimi 1960-luvun alussa elokuvatoimittajana Tukholmassa. Hän oli valtalehti Dagens Nyheterin arvostettu elokuvakriitikko. Hän tutustui tällöin paremmin mestariohjaaja Ingmar Bergmaniin. Donner sai myös mahdollisuuden ohjata ensimmäiset omat elokuvansa Ruotsissa - Syyskuinen sunnuntai ja Rakastaa. Jälkimmäisen, vuonna 1964 valmistuneen rakkauskomedian pääosan näytteli puolalainen Zbigniew Cybulski, Wajdan Tuhkaa ja timanttia -elokuvan unohtumaton Maciek.
Samaan aikaan Jörn Donner ryhtyi kirjoittamaan elokuvakirjaa Paholaisen silmä, joka käsitti Ingmar Bergmanin tuotannon aina 1940-luvulta 1960-luvun puoliväliin. Donner omalla tavallaan sitoutui Bergmaniin, opettajaansa ja tukijaansa. Hän ohjasi myöhemmin tv-ohjelmia Bergmanista ja tuotti Ruotsin filmi-instituutille maestron jäähyväis-teatterielokuvan Fannyn ja Alexanderin. Donner kävi noutamassa Bergmanin puolesta keväällä 1983 Los Angelesin gaalassa Fannysta ja Alexanderista parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.
Fanny ja Alexander on rikas, freskomainen elokuvaeepos, jonka kaltaista tänä aikana tuskin enää tuotetaan. Se on Ingmar Bergmanin tuotannon yhteenveto, mutta samalla hänen kunnianosoituksensa kotimaalleen Ruotsille, ennen kaikkea sen teatteritaiteelle ja näytelmäkirjailija August Strindbergille. Bergman ohjasi melkein kuolemaansa saakka Tukholman Dramatenissa. Bergmanin elokuvassa on kohtaus, jossa haamu ilmestyy eläville ihmisille, ja sitä voi pitää viittauksena Strinbergin "Uninäytelmään".
Fanny ja Alexander on kriittinen kunnianosoitus 1900-luvun alun ruotsalaiselle yhteiskunnalle, joka alkaa muuttua sääty-yhteiskunnasta kansankodiksi. Ja elokuva on lapsinäkökulman avaava analyysi menneen ajan perhetunteesta, perheen ja suvun yhtenäisyydestä ja traditioista. Elokuvan henkilögalleria on suuri ja tapahtumakudelmat laajoja.
Elokuvan toisella puoliskolla Bergman pelaa vielä kerran uskonnolliseen tematiikkaan; nyt aika kitkerin ja kriittisin vedoin. Tuskin Bergman on aikaisemmin kuvannut pappia näin negatiivisessa valossa - niin kuin Jan Malmsjön loistokkaasti tulkitsemaa autoratiivista ja julman väkivaltaista piispa Vergerusta.
Fanny ja Alexander on myös Ingmar Bergmanin lapsuuden muistojen elokuva. Viime vuosisadan ensimmäiset visuaaliset välineet ovat esillä. Samoin nukketeateri ja Laterna magica. Alexander ja hänen kahdeksanvuotias sisarensa Fanny eläytyvät ensimmäisten orastavien kuvallisten ihmeiden maailmaan. Ne ovat lapsen tasolta karttuvia näkökulmia Ekdahlien teatterisuvun perhe-elämään. Tuo lapsuuden muistojen värikäs ja vivahteinen fokus säilyy elokuvassa alusta loppuun.
Fanny ja Alexander on elokuva perheen hierarkiasta. Ekdahlien isoäiti Helena on perheen "priimus moottori", joka pyörittää arkea ja juhlaa. Hänen ympärillään liikkuvat perheen ja suvun erilaiset jäsenet, onnelliset ja onnettomat, hauskat ja alakuloiset, rakkautta janoavat ja rakkaudessa petolliset. Pienen, uneliaan kaupungin teatteri, Ekdahlien taiteen pyhättö, on suvun residenssin ohella elokuvan toinen keskipiste. Sivulta löytyy sitten Erland Josephsonin esittämä juutalaismies, jonka elämä ja kohtalo liittyvät Ekdahleihin.
Fannyn ja Alexanderin ensimmäinen puolisko on hauskaa, elävää. liikkuvaa ja tavattoman rikasta perhedraamaa. Toisella puoliskolla sävyt tummenevat, kun leskeksi jäänyt Emilie muuttaa lapsiensa, Fannyn ja Alexanderin, kanssa piispa Vergeruksen taloon. Lapset joutuvat uhkaavan, tyrannisoivan kasvatuksen alle. Jo sisätilojen askeettisuus korostaa piispan ehdottomuuden moraalia ja karuuden filosofiaa. Piispan talossa Alexander kasvaa miehuuteen, osoittaa kapinallisuutensa. Piispan väkivallan puhjettua Emilien, Alexanderin ja Fannyn on pakko ryhtyä suunnittelemaan pakoa.
====================================================================================================
Fanny ja Alexanderia on usein luonnehdittu barokkiseksi, hyvin dramaattiseksi elokuvaksi Ingmar Bergmanin lapsuudesta. Ingmar oli pastorin poika, mutta on syytä muistaa, että kyseessä on fiktio. Ohjaaja käyttää vain materiaalia lapsuudestaan valtaisan elokuvafreskon poltinpuina. Elämän kaikki vivahteet ja värit vaihtelevat elokuvassa.
Barokkisuus saattaa muuttua goottiseksi kauhuksi, ilon ja riemun hetket painajaismaiseksi julmuudeksi. Tuskin monessa pohjoismaalaisessa elokuvassa on juhlapäivällisiä, yleensä ison seurueen ruokailua juhlapuheineeen ja puolelta toiselle aaltoilevine sanailuineen tavoitettu samalla intensiteetillä kuin Begrmanin teoksessa.
Aivan huikean intensiiviseen iloon ja riemuun kohoaa joulunajan jakso, jossa Jarl Kulle johtaa läpi residenssin huoneiden kiitävää kulkuetta. Eikä voi kuin ihailla Bergmanin kykyä vaihtaa perhekuvauksen sävyjä realismista yliluonnollisiin häivähdyksiin (kuolleen Oscarin ilmestyminen haamuna).
=====================================================================================================
 |
| Ingmar Bergman |
Mikä oli Ingmar Bergmanin (1918-2007) salaisuus? Miksi hän pystyi 1940-luvulta aina 2000-luvulle ohjaamaan mestariteoksia niin teatterissa kuin elokuvassa. Ei tietenkään aina, mutta useimmiten ohjauksen jälki oli suurenmoista, maagista ja jollakin tavalla tilittävääkin, monesti vapauttavaa mutta myös ahdistavaa. On sanottu, että Begrman ammensi taiteensa romantiikan periaatteiden mukaisesti minä-kokemuksesta, mutta hän pystyi aina uudistumaan, vaikka teemat saattoivat pysyä koko uran ajan samoina - tai muuttua vähän.
Bergmanin ura elokuvassa alkoi vuonna 1944, kun Alf Sjörberg ohjasi nuoren Ingmarin käsikirjoituksen pohjalta elokuvan Kiihko. Siitä vauhdittui "ruotsalaisen elokuvan toinen tuleminen" (ensimmäinen oli mykäfilmin kausi Stillereineen ja Sjöströmeineen). Bergman liittyi sitten ohjaajana "toiseen tulemiseen" vuonna 1945 Kriisillä, joka välittää kasvattiäitinsä kanssa pikkukaupungissa elävän nuoren Nellyn tuntoja. Bergman jatkoi välittömästi esimerkiksi sellaisilla hienoilla, romanttisesti virittyneillä 1940-luvun loppupuolen töillä kuten Laiva Intiaan (mustamaalamisen oppitunti), Sielujen sävel (paatuneisuuden kuvaus), Satamakaupunki (yksinäisyys, kiusaaminen julma taito) ja Jano (neljä tarinaa abortista ja steriilisyydestä).
Begrmanin kultakautena pidetään 1950-lukua, jolloin hän oli niin elokuvassa kuin teatterissa aktiivivuosiensa luovimmassa vaiheessa. Silloin syntyivät ne maailman elokuvan huipputyöt Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka ja Kasvot. Runollista historiallista hehkua ilmenee vuosikymmenen lopussa valmistuneessa Neidonlähteessä, joka on muuan Bergmanin lukuisista naiskuvauksista.
Ei Begrmanin 1960-lukukaan huono ollut, ei missään nimessä, mutta silloin uusi ruotsalainen elokuva ja nuori sukupolvi murtautuivat esille. Tulivat widerbergit, sjömanit, troellit, halldoffit ja zetterlingit...Maestro jäi hiukan paitsioon, mutta se oli vain näennäistä, sillä Bergman jatkoi työtään, vaikka nuoret saattoivat syyttää häntä kangistumisesta ja - ylivallasta ruotsalaisessa elokuvatuotannossa.
Ingmar Bergmanin 1960-luvulta löytyvät elokuvat kuten Kuin kuvastimessa, Hiljaisuus, Talven valoa, Persona - naisen naamio ja Häpeä. Bergmanin 1970-luvun huipputyö oli sairaskuvaus Kuiskauksia ja huutoja, jossa Harriet Andersson näyttelee riipaisevasti. Myöhemmin maestro kyllästyi valtion verokohteluun, muutti muutamaksi vuodeksi Länsi-Saksaan, ohjasi Munchenin teatterissa ja loi kaksi ristiriitaisesti vastaanotettua saksalaista elokuvaa, natsiaikaan sijoittuva Käärmeenmuna ja raakaa seksuaalisuutta analysoiva Marionettien elämästä.
Paluu kotiin synnytti sitten Fannyn ja Alaxanderin. Eikä se ollut Begrmanin viimeinen elokuvallinen puheenvuoro, vaan 2000-luvun alkupuolella tuli vielä tv-levikkiin tarkoitettu Saraband, sekin eräällä tavalla ohjaajan aikaisempien teemojen läpivalaisu ja eräiden ihmissuhteiden haaksirikon tilitys Bachin sellosonaatin hengessä.
=====================================================================================================
Jörn Donner (s. 1933) julkaisi 2009 ilmeisen lopullisen kirjansa oppi-isästään. Sen nimi on "Bergman: Muistelma". Se ei ole mikään 1960-luvun "Paholaisen kasvojen" kaltainen kriitikon analyysi maestron elokuvista, vaan ennemmin sekä läheltä katsottu että kauemmaksi etäännytetty katkelmallinen muistikuvien sarja Ingmar Bergmanista - niin, ja tietenkin Jörn Donnerista.
Kirja on Begrmanin näköinen, siinä ei ole mitään turhaa mielistelyn tai katkeruuden makua. Donner sanoo aivan suoraan, että vaikka Begrmanin saattoi olla yksityiselämässään hirviökin, niin kaikki mestarin elämässä suuntautui elokuvaan ja teatteriin. Hän omistautui taiteelle ja taiteelleen - sen tähden muu inhimillinen sai kärsiä tai jäädä.
Fanny ja Alexander sai Suomen ensi-illan 21.1. 1983. Maahantuoja oli Adams-Filmi, jonka ahkera mainospäällikkö Jorma Holopainen oli järjestänyt lehdistöesityksen Pikku-Robertinkadun Gloriaan, tuohon kadonneeseen punertavien sävyjen filmipyhättöön. Televisiossa elokuva näytettiin osina jouluna 1995.
Aikaisemmin samana vuonna Jörn Donner soitti minulle Sanomien toimitukseen. Hänellä oli asiaa. Tapsimme Kaivopuiston Ursulassa. Puhuimme tietenkin elokuvasta ja Begrmanista, mutta kulttuurin ja politiikan monitoimmiehellä oli myös tarjolla uutinen: "Lähden Suomen pääkonsuliksi Los Angelesiin." Kaksitoista vuotta oli kulunut Fannyn ja Alexanderin Oscar-palkinnon noutamisesta samasta kaupungista.
Jörn Donner palasi vuoden kuluttua Suomeen. Näin muistelen. Hän on julkaissut kirjoja ja ohjannut dokumenttielokuvia. Pari vuotta sitten valmistuneessa intiimissä "taskuelokuvassa" Kuulustelussa Donner maksaa velkansa Begrmanille. Donnerin elokuvan intensiivisissä kasvotutkielmissa ei ole vaikea nähdä muistumia Personasta - naisen naamiosta elokuvasta Kuin kuvastimessa.
Kun itävaltalainen Romy Schneider (s. 1938) kuoli liian varhain vuonna 1982 ranskalaisen elokuvan supertähteys jäi melkein pelkästään Catherine Deneuven (s. 1943) varaan. Kaikki elokuvan ystävät muistavat nuoren Deneuven 1960-luvun huikeista elokuvista Cherbourginen sateenvarjot ja Päiväperho. Ensimmäisen ohjasi nuorena kuollut romantikko Jacques Demy ja jälkimmäisen espanjalainen anarkisti ja irvileuka Luis Buñuel. Näiden menestysten jälkeen Deneuve näytteli kymmenissä ja kymmenissä ranskalaiselokuvissa - arvokkaimpia ovat muun muassa Mississippin velho, Tristana, Viimeinen metro, Indokiina. Toki Deneuveon esiintynyt lukuisissa "huonoissakin" elokuvissa, mutta aina hänen viileä kauneutensa on suonut lisäbonuksen lopputokselle.
Potiche - aivovaimo on Catherine Deneuven uusin elokuvatyö. Se on vuosiin parasta, missä ranskalaisen elokuvan grand old lady on esiintynyt. Osittain tämä johtuu ohjaajasta, lahjakkaasta François Ozonista, jonka aikaisempia mainetöitä ovat sellaiset elokuvat kuin Hiekan peitossa (2000) ja Swimming Pool (2003). Eikä Deneuve ole ensimmäistä kertaa Ozonin kameran edessä, sillä ranskalaistähdellä oli toinen naispäärooli 2002 valmistuneessa elöokuvassa 8 naista.
Potiche on täyttä Catherine Deneuven juhlaa. Voisi tietysti hiukan kritisoida Ozonia, koska hän on antanut Deneuvelle kameran edessä lähes kaiken aseman ja tilan. Elokuvan edetessä alkaakin ajatella, että koko tuotanto on tehty juhlistamaan Catherine Deneuven elämää ja työtä. Voi olla, että tämä elokuva säilytetään ranskalaisen seitsemännen taiteen arkistossa juhlistamassa naisnäyttekijää, jonka kaltaista ei ole ollut eikä koskaan tulekaan. Vaikka Ranskalla on heittää pelikentälle sellaisia kykyjä kuin Stephanie Audran, Isabelle Huppert, Dominique Sanda, Fanny Ardant tai Emmanuelle Beart. Totuuden nimessä täytyy huomauttaa, että ennen Catherinea ihastuimme ranskalaistähtiin kuten Michele Morgan, Simone Signoret, Brigitte Bardot, Anouk Aimée, Annie Girardot ja Jeanne Moreau.
Catherine Deneuve näyttelee Potichessa ranskalaista kotirouvaa Suzannea, jonka rinnassa sykkii vapauden liekki. Suzannen aviomies johtaa sateenvarjotehdasta (ei vain tämä ole viite Cherbourgin sateenvarjoihin). Suzanne on hoitanut vuosia uskollisesti vaimon roolin, mutta kun tehtaalla alkaa tapahtua, vaimo päättää toimia. Hän aloittaa kapinan. Hän haluaa vapautua kodin kahleista.
Potiche ajoittuu 1970-luvun loppupuolelle. Nykyisin Suzannen ratkaisua ei ihmeteltäisi, sillä päteviä naisia alkaa olla Suomessakin merkittävissä johtotehtävissä. Mutta 1970-luvun Ranskassa Suzannen ratkaisu ottaa johto käsiin tehtaalla herätti närää ja arvostelua. François Ozon piirtää Suzannen muodonmuutoksen uskottavasti. Ozonilla on silmää ihmissuhteiden kirjolle ja erilaisille työelämän peliteorioille. Deneuven avulla hänen elokuvansa nousee arvokkaaksi "dokumentiksi" naiseudesta ja naisen halusta rikkoa rajoja.
Elokuvan miesnäyttelijöihin kuuluu muun muassa Ranskan ehdoton miestähti Gerard Depardieu, joka näyttelee nykyisin vinhaan tahtiin. Hän on pääosassa parhaillaan Helsingin ohjelmistossa ranskalaiselokuvassa Päivä Margueretin kanssa.
Ajankohtainen kommentti
Tanskalaiset näyttävät jälleen osaamisensa laatutason. Lykke eli Onnen kauppaa on kesän harvoja uusia sarjoja. Sitä esitetään iltapäivässä lauantaisin, mutta kanava on FST5. Näinköhän erinomainen sarja menee hukkaan Suomessa. Joskus tuntuu siltä, että FST5:n hyvä ohjelmisto voitaisiin esittää TV1:n puolella, sillä tanskalaisarjassakin on suomenkielinen tekstitys - ei siis ruotsinkielistä. Yle voisi säästää rutkasti, jos nykyisessä säästötilanteessa FST5 saisi mennä ja kanavan paras tarjonta - myös uutiset, ajankohtaisdebatit ja urheiluosuudet - siirrettäisiin rohkeasti TV1:n tai Teeman puolelle. Ehkä silloin päästäisiin Ylen tv-kanavia vaivaavista uusinnoista. Ja eiväthän suomenruotsalaisetkaan oikein katso omaa kanavaansa?
==========================================================================================
Radio Yle 1:n kesäkauden makupala musiikin ystäville on ollut lastenpsykiatri Jari Sinkkosen ohjelma Musiikkia ja mielentiloja, joka lähtetään perjantaina klo 10.00-11.00. Sinkkonen tunnetaan fiksuna lasten elämän tuntijana ja eettisesti vahvana psykiatrina, jonka kirjoja kaikkien kasvattajien kannattaa lukea. Mutta Joensuun poika on myös huilisti, joka sai opiskella lukiolaiskesänä Italian Sienan musiikkileirillä. Kerran amerikkalaisopiskelija tuli kertomaan Jarille, että jossakin instituutin salissa esitetään ilmaiseksi Federico Fellinin 8 1/2 (1962). Jarikin ryntäsi katsomaan. Aivan kyyneleet herahtivat poskille, kun lastenpsykiatri ja musiikin rakastaja kertoi Fellinin elokuvan lopusta, jossa kaksi klovnia saapuu paikalle ja aika aivan kuin pysähtyy Nino Rotan sävelmän alkaessa tulvia saliin. Jari Sinkkonen soitti tuon kappaleen ja jälleen saattoi mielessään ihailla, miten meillä on vielä Suomessa sivistyneitä ihmisiä, jotka hallitsevat myös taiteen eri aloja. Elokuvaakin.
P.S. Rupert Murdochin mediaimperiumi horjuu. Tulee mieleen entinen DDR, jossa urkinta ja salakuuntelu olivat arkipäivää. Murdochin lehdistön toimet todistavat jälleen, että suuren rahan vallan sananvapaus on kuin malliesimerkki kylmän sodan ajoilta. Mitä voisimme tehdä? Ainakin voisimme olla lukemtta Murdochin lehtiä ja katsomatta Fox Televisionin lähetyksiä. Ja voisimme kartella 20th Century Foxin elokuvia.
Mediassa Murdochista on käytetty nimitystä "mediamoguli". Turhaa hienostelua, sillä aivan hyvin voi jo puhua mediadiktaattorista. Näittekö eilen televisiosta,. miten Murdoch ilmoitti Britannian parlamentin kuulustelussa, että ei ota vastuuta lehtensä laittomista toimista. Näin toimii diktaattori.
