keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2011

CATHERINE DENEUVEN LOISTOROOLI * * *
























Kun itävaltalainen Romy Schneider (s. 1938) kuoli liian varhain vuonna 1982 ranskalaisen elokuvan supertähteys jäi melkein pelkästään Catherine Deneuven (s. 1943) varaan. Kaikki elokuvan ystävät muistavat nuoren Deneuven 1960-luvun huikeista elokuvista Cherbourginen sateenvarjot ja Päiväperho. Ensimmäisen ohjasi nuorena kuollut romantikko Jacques Demy ja jälkimmäisen espanjalainen anarkisti ja irvileuka Luis Buñuel. Näiden menestysten jälkeen Deneuve näytteli kymmenissä ja kymmenissä ranskalaiselokuvissa - arvokkaimpia ovat muun muassa Mississippin velho, Tristana, Viimeinen metro, Indokiina. Toki Deneuveon esiintynyt lukuisissa "huonoissakin" elokuvissa, mutta aina hänen viileä kauneutensa on suonut lisäbonuksen lopputokselle.
Potiche - aivovaimo on Catherine Deneuven uusin elokuvatyö. Se on vuosiin parasta, missä ranskalaisen elokuvan grand old lady on esiintynyt. Osittain tämä johtuu ohjaajasta, lahjakkaasta François Ozonista, jonka aikaisempia mainetöitä ovat sellaiset elokuvat kuin Hiekan peitossa (2000) ja Swimming Pool (2003). Eikä Deneuve ole ensimmäistä kertaa Ozonin kameran edessä, sillä ranskalaistähdellä oli toinen naispäärooli 2002 valmistuneessa elöokuvassa 8 naista.
Potiche on täyttä Catherine Deneuven juhlaa. Voisi tietysti hiukan kritisoida Ozonia, koska hän on antanut Deneuvelle kameran edessä lähes kaiken aseman ja tilan. Elokuvan edetessä alkaakin ajatella, että koko tuotanto on tehty juhlistamaan Catherine Deneuven elämää ja työtä. Voi olla, että tämä elokuva säilytetään ranskalaisen seitsemännen taiteen arkistossa juhlistamassa naisnäyttekijää, jonka kaltaista ei ole ollut eikä koskaan tulekaan. Vaikka Ranskalla on heittää pelikentälle sellaisia kykyjä kuin Stephanie Audran, Isabelle Huppert, Dominique Sanda, Fanny Ardant tai Emmanuelle Beart. Totuuden nimessä täytyy huomauttaa, että ennen Catherinea ihastuimme ranskalaistähtiin kuten Michele Morgan, Simone Signoret, Brigitte Bardot, Anouk Aimée, Annie Girardot ja Jeanne Moreau.
Catherine Deneuve näyttelee Potichessa ranskalaista kotirouvaa Suzannea, jonka rinnassa sykkii vapauden liekki. Suzannen aviomies johtaa sateenvarjotehdasta (ei vain tämä ole viite Cherbourgin sateenvarjoihin). Suzanne on hoitanut vuosia uskollisesti vaimon roolin, mutta kun tehtaalla alkaa tapahtua, vaimo päättää toimia. Hän aloittaa kapinan. Hän haluaa vapautua kodin kahleista.
Potiche ajoittuu 1970-luvun loppupuolelle. Nykyisin Suzannen ratkaisua ei ihmeteltäisi, sillä päteviä naisia alkaa olla Suomessakin merkittävissä johtotehtävissä. Mutta 1970-luvun Ranskassa Suzannen ratkaisu ottaa johto käsiin tehtaalla herätti närää ja arvostelua. François Ozon piirtää Suzannen muodonmuutoksen uskottavasti. Ozonilla on silmää ihmissuhteiden kirjolle ja erilaisille työelämän peliteorioille. Deneuven avulla hänen elokuvansa nousee arvokkaaksi "dokumentiksi" naiseudesta ja naisen halusta rikkoa rajoja.
Elokuvan miesnäyttelijöihin kuuluu muun muassa Ranskan ehdoton miestähti Gerard Depardieu, joka näyttelee nykyisin vinhaan tahtiin. Hän on pääosassa parhaillaan Helsingin ohjelmistossa ranskalaiselokuvassa Päivä Margueretin kanssa.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalaiset näyttävät jälleen osaamisensa laatutason. Lykke eli Onnen kauppaa on kesän harvoja uusia sarjoja. Sitä esitetään iltapäivässä lauantaisin, mutta kanava on FST5. Näinköhän erinomainen sarja menee hukkaan Suomessa. Joskus tuntuu siltä, että FST5:n hyvä ohjelmisto voitaisiin esittää TV1:n puolella, sillä tanskalaisarjassakin on suomenkielinen tekstitys - ei siis ruotsinkielistä. Yle voisi säästää rutkasti, jos nykyisessä säästötilanteessa FST5 saisi mennä ja kanavan paras tarjonta - myös uutiset, ajankohtaisdebatit ja urheiluosuudet - siirrettäisiin rohkeasti TV1:n tai Teeman puolelle. Ehkä silloin päästäisiin Ylen tv-kanavia vaivaavista uusinnoista. Ja eiväthän suomenruotsalaisetkaan oikein katso omaa kanavaansa?
==========================================================================================
Radio Yle 1:n kesäkauden makupala musiikin ystäville on ollut lastenpsykiatri Jari Sinkkosen ohjelma Musiikkia ja mielentiloja, joka lähtetään perjantaina klo 10.00-11.00. Sinkkonen tunnetaan fiksuna lasten elämän tuntijana ja eettisesti vahvana psykiatrina, jonka kirjoja kaikkien kasvattajien kannattaa lukea. Mutta Joensuun poika on myös huilisti, joka sai opiskella lukiolaiskesänä Italian Sienan musiikkileirillä. Kerran amerikkalaisopiskelija tuli kertomaan Jarille, että jossakin instituutin salissa esitetään ilmaiseksi Federico Fellinin 8 1/2 (1962). Jarikin ryntäsi katsomaan. Aivan kyyneleet herahtivat poskille, kun lastenpsykiatri ja musiikin rakastaja kertoi Fellinin elokuvan lopusta, jossa kaksi klovnia saapuu paikalle ja aika aivan kuin pysähtyy Nino Rotan sävelmän alkaessa tulvia saliin. Jari Sinkkonen soitti tuon kappaleen ja jälleen saattoi mielessään ihailla, miten meillä on vielä Suomessa sivistyneitä ihmisiä, jotka hallitsevat myös taiteen eri aloja. Elokuvaakin.

P.S. Rupert Murdochin mediaimperiumi horjuu. Tulee mieleen entinen DDR, jossa urkinta ja salakuuntelu olivat arkipäivää. Murdochin lehdistön toimet todistavat jälleen, että suuren rahan vallan sananvapaus on kuin malliesimerkki kylmän sodan ajoilta. Mitä voisimme tehdä? Ainakin voisimme olla lukemtta Murdochin lehtiä ja katsomatta Fox Televisionin lähetyksiä. Ja voisimme kartella 20th Century Foxin elokuvia.
Mediassa Murdochista on käytetty nimitystä "mediamoguli". Turhaa hienostelua, sillä aivan hyvin voi jo puhua mediadiktaattorista. Näittekö eilen televisiosta,. miten Murdoch ilmoitti Britannian parlamentin kuulustelussa, että ei ota vastuuta lehtensä laittomista toimista. Näin toimii diktaattori.


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

"Jari Sinkkonen soitti tuon kappaleen ja jälleen saattoi mielessään ihailla, miten meillä on vielä Suomessa sivistyneitä ihmisiä, jotka hallitsevat myös taiteen eri aloja. Elokuvaakin."

Niitä on ja paljon, mutta tuntuu että aina niiden pitäisi pitää suosikkeina noita 40-60 -lukujen elokuvia. Pelkästään tietotekniikka-aiheisia foorumeita selatessa olen lukenut vaikka minkälaista ylistystä Blade Runnerista, Mafiaveljistä, There Will Be Bloodista, Mulholland Drivestä jne. Ehkä nämä leffat eivät sitten ole vielä taidetta? Mutta kyllähän se on niin, että seuraavat sukupolvet ovat aina enemmän avarakatseisia. Hehän saattavat jopa kutsua elokuvia leffoiksi, silti arvostaen.