ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 50

Tuhatkaunokit (Sedmikrasky, Tshekkoslovakia 1966) ohjaus: Vera Chytilova. kuvaus: Jaroslva Kucera, musiikki: Jiri Sust, pääosissa: Jitka Cerhová, Marie Cesková, Jan Klusák., tuotanto: Filmové Studio Barrandow, Ceskoslovensky státni film..





Valitsen tsehekkiläisen uuden elokuvan kolmanneksi mestariteokseksi Vera Chytilovan anarkistisen ilottelun, josta Jean-Luc Godard voisi olla ylpeä jos nyt joskus olisi antanut tunnustusta ulkolaisille kollegoilleen. Tuhatkaunokit sai ensi-iltansa 1.3. 1968 Suomi-Filmin Lapinlahdenkadun Regiassa. Elettiin siis vielä Prahan innostavaa kevättä, jonka uskottiin muuttavan kaiken Tshekkoslovakiassa - ehkä muuallakin kansandemokratioissa. Se oli harhaa vain.
Vera Chytilova (s. 1929) halusi tarkastella elokuvissaan kriittisesti ja sydämellä naisen olosuhteita nykytodellisuudessa. Chytilovan esikoiselokuva Jostakin muusta (1963) oli tshekkiläinen vastine Ranskan uuden aallon totuuselokuvan lajityypille. Chytilova rinnasti herkullisesti suurkilpailuihin valmistuvan voimistelijatytön ja aviomiestään pettävän perheenäidin valheellisesta arjesta. Urheiluelokuvana se on kaikkien aikojen parhaimpia. Muutenkin elokuva on Chytilovan hallituimpia suorituksia, pieni helmi 1960-luvun eurooppalaisessa elokuvakartassa.

Tuhatkaunokit rävähti suoraan silmille. Sitä mietti, miten tällaisia anarkistisia ilotulituksia voi syntyä valtiollisessa elokuvatuotannossa. Chytilova oli punonut runollisen seikkailun nuorten naisten elämästä. Satu ja todellisuus yhtyvät elokuvassa huikaisevalla tavalla. Chytilova käyttää niin mustavalkoista kuin värillistä kuvaa. Ohjaajan hinku kauneuden lähteille toteutuu Jaroslav Kuceran kuvaustyössä.
Tuhatkaunokkien keskeisiä henkilöitä ovat kaksi naiivia tyttölasta, Marie I ja Marie II. Tytöt haluavat toteuttaa elämässään täydellistä vapauttta. Eero Tuomikoski kirjoitti elokuvan ensi-illan jälkeen: "Nämä tytöt eivät tyydy tahrimaan vain käytöksen kultaisen kirjan sivuja. He mellastavat kumoon ikävyyden, epäitsenäisyyden säännöstöä, niitä näkymättömiä yhteisöllisiä kuolaimia, jotka meitä päivittäin nuhteessa pitävät, ja joita tuskin muistamme helistellä."
Vera Chytilova analysoi elokuvaansa vuonna 1968: "Uskon, että on välttämätöntä puhua siitä, miten hävityksessä piilee vaara, erikoisesti itsetuhossa ja vielä enemmän, jos se on tiedostamatonta. Tuhatkaunokit on taistelukuvaus, ja kaikessa taistelussa on hivenen toivoa. Minusta on parempi että pessimismin sijasta puhutaan epäilyksestä."
=====================================================================================================
Kuusikymmenluvun kolmikko Vaaleaverikön rakkaus, Tarkoin vartioidut junat ja Tuhatkaunokit ovat parasta, mitä uutta vapauden toivoa liputtanut 1960-luvun tshekkielokuva saattoi tarjota. Oli muitakin: jotkut pitävät hersyvän hauskasta westernparodiasta Limonadi Joesta, itse arvostin paljon Ewald Schormin elokuvaa Arkipäivän rohkeutta ja Jan Nemecin viiltävää Yön timantteja, miksen myös Ivan Passerin kafkamaista moraliteettia Kasvoista kasvoihin.
Tshekkiläisen uuden aallon ilo tukehtui - kuten on tullut usein todettua - elokuun 1968 tapahtumiin. Suurista ohjaajista Milos Forman loikkasi, niin moni muukin tshekkiohjaaja - muun muassa Jan Nemec, joka avusti 1988 amerikkalaista Philip Kaufmania tämän ohjatessa Milan Kunderan romaanista muokattua elokuvaa Olemisen sietämätön keveys.

Jiri Menzel ja Vera Chytilova jäivät kotimaahansa. He pystyivät jatkamaan työtään elokuvassa, mutta heillä oli vaikeuksia saada aiheitaan tuotantoon. Tshekkiläisen elokuva melkein suistiin hengiltä. Vain vahvat persoonat säilyivät, tosin heidän piti suostua kompromisseihin.
Milos Forman kertoo kirjassaan "Otetaan hatkat" (1994) Jiri Pursista, joka oli ollut aikanaan kulttuuriministeriön pikkuvirkamies. Tshekkoslovakian normalisoinnin jälkeen hänestä oli tullut elokuvan johtohahmo. Purs oli avustanut KGB:tä Tshekkoslovakian miehityksen valmisteluissa. "Purs oli tukehduttanut Tshekkoslovakian uuden aallon lähes kokonaan. Maan elokuvateollisuus polki hänen aikanaan lähes paikoillaan, ja kun hän vihdoin salli sellaisten ohjaajien kuin Chytilova ja Menzel työskennellä jälleen, kuusikymmentäluvun hedelmällinen vapaus oli eittämättä jäänyt taakse."
Milos Forman oli oikeassa. Tosin Jiri Menzel ja Vera Chytilova eivät olleet menettäneet kokonaan luovuttaan päästessään taas mukaan tuotantoon. Ajatellaanpa vaikka sellaisia elokuvia kuin Menzelin Nuo mainiot miehet elokuvakameroineen (1978) ja Tyttö kaljassa (1980) tai Chytilovan Omenaleikki (1976) ja Faunin iltapäivä (1983).

Omenaleikki oli Vera Chytilovan riemastuttava paluu. Saimme nähdä elokuvan meillä 22.2. 1980, kun Kasetti-TV Oy toi sen ensi-iltaan Studion 2-saliin (elokuvateatteria ja maahantuojaa ei enää ole olemassa). Chytilova kertoo komediallisesti suuren synnytyssairaalan apuhoitajattaresta. Hän joutuu elämän kiihottavien leikkien ja pelien pyörteisiin. Samalla Chytilova analysoi rohkeasti byrokratiaa ja tshekkiyhteiskunnan moraalia.
=====================================================================================================
Ainutlaatuinen luovan ohjaamisen taidonnäyte Tuhatkaunokit jää Vera Chytilovan tuotannosta elokuvan historiaan. Harvassa 1960-luvun elokuvassa fantasia ja todellisuus vaihtelevat ja vuorottelevat näin hersyvällä tavalla. Muuan vertailukohta kyllä löytyy: Chytilovan huikea elokuvatyö muistuttaa ranskalaisen Agnes Vardan uuden aallon täysosumaa Cleo viihdestä seitsemään.

NUNNA JA PAHOLAISET

Vilkaistaanpa, mitä Suomen elokuva-arkisto (anteeksi Kava) esittää Eerikinkadun Orionissa, Helsingissä. On tarjolla Marx-veljesten 1930-luvun komediaa, löytyy François Truffautin vähemmän tunnettu Adelen tarina (1975) ja maanmiehensä Claude Sautetin hieno Sellaista on elämä (1969). Se muistetaan suorana ja olennaisena tutkielmana ajankohdan ranskalaisesta porvaristosta. Lähiajan ohjelmiston kiinnostavin elokuva on kuitenkin puolalaisen Jerzy Kawalerowiczin pääteos Nunna ja paholaiset (1961).
Jerzy Kawalerowicz (s. 1922) ei ole yhtä kuuluisa sodanjälkeinen puolalaisohjaaja kuin Andrzej Wajda, jonka kansainvälisen maineen loi Tuhkaa ja timanttia. Kawalerowiczia on pidetty uuden Puolan rakentajana. Hän toteutti elokuvallisesti vivahteisia teoksia 1950-luvulla, mutta hänen on sanottu noudatelleen aihevalinnoissa kommunistisen puolueen ohjeita. Vasta 1959 valmistunut Yöjuna esitteli taiteellisesti omintakaisen Kawalerowiczin, joka oli ammentanut vaikutteita eurooppalaisen uuden elokuvan orastavista iduista.

Nunna ja paholaiset vakiinnutti Jerzy Kawalerowiczin aseman 1960-luvun uuden puolalaisen elokuvan mestarina. Kawalerowicz innoitti myöhemmin länteen siirtyneitä Jerzy Skolimowskia (Irrallinen) ja Roman Polanskia (Veitsi vedessä) toteuttamaan omia elokuvallisia pyrkimyksiään. Polanski kehitteli surrealistisia tensioita, Skolimowskista tuli "Puolan Godard".
=====================================================================================================
Nunna ja paholaiset keskittyy manaukseen 1600-luvun luostarissa.

Jerzy Kawalerowicz kertoo nuoresta papista, joka saapuu hyvin aikein luostariin. Täällä toimii abbedissa, äiti Joanna, joka on saattanut pappeja ahdinkoon. Joanna on paholaisen riivaama. Nyt nuori pappi ryhtyy auttamaan Joannaa, jotta tämä vapautuisi kirouksesta.
Yöjunassa kerättiin erilaisia ihmisiä läpi maiden ja mantujen kiitävään junaan. Jerzy Kawalerowicz kuvasi junan vertauskuvana maailmasta, joka on vaarassa mennä jengoiltaan. Ohjaaja latasi kohtauksiin komiikkaa ja jännitystä, sillä junaan uskottiin etsiytyneen vaimonsa murhannut mies. Matkustajat ryhtyvät etsimään murhaajaa, mutta oikeaa syyllistä ei saada ensin kiinni.
Nunnassa ja paholaisessa Kawalerowiczia kiinnostavat perisynti ja yhteisössä heräävä lynkkausmentaliteetti. Ohjaaja arvioi kriittisesti katolilaisuutta, joka on ollut pyhä Puolan kansalle. Kawalerowicz virittää elokuvaansa myös juutalaisteemoja, haluaa selvittää, kumpi uskonto pystyy ratkaisemaan manaukseen ja paholaisuskoon liittyviä ongelmia.
Puolalaisesta elokuvasta laajan teoksen kirjoittanut Markku Tuuli toteaa, että Nunna ja paholaiset vakuuttaa ennen kaikkea kuvallisilla ratkaisuillaan ("Maisema taistelun jälkeen", 1980), Kawalerowicz käyttää kontrasteina valkoista ja mustaa, luostarin pelkistettyjä seiniä ja avaria maisemia.
Cannesin festivaalien ohjauspalkinnon 1961 voittanut Nunna ja paholaiset esitetään Orionissa sunnuntaina 4.7. klo 18 ja tiistaina 6.7. klo 18.

P.S. Katso-lehden maanisen ahkerana kriitikkona tunnetun Markku Tuulen (1944-1984) teos "Maisema taistelun jälkeen" ilmestyi Suomen elokuvasäätiön julkaisusarjassa. Säätiö oli vielä 1980-luvulla aktiivisesti edistämässä suomalaista elokuvakulttuuria. Nykyisin ei edistetä muuta kuin jakamlla rahaa kotimaiselle fiktio- ja dokumenttiefilmituotannolle.

Ajankohtainen kommentti

Sakari Toiviainen on kirjoittanut ja tutkinut vuosikymmeniä suomalaista elokuvaa. Hän on kirjoittanut kirjoja - muistissa säilyy 1970-luvun puolivälin kattava teos "Uusi suomalainen elokuva" - ja ollut toimittamassa elokuva-arkistossa Suomen Kansallisfilmografiaa. Hänellä on siis kanttia esittää vahvoja kannanottoja tämän hetken kotimaisen elokuvan tilasta.
Eläkkeelle arkiston tutkijan toimesta siirryttyään Toiviainen on antanut palaa täysillä Filmihullun artikkelissa "Suru ja sääli" (2/10). Toiviainen lyttää uuden kotimaisen elokuvan, ehkä hiukan liioitellen. Hän kirjoittaa muun muassa: "Nuoret naisohjaajat ovat niin empaattisia ja ihmisläheisiä, että katsoja tukehtuu heidän ihmissuhdemössöönsä ja haukottelee pelkästään saadakseen ilmaa."
Toivon, että Sakari Toiviainen ei niputa "empaattisiin naisohjaajiin" Zaida Bergrothia (s. 1977), jonka esikoiselokuva Skavabölen pojat (2009) on kaikilla mittareilla niin järisyttävää, traagista ja epäempaattista perhedraamaa, että ei sellaista ole nähty Pohjoismaissa sitten Ingmar Bergmanin 1970-luvun kitkerän ja henkilöhtaisen Kohtauksia eräästä avioliitosta.
Ainakin rahanjakajat näyttävät luottavan Zaida Bergrothiin ja toiseen omaperäiseen naisohjaajaan Taru Mäkelään. Elokuvasäätiö myönsi 280 000 euron tuotantotuen Bergrothin uudelle ohjaustyölle Henkivartija. Mäkelä sai 340 000 euroa Varasto-elokuvaan, joka perustuu Arto Salmisen (1959-2005) raadolliseksi sanottuun, julman terävään romaaniin. Ihmissuhdemössöstä ei ole pelkoa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 49

Tarkoin vartioidut junat (Ostre Sledované Vlaky, Tshekkoslovakia 1966), ohjaus Jiri Menzel, käsikirjoitus: Menzel ja Bohumil Hrabal - jälkimmäisen romaanista, kuvaus: Jeromir Sofr, musiikki: Jiri Pavlik, pääosissa Vaclav Neckár, Jitka Bendova, Libuse Havelkova, Josef Somr, Jiri Menzel. Tuotanto: Ceskoslovensky Film.


Tshekkiläisen elokuvan uusi aalto oli vahvimmillaan 1960-luvun puolivälissä ja pari vuotta sen jälkeen. Juhlituimpia teoksia olivat tietenkin Milos Formanin Musta Pekka ja Vaaleaverikön rakkaus, mutta muun muassa Vera Chytilovan, Jiri Menzelin, Jan Kadarin, Elmar Klosin, Ewald Schormin, Ivan Passerin ja Jan Nemecin elokuvia ylistettiin ympäri Eurooppaa. Niin meillä Suomessakin.
Ihmiskasvoista sosialismia ja suurempia vapauksia ajaneen puoluejohtaja Dubceckin uusi hallinto murskautui elokuun lopulla vuonna 1968 - kuten tiedetään - Tshekkoslovakian miehitykseen. Varsovan liiton (lue Neuvostoliiton) panssarikolonnat työntyivät maahan ja päätyivät lopulta Vitavajoen eli Moldovan rannalla sijaitsevan Prahan, "Kultaisen kaupungin" kaduille. Seurasimme henkeä pidätellen uutiskuvia Franz Kafkan kaupungista, jota Goethe kutsui aikanaan "Euroopan hienoimmaksi jalokiveksi." Prahan kohtalo ylitti jopa vihan tunteemme Vietnamissa sotivia amerikkalaisia kohtaan.
Vastarintaakin nähtiin Vaclavin aukiolla, uhrejakin tuli, mutta oli selvää, että neuvostomiehitys oli fakta, jolle ei voitu mitään. Tiesimme rauhallisessa Helsingissä, että tshekkiläiset toisinajattelijat olivat vaarassa (SKP:n Aarne Saarinen ja SKDL:n Ele Alenius taisivat olla ainoita poliitikkoja, jotka protestoivat miehitystä vastaan). Osa toisinajattelijoista pakeni maasta, niin myös useat uuden aallon elokuvohjaajat. Oli myös selvää, että tshekkiläisen elokuvan uusi aalto murskautui miehitykseen. Silti muutamat merkittävät tshekkiohjaajat jäivät maahan - niin kuin Jiri Menzel ja Vera Chytilova. Heille omistan sarjani kaksi seuraavaa osaa.
Ensin puhun Jiri Menzelin ohjaamasta Tarkoin vartioidut junat -tragikomediasta, joka on 1960-luvun elokuvaklassikoita. Suomeen Menzelin elokuva saapui syyskuun puolivälissä 1967. Esityspaikka oli Eerikinkadun Orionin kulman takana sijainnut pieni Regia. Maahantuoja oli Bulevardilla majaa pitänyt Suomi-Filmi, jonka koeteatterin lehdistönäytöksissa elettiin elokuvataiteen juhlahetkiä - niin 1960-luvun toisella puoliskolla kuin vielä 1970- sekä 1980-luvuilla.
Aikaisemmin on tullut todettua, että Suomi-Filmin tasokas maahantuonti oli suurelta osin markkinointipäällikkö Jussi Kohosen ansiota. Hän siirtyi 1970-luvulla hoitamaan neuvosto-omistuksessa olleen Kosmos-Filmin esitys- ja vuokraustoimintaa. Kohonen toi itsekin elokuvia maahan muun muassa pienen Lunaris-yhtiön kautta - vieläpä Menzeliä ja Chytilovaa.
=====================================================================================================

Tarkoin vartioidut junat (mikä loistava elokuvan nimi) sijoittuu saksalaismiehityksen aikaiseen Tshekkoslovakiaan. Elokuvan perusvire on komediallinen ja eroottinen. Jiri Menzelin filosofiassa näkyvät kuuluisan tshekkikirjailijan Jaroslav Hasekin (1883-1923) vaikutteet. Kirjailijan legendaarinen romaani "Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailman sodassa" on tshekkiläisille kuin humoristisen elämänasenteen Raamattu. Se on on mustan huumorin verraton peilikuva. Menzelin elokuvan käsikirjoittaja Hrabal jatkoikin omalla tavallaan Hasekin henkistä perintöä.
Tarkoin vartioitujen junien päähenkilö on seitsentoistavuotias harjoitteleva junanlähettäjä (Vaclav Neckar), joka työskentelee pienellä asemalla. Natsit määräävät nuorukaisen tarkkailemaan ohi kulkevia tai asemalle pysähtyviä junia. Nuorukaisen täytyisi paljastaa vakoojat ja vastarintamiehet, mutta hän kiinnostuu rautatieaseman sisäisistä tapahtumista.
Asemalla kaikki ovat kiinnostuneet seksistä. Nuoren junlanlähettäjän oppi-isänä toimii vanhempi rautatieläinen, joka tunnetaan kovana naistenmiehenä (Josef Somr). Nuorukainen uskoo karistavansa poikuutensa soman konduktööritytön (Jitka Bendova) kanssa. Se ei ole yhtä helppoa kuin vartioida junia.
Jiri Menzelin elokuvan eroottisuus on viitteellistä, kutkuttavan vihjailevaa. Hän käyttää oivallisia seksuaalisia symboleja - kuten esimerkiksi hetekan revenneen päällyksen läpi töröttävä olkitupsu. Samalla elokuva on surumielinen kuvaus nuoruuden unelmista ja viattomuuden menetyksestä ajankohtana, jolloin Eurooppa oli sodassa.
Sodan tykkituli tuskin jylisee aseman lähettyvillä. Vain saksalaisten vierailut ja tarkastukset osoittavat rautatieläisille ja kylän asukkaille, että nyt eletään miehittäjän saappaan alla. Se ei estä tshekkiläisiä toteuttamasta pieniä inhimillisiä askareitaan ja vähän isompia kujeitaan. Menzelin elokuvan pilakoodisto on kuin suoraan amerikkalaisen mykänfilmin komedioista.

Tarkoin vartioidut junat oli Jiri Menzelin (s. 1938) ensimmäinen oma ohjaustyö. Elokuvan pysyviä arvoja ovat huumorin, ajankuvan, paikallisvärin ja rikkaiden henkilökuvien ohella täydellinen tasapaino koomisen ja traagisen välillä. Tähän liittyy Menzelin ilmaisullinen voima, synnynnäinen kyky luoda kuvia ja kehittää kerrontaa sekä lämmin inhimillisyys ja lähes sarkastinen käsitys elämästä, joka antaa ja ottaa.
Tarkoin vartioidut junat päättyy traagisesti. Ikään kuin mentäisiin syvälle murhenäytelmän satiiriin. Lopetuksen tärisyttäviin jännitteisiin liittyvät nuori junanlähettäjä, saksalainen ammusjuna ja rautatieaseman vesitorni. Jiri Menzel ei olisi halunnut elokuvan päättyvän tällä tavalla, mutta kirjailija Bohumil Hrabal oli toista mieltä. Hän vaati ohjaajaa pysymään romaaninsa puitteissa. Kun katsoo Tarkoin vartioidut junat uudelleen ja uudelleen, täytyy onnitella Hrabalia. Traagisuudestaan huolimatta juuri elokuvan lopetus nostaa sen unohtumattomien mestariteosten joukkoon.
=====================================================================================================
Jiri Menzel on jakanut aikansa elokuvalle ja teatterille. Hän on käynyt usein Suomessakin, ohjannut 1983 William Shakespearen "Kesäyön unelman" Pyynikin kesäteatterille. Näyttämötaide on ollut varaventtiili aktiiville ohjaajalle, sillä Menzelillä oli vaikeuksia saada aiheitaan tuotantoon 1970-luvulla. Hän ehti ohjata ennen uuden aallon murentumista ekologisen komedian Hassu kesä, mutta 1969 valmistunut Kuin leivoset langalla juuttui sensuuriin.
Onneksi Jiri Menzel pääsi 1980-luvulla entistä enemmän toteuttamaan elokuvasuunnitelmiaan. Tämän vuosikymmenen elokuvista mainittavia ovat Tyttö kaljassa, Minun kyläni ja Vanhojen hyvien aikojen päätös. Etenkin aistilllinen ja hauska böömiläistarina Tyttö kaljassa tavoittaa jotakin 1960-luvun uuden aallon pyrkimyksistä. Se osoittaa, että mikään järjestelmä ei ole pystynyt tuhoamaan Menzelin persoonallista ohjaustyyliä.
Jiri Menzelin myöhäiskauden suuri hetki koitti 1990 Berliinin elokuvajuhlilla. Pannassa pari vuosikymmentä virunut Kuin leivoset langalla sai innostuneen vastaanoton. Suomessa uutta aaltoa henkivä elokuva esitettiin ensimmäisen kerran 24.5. 1991 Nordia 3:.ssa, helsinkiläisteatterissa, jota ei enää ole kuin muistoissa. Menzelin viimeisistä hienoista ohjaustöistä mainittakoon Sotamies Chonkinin elämä ja ainutkertaiset seikkailut (1994). Viime vuosina humoristi Menzeliä on ryhdytty pitämään Tshekinmaan Woody Allenina.

MICHAEL CAINE VÄKIVALLAN MELSKEESSÄ * *

Lontoolainen Michael Caine (s. 1933) on 1960-luvun englantilaisen elokuvan säväyttäneitä näyttelijäpersoonia, josta kehittyi laadukas luonnenäyttelijä. Hän on viihtynyt sivuosissa, mutta vetänyt monta näyttävää pääroolia - niin Britanniassa kuin USA:ssa. Cainen iso läpimurto tapahtui 1965 Sidney Jr. Furien vakoojatrillerissä Salaisen agentin kansio. Vuosi myöhemmin valmistunut Alfie sekä sitä seuranneet Hautajaiset Berliinissä ja Miljoonan dollarin aivot vakiinnuttivat Cainen aseman. Hän liittyi saumattomasti vuosikymmenen muiden vahvojen englantilaisten miesnäyttelijätulokkaiden ryhmään - kuten Albert Finney, David Warner, Alan Bates, Terence Stamp ja Michael Yourk.
Kalamarketin vahtimestarin ja siivoojan poika Michael Caine jätti koulun viisitoistavuotiaana. Hän oli saanut kodinperintönään kyvyn puhua cockneyn murretta. Caine toimi lukuisissa ruumiillisissa ammateissa kunnes sai paikan teetarjoilijana lontoolaisissa teattereissa. Hän palveli brittiarmeijaa Koreassa ja Saksassa. Palattuaan kotiin Caine sai pieniä osia teatterista ja televisiosta. Rooli seikkailufilmi Zulussa vuonna 1964 avasi lopullisesti portit uuteen englantilaiseen elokuvaan, jossa olivat puhaltaneet arkirealistiset tuulet.
Michael Caine nähdään parhaillaan Helsingin teatteriohjelmistossa isossa pääroolissa Harry Brown -elokuvassa. Se sopii Cainelle, joka on pystynyt hyödyntämään elokuvassa nuoruuden kirjavia työkokemuksiaan. Elokuva on silti paha huti Michael Cainen uralla. Sitä ei voi muuta kuin pahoitella, kun muistaa Cainen persoonalliset suoritukset sellaisissa maineikkaissa elokuvissa kuin Tappakaa Carter (1971), Romanttinen englantilaisnainen (1975), Seikkailujen sankarit (1975), Kunniakonsuli (1983), Mona Lisa (1985), Hannah ja sisaret (1985) Ihana vapaus (1986), Oman elämänsä sankari (1999). Vaikuttaa kuitenkin, että Caine ei olisi tehnyt mitään kovin hyvää kymmeneen vuoteen.
Harry Brownissa Caine on väkivallan tehtailija, jonkinlainen Death Wish - eli Väkivallan vihollinen - elokuvien Charles Bronsonin inkarnaatio. Bronsonin roolihenkilö oli ammatiltaan arkkitehti, joka otti oikeuden omiin käsiinsä vaimonsa ja tyttärensä raiskausten jälkeen. Cainen Harry Brown on Lontoon levottomassa slummissa asuva leski ja entinen sotilas, joka kyllästyy katselemaan joka puolella rehottavaa huumekauppaa ja nuorisorikollisuutta. Koska virkvalta ei pysty puuttumaan ongelmiin, Harry Brown päättää toimia. Hiukan samalla tavalla kuten Charles Bronson 1980-luvun vastenmielisissä väkivaltaelokuvissa.
Daniel Barberin ohjaamassa Harry Brownissa ruokitaan katsojan alhaisimpia vaistoja. Olisi toivonut, että Michael Caine olisi jättänyt elokuvan väliin. Eipä silti, hienojen elokuvien lisäksi Caine on näytellyt lukuisissa kehnoissa töissä.

Ajankohtainen kommentti

Tulikohan tehtyä virhe, kun hankin UrhoTV:n maksukortin. Tilasin sen voidakseni seurata Veikkausliigan jalkapallo-otteluita niiltä paikkakunnilta, jonne en pysty fyysisesti matkustamaan. Urhohan näyttää liigan kaikki pelit. Kanavan tv-ottelut ovat heikkotasoisia. Selostus toimii silloin, kun J-P Jalo on äänessä. Futaajana tunnettu, Vuosaaren Viikinkien Tero Karhu rikastaa selostustaan näppärillä kielikuvilla, mutta harhailee liikaa sivuasioissa. Studio-osuudet toimivat osittain, ja eikö kanavan kannattaisi siirtyä Canal+:n esimerkin mukaisesti kommentaattorikaksikkoon, jonka mielipiteisiin ja asiantuntemukseen voisimme luottaa. Nyt studioon kutsutaan entisiä pelaajia ja valmentajia paikkakunnalta, jossa ottelu pelataan. Studiovieraiden taso on kirjava.
Ihmetystä herättää myös ala-arvoinen tv-tekniikka, eivät vain parin kameran köyhä otteluvälitys, vaan puoliajan pelaajahaastattelut, joiden aikana puhe ei ole synkassa kuvassa. Kuka tällaista jaksaa sietää nykyaikana, kun vielä Yle välittää samaan aikaan signaalia erinomaisesti kuvatuista Etelä-Afrikan MM-kisoista. Valitettavasti Ylen selostajat ovat heikkotasoisia, ei synny tunnetta, ei intohimoa vihreän veran draamaan. Ei se ole ihme, koska selostajat istuvat Pasilan kopissa. Paikallistunne jää saavuttamatta. Eikä pelaaja-haastatteluja voida tehdä. Tämä olisi voinut auttaa: Selostajien tueksi Martti Kuusela Pasilan kisastudiosta.
=====================================================================================================
Veikkausliigan joukkueet eivät ilmeisesti ole vieläkään tajunneet, että tuhannet silmäparit seuraavat Urhon kautta otteluita. Niitä vertaillaan MM-kisojen peleihin. Vaikka se on kohtuutonta, niin ei sille mitään mahda. En voinut ymmärtää, miten Kari Martosen valmentama JJK saattoi pelata viime viikon perjantaina hengetöntä ja löysää jalkapalloa. Ei mitään yritystä. Samanlaisia otteluita on nähty liikaa.
MM-kisojen aikaan Veikkausliigan seurojen olisi pitänyt panostaa täysillä peliin. Vai onko annettu periksi: Näin heikkoa on kotimainen jalkapallo, ei sitä tarvitse tulla katsomaan. Liigan toimistossa pitäisi herätä: Viimeisetkin, ne sydämensä Suomi-futikselle menettäneet katsojat putoavat kohta pois matseista.

P.S. Yleisradion entinen pitkäaikainen toimitusjohtaja Arne Wessberg siirtyi äskettäin UrhoTV:n hallituksen puheenjohtajaksi. Hallitusta uudistettiin muutenkin, sillä siihen nimitettiin maksutv-toiminnan ammattilaisia. UrhoTV:n toimitusjohtaja Ahti Leväaho siirrettiin lehtitietojen mukaan pois. Ruotsalainen Peter Ekelund ottaa vastaan toimitusjohtajan tehtävät. Sekä Wessberg että Ekelund ovat tunteneet toisensa maksutv-paketteja myyvän PlusTV:n hallituksesta.
Arne Wessbergin antaman haastattelun mukaan UrhoTv tähtää ennen kaikkea katsojaosuuksien kasvattamiseen netin avulla. Eikö sitä ennen kannattaisi hinata tv-lähetykset ammattitaitoiselle tasolle. Muutosta saatiinkin viime maanantaiksi, kun Urhotv näytti VPS-FC Lahti -ottelun Vaasasta. Tekninen taso oli kohentunut selvästi alun kuvakatkeilua lukuun ottamatta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 48

Vaaleaverikön rakkaus ( Lásky jedné plavovlásky, Tshekkoslovakia 1965). Ohjaus: Milos Forman, käsikirjoitus: Jaroslav Papusek, Ivan Passer, Forman, kuvaus: Miroslav Ondricek, pääosissa. Hana Brejchova, Vladimir Pucholt, Joseph Sebánek. Tuotanto: Barrandow Studios.






Tshekkoslovakian elokuva on maailman vanhimpia. Prahan kuuluisat Barrandow-studiot olivat 1930-luvulla saksalaisten elokuvantekijöiden käytössä. Kun Tshekkoslovakian elokuva kansallistettiin toisen maailmansodan jälkeen, päätettiin tuotannossa kiinnittää ensisijaisesti huomio taiteellisiin näkökohtiin. 1950-luvulla tshekkiläinen elokuva tunnettiin oikeastaan vain animaatio-, trikki-, ja nukkefilmeistä. Jiri Trinkan nimi oli maailmankuulu.
Vuoden 1962 tienoilla uudet elokuvalliset aatteet ja ilmaisupyrkimykset alkoivat levitä Tshekkoslovakiaan. Syntyi tshekkiläisen elokuvan uusi aalto, jonka kärkinimiä olivat Milos Formanin ohella Ivan Passer, Karel Kachyna, Ewald Schorm, Vera Chytilova, Jiri Menzel. Formanin ohella tunnetuimman tshekkiohjaajan Menzelin tragikoominen ja aistillinen nuoren rakkauden kuvaus Tarkoin vartioidut junat (1966) kuuluu maailman elokuvataiteen eliittiin.
Suomessa uutta tshekkiläistä elokuvaa nähtiin runsaasti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Saamme kiittää Suomi-Filmin Jussi Kohosta, joka järjesti Helsingissä ja tärkeimmissä maaseutukaupungeissa tshekkiläisen elokuvan viikkoja. Milos Formanin ohella naisohjaaja Vera Chytilova oli erittäin kohuttu ja kehuttu lännessä. Chytilovan anarkistinen, Kafka-vaikutteinen Tuhatkaunokit (1966) kertoo kahdesta naiivista tytöstä, Marie I ja Marie II, jotka toteuttavat elämässään täydellistä vapautta. (Viime vuosina 1960-luvun tshekkituotannosta on löydetty ja entisöity merkittäviksi sanottuja elokuvia, joista emme tienneet aikanana mitään. Minun sarjani liittyy vain työrupeaman yms. aikana näkemiin filmeihin, joten löydetyistä kertovat uuden polven kriitikot).
=====================================================================================================
Neuvostopanssarit vyöryivät 20.-21.8.1968 Tshekkoslovakiaan. Muistikuvani mukaan olimme menossa Mannerheimintiellä, silloisen elokuvateatteri Coronan vieressä, sijaitsevaan 69-ravintolaan, kun Ylen Prahan kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalova kertoi televisiossa kohtalokkaalla äänellä miehityksestä, joka lopetti Dubcekin ajaman ihmiskasvoisen sosialismin. Samalla miehitys tuhosi uuden tshekkiläisen elokuvan. Monet elokuvataiteilijat poistuivat maasta.

Milos Forman (s. 1932) on 1960-luvun modernin eurooppalaisen elokuvan ohjaajapersoona. Tämän väitteen oikeuttavat elokuvat Musta Pekka, Vaalaverikön rakkaus ja osittain italialaisten rahoittama Palaa, palaa!. Forman siirtyi heti elokuun 1968 miehityksen jälkeen Yhdysvaltoihin. jota tshekkiohjaaja oli ihaillut jo nuorena. Siellä syntyivät 1970- ja 1980-luvuilla monet vaikuttavat elokuvat - kuten Taking Off - otetaan hatkat, Jack Nicholsonin bravuuriroolin häikäistävä mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän, Ragtime, Amadeus, Valmont. Forman jatkaa edelleen amerikkalaisen elokuvan ohjaajana, mutta ei hän ole enää entisenlaisessa vedossa.
Vaikka Formanin amerikkalainen Yksi lensi yli käenpesän on 1970-luvun suuria elokuvateoksia, niin silti mieltymykseni ykköskohde on tshekkiläinen Vaalaverikön rakkaus. Se on se ikuisesti muistoihin jäävä nuoruuden elokuva, joka levitti Prahan hymyn ympäri maailmaa.
=====================================================================================================

"Vaalaverikön rakkaus on sikäli erikoinen elokuva, että siinä todellisuus synnytti taidetta ja taide puolestaan todellisuutta", Milos Forman on todennut. Ohjaaja kertoo tavanneensa 1950-luvun lopulla, juuri kun hänen avioliittonsa oli päättynyt, Prahan keskustassa nuoren, kauniin tytön. Hän raahasi mukanaan kauhtunutta matkalaukkua. Tytöllä ei ollut kiire mihinkään. Hän näytti olevan eksyksissä.
Milos Forman halusi kuulla tytön tarinan. Paljastui, että tyttö oli kotoisin pohjoisböömiläisestä kutomokaupungista. Kaupungin tehtaassa oli enimmäkseen naispuolisia työntekijöitä. Kerran prahalainen insinööri vieraili kaupungissa. Tyttö antautui rakkaussuhteeseen. Hän sai miehen osoitteen ja matkusti parin viikon päästä tapaamaan häntä Prahaan.
Tuon todellisen tarinan pohjalta Milos Forman lähti kutomaan elokuvaansa - niin kuin hän kertoo kirjassaan "Otetaan hatkat - elokuvaohjaajan muistelmat". Forman tiesi, että elokuvasta tulee vallankumouksellinen. Hän sai salakuljetettua elokuvaan kohtauksia, jotka jäivät sensuurilta huomaamatta.
Myöhemmin Milos Formania syytettiin kutomoteollisuuden mustamaalauksesta. Todellisuudessa kommunistit halusivat rakentaa tehtaita, joissa tehtiin kenkiä ja sukkahousuja. Syntyi pienehköjä teollisuuskaupunkeja, joiden asukkaista 90 % oli naisia, nuoria tyttöjä. Miehiä ei juuri ollut, joten tytöillä oli vaikeuksia löytää poikaystäviä. Se johti kauheisiin tragedioihin ja sosiaalisiin ongelmiin. Tämä taustottaa Vaaleaverikön rakkauden rakkaustarinan.
Martti Puukon hyvässä tv-dokumentissa Milos Forman - vägen till hem (1998) kuihtuneen matkalaukun kanssa Prahaan matkustavaa vaaleaverikköä esittävä Hana Brejchova totesi, että ei tiennyt joutuvansa olemaan alasti kameroiden edessä. Ennen kuvausten alkua Milos sanoi Hanalle: "Vaatteet pois. " Kyyneleet nousivat näyttelijättären silmille. Milos jatkoi: "Kaikki pois." Hana ryhtyi itkemään ja laittoi kädet rintojensa päälle. Milos jätti sen valmiiseen elokuvaan.
Vaaleaverikön rakkauden loistava eroottinen kohtaus syntyi ohjaaja Formanin, kuvaaja Ondricekin ja näyttelijätär Brejchovan sähköistävästä yhteistyöstä. Kun Vladimir Pucholtin esittämä pianonsoittaja-mies makaa alastoman vaaleaverikön sylissä ja puhuu Picassosta, kamera on hinattu ylös. Siellä kameran vieressä olivat kuvaaja, ohjaaja ja scripta. Muita ei tarvittu. Siinä kameran suristessa syntyi ilmeisen tahattomasti kappale elokuvan historiaa.
=====================================================================================================

Vaaleaverikön rakkauden jälkeen Milos Forman ohjasi italialaiselle mahtituottajalle ja Sophia Lorenin aviomiehelle Carlo Pontille hersyvän hauskan palokuntalaiselokuvan Palaa, palaa! (1967). Tuotanto sujui mallikkaasti, mutta elokuvan valmistuttua Ponti pillastui ja hylkäsi syvästi tsekkiläisen komedian. Tshekkoslovakian valtion elokuvahallinto maksoi elokuvaan sijoitetut rahat takaisin Pontille.
Puolue odotti paljon Palaa, palaa! -elokuvasta Tshekkoslovakiassa, mutta ensiesityksen jälkeen maan palokuntalaisten liitto suuttui ja uhkasi lopettaa sammutustyöt, jos elokuvaa ei vedetä pois elokuvateattereista. Puolue pelästyi ja julisti elokuvan 1967 pannaan "ikuisiksi ajoiksi". Tämä kuvasti osuvasti taiteilijan asemaa silloisessa sosialistisessa, puoluekeskeisessä valtiossa.
Milos Forman totesi myöhemmin, että "ikuiset ajat" eivät koskaan kestä ikuisesti. "Pannaanjulistajan onnesta riippuu, kuinka kauan ne kulloinkin kestävät." Kun Alexander Dubcek astui valtaan tamikuussa 1968 ja ihmiskasvoinen, demokraattisempi sosialismi levisi maahan, Palaa, palaa! tuli teattereihin kesällä. "Sain siis vihdoinkin katsoa sitä tavallisen katuyleisön joukossa", Forman kiitteli. Hän huomasi, että katsojat pitivät elokuvasta. "Olin siitä onnellinen ja ylpeä."
Neuvostotankkien vyöryminen Tshekkoslovakiaan muutti kaiken. Forman on kertonut, että Palaa, palaa! esitettiin Tshekkoslovakiassa seuraavan kerran kahdenkymmen vuoden päästä. Silloin Itä-Eurooppa oli muutoksessa ja Tshekkoslovakiakin vapautui neuvostoikeestä muiden kansandemokratioiden tavoin.
Palaa, palaa! murtautui kuitenkin 1960-luvun lopulla maailmalle, sillä ranskalainen Claude Berri otti elokuvan laajaan levitykseen. Se oli ehdolla Oscareita jaettaessa. Vain kolme tshekkielokuvaa ohjannut Milos Forman on sanonut: "Palaa, palaa! oli minun laivalippuni Amerikkaan." Eikä mennyt aikaa, kun Mustan Pekan ja Vaaleaverikön rakkauden välittömästä ja tuoreesta arkielämän havainnoinnista tuli käsite. Nämä elokuvat olivat monen suomalaisen elokuvaentusiastin kiihoke matkustaa Tshekkoslovakiaan ja nähdä Prahan hymy.
Ja muistettakoon, että Vaaleaverikön rakkauskin oli ehdolla Oscar-voittajaksi 1966 ulkomaisten elokuvien sarjassa, mutta hävisi pystin ranskalaisen Claude Lelouchin imelälle elokuvalle Mies ja nainen. Ja saipa Milos Forman matkustaa haistelemaan vapauden tuulia Yhdysvaltoihin, sillä Vaaleaverikön rakkaus oli valittu avamaan New Yorkin vuoden 1966 filmijuhlat.