ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 95

Kuuletko koirien haukkuvan? (No oyes ladrar los perros/Ignacio, Meksiko-Ranska 1975), ohjaus ja kuvaus François Reichenbach , käsikirjoitus: Carlos Fuentes, Reichenbach, kuvaus: Rosalio Sofano, leikkaus: Delphine Desfons, musiikki: Vangelis. pääosissa: Salvador Gomez, Ahui Camacho, Tuotanto: Georges Bacri/Leopoldo Silva.

Tässä sarjassani esittelen elokuvia, jotka ovat yleensä saaneet ensi-iltansa normaalissa teatteriohjelmistossa. Koska työtehtäväni Helsingin Sanomissa oli seurata ja arvioida television elokuvaohjelmistoa, kohdistan huomion myös sellaisiin teoksiin, jotka eivät ole päässeet teatterilevikkiin Suomessa, mutta on tuotu tv-kanaville mahdollisina yllättävinä löytöinä tai poikkeuksellisina ensiesityksinä. Sellainen oli Francois Reichenbachin näytelmäfilmi Kuuletko koirien haukkuvan?, joka osoittautui kesän 1982 ohjelmalöydöksi televisiossa. Elokuva näytettiin TV2:n verkossa, tosin aivan heinäkuun lopussa, joten esitys ei varmaankaan saanut ansaitsemaansa huomiota.
Kuuletko koirien haukkuvan? tapahtuu Meksikon maaseudulla ja kaupungeissa. Ignacio-poika matkaa isänsä olkapäillä kylästä kylään. Ignacio on sairas, ehkä kuolemansairas, joten isän täytyy etsiä hänelle lääkäri. Isän ja pojan vaellus on kuin köyhän ihmisen ahdistava ja tuskainen matka yhä syvemmälle meksikolaiseen kulttuuriin ja sieluun. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus risteytyvät matkassa; jossakin puhaltavat muutoksen tuulet, mutta enimmäkseen vaeltajat joutuvat kohtaamaan eriarvoisen todellisuuden.
Kuuletko koirien haukkuvan? on Meksikon maaseudun valtaisa kuvallinen haltuunotto. Reichenbachin kuvat eivät rajoitu vain Meksikoon, vaan kysymys on ihmisen odysseiasta, vertauskuvallisesta esityksestä elämän rajallisuudesta ja kuoleman läsnäolosta, niin sanotun psyykkisen todellisuuden rajatiloista.
François Reichenbachin elokuvaa voisi verrata italialaisen Michelangelo Antonionin 1950-luvun lopun Il Gridoon eli Kaipuun punaiseen hetkeen, jossa isä ja tytär vaelsivat Poe-joen laaksossa. Antonionilla maisemat ovat paljaimpia ja mutaisempia, mutta ne vaikuttavat samalla psykologisella tavalla henkilöiden luonteisiin ja käyttäytymiseen kuin Reichenbachin elokuvassa.
=================================================================================
François Reichenbach (s. 1922) on ranskalainen dokumenttielokuvan tekijä, jonka on sanottu tarkkailleen elämää ja maailmaa kuin reportteri kameran takana. Hän kirjoitti lauluja muun muassa Edith Piafille ja ohjasi 1950-luvulla lukuisia lyhyitä dokumenttifilmejä. Niiden tyylissä näkyivät orastavana cinéma veritén periaatteet. Reichenbach oli hyvin perillä modernista maalaustaiteesta. Hän toimi amerikkalaisten taidemuseoiden asiantuntijana. Syvällinen Amerikan-kiinnostus johdatti ohjaajan Yhdysvaltoihin.
François Reichenbach ohjasi vuonna 1960 kokemuksistaan erittäin terävän ja kriittisen pitkän dokumenttielokuvan Amerikka ranskalaisittain. Reichenbachin dokumentissa on sanottu ilmenneen rikasta detaljitarkkuutta, mutta kokonaiskuvan hahmottamisessa on toivomisen varaa. Reichenbach ohjasi 1960-luvun lopulla musiikkidokumentin Arthur Rubinsteinista. Cinéma verité-innostus tutustutti Reichenbachin tyylisuuntauksen mestariin Chris Markeriin. Reichenbach työskenteli toisena kameramiehenä Markerin Herbert von Karajan - ja Pentagon -dokumenteissa.
Kuuletko koirien haukkuvan? oli François Reichenbachin uran täysosuma. Merkittävää elokuvassa on kuvan ja sanan saumaton yhteispeli. Käsikirjoituksen laatinut Carlos Fuentes (s. 1928) on Meksikon tunnetuimpia kirjailijoita, todellinen runollisen proosan mestari.
Carlos Fuentes tutustui eri maihin diplomaattivanhempiensa mukana. Fuentes on toiminut itsekin diplomaattina Lontoossa ja Pariisissa. Hän on opettanut eri yliopistoissa. Fuentesin romaaneja on myös suomennettu - kuten 1960-luvun Aura, 1970-luvun lopulla ilmestynyt Lohikäärmeen pää ja 1980-luvun Vanha gringo, joka siirrettiin myös elokuvaksi.
Carlos Fuentes on kirjoittanut Reichenbachin elokuvaan hämmästyttävän sointuvan tekstin. Jokainen sana on kuin ihmeellistä, taianomaista poesiaa. Fuentesin sanat saavat merkityksen isän ja pojan keskusteluissa, jotka liittyvät sopusuhtaisesti hengittäviin, sykkiviin Meksiko-kuviin.
Fuentesin proosalle ominaisesti Kuuletko koirien hakkuvan? on elokuva myyteistä ja maailman luomisesta. Ignacio-poika saa kuulla näistä asioista vaelluksen aikana intiaani-isä Juanilta. Ihmisen toivon ja rakkauden kaipuu vilahtaa Juanin kertomuksissa. Uskomattoman luontevasti François Reichenbach leikkaa väliin etuutumia, joissa Ignacio etsii nuorukaisena tytötä kaupungissa ja tavoittelee ensirakkauttaan.
=================================================================================
François Reichenbach ehti ohjata nelisenkymmentä elokuvaa. Reichenbach kuvasi myös paljon Pariisia eri näkökulmista ja ohjasi 1960-luvun lopulla dokumentin Meksikon alkuperäisintiaaneista. Carlos Fuentes kirjoitti selostustekstin tähän Soy Mexico -elokuvaan. Vuonna 1968 monipuolinen Reichenbach teki dokumentin Tretze Jours en France Ranskan talviolympialaisista, jossa legendaarinen laskija Jean-Claude Killy toi Ranskalle kultamitalin. Eikä pidä unohtaa Reichenbachin 1968 ohjaamaa dokumenttielokuvaa Orson Wellesistä. Viimeinen teos oli 1991 valmistunut dokumenttielokuva Visages Suisses, joka esitteli Sveitsiä 700-vuotispäivänä.
François Reichenbach kuoli unohdettuna 2.2. 1993.
　

KUULAS JAPANILAINEN RAKKAUSTRAGEDIA * * * * *

Muistatteko elokuvan Vihreän papaijan tuoksu 1990-luvulta? Hienovaraisen vietnamilais-ranskalaisen elokuvan ohjaaja oli Tran Anh Hung. Nyt samalta ohjaajalta on tullut Suomen teattereihin vaikuttava rakkausleokuva Norwegian Wood, joka perustuu Haruki Murakamin romaaniin. Se ilmestyi vuonna 1987. Romaanissa valotetaan 1960-luvun opiskelijaelämää Japanissa.
Norwegian Wood on jälleen hyvä näyte Tran Anh Hungin visuaalisesta tyylistä, jossa herkät ja runolliset kuvat lomittuvat ristiriitaisiin otoksiin. Elokuvassa mies muistelee 1960-luvun nuoruuden aikaansa, jolloin hän rakastui parhaan ystävänsä tyttöystävään. Tuo kohtalokas rakastuminen johti erään henkilön itsemurhaan.
Vihreän papaijan tuoksua ohjatessaan Tran Anh Hung oli 31-vuotias. Elokuva oli Hungin ensimmäinen varsinainen näytelmäelokuva. Se saavutti poikkeuksellisen hyvän kansainvälisen menestyksen. Tran kertoi elävin ja koskettavin kuvakudoksin naiseudesta Vietnamissa. Elokuvan aihe kumpuaa Tra Anh Hungin lapsuudesta, jolloin hän näki naisten valmistaman ruokaa vanhoin keinoin papaijasta. Ruuan valmistus symbolisoi naisten, etenkin palvelijattarena toimivan
Múi.n, vahvuutta ja sitkeyttä. Vietnamissa syntyneen, mutta Pariisissa varttuneen Hungin elokuva palkittiin 1994 Cannesin filmijuhlilla.
=====================================================================================================
Norwegian Wood tarkoittaa The Beatles-yhtyeen lerioista, outoakin rakkauslaulua, jonka kertoja Toru Watanabe (Kenichi Matsyama) muistaa 1960-luvulta. Watanabe oli hyvä ystävä Kizukin (Kengo Kora) kanssa. Kizuki Toru rakastaa Naokoa (Rinko Kikuchi), joka ei pysty avautumaan seksuaalisesti.
Kun Kizuki tekee traagisen henkilökohtaisen valintansa, Watanabe rakastuu Naokoon, mutta tyttö kärsii mielenterveysongelmista ja hakeutuu parantolaan. Täällä Naokoa vahditaan, mutta Watanabe käy usein parantolassa ja yrittää salaa seksiä Naokon kanssa. Myöhemmin Watanabe etsiytyy toisen naisen, opiskelijatyttö Midorin (Kiko Mizuhara) läheisyyteen, mutta ei voi unohtaa Naokoa.
Tran Anh Hung kuvaa kuulaan kauniin, tunteisiin vetoavin kuvin traagisen ihmissuhde- ja rakkaustarinan. Neljän ihmisen draaman taustalla elää 1960-luvun lopun Tokion yliopistomaailma. Opiskelijaradikalismin aalto lyö Tokionkin yliopiston yli. Opiskelijat marssivat, mutta Watanabe ei osallistu kapinointiin, vaan lukee miueluimmin kirjallisuutta ja kaipaa seksiä. Kuvat opiskelijaradikalismin Tokiosta ajoittuvat elokuvan alkupuolelle.
Herkällä silmällä ohjaava Hung korostaa hienovaraisesti henkilöidensä erilaisia luonteenpiirteitä. Watanabe on hiljainen hyväntekijä, joka suostuu naisten varovaisiin ehdotuksiin. Naoko kuvataan japanilaisen naiskaudeuden perikuvaksi, joka haluasi elää ja rakastaa täysillä, mutta ei voi mitään pirstouvan mielensä kahleille. Midorissa ilmenee hetkittäin iloa ja elämänuskoa. Elokuvan kolmas naishenkilö, parantolan laulunopettaja ja Naokon "esiliina" Reiko näyttäisi olevan järkiperäinen ja humaani toimissaan.
Norwegian Woodin visuaalinen ylöspano on sanoinkuvaamattoman rikas. Tran Anh Hungin ozulaiseen henkilöohjaukseen ja sisäkuvien pakottomaan intensiteettiin hiipivät saumattomasti huikeat maisemaotokset. Tokiossa ollaan 1960-luvun sisätiloissa, hetkittäin kuljetaan kadulla, mutta parantolan kohtauksissa metsät, niityt ja kummut elävät kameran edessä kuin ohjaajasta - ja kuvaaja Mark Lee Ping Binistä - olisi tullut runollisia maisemamaalereita.
Vuodenajan vaihdokset ovat myös tärkeitä. Tuuli suhisee kesäisellä niityllä viitaten rakkauden onneen. Taas talvisessa maisemassa orastaa kuolema. Lopulta sykähdyttävimmät surun hetket koetaan meren rantakallioilla. Noihin hetkiin kiinnittyy elokuvan avainsanoma, joka kuullaan kertoja-Watanaben suusta. Jotenkin näin se menee: Ystävän, rakastetun kuoleman tuomaa surua ei koskaan pysty jättämään taakseen, mutta elämälle täytyy antaa vielä mahdollisuus."
Tran Anh Hungin mestarillisen elokuvan päähenkilöt ovat kahdenkymmenen iän pinnassa. He elävät aikaa, jolloin poliittisen tiedostamisen lisäksi myös seksuaalinen vapautuminen alkoi. Norwegian Woodissa seksiin suhtaudutaan avoimesti, jotenkin uskomattoman positiivisesti, mutta samalla Tran Anh Hung huomioi aikakauden japanilaiset tabut ja yleensäkin seksiin kohdistuneen hämmentävän kiinnostuksen. Ohjaajan hienovarainen, sivistyneen harkitseva ote ilmenee niin seksistä puhuttaessa kuin muutamissa akteissa, joissa ei ole mitään päällekäyvää.
Elokuvan musiikkitausta on fantastinen. Musiikkia käytetään taiten. Musiikkitaustan suunnittelusta vastaa Radiohead-bändistä tuttu Johnny Greenwod. Loppupuolen kumuavat ja möyryävät, ristiriitaiset soinnut melkein raastavat korvaa, mutta kertovat katsojan mielelle oleellisen nuoruuden kadotetusta rakkaudesta ja elämän karheasta tragiikasta. Ja joka on lukenut Haruki Murakamin romaanin ei liene tyytymätön Tran Anh Hungin elokuvaan. Tosin maailmalla elokuvaan on suhtauduttu hämillään, kuin hiukan naristen liiallisesta kauneudesta ja nostalgisuudesta.

Ajankohtainen kommentti

Olen arvostellut usein Yle Teemaa, joka uusii ja uusii samoja klassikkoelokuvia. Kiitostakin voi suoda viime lauantain Jättiläisen (1956) esittämisestä. George Stevensin upea, kolme tuntia ja viisitoista minuuttia kestävä eepos on parhaita esityksiä Texasin muuttumisesta karjavaltiosta öljyimperiumiksi. Muutama asia jäi mieleen lauantain esityksestä. Suurin osa elokuvan näyttelijöistä ovat vainajia, viimeksi Elizabeth Taylor, häntä ennen Dennis Hopper (viime keväänä), Rock Hudson (vuonna 1985), Sal Mineo (vuonna 1976) ja James Dean (murskautui ajamaansa Porscheen 30.9. 1955 Salinasissa, Kaliforniassa).
Viime lauantaina huomio kiinnittyi Elizabeth Taylorin marylandilaiseen Leslie-neitoon, jonka Hudsonin esittämä texasilainen ökykarjankasvattaja Bick Benedict hakee vaimokseen. Leslie edustaa uuden ajan naista, joka ei jää kutomaan hiljaa nurkkiin, vaan esittää napakasti mielipiteensä. Taylorin suuhun kirjoitettiin myös kuuluisa repliikki, jossa ihmetellään, miten miehet ovat jääneet asenteissaan luolakaudelle. Kyllä Taylorin naiskuva on aivan tätä päivää.
Kolmas asia on tietenkin viina, joka Suomessakin hiihtosankarin ennenaikaisen kuoleman tähden on ollut ajankohtainen. James Deanin esittämä "duunari" Jett Rink löytää pieneltä maatilkultaan öljyä. Hänestä tulee lopulta Texasisin mahtimies. Mutta viina vie, ja tuskin monessakaan elokuvassa alkoholismin päätepiste on esitetty samalla realistisella tavalla.
Niin, ja jos Jett Rink poistuu elokuvasta sammuneena suuren juhlasalin yksinäisyydessä, niin todellisessa elämässä Dean poistui toisiin taivaisiin tuossa Salinasin autoturmassa ennnen kuin Jättiläinen ehti edes ensi-iltaan. Ja ainakaan koulukaupungissa olimme tuskin ehtineet nähdä yhtäkään Deanin kolmesta elokuvasta.

P.S. Nyt oli hyvä, todella hyvä maanantai-illan Tv1:n keskusteluohjelma 10 kirjaa rahasta. Kirjavalinnan oli tehnyt HJK:n keskikenttäpelaaja ja Sonera Stadiumin toimistusjohtaja Aki Riihilahti, jolla on kokemusta Englannin sarjoista ja ammattilaisjalkapalloilijan arjesta. Kirja olio Tom Wolfen järkelemäinen "Turhuuksien rovio", 1980-luvun juppi- ja kasinokauden syvällinen yhteenveto, syöksy New Yorkin Wall Streetin pörssimeklareiden ahneuden maailmaan. Riihilahden analyysit olivat korkeaa luokkaa. Kirjallisuusarvostelijan paikka saattaisi olla mahdollinen jossakin lehdessä, sillä niin asiantuntevasti ja fiksusti hyväksi kirjoittajaksi tiedetty Aki eritteli Wolfen teosta. Niin, ja muisti huomauttaa, että romaanista tehtyä elokuvaa ei kannata katsoa, koska se on huono. Niin on. Vuonna 1990 valmistunut elokuva on hienon ohjaajan Brian De Palman uran suurin floppi.
Ägä oli hyvä valinta Harakalta. Toivottavasti jatkossa kameran eteen asettuu vastaavia ilonpilkkuja.
　

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 94

Punaiset (Reds, USA 1981), ohjaus: Warren Beatty, käsikirjoitus: Beatty, Trevor Griffiths, kuvaus: Vittorio Storaro, leikkaus: Dede Allen, Craig McKay, musiikki: Stephen Sondheim, Dave Grusin, pääosissa: Warren Beatty (John Reed), Diane Keaton (Louise Bryant), Edward Herrmann (Max Eastman), Jerzy Kosinski (Grigory Zinoviev), Jack Nicholson (Eugene O´Neill), Maureen Stapleton (Emma Goldman). Tuotanto: Warren Beatty/Paramount Pictures.
"You dream that if you discuss the revolution with a man before you go to bed with him, it `ll be missionary work rather than sex."

Talvella 1980-1981 Helsinkiin saapui Paramountin iso tuotantoryhmä. Tiedettiin, että Hollywoodin kultapoika, muun muassa elokuvien Mrs. Stonen Rooman kevät, Lilith, Kaikki pettää, Bonnie ja Clyde sekä Shampoo näyttelijä Warren Beatty (s. 1937) filmaa radikaalin amerikkalaisen toimittajan ja vallankumouksellisen John Reedin tarinan. Elokuvan nimeksi oli päätetty antaa rohkeasti Reds eli Punaiset. Osa Reedin toiminnasta ja elämästä sijoittui Venäjälle, Lokakuun vallankumouksen pyörteisiin. Neuvostoliitossa ei voitu silloin kuvata, joten vuoden 1917 tapahtumien ulkokuvia tultaisiin ottamaan Helsingissä.
Seisoin eräänä päivänä Helsingin yliopiston päärakennuksen vieressä. En tehnyt lehtijuttua, vaan halusin mielenkiinnosta nähdä nuorena ihailemani, Shirley MacLainen nuoremman veljen, Warren Beattyn ohjaamassa Suurkirkkomme tasanteelta. Siellä hän seisoi karvahattu päässään. Kuvattiin jotakin Punaisten valtavaa joukkokohtausta. Tunnelmassa oli hiukan samaa makua kuin talvella 1965 Joensuussa, kun sain seurata David Leanin suurelokuvan Tohtori Zivagon kuvauksia.
Kun Punaiset sitten tuli Oscar-menestyksen jälkeen (Beattylle ohjauksesta, Stapletonille naissivuosasta ja Storarolle kuvauksesta) ensi-iltaan 9.4. 1982 Helsingin Bristoliin, saatoimme hämmästellä Warren Beattyn eeppisen ohjauksen laveutta, pitävyyttä ja kerronnan dramatiikkaa. Tuijotimme Venäjän vallankumoukseen liittyviä kohtauksia: Vittorio Storaro oli loihtunut valojen, tulihehkujen ja ihmisjoukkojen avulla upeita otoksia Suurkirkon kuin Kauppatorin välisen Kiseleffin korttelin kaduille. Italialainen mestarikuvaaja osoitti jälleen taikurin kykynsä luoda kameralla aika- ja tilailluusioita, jotka katsoja pystyi sijoittamaan mielessään lokakuun vallankumouksen tapahtumiin.
Epäilemättä Punaisissa oli jotakin samanlaista maailmanhistoriaan liittyvän kollektiivisen epiikan ja yksilöllisen rakkauskertomuksen hehkua kuin Tohtori Zivagossa. Mutta englantilainen David Lean ei ollut ohjannut uskollista elokuvaa Boris Pasternakin romaanista, vaan hän oli pehmentänyt vallankumoussävyjä ja suonut liikaa tilaa romanttiselle rakkauskertomukselle, Zivagon (Omar Shariff) ja Laran (Julie Christie) tarinalle. Taas Warren Beatty oli löytänyt ohjauksessaan tasapainon yleisen ja yksityisen välille. Hän vältti Hollywood-suurtuotannolle ominaiset taiteelliset kompromissit.
Punaiset valmistui ajankohtana, jolloin Ronald Reaganin konservatiivinen presidenttikausi oli vauhdittunut. Yhdysvalloissa kysyttiin, miten Warren Beatty uskaltaa julkaista kolme tuntia kestävän elokuvan "kommareista", heistä jotka työskentelivät työläisten oikeuksien puolesta. Mitään varmaa vastausta ei saatu, mutta näin jälkikäteen voisi ajatella, että siinä se juju piileekin. Beattyn elokuva loi mielikuvatasolla kontrastin Reaganin politiikalle ja nostatti keskustelun, jossa vaihtelivat puolesta-vastaan- mielipiteet.
=====================================================================================================

Punaiset pohjautuu John Reedin (1887-1920) kirjaan "10 päivää, jotka järisyttivät maailmaa". Kansankulttuuri julkaisi kirjan 1970-luvun lopulla Osmo Helinin ja Elvi Sinervon suomentamana. John Reed oli Portlandin aristokratian poika, joka suoritti loppututkinnon hienossa Harvardin yliopistossa. Reed halusi kirjoittaa, olla runoilija ja tulla toimittajaksi.
Yhteiskunnallinen omatunto heräsi America Magazine -lehden reportterimatkalla 1913, kun John Reed näki omin silmin koko maata koskettaneen Patersonin silkinkutojien lakon. Tällä matkalla Reedistä tuli aktivisti, joka totesi: "Tunnen yhtä vähän olevani sosialisti tai episkopaali. Minun tehtäväni on kuvata ja elää elämä sellaisena kuin se on siellä, missä sen kohtaan - oli se sitten työväenliikkeessä tai sen ulkopuolella."
John Reedistä tuli työväenluokan mies, joka omisti elämänsä ja työnsä taistelulle vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Hän teki juttumatkan Meksikoon. Hän vieraili ensimmäisen kerran 1915 Venäjällä. Warren Beatty elokuva alkaa vuonna 1915, kun Johnin tuleva rakastettu, journalisti ja valokuvaaja Louise Bryant liikuu Portlandin liberaaleissa piireissä. Bryantin alastonkuvat ovat sensaatio. Hän tapaa kollegansa Reedin. Se johtaa yhteiseen matkaan New Yorkiin, Princetowniin, Chicagoon, Eurooppaan ja Venäjälle.
John Reed ja Louise Bryant ystävystyvät muun muassa näytelmäkirjailija Eugen O´Neillin kanssa - O´Neill järkyttää maailmaa myöhemmin näytelmällään "Pitkän päivän matka yöhön". Kuuluisa aktivisti Emma Goldman kuuluu Reedin ja Bryantin tuttuihin. Ja moni muu viime vuosisadan alun lehtimies ja vasemmistolainen Yhdysvalloissa.
Punaisten kiinnostava sivuhenkilö on anarkisti Emme Goldman, jolta Savukeidas-kustantamo julkaisi viime keväänä kirjan "Vuoteni Venäjällä". Siitä selviää, että Goldman huomioi tarkasti venäläisten bolshevikkien virheet. Yhdysvalloissa Goldmania kutsuttiin "Amerikan vaarallisimmaksi naiseksi." Goldman karkoitettiin vallankumouksen jälkeen Amerikasta.
Beattyn elokuva viittaa epäsuorasti niihin ajatuksiin, joita Emma Goldman elätteli lukiessaan madonluvut Venäjän vallankumoukselle: "Uskoisinkin, että ainoastaan libertarianistinen henki ja sen pohjalta luodut menetelmät voivat viedä ihmisen askeleen eteenpäin hänen ikuisessa kamppailussaan paremman, kauniimman ja vapaamman maailman puolesta."
Warren Beattyn elokuvassa John ja Louise menevät naimisiin. Seksiäkin riittää, vaikka poliittinen ja yhteiskunnallinen lähetystyö on pääasia. Ehkä Beatty on ottanut huomioon amerikkalaisen kirjailijan Upton Sinclairin luonnehdinnan, jonka mukaan John Reed oli "playboy-vallankumouksellinen". Leikki sikseen, sillä Beatty kuvaa Reedin ironialla ja sarkasmilla. Marttyyrin viittaa Beatty tässä sovittelee Reedin - ja itsensä - hartioille.
Punaiset saattaa välittää Beattyn poliittisen toiveen ymmärtää kommunisteja ja samalla paaluttaa omaa "playboyasemaansa" Hollywoodissa, jonne nuori näyttelijä ilmestyi 1960-luvun alussa Natalie Woodin vastanäyttelijänä Elia Kazanin traagisen kauniissa elokuvassa Kuumetta veressä. Mutta ensimmäisen kerran näin Beattyn 1962 Kajaanissa John Frankenheimerin hienossa elokuvassa, jonka nimi on enteellinen: "Kaikki pettää." Niin petti vallankumouskin lopulta vasemmistolaiset, mutta Warren Beatty on siinä mielessä ollut viisas, että 1980-luvun alussa, kylmän sodan vielä jatkuessa, ei voitu kuin ehkä aavistaa, että neuvostokummunismi ei tule säilymään.
Pitää muistaa, että Lokakuun vallankumous oli 1900-luvun alkupuolen vasemmistolaisille amerikkalaisille suuri tapaus. Sen uskottiin todella muuttavan maailman, lopettavan omistavan luokan ja työväenluokan välisen ristiriidan. Warren Beattyä voi kiittää siitä, että hän ei luonut mitään ihannekuvaa vallankumouksesta, vaan toi esille ristiriidat ja pysytteli ilmeisen uskollisena John Reedille. Elvi Sinervon mukaan Reed oli nopealiikkeinen ja tarkkasilmäinen, mutta myös herkkäkuuloinen, joka ei voinut olla aina läsnä puoluejohtojen sisäisissä kokouksissa eikä kyennyt näkemään teoreettisia erimielisyyksiä.
Beattyn elokuvasta välittyy tunne, että John Reed koki asioita syvästi. Ja hän pyrki näkemään asioiden taakse ja asioiden yhteyden. Reed kirjoitti vuoden 1917 vallankumoustapahtumista Venäjällä viitaten aikaisemmin kuolleisiin taistelijoihin ja martyyreihin: "Vallankumous ei tullut sellaisena kuin he odottivat sen tulevan eikä sellaisenakaan, jommoiseksi älymystö oli sen toivonut, mutta tullut se oli - raakana, ankarana, kaavoista piittaamatta, tunteilua halveksien, todellisena."
=====================================================================================================

John Reed

Kiinnostavaa elokuvallisesti äärimmäisen hallitussa Punaisissa on fiktiivisten silminnäkijöiden haasttelulausunnot, jotka lisäävät historiallista painoarvoa, mutta saattavat joidenkin mielestä raskauttaa kokonaisuutta. Mainittakoon vielä, että Reedin henkilöhistoria liittyy Suomeen, sillä 1910-luvun lopulla Yhdysvalloissa alettiin vainota ja tuomita sosialisteja ja kommunisteja. John Reed tuomittiin poissaolevana. Suomen valtiollinen poliisi oli pidättänyt Reedin hiililaivan salamatkustajana, kun hän oli tulossa Neuvostovenäjältä. Reed vapautettiin myöhemmin, mutta hän joutui palaamaan itärajan taakse.
John Reed edusti Amerikan kommunisteja internationaalissa ja seurasi myöhemmin Bakun konferenssia. Punaisissa on koskettava jakso moskovalaisessa sairaalaalassa, jonne Louis Bryant on tullut tapaamaan rakastettuaan, lavantautiin sairastunutta John Reediä. Tavattoman hienovaraisin, herkin ja nöyrin kuvin Beatty ja Storaro ilmentävät Johnin ja Louisen rakkauden viimeiset hetket.
John Reed kuoli 17.10. 1920. Hän oli vain 33-vuotias. Elvi Sinervo muistuttaa "10 päivää, jotka järisyttivät maailmaa" -kirjan suomennoksen loppusanoissa, että ne jotka jotakin John Reedin elämänvaiheista tiesivät, ovat osanneet etsiä hänen nimensä graniittilaatasta Moskovan Punaisen torin laidalla.
Yhdysvaltain elokuva-akatemia valitsi Warren Beattyn Punaiset kymmenen parhaan eeppisen amerikkalaisen elokuvan listalle. En protestoi.

SUOMALAISOHJAAJAN KULUNUTTA KAUHUA *

The Resident on Yhdysvalloissa mainetta maisnosfilmien ja musiikkivideoiden tekijänä hankkineen Antti J. Jokisen esikoisnäytelmäfilmi. Amerikkalais-englantilaisena tuotantona New Yorkissa ja Uudessa Meksikossa kuvattu elokuva on viritykseltään kauhufilmi. Jokinen on saanut pääosaan itse Hilary Swankin, joka muistetaan parhaiten naisnyrkkeilijänä Clint Eastwoodin hienossa kasvukuvauksessa Million Dollar Babyssä. Clint näytteli itse naisnyrkkeilijän valmentajaa. Swank sai Oscarin ja kiitti gaalassa Clintiä, että tämä oli ottanut hänet mukaan ja luottanut häneen.
Million Dollarin Babyn julkaisemisesta on kulunut seitsemän vuotta. Swankilla (s. 1974) on täytynyt olla hirveä luottamus Antti J. Jokiseen, koska on lähtenyt mukaan tai sitten hän on hakenut uutta nostetta uraansa suomalaisdebytantin avulla. Jälkimmäinen ajatus saattaa pitää paikkaansa, sillä Clint Eastwoodin elokuvan jälkeen Swank ei ole ollut mukana kovin kummoisissa projekteissa.
Ilman Hilary Swankia suomalaisohjaajan elokuva ylittäisi tuskin kiinnostuskynnystä. Tosin vanhojen kauhuelokuvien ystävät saattavat innostua englantilaisesta Christopher Leestä (s. 1922), josta tuli 1950-luvulla lontoolaisen pienen budjetin tuotantoyhtiön Hammer Filmsin vakiokasvo. Leen näyttelemä Dracula-sarja alkoi vuonna 1958. Lee nähtiin myös Sherlock Holmes -filmeissä. Hän esiintyi Englannin lisäksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Suomalaisohjaajan elokuvassa Lee on mitättömässä roolissa.
Hilary Swank esittää The Residentissä tohtori Juliet Devereauta. Hän on päättänyt erota ja aloittelee uutta elämää New Yorkissa. Komeassa brooklyniläisessä talossa ei ole kaikki kunnossa. Siellä alkaa tapahtua outoja. Mystiset kauhuilmiöt ympäröivät Julieten. Onko kaiken takana kiusaaja vai kummitus, talon omistajan Maxin (Jeffrey Dean Morgan) mäkättävä isoisä August (Christopher Lee).
The Resident hakee vaikutteita 1940-luvun kauhufilmeistä. Jokinen sirottelee mukaan nykyaikaista kaupunkikuvaa ja noidutun residenssin arvoituksia. Salaisuudet saattavat paljastua suljettujen ovien takaa. Käytävät ja peilit ovat tärkessä osassa. Toisaalta Antti J. Jokisen elokuva - hän vastaa myös kuvauksesta - on liian tosikkomainen, jotta syntyisi hauskoja veivauksia kuten vaikkapa Joseph L. Mankiewiczin nautittavassa klassikossa Kummistus ja rouva Muir (1947). Jokisen elokuva alkaa myös näyttää liikaa Robert Siodmakin Kierreportaiden (1946) kopiolta. Ohjaajan keinot ovat kuluneita, omaa persoonaa ei löydy kuvista.
Antti J. Jokisella ei ollut tuuria elokuvansa levityspäätöksissä. The Resident ei päässyt Yhdysvalloissa teattereihin, vaan kuin tuhkasta noussut Hammer Films julkaisi sen dvd-levikkinä viime maaliskuussa. Britanniassa ja Alankomaissa se on saanut tilaa teattereissa. Näyttää kuitenkin epävarmalta, saako Jokinen todella kunnon ohjaustilaisuutta Hollywoodissa. Ja riittävätkö lahjat?

Ajankohtainen kommentti

Ylen TV1:stä ja Teemasta tulee kesäkaudella Uusinta-Yle. Uudet ohjelmat ovat vähässä, eikä mitään tuoretta ja virkistävää keskusteluohjelmaa ole saatu ruutuun taannoisen Mark Levengoodin tapaan. Ehkä se oli liian hyvä ohjelma Ylen kanaville.
On sentään yksi uusi ohjelma, joka toimii ja vetää mukanaan. Se on kymmenosainen Itämeren rannoilla, upea nykyajassa liikkuva matkaohjelma, jossa entisen Hansaliiton maat ja mannut, kaupungit ja ihmiset, luonto ja linnut saavat monipuolisen valoituksen.
Kesän uusista ohjelmista jankkaava on Timo Harakan ja Anna Kortelaisen vetämä 10 kirjaa rahasta. Haastateltavien valitsemissa kirjoissa on itua ja kiinnostavuutta - esimerkiksi Sauli Niinistö ja Balzac. Anna Puu ja Maria Jotunin novellit. Valitettavasti kirjojen käsittely on tavattoman vaikeaselkoista ja visuaalisesti epäkiinnostavaa. Ohjelma saattaisi toimia paremmin radiossa, kun ei tarvitse nähdä "Puhuvia päitä" lausumassa studiossa latteuksia.
Historiallisista dokumenteista amerikkalaisen ABC-yhtiön tuottama Natsien metsästys jätti ristiriitaisen jälkimaun. Vaikutti siltä, että ohjelma oli tehty pönkittämään ABC:n tv-ryhmän ja uutisankkurin erinomaisuutta. Skuuppeja metsästettiin ikään kuin natsien hirmuteot olisivat sittenkin sivuseikka.
Uusista tv-sarjoista brittiläinen, nykyajassa liikkuva Uusi Sherlock Holmes oli kompakti tuote, mutta eikö aika rajunkin teoksen esittäminen sunnuntai alkuillassa ollut virhe. Lauantain Midsomerin murhissakin ilmenee väkivaltaa, vaikka sarja on muuten lempeä. Se on saanut varoitukseksi K13-kyltin.
TV1:n Kotikatsomon uusinta Uudisraivaaja oli siirretty sunnuntai-iltaan. Roope Lehtisen Moskito Televisionin vuonna 2004 tuottama sarja on kohtalaista tasoa, mutta ei siitä löydy mitään sellaista, joka ansaitsisi uusinnan. Jos ei nyt sitten Kari Heiskasen pääosasuoritusta ryhdy ihailemaan.
Sille ei mahda mitään, että sunnuntai-illan brittiläinen uusintasarja Toisia naisia kestää toisenkin katsomisen. Samoin maanantai-illan ruotsalainen Van Veeterenin rikostutkimukset. Eikä voinut kuin ihailla tanskalaisten kykyä tuottaa laadukasta rikossarjaa, kun seurasi FST5:llä uusittua Murhakomissiota. Tästä sarjasta tanskalaisnäyttelijä Mads Mikkelsen siirtyi valkokankaan uudeksi eurooppalaiseksi huippunäyttelijäksi.
Amerikkalaisen HBO-yhtiön laadukkaassa tv-sarjassa Terapiassa vakuuttaa näyttelijänä Gabriel Byrne, Irlannin lahja Amerikalle (muistatte hänet Coen-veljesten Miller Crossingissa). Byrne on ollut TV1:n arki-iltojen terapeutti, joka ei vain kuuntele ja kommentoi potilaidensa asioita, vaan pohtii surullisin kasvoin oman elämänsä haaksirikkoja. Sarja on uusinta, mutta loppukesällä siitä aletaan näyttää uusia jaksoja.
Ylen Radio 1:n kulttuuriohjelmassa hehkutettiin Teemalla sunnuntaisin pyörivää film noir -sarjaa. Valikoima on uusintoja ja uusintojen uusintoja. Sinänsä 1940-luvun amerikkalaiset film noir -klassikot täytyy esittää aina silloin tällöin, koska katsomisikään tulee jatkuvasti uutta polvea. Mistä sitten kertoo, että Ylellä 2000-luvulla kolme kertaa esitetty Nainen ilman omaatuntoa (1944) keräsi ruudun ääreen vain 60 000 katsojaa?

P.S. Ärsyttääkö Ylen säästöohjelma kesällä? Uusinta- ja kierrätyshinkuun on kiinnittänyt huomiota myös entinen Ylen:n toimittaja ja tv-kouluttaja Sakari Salko. Hän kysyy "Liiton Arkki" -lehdessä, mikä oikeuttaa Yle:n ajamaan kaikki esittämänsä ohjelmat vielä säästösyistä kahteen, yleensä kolmeen kertaan (6/7. 2011). "Kierrätys sinänsä on ympäristöystävällinen asenne, mutta jos tv:n katsoja joutuu katselemaan samaa ohjelmaa kolmeen kertaan eikö sen pitäisi myös näkyä kahden kolmanneksen pudotuksena tv-maksuissa."
Liiton Arkki -lehti on RTTL:n eli Radio- ja televisiotoimittajien liiton pää-äänenkannattaja.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 93

Huuma (Body Heat, USA 1981) ohjaus ja käsikirjoitus: Lawrence Kasdan, kuvaus: Richard H. Kline, musiikki: John Barry, laulu: Bob Seger: " Feel Like a Number", erikoistehosteet: Howard Jensen, Hal Bigger, pääosissa: William Hurt (Ned Racine), Kathleen Turner (Matty Walker), Richard Crenna (Edmund Walker), Ted Danson (Peter Lowenstein), Mickey Rourke (Teddy Lewis). Tuotanto: The Ladd Company/Fred T. Gallo.    

Muuan 1980-luvun ohjaajasuosikkejani oli Lawrence Kasdan. Hänet muistetaan myös käsikirjoittajana. Kasdan oli laatimassa seikkailutarinan Philip Kaufmanin ja George Lucasin aiheesta Steven Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjiin (1981). Elokuvan teksti osoitti, että Kasdan haki vaikutteita amerikkalaisen elokuvan perinteestä.
Lawrence Kasdan syntyi 1949 Miami Beachissa, Floridassa. Hän varttui Länsi-Virginiassa ja teräskaupunki Pittsburghissa. Hän on kertonut viettäneensä 1950-luvulla aika tavallisen ja turvatun lapsuuden. Collegessa toimiva isä oli kirjoittaja. Äitikin halusi kirjoittaa, mutta unelmista ei tullut totta. Lawrencen mukaan kotona leijui kirjoittamisen ja kirjallisuuden henki. Ja vanhemmat kannustivat lapsiaan ilmaisemaan itseään.
Lawrence meni kolmentoista ikäisenä katsomaan veljensä kanssa David Leanin englantilaisen autiomaaspektaakkelin Arabian Lawrencen. Lawrencen viisi vuotta vanhempi veli oli kiinnostunut elokuvasta. Vaikka Lawrence katsoi paljon amerikkalaisia elokuvia, niin Arabian Lawrence teki häneen suurimman vaikutuksen. Hienot eeppiset kuvat jäivät kummittelemaan mieleen, ja Lawrence unelmoi tekevänsä joskus elokuvia.
Lawrence Kasdan opiskeli Michiganin yliopistossa. Lawrencesta piti tulla äidinkielen opettaja. Suunnitelmat muuttuivat, sillä hän "sekaantui" tv-mainoksiin ja kirjoitti käsikirjoituksia. George Lucas huomasi Lawrencen kyvyt ja palkkasi hänet vuonna 1980 osa-käsikirjottajaksi Tähtien sodan toiseen osaan Empire Strides Back/Imperiumin vastaisku. Lawrence Kasdan laati myös kiinnostavan tarinan John Belushi -elokuvaan Kotkis/Contidental Divide (1981) ja oli kirjoittamassa Tähtien sodan kolmatta osaa Jedin paluuta.
Lawrence Kasdan ei kuitenkaan halunnut jäädä "vain" elokuvakäsikirjoittajaksi, vaan pyrki ohjaamaan. The Ladd Company antoi vuonna 1981 Kasdanille mahdollisuuden. Elokuvayhtiön juuri perustanut Alan "Laddy" Ladd Jr. ehdotti Kasdanille: "Tule tapaamaan minua käsikirjoituksen kanssa, niin tuotan elokuvasi". Näin kävi. Tosin Laddy vaati esikoisohjaajalle mentoria, joten Kasdan meni George Lucasin puheille. Hän hyväksyi pitkän harkinnan jälkeen tukijan aseman, jos hänen nimeään ei mainita krediteissä. Näin tapahtui.
=====================================================================================================

Huumassa helleaalto koettelee Mirandan rannikkoa, Floridassa. Lakimies Ned Racine on väsynyt, kyllästynyt elämäänsä ja työhönsä. Ned etsii kumppania. Erään konsertin aikana hän yrittää lähestyä kaunista Matty Walkeria, joka asuu Pinehavenissa. Mattylla on kotona rikas aviomies.
Ned Racine haluaisi iskeä seksikkään Mattyn, mutta suunnitelmat eivät taida onnistua. Sitten tapahtuu käännekohta. Ned tapaa yllättäen Matty Walkerin pinehavenilaisessa baarissa, mutta tajuaako mies Mattyn todelliset tarkoitusperät. Mattyn aviomiehelläkin on juonikas osuus tulevassa petoksellisessa tapahtumakuviossa.
Lawrence Kasdanin esikoistyö on hyvin perinnetietoinen elokuva. Ohjaaja on tajunnut, että ennen kuin voi tehdä jotakin omaa, niin täytyy tuntea elokuvataiteen vanhat saavutukset. Huuma on 1940-luvun film noir -suuntauksen moderni, kuumaa seksiä tihkuva muunnelma.
Huumassa kaikki jännittävät ja kiehtovat osaset loksahtivat paikoilleen. Elokuva on ilmapiiriltään erittäin privaatti ja herkkätuntoinen. Ohjaaja ja työryhmä jännittivät jälkituotannon aikana hermostuneina seksikohtauksia. Miten yleisö ottaa ne vastaan? Toisaalta pääosanäyttelijät olivat vielä kokemattomia - William Hurt oli tehnyt aikaisemmin pari elokuvaa ja televisiosta tullut Kathleen Turner oli ensimmäisen kerran mukana.
Huumassa toistetaan film noir -elokuville tyypillinen kohtalokkaan naisen asetelma. Nainen kuvattiin usein paholaiseksi ja mies surkeaksi uhriksi. Kasdanilla asetelma ei ole staattinen, vaan se on koko ajan jännitteisessä liikkeessä. Kasdan on saanut yllätykselliseen juonikuvioon tarpeeksi ironiaa ja vastakohtia. William Hurtin ja Katheleen Turnerin ovelat roolityöt syventävät jatkuvasti elokuvan tillanteita, jotka Richard H. Kline kamera on tavoittanut tunnelmoivalla sävykierrolla.
Draamallisen kerronnan kehityksen ja visuaalisen tarkkuuden kannalta tärkeitä kohdennuksia ovat loppupuolen sankka sumu ja ratkaisevia tapahtimapaikkoja venevaja. Esineistöstä erottuvat tuulikellot sekä silmälasit. Jotkut ovat väittäneet, että Kathleen Turnerissa ei ole persoonallisuutta, mutta huomauttaisin, että hänen arasti väreilevä ulkoinen aistillisuus ja tietoisesti jarrutteleva naiskuvaus riittävät kameran edesä, koska Matty Walkerin olennaisimmat juonittelut tapahtuvat kuvan ulkopuolella ja ne paljastuvat vähitellen Ned Racinelle sanallisia vihjeinä ja kertomuksina elokuvan loppupuolella. Jos Turnerista vielä haluaa jotakin sanoa, niin Huuman jälkeen hän puhkesi kukkaan kaksi vuotta myöhemmin Vihreän timantin metsästyksessä ja oli loistokkaimmillaan (persoonallisimmillaan) Jack Nicholsonin kanssa John Hustonin Prizzin kunniassa (1985).
Huuma on 1980-luvun suuria esikoiselokuvia, josta olen löytänyt uusilla katsomiskerroilla enemmän ja enemmän merkityksellisiä asioita. Ehkä Huumaan verrattuna toinen ajankohdan film noir -muunnelma Postimies soittaa aina kahdesti viritettiin hiukan liian realistiseksi. Tosin täytyy muistuttaa, että pääosakaksikko Jack Nicholson ja Jessica Lange on Rafelsonin elokuvan magneettinen voimapesä.
Lawrence Kasdanin elokuvan pienessä sivuosassa esiintyy tuleva 1980-luvun suuri miesnäyttelijä Mickey Rourke. Nuoren Rourken suoritus räjähdysasiantuntijana hätkähdyttää. Viettelevät jazz-taustat sointuvat hyvin ovelan rikostarinan juonikehittelyyn.
Huuma ei saanut aikanaan ansaitsemaansa arvostusta. Lahjakkaan esikoisohjaajan aistillinen rikoselokuva sivuutettiin etenkin Yhdysvalloissa. Sitä pidettiin film noir -klassikoiden jäljitelmänä. Ei ymmärretty, että Lawrence Kasdan hyödynsi modernin elokuvan tarpeisiin kirjailija James M. Cainin "kovaksi keitetyn" romaanin perinnettä. Rohkenisin vielä väittää, että Kasdan osoittaa kuvien pinnan alla kunnianosoituksen Billy Wilderin 1940-luvun film noir -klassikolle Nainen ilman omaatuntoa.
=====================================================================================================

Lawrence Kasdan

Lawrence Kasdanin jatkoi esikoiselokuvan jälkeen ohjaajan uraansa 1983 Sisärenkaalla, joka on elähdyttävimpiä tilityksiä 1960-luvun radikaalin sukupolven muistoista ja idealismin hiipumisesta. Elokuva on henkilöohjaukseltaan taidokas. Kasdan hallitsee isohkon henkilöryhmän, joka on kokoontunut hautajaistaloon ystävän kuoleman jälkeen. Kasdan on nimittänyt elokuvansa "ensemble pieceksi".
Sisärenkaan idea syntyi Huuman leikkausvaiheen aikana. Kasdan halusi ohjata laajempaa näyttelijäryhmää, halusi tutkia lukuisten ystävien välisiä jännitteitä ja sukupolvien välistä kitkaa, koska oli tuntenut klaustrofobisia väristyksiä ohjatessaan pelkästään toisiinsa intohimoisesti kietoutuvia Kathleenia ja Williamia.
Lawrence kirjoitti Sisärenkaan raikkaan käsikirjoituksen yhdessä juristivaimonsa Barbara Benedictin kanssa. Näyttelijöistä itseoikeutettu oli William Hurt, ja mukaan tulivat myös ohjaajalle tärkeät Kevin Kline, Jeff Goldblum, Glenn Close ja Tom Brenger, Jobeth Williams ja Mary Kay Place. Nuorta polvea edusti Meg Tilly. Lawrence on tunnustanut, että henkilöissä oli hitusen heitä molempia Kasdaneita. Eikä 1960-luvun sukupolven haaksirikosta tehty mitään poliittisesti korrektia elokuvaa.
Kevin Klinen, Scott Glennin, Kevin Costernin ja Danny Gloverin näyttelemä Silverado (1985) oli moderni western, ohjattu Howard Hawksin Rio Bravon (1958) hengessä. Pariisissakin pistäytyvä Yksinäinen matkustaja (1988) peilasi sykähdyttävästi miehen ja naisen välistä vaikeaa suhdetta. Hurt ja Turner ovat jälleen pääosissa, mutta aivan erilaisissa rooleissa kuin Huumassa, sillä elokuvan sivuteema on aviopuolisoiden hiljaisen eron kuvaaminen.
Lawrence Kasdanin tahti hiljeni vähitellen, mutta mainittavia ovat crazykomedia, Kevin Klinen näyttelemä Rakastan sinut kuoliaaksi (1990), elämän haikeutta peilaava monitapahtumainen draamakomedia Crand Canyon (1991) ja kaikessa ristiriitaisuudessaankin loistava eeppinen western Wyatt Earp (1994). Kevin Costner ja Dennis Quaid näyttelivät rohkeasti legendaarisia villin lännen hahmoja Wyatt Earpia ja Doc Hollidayta, jotka tunnetaan parhaiten John Fordin 1940-luvun My Darling Clementinesta (Suomessa käytetty nimiä Erämaan laki ja Aavikon laki).
Lawrence Kasdanin 2000-luvun elokuvia oli Stephen Kingn romaaniin perustuva kauhuteos Unensieppaaja, joka ei onnistunut. Ehkä on niin, että Kasdanin tapaisella vakavasti elokuvataiteeseen suhtautuvalla ohjaajalla ei ole kovin suuria mahdollisuuksia nyky-Hollywoodissa. Kasdan totesikin happamena Robert J. Emeryn haastattelukirjassa "The Directors - Take one 1" (2002), että amerikkalainen elokuva näyttää pahemmalta kuin koskaan aikaisemmin.
Lawrence Kasdan arvosteli myös median tapaa esitellä megafilmejä. Kasdanin mukaan Hollywoodia hallitsi päättäjäsukupolvi, joka tuskin muistaa Midnight Cowboyn tapaisia 1980-luvun lopun elokuvia. Kasdanin mielestä amerikkalaisessa kulttuurissa juuri elokuva on kauheassa tilanteessa.
=====================================================================================================
Warner-Columbian maahantuoman Huuman innostava, muistiin jäänyt esitys tapahtui 12.2. 1982 Kluuvikadun Maxim 1:ssä. Elokuvan värisyttävät tunnelmat liittyvät aikaan, jolloin kuuden hengen perheemme asui Koivuhovin rivitaloasunnossa, jonne olimme muuttaneet Leppävaarasta. Nuorin poikamme oli vielä vauvaiässä, vanhin poika oli täyttänyt kymmenen vuotta. Vanhin tyttäremme kävi koulua Leppävaarassa ja nuorin oli päiväkodissa.
Työni Helsingin Sanomissa jatkui samaa tahtia - tv:stä tulevien elokuvien ja osittain ensi-iltafilmien arviointia. Elokuvajutuille annettiin silloin lehdessä paljon palstatilaa. Helsingin teatteriensi-iltaelokuvat olivat vielä laadultaan hyviä. Aika oli toinen. Haikailuun en ryhdy, mutta vinha perä oli erään brittikriitikon toteamuksessa: "Ennen oli elokuva".