ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 45

Flaming Creatures (USA 1963, ohjaus: Jack Smith, tuotanto: D.F.G.)







Suomen elokuva-arkisto järjesti keväällä 1968 amerikkalaisen undergroundelokuvan sarjan Helsingissä ja Espoon Dipolissa. Suomessa undergroundelokuvista tiedettiin hyvin vähän. Aikaisemmin oikeastaan vain John Cassavetesin Varjoja (Shadows 1959) oli mielletty, ei niinkään undergroundelokuvaksi, vaan riippumattomaksi amerikkalaiseksi elokuvatyöksi. Se sai meillä ensi-iltansa lokakuussa 1961 Helsingin Astrassa. Myös Shirley Clarken nimi tunnettiin. Lopulta saimme tutustua Clarken tuotantoon, kun elokuva-arkisto toi sarjaan naisohjaajan merkittävän The Connection -elokuvan, joka oli valmistunut 1961. Elokuva perustuu Jack Gelberin heroinisteistä kertovaan näytelmään, josta meillä on käytetty nimeä "Heittäjä".
Minun nimenikin yhdistettiin alkukeväästä 1968 Shirley Clarkeen. Olin kirjoittanut 20.1. kriittisen arvostelun Suomen Sosiaalidemokraattiin Jaakko Pakkasvirran Vihreästä leskestä. Arvio käännettiin ilmeisesti englanniksi arkiston vieraaksi tulleelle Clarkelle. Pian lehdessä julkaistiin Pakkasvirran elokuvan kipakka puolustuspuhe, jonka kirjoittajaksi oli merkitty Shirley Clarke. Katsottuani muutaman kerran myöhemmin Vihreän lesken olen edelleen samaa mieltä kuin tammikuun 1968 arvioinnissani: Eija Pokkisen esittämä lähiörouva on kiinnostava, hyvin motivoitu henkilötutkielma, mutta aviomiestä näyttelemä Fredi ei sovellu rooliin. Ja Pakkasvirran ohjaus oli ajoittain kömpelöä.
=====================================================================================================
Suomen elokuva-arkiston underground-sarjan parhaat palat nähtiin Dipolissa. Siellähän toimi teekkarien maineikas elokuvakerho Montaasi, jossa muuten nuori Risto Jarva vaikutti opiskellessaan insinööriksi Teknillisessä korkeakoulussa. Arkiston sarjan todellinen mestariteos oli Jack Smithin ohjaama Flaming Creatures, josta käytettiin myös suomennettua nimeä "Liekehtivät olennot". Vaikuttava oli myös Kenneth Angerin lyhyt Scorpio Rising (1962-64), joka päättyy kuuluisaan väkivaltaiseen kohtaukseen motoristin kuolemasta.
=====================================================================================================

Jack Smith oli 1960-luvun amerikkalaisen undergoundelokuvan keskeisiä tekijöitä. Hän ei ollut suinkaan ainoa, sillä 1950-luvun ja 1960-luvun liikkeen ohjaajista voidaan mainita Angerin ohella kuvataiteilija ja monilahjakkuus Andy Warhol, mutta myös Stan Vanderbeek, Bruce Conner, Ron Rice, George ja Mike Kuchar, Stan Brakhage, Harry Smith ja Robert Kramer.
Liikkeen pääpaikka sijaitsi New Yorkissa. Sinne kerääntyi 1950-luvulla elokuvasta innostuneita nuoria, jotka halusivat ohjata omilla ehdoillaan. Tämä oli mahdollista toisen maailmansodan jälkeen jo siitä syystä, että elokuvakameroiden hinnat alenivat, ja filmimateriaalia sai aikaisempaa halvemmalla. Elokuvakalusto vapautui jäykkyydestä, kun kuka tahansa saattoi kuvata kaitafilmikameroilla, 16 millin kameroilla ja superkaseilla. Undergroundfilmistä tuli mainosmiesten ja median luoma tavaramerkki, mutta varsinaisesti tekijät puhuivat The New American Cinema Groupista. Sen piirissä työskentelevät ohjaajat olivat täysin erillään Hollywodista.
Liikkeen keskeinen hahmo oli Jonas Mekas. Hän oli ohjaaja, mutta samalla organisaattori ja kirjoittaja. Hänen maineensa kesti aina 1960-luvun loppupuolelle. Niin sanottu taisteleva poliittinen elokuva vahvistui etenkin toukokuun 1968 Pariisin tapahtumien jälkeen, mutta Mekas ei halunnut hyväksyä suuntausta. Mekas oli kuitenkin liikkeen suuria pioneerja. Hän toimitti Film Culture -elokuvalehteä, joka levitti tietoa undergroundelokuvista ja liikkeen ohjaajista.
Amerikkalaisella undergroundfilmillä oli lukuisia juuria. Yhdysvalloissa tehtiin jo 1920-luvulla avantgardefilmejä. Maya Deren (1917-1961) oli riippumattoman amerikkalaisen elokuvan kärkihahmo 1940-luvulla. Hän esitteli elokuviaan yliopistoissa. Hän puhui elokuvasta persoonallisena ilmaisukeinona. Fil.tohtori Jarmo Valkola on analysoinut kiinnostavasti Derenin 14 minuuttia kestävää fantasiaa Meshes of Afternoon (1943): "Elokuvan poikkeuksellinen vaikuttavuus perustuu voimalliseen symbolismiin, äkillisiin, yllättäviin ja shokeraaviin siirtymiin, graafisiin, arkkitehtoniseen rajauksiin, unimaiseen tunnelmaan ja Maya Derenin esittelemien hahmojen sensuelleihin olemuksiin, jakautuneisiin persoonallisuuksiin, jotka vaeltavat avaruudellisissa sfääreissä" (Katseen visiot/1992). Syystäkin
Maya Dereniä pidettiin amerikkalaisen undergroundliikkeen äitihahmona.
Undergroundliikkeen merkitys alkoi laantua tultaessa 1970-luvulle, mutta jotakin tavattoman kaunista ja idealistista oli liikkeen vuonna 1965 julkaistussa mainifestissa, jossa korostettiin rakkauden, lämmön ja viisauden etsintää. "Elokuvassa tämä etsintä ilmenee siten, että hylkäämme kaikki olemassolevat ammatilliset, kaupalliset arvot, säännöt, aiheet, tekniikat, ennakkoluulot. Me sanomme: Emme tiedä mikä ihminen on, emme tiedä, mitä elokuva on. Olkaamme siis täysin avoimia. Menkäämme mihin tahansa suuntaan."
=====================================================================================================

Flaming Creatures on tunnin kestävä mustavalkoinen 16 mm:n elokuvatyö. Elokuva on anarkistinen, se rikkoo kaikki säännöt. Se on vulgaari ja kaunis samalla kertaa. Smith käytti kuvaamistaan ihmisistä nimeä "olennot". Hän kuvasi ihmisiä, jotka häilyvät yhteiskunnan pimeissä kulmissa. Hänen ilmaisunsa on hermostunutta, kiihkeän etsivää, mutta silti hän on suunnitellut tarkasti jokaisen komposition, jokaisen liikkeen, jokaisen oton.
Jack Smith syntyi 1932 Columbuksessa, Ohiossa. Hän matkusti koulun jälkeen vuonna 1950 New Yorkiin. Smith alkoi pyöriä teatteriryhmien ympärillä. Hän opiskeli tanssia kuuluisan Ruth St. Denisin johdolla. Myöhemmin hän sai ohjauksen oppitunteja Lee Strasbergilta, joka muistetaan aina newyorkilaisen Actor´s Studion perustajana ja metodinäyttelemisen uranuurtajana.
Jack Smithin ensimmäinen elokuvatyö Bazzards over Baghdad (1951-1956) ei valmistunut koskaan lopullisesti. Hän näytteli sen jälkeen Ken Jacobsin elokuvissa. Kerran Jacobs ja Smith panivat toimeen yökerhoshown Provincetownissa, mutta poliisi tuli paikalle ja sulki esityksen. Smithin kolmas ohjaustyö Scotch Tape (1961) näytti usetta newjerseyläisiä ihmisiä puolipitkinä otoksina.
Flaming Creatures täydellisti Smithin kaikki pyrkimykset. Elokuvan sisältämää seksiä kauhisteltiin. Elokuva sai "Riippumattoman filmituotannon" palkinnon, mutta se kiellettiin New Yorkin valtiossa.
Flaming Creatures avaa julman, kaihoisan, lämpimän, perverssin ja ruman maailman. Sen on sanottu olevan sukua itävaltalais-amerikkalaisen Josef von Sternbergin 1930-luvun Paholainen on nainen -elokuvalle, joka päättii nerokkaan ohjaajan ja Marlene Dietrichin yhteistyön.
=====================================================================================================
Jack Smith kuvaa Flaming Creatures´issa huimin kuvin elämän ja kuoleman maisemat. Elokuvan näyt valtasivat arkiston esityksessä täydellisesti nuoren katsojan mielen. Eikä meillä elokuvatarkastamo kieltänyt elokuvaa, vaikka sen huipennuksissa yhdistetään maanjäritys ja orgiat. Mutta alle 18-vuotiaille tarkastamo ei antanut esittää elokuvaa.

50 VUOTTA SITTEN ORIONIN KESÄSARJASSA

Elokuva-arkisto (nyk. Kava, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) aloitti kesäkautensa tiistaina Orionissa. Kesän ohjaajanimiä ovat ranskalainen Eric Rohmer, puolalainen Krzysztof Kieslowski ja suomalainen Rauni Mollberg. He kaikki ovat siirtyneet toisiin taivaisiin. Rohmer-esittely on siinä mielessä merkittävä, sillä lisäbonuksena nähdään uuden aallon ranskalaistekijän oman suosikkiohjaajan F.W. Murnaun elokuvia. Rohmer laati 1970-luvun loppupuolella väitöskirjan tilan ja avaruuden käsityksestä Murnaun Faust-elokuvasta, joka valmistui 1926 Saksassa.
Arkisto juhlistaa myös tämän hetken ainoan suomalaisen, täysin laatuelokuvalle omistautuneen Cinema Mondon 20-vuotista kautta. Vanhemman polven filmihullua kiinnostaa varmasti koko kesäkauden kestävä sarja "50 vuotta sitten", joka ponkaistiin vauhtiin tiistaina Alfred Hitchcockin Psykolla (1960).
Arkiston ohjelmistosuunnittelija Antti Alanen on valinnut vuoden 1960 sadosta sarjaan Antonionia, Bergmania, Kurosawaa, Buñuelia, Powellia, Loseytä ja Franjua. Näiltä ohjaajilta esitetään sellaiset elokuvat kuin naiskuva Seikkailu, raiskausmoraliteetti Neidonlähde, Hamlet-vaikutteinen Pahat nukkuvat hyvin, meksikolainen moraliteetti Neitsytsaari, tirkistelydraama Peeping Tom, rikollisdraama Sementtiviidakko ja perinnön odottamista analysoiva Valokeila murhaajaan.
Vuoden 1960 sadosta Orioniin on kelpuutettu myös Marlon Brandon ainoa ohjaustyö Vihan riivaama, persoonallisen ranskalaisen ohjaajan ja runoilijan Jean Cocteaun Orfeuksen testamentti, neuvostofilmin tyylitaiturin Josif Heifitsin Nainen rannalla, ranskalaisen Claude Sautetin läpimurto-ohjaus Rikolliset. Puolalaista tasoa edustaa Jerzy Kawalerowizin Nunna ja paholaiset, joka on surrealistinen riivausdraama 1960-luvulta. Erikoisuutena tarjotaan Elvis-elokuva Cafe´Europa ja kuuluisan visionäärin, erikoistehostetaituri Ray Harryhausenin Gulliverin matkat.
"50 vuotta sitten" -sarjasta jää kaipaamaan Federico Fellinin Ihanaa elämää, Luchino Viscontin Milanoon muuttavan etelän perheen kronikkaa Roccoa ja hänen veljiään, Billy Wilderin Poikamiesboksia, John Fordin westerniä Mustaa kersanttia, Jasujiro Ozun tunnelmallista Myöhäistä syksyä, Otto Premingerin komeaa Exodusta, Richard Brooksin ytimekästä Huijarisaarnaajaa, Karel Reiszin arkirealistista englantilaista Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun -elokuvaa.
Viisikymmentä vuotta sitten valmistuivat myös Elia Kazanin runollinen Joki tulvii -elokuva, Jacques Demyn aistillinen Lola, Fritz Langin saksalainen Mabusen 1000 silmää, Jean-Luc Godardin kaunis väripaletti Nainen on aina nainen, Robert Bressonin harras Papin päiväkirjaa, Nicholas Rayn vähän esitetty Paholaisen hampaat ja - miksei - kotimaisista Maunu Kurkvaaran Autotytöt.

Ajankohtainen kommentti

Tv-kanava Nelonen panosti viime vuosikymmenen toisella puoliskolla vahvasti jalkapalloon. Matti Even ja Pasi Rautiaisen studiosta vetämät Mestareiden liigan pelit olivat käsite. Nelosen Urheilukanava näytti myös Suomi-futista, Tuomas Virkkusen erinomaisten selostusten ryydittämänä. Olipa Nelosella muistaakseni maanantai-iltana analyyttinen jalkapallomakasiini 4-4-2, jossa etenkin Suomi-futiksesta keskusteltiin mielekkäästi Even johdolla. Sitten Nelonen hylkäsi kotimaisen jalkapallon. Mainostajat pitivät ilkeisesti enemmän kiekosta ja Moto GP -ajoista.
Onneksi MTV3 on tullut uusilla konsepteilla mukaan jalkapallon esittelyyn. Lauantaiaamun makasiiniohjelma FUTIS + on virkistävä ilopilleri futiksen ystäville. Sanavalmiit valmentajasuosikit Pasi Rautiainen ja Keke Armstrong pitävät hyvää tuulta yllä studiossa juontaja Tuomas Tahvanaisen johdolla (maikkarille jokin vuosi sitten siirtynyt entinen Ylen urheilutoimittaja). Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla käsitellään Suomi-futista, Veikkausliigan tilannetta ja tuodaan ruutuun henkilökuvia. Toinen puolisko on omistettu kansainväliselle jalkapallolle.
Toki FUTIS + on pinnallista urheiluviihdettä, jossa pääasiaksi tahtoo kohota Pasin & Keken keskinäinen hauskanpito. Naurua riittää ja kommentit sinkoilevat. Jos analyyttisiä tv-ohjelmia ei enää voi tehdä jalkapallosta - edelleen on ikävä Nelosen 4-4-2 -panostusta - niin täytyy sitten hyväksyä tällainen pintaviihde. Hyvä, jos edes jossakin ohjelmassa, edes jollakin kanavalla, halutaan edistää suomalaista futista.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 44

Päiväperho (Belle de jour, Ranska 1966), ohjaus ja käsikirjoitus: Luis Buñuel ja Jean-Claude Carriere - perustuu Joseph Kesselin romaaniin, kuvaus: Sacha Vierny, pääosissa. Catherine Deneuve (Séverine), Jean Sorel (Pierre), Michel Piccoli (Husson), Genevieve Page (Anais), Francisco Rabal (Hyppolite), Pierre Clementi (Marcel), Francoise Fabian (Charlotte), tuotanto: Robert ja Raymond Hakim.

"Vastustan konventionaalista moraalia, perinteellisiä haavekuvia, yhteiskunnan koko moraalista pahuutta. Porvarillinen moraali on mielestäni antimoraalia, koska perustana ovat kaikki sen epäoikeudenmukaisimmat instituutiot: uskonto, isänmaa, perhe ja muut yhteiskunnan tukipylväät" (Luis Buñuel).
Suomessakin käynyt brittiläinen elokuvautkija Raymond Durgnat on valinnut legendaarisen Buñuel-kirjansa (Studio Vista/1967) kanteen kuvan Päiväperhon sadomasokistisesta kohtauksesta, jossa vaalean Séverinen suu sidotaan. Hankin kirjan vuonna 1970, kun Buñuel-innostukseni oli huipussaan. Aikaisemmin olin saanut tutustua mestarin surrealistisiin espanjalaisiin teoksiin Andalusilainen koira (1928) ja Kulta-aika (1930) sekä 1950-luvun Meksikon kauden töihin El, Veri kuohuu, Humiseva harju, Kuoleman puutarha ja Neitsytsaari.
Buñuelin ehkä arvostetuin elokuva Viridiana (1961) oli nähty elokuvakerhossa. Kuuluisa katolisen kirkon häväistys Las Hurdes (1932), uskonnollinen Simon Pylväspyhimys (1967) ja Linnunrata (1970) avautuivat 1970-luvulla. Samoin kuin Buñuelin komplisoitu "teologinen rukous" Nazarin (1959). Näiden elokuvien maahantuoja oli tietenkin Aito Mäkinen, jota saamme kiittää takavuosien filmisivistyksemme laajenemisesta.
Espanjalaisohjaajan ensimmäiset kolme elokuvaa - Salvador Dalin kanssa tehdyt surrealistiset Andalusialainen koira ja Kulta-aika sekä ankara dokumentaarinen Las Hurdes loivat neljän vuoden aikana Luis Buñuelin maineen, joka ei ole laantunut. Kaikki odottivat noiden kolmen ensimmäisen elokuvan jälkeen Buñuelilta uusia yllättäviä ja shokeeravia teoksia, mutta hän vaikeni ohjaajana lähes kahdeksitoista vuodeksi.
Buñuel reissasi Espanjan ja Ranskan väliä, toimi apulaisohjaajana Pariisissa, konsultoi elokuvafirmaa Espanjassa, käväisi Hollywoodissa, hoiti Warnerin elokuvien dubbauksia, toimi New Yorkin Museum of Modern Arts´ssa kunnes matkusti 1947 Meksikoon.
Luis Buñuelin kolmas meksikolainen elokuva Los Olvidados - Säälikää heitä 1950 oli sensaatio Cannesin vuoden 1951 filmifestivaaleilla. Anarkisti oli palannut, palannut suoraan Mexico Cityn koyhälistökorttelin rankkaan todellisuuteen, vaikka elokuvan kohdalla voidaan puhua - kuten Durgnat asian ilmaisee - intrapsyykkisestä allegoriasta..
=====================================================================================================

Luis Buñuel (1900-1983) on Calandan kasvatteja. Hänen isänsä oli ensin ammattisotilas, mutta hankki myöhemmin elannon liikemiehenä. Isä oli liberaali intellektuelli. Luisin äiti tuli aristokraattisesta perheestä. Luis kävi jesuiittakoulun, sai käsiinsä Darwinin kirjoja, joista "Lajien synty" avasi nuorukaisen tietoisuuden. Hän opiskeli muun muassa filosofiaa Madridin yliopistossa ja ystävystyi Salvador Dalin kanssa. Elokuva vei Luisin, kun hän matkusti 1923 Pariisiin, toimi Jean Epstenin apulaisena ja katsoi Abel Gancen elokuvia. Pariisista muodostui nuoren Luisin kohtalo, sillä etenkin kirjailijat ylistivät Buñuelin ensimmäisiä elokuvia. Pariisissa asuva amerikkalainen Henry Miller piti Kulta-aikaa ainoana työnä, joka todisti elokuvan mahdollisuuksista. Myös surrealismin omaksuneet runoilijat hehkuttivat espanjalaisohjaajaa.
Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alussa Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti päätti toimia. Hän kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit". Buñuel sai tuta vihaamansa porvarillisen virkakoneiston toimista. Myöhemmin hän oli ei-toivottu henkilö kotimaassan. Tosin hän pääsi ohjaamaan 1960-luvun vaihteessa Espanjaan Viridianansa, hallituksen siunauksella, mutta kun elokuva julkaistiin, Francon hallinto kielsi sen.
Luis Buñuelin tyylistä ja tarkoitusperistä on liikkunut maailmalla eri vuosikymmeninä erilaisia lausuntoja ja teorioita. Kuten Durgnatin kirjasta voi arvailla, ohjaajaa pidettiin makabeerina runoilija-showmiehenä, yllättäjänä, sadistina, herrasmies-paholaisena, markiisi de Saden hengenheimolaisenana, anarkisti-marxistina ja niin edelleen.
Nuori Luis Buñuel kuului surrealistien liikkeeseen (surrealismi syntyi 1910-luvulla Ranskassa, sille olivat ominaisia unenomaiset, irraationaaliset tapahtumat). Buñuel erosi liikkeestä 1932 - ilmeisesti poliittisista syistä. Niin, ja tuo jesuiittakoulun tähtioppilaan uskonnollisuus? Lukuisien Buñuelin elokuvien mestarikuvaaja Gabriel Figueroa on todennut, että ohjaaja oli uskonnollinen mies. Taas Buñuel toisteli - ehkäpä tyylilleen ominaisen ironisesti. "Jumalan kiitos, että olen ateisti."
=====================================================================================================

Päiväperho on Luis Buñuelin kansainvälinen kaupallinen menestys, vaikka se ei ole tehty kaupallisen elokuvan standardien mukaan. Ei missään nimessä. Elokuvan menestyksen takana on 1960-luvun ranskalaisen elokuvan suuren tähden Catherine Deneuven länsäolo (kaksi muuta vuosikymmenen ehdotonta kansainvälistä ranskalaisnäyttelijätärtä olivat Brigitte Bardot ja Jeanne Moreau). Deneuve oli lyönyt itsensä låpi kolme vuotta aikaisemmin Jacques Demyn lauletussa, raikkaassa ja värikylläisessä romanttisessa elokuvassa Cherbourgin sateenvarjoissa. Vuonna 1965 Deneuve oli kuuma nimi Roman Polanskin englantilaisessa piinadraamassa Inhossa. Eikä pidä unohtaa, että Päiväperhon aihe kiehtoi elokuvayleisöä: Kysymys on lääkärin turhautuneesta hienostorouvasta Séverinestä, joka viettää päivisin aikaa luksusluokan bordellissa.
Päiväperho on eroottisen elokuvan mestariteos. Se oli Luis Buñuelin 27:s elokuvatyö (1970-luvulla valmistuivat vielä sellaiset hienot elokuvat kuin Porvariston hillitty charmi ja Vapauden aave). Toteuttaessaan Päiväperhoa Ranskassa maestro oli 67-vuotias. Elokuva on teknisesti täydellinen, todellista värikuvan mietittyä runoutta. Kuvat soluvat vapaasti. Ohjaajan mieli pulppuaa ehtymättömän luovasti, ja elokuvan pohjavireissä Buñuel saavuttaa kosketuksen surrealistien perintöön: Sverinen päivittäiset vierailut bordellissa saavat meidät uskomaan, että jossakin lepattaa henki, johon tosi ja kuviteltu, menneisyys ja nykyisyys, elämä ja kuolema kytkeytyvät.
Elokuvan kirjallisena lähteenä toimii Joseph Kesselin psykologinen romaani, joka ilmestyessään 1929 aiheutti skandaalin. Romaani on klassinen Histoire de´O -tarina: Suojattua elämää viettävä Séverine ei saa tarpeeksi seksuaalista tyydytystä mieheltään Pierreltä, joten hän heittäytyy kaksoiselämän kiihottavaan menoon. Sverine on tarkka valinnassaan: Hän säilyttää sydämensä Pierrelle, mutta ruumiinsa toisille miehille. Hän toimii luksusbordellissa vain kahdesta viiteen ja saa lisänimen "Belle de Jour".
Porvarillisten arvojen rienaaja Luis Buñuel kuorii Séverinen elämäntavan paljaaksi. Hän näyttää jopa julmin yksityiskohdin, mihin himo johtaa ja mitä kaksinaismoraali ja salailu aiheuttavat yhteisössä. Buñuel ei säästele Séverienään. Ohjaaja näyttää ulkoisesti viattoman, sävyisän ja kauniin naisen, joka on nautinnoissaan itsekäs. Séverine ei kasva koskaan henkisesti aikuiseksi.
Buñuelin hienovireisellä psykologialla ohjaamassa elokuvassa ilmenee freudilaisia jännitteitä. Catherine Deneuve toimii kameran edessä kuin hän paljastaisi hetki hetkeltä enemmän itsestään ja mielestään ohjaajalle, josta tulee kuuntelija, psykiatri. Buñuel yhdistää kiehtovasti naisen fyysisen nautinnon ja päiväunien kudelmat. Samalla ohjaaja hajottaa enemmän ja enemmän todellisuutta. Ohjaajalle on tärkeää naisen sisäinen draama, moraaliset ristiriidat, synti ja katumus, minä-kuvan ja alitajuntaan keräytyneen syyllisyyden väliset jännitteet.
=====================================================================================================

Päiväperho on minulle yksityiselämän kannalta erittäin tärkeä elokuva. Näin sen ensi-illassa Reassa 2.2. 1968. Olin solminut edellisenä vuonna avioliiton taideopiskelijan kanssa. Ensimmäinen lapsemme oli syntynyt yksitoista päivää ennen Päiväperhon ensi-iltaa. Vastayntynyt oli jo kotona, kun kävelin Mannerheimintietä keskustaan ja siirryin Mikonkadun Rea-elokuvateatterin valojen ja varjojen leikkien huomaan. Tajusin silloin, miten onni voi hymyillä ja elämys voi olla täysi, kun ensimmäisen lapsensa kuvajaiseen sekoittuu valkokankaalla liikkuva Catherine Deneuve, jonka pitkä vaalea tukka lepää hartioilla ja kasvot huokuvat suloista lumoa.

ITÄVALTALAISOHJAAJA NATSISMIN ORAASSA * * *

Kevään Helsingin elokuvateatteritarjonnan kiinnostavia eurooppalaisia elokuvia on ranskalaisen Profeetan ohella Michael Haneken ohjaama mustavalkoinen Valkoinen nauha. Se on historiallinen kuvaus elämästä ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä pienessä protestanttisessa pohjois-saksalaisessa kylässä. Haneken kamera tunkeutuu kylän tarkasti vartioituun hierarkiamaailmaan, jota johtavat maanomistaja-paroni ja kyläläisiä otteessaan pitävä pastori. Henkilögalleriaan on liitetty liuta lapsia, ja takautumina avautuvan elokuvan kertojana toimii kylän liberaali opettaja.

Michael Haneke (s. 1942) muistetaan Suomessa ehkä parhaiten julmasta kahden naisen, äidin ja tyttären valtataistelua, alistamista ja vapauden riistoa kuvaavasta Pianonopettajasta (2002), jossa näyttelivät ranskalaiset Isabelle Huppert (Pitsinnyplääjä) ja Annie Girardot (Rocco ja hänen veljensä). Tuon vastenmielisenkin elokuvan jälkeen Haneke heittäytyi tutkimaan ihmissuhteiden kieroa kirjoa Kätketyssä (2005), joka palkittiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla. Haneken aikaisemmista julmuuden kuvauksista erottuvat Bennyn video (1992) ja Funny Games (1997).
Valkoinen nauha jatkaa Hanekelle tyypillistä pahuuden ilmapiirin heijastelua. Kylässä tapahtuu hirmutekoja, mutta ovatko ne lasten suorittamia ja orastavatko kylän raiteilla pian valtaan pääsevän natsisukupolven enteet?
Tapansa mukaan Michael Haneke ei lähde antamaan vastauksia, ja muutenkin hän kuvaa väkivallan tekoja sellaisella kylmän kauniilla estetiikalla, että elokuvan kohtaukset alkavat kuvottaa pitkän päälle. Silti Haneke on niin taitava ohjaaja, niin omintakeinen kertoja, että ei hänen uutta luomustaan voi hylätä kokonaisuudessaan.

Ajankohtainen kommentti

Mikä on ollut parasta kotimaista sarjadraamaa kevätkaudella televisiossa? Onko se Nelosen urbaani Kallio vai TV1:n Kotikatsomon avioerotutkielma Jälkilämpö. Hyvin ne on tehty, mutta silti valitsen Moskito Televisionin Roope Lehtisen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman Helpon elämän. Sarjan toisen tuotantokauden jaksot lipuvat ruutuun sunnuntai-iltaisin yhdeksän jälkeen MTV3:lla. Tosin jatkuvat mainoskatkot nakertavat kerronnan intensiteettiä.
Helppo elämä kertoo varakkaan - tai ainakin päältä varakkaalta näyttävän - Mikkosen ydinperheen elämästä. Nyt kyse ei ole mistään tavallisesta keskiluokkaisesta suomalaisesta ydinperheestä, vaikka pinnalta katsoen tälläiset asetelmat täsmäävät. Carl-Kristian Rundmanin isä-Tapio ja Anu Sinisalon äiti-Jaana vetävät perhettä, jonka taustalla pilkottaa salattu rikollinen elämä.
Perheen todellisuuteen liittyvät aikuistuvat lapset, jotka alkavat etsiä paikkaansa pääkaupunkiseudun elämässä (tytär on kiinnostumassa uskonnollisesta lahkosta, poika on ollut kuskina ryöstöautosssa). Kovin konna taitaa olla Mikkosten tuttu, vankikuljetusautosta paennut kanssarikollinen Eki Julkunen (Taneli Mäkelä), joka on koston tiellä. Sivuhenkilöistä maittavin on Kari Sorvalin näyttelemä originelli poliisi Heinivaara: Jo ulkonäköä myöten suoritus on täysosuma.
Helppo elämä ei elä ja hengitä ruudussa läpeensä arkirealistisena draamana, vaan Veikko Aaltonen on saanut kehitettyä kerrontaan tummanpuhuvaa mystiikkaa ja salaperäisyyttä. Kuvallinen ilmaisu on harkittua ja erittäin herkkää. Näyttää kuin kaikki osaset olisivat loksahtaneet paikoilleen - niin Mikko Pöllän (pääkirjoittaja), Timo Varpion, Johanna Hartikaisen, Veli-Pekka Hännisen käsikirjoitusta ja nuorten (Antto Orasmaa, Sanna Toivanen) osuutta myöten.
Anu Sinisalo on rouva Mikkosena jopa vielä paremmassa vedossa kuin Helpon elämän ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa. Carl-Kristian Rundman on nyt elämänsä roolissa herra Mikkosena. Hänen katseessa väreilee synkkien vesien kajo. En ole aina pitänyt Rundmanista, joka näytteli Kafkan romaanin päähenkilöä 1980-luvun puolivälissä Jaakko Pakkasvirran tekotaiteellisessa Linna-elokuvassa. Mutta Veikko Aaltosen "komennossa" Puhtaiden valkeiden lakanoiden ja Sydänten akatemian pahis on löytänyt tasapainoisen roolityöskentelyn avaimet.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 43

The Saga of Anatahan (The Saga of Anatahan, USA/Japani 1952-1954) ohjaus: Josef von Sternberg, käsikirjoitus: Von Sternberg, Michiro Maruyama - perustuu jälkimmäisen romaaniin, kuvaus: von Sternberg, musiikki: Akira Ifugube, pääosissa: Akemi Negishi ("kuningatar Bee" Keiko), Tadashi Sukanuma (Keikon aviomies), tuotanto: Daiwa Production/Kazuo Takimura.

Itävaltalaiseen Josef von Sternbergiin liittyy kohtaloni. Palaan vuoteen 1967, jolloin työskentelin tutkimusassistenttina Suomen elokuva-arkistossa, Helsingin Eerikinkadulla. Olin tullut opiskelemaan Helsinkiin kaksi vuotta aikaisemmin, päässyt kirjoittamaan elokuvasta Uuteen Suomeen ja Aito Mäkisen toimesta kiinitetty seuraavana vuonna arkistoon. Mäkisen tilalle oli tullut 1967 toinen toiminnanjohtaja.
Arkiston esityssarja pyöri sinä vuonna Bio Rexissä. Alkoivat intohimoisesti odotetun itävaltalais-amerikkalaisen Josef von Sternbergin (s.1894) elokuvien esittelyt. Jouduin laatimaan englantilaisesta vihosta käännöksen arkiston esitteeseen - en muista mikä von Sternbergin elokuva oli kyseessä. Myöhemmin sain isot haukut onnettomasta käännöksestä (lyhyen englannin "lukijalle" tehtävä oli mahdoton). Suutuin ja lähdin arkistosta.
Josef von Sternberg -sarja oli kuin langilaisen kohtalon korkea veisu. Nimittäin olin mennyt avioon, odotimme esikoislasta ja hyppäsin melkein tyhjän päälle. En nimittäin eronnut vain arkistosta (seuraajani oli koulukaupunkimme Sakari Toiviainen, joka kirjoitti vuosien kuluessa lukuisia erinomaisia elokuvakirjoja), vaan siirryin ilmeisen poliittisista syistä (Uuden Suomen kulttuuriosasto puhdistettiin radikaaleista) Paasivuorenkadulle, Suomen Sosiaalidemokraattiin, jonka senttauspalkkiot olivat huomattavasti alemmalla tasolla, mihin Uudessa Suomessa olin tottunut. Siihen vasemmistolehteen kirjoitin sitten kokonaiset 12 vuotta elokuvasta ja televisiosta.
=====================================================================================================
Elokuva-arkiston von Sternberg- sarjassa esitettiin melkein kaikki ohjaajan tärkeimmät elokuvat, niin 1930-luvun loistavat Morocco (jota Sergei Eisentesin ihaili), The Last Command (jota Preston Sturges nimitti aikanaan ainoaksi täydelliseksi elokuvaksi, jonka oli nähnyt), Intohimojen keisarinna, Paholainen on nainen/Devil is A Woman ja niin edelleen.
Sarjan elokuvia katsoessa ymmärsi, miksi Josef von Sternbergiä ihailtiin ja arvosteltiin. Sergei Eisenstein oli puhunut 1930 von Sternbergin elokuvien ylitsevuotavasta kauneudesta (von Sternberg ohjasi muuten 1931 Dreiserin romaanista elokuvan Amerikkalainen murhenäytelmä, jota Paramount oli ensin tarjonnut maailmankiertueelle lähteneelle Eisensteinille). Kun taas dokumentaristi John Grierson oli huomauttanut 1947: "Kun ohjaaja kuolee, hänestä tulee valokuvaaja". Von Sternberg uskoi vilpittömästi puhtaaseen taiteeseen. Hänelle musiikki, liike, pintojen kauneus, valojen ja varjojen harmonia olivat tärkeitä. Hänelle elokuva oli maalaamista liikkeeseen - kuten Lewis Jacobs on tiivistänyt teoksessaan "The Rise and Fall of American Cinema". Ohjaajan muistelmateoksen luettuaan saa kyllä käsityksen, että von Sternberg olisi halunnut ohjata muutakin Hollywoodissa.

Josef Sternberg oli syntynyt Wienissä köyhään ortodoksijuutalaisperheeseen. Hän muutti vanhempiensa kanssa seitsenvuotiaana Amerikkaan. Hän ei ollut ensin mikään "von", vaan muuan Hollywood-tuottaja keksi laittaa myöhemmin nimeen aristokraattisen etuliitteen. Von Sternberg ohjasi ensimmäiset elokuvansa Hollywoodissa. Hänen uransa alkoi varsinaisesti vuonna 1924. Kuuluisia ovat vähän esitetyt Salvation Hunters, jota itse Charles Chaplin kehui ("on olemassa ainostaan kaksi ihmistä, jotka ymmärtävät jotain elokuvasta, hän ja minä") ja Underworld USA (1927). Jälkimmäinen on ensimmäinen täysiverinen amerikkalainen gangsterielokuva. Kolme vuotta myöhemmin Paramount-yhtiön ohjaaja Josef von Sternberg kävi Saksassa ja ohjasi Sinisen enkelin, UFA-yhtiön ensimmäisen äänielokuvan, josta tuli legenda.
Josef von Sternbergin nimi liitetään saksalaiseen Siniseen enkeliin ja berliiniläiseen Marlene Dietrichiin (1902-1992). Von Sternberg oli Marlenen keksijä, hoviohjaaja ja saksalaisnäyttelijättären lumoajatar-kuvan kehittäjä. Heidän yhteistyönsä kesti 1930-luvun puoliväliin. Von Sternberg loi valkokangaserotiikkaa Fräulein Dietrichin viehätysvoiman, sensuellin tenhon avulla. Marlene oli elokuvissa Sininen enkeli ja Paholainen on nainen vamppi, jonka pukujenkin on sanottu aiheuttaneen päihdyttävän ja suggestiivisen vaikutuksen. Von Sternberg ja Dietrich tekivät yhdessä kuusi elokuvaa, ja voidaan sanoa, että von Sternberg menetti jotakin suurta kuvastostaan, kun Marlene oli mennyt.
Rikos ja rangaistus (1935) on vielä kelvollista von Sternbergiä, vaikka Dostojevskin romaani ei ollut hänen ominta alaansa. Pukeutumisessaan dandyn elkeitä matkinut von Sternberg ei saanut enää ideoitaan läpi Paramountissa, joten hän kokeili onneaan Columbialla kunnes matkusti Englantiin. Hän aloitti 1937 Alexander Kordan tuotantona kunnianhimoisen historiallisen elokuvan Minä Claudius, pääosassa Charles Laughton, mutta elokuva ei valmistunut koskaan, erinäisistä syistä. Paluu Hollywoodiin oli edessä, ja von Sternberg toteutti 1941 rutiinimaisen elokuvan Uhkapeliä Shanghaissa, ohjasi kohtauksia muiden tekijöiden elokuviin ja sai sitten Howard Hughesilta töitä.
=====================================================================================================
Tätä muistelmateoksessa kaipaamansa "muuta" oli The Saga of Anatahan, joka tuotettiin Japanissa. Sitä ennen von Sternberg oli ohjannut Howard Hughesille lentoseikkailu Jet Pilotin (1950), mutta se pääsi levikkiin vasta 1957. Hughes oli miljardööri, keksijä, naistenmies ja elokuvahullu. Lentäminen kiehtoi häntä, samoin uusien koneiden suunnittelu - kuten opimme Martin Scorsesen 2004 valmistuneesta The Aviator -elokuvasta.

The Saga of Anatahan oli Josepf von Sternbergin varsinaisesti viimeinen elokuva. Se kuvattiin studiossa, vaikka se näyttää ulkoilmaelokuvalta. Mutta jo Moroccoa tehdessään von Sternberg oli maininnut, että tyylin yhtenäisyys on paljon vakuuttavampaa kuin autenttinen ja dokumentaarinen todistelu. Von Sternberg oli studioestetikko vailla vertaa. Tai annetaan elokuvan estetiikka ja ominaispiirteitä tutkineen Marcel Martinin täsmentää. Hän korosti 1968 teoksessaan "Elokuvan kieli", että The Saga of Anatahanissa ulkokuva on kuvattu luonnossa ja vastakuva studiossa, niinpä elokuvassa "studioviidakko ja todellinen valtameri eivät koskaan näy samassa kuvassa".
The Saga of Anatahan kertoo saaren asukkaista, jotka uskovat toisen maailmansodan vielä jatkuvan. Kaksitoista haaksirikkolaista rantautuu saarelle, jossa elää farmari ja tämän kaunis vaimo. Alkaa valtataistelu, johon liittyy amerikkalaisen taisteluhävittäjän turma ja kourallinen käsiaseita.
The Saga of Anatahan on todellinen tekijän - "auteurin" - voimannäyte. Von Sternberg ei vain ollut kirjoittamassa käsikirjoitusta ja vastannut ohjauksesta, vaan hän kuvasi upeat otokset ja kertoi vielä omalla äänellään tarinan. Ohjaaja piti äärimmäisen kaunista, heleää, jopa privaattia elokuvaa tuotantonsa parhaana. Siihen on helppo yhtyä, vaikka kanssatodistajia tuskin löytyy paljon. Yleisöä se ei ole koskaan sytyttänyt, ja sitä on esitetty harvoin.
=====================================================================================================
Josef von Sternberg ei enää ohjannut elokuvia japanilaisen saaritarinan jälkeen. Hän opetti elokuvaa muun muassa UCLA:ssa (University of California, Los Angeles), joka on ollut myös amerikkalaisen filmisivistyksen kehtoja (mm. Francis Ford Coppola opiskeli yliopiston elokuvaosastolla). Von Sternberg kirjoitti 1965 kiehtovan omaelämäkertateoksen "Fun in a Chinese Laundry", johon olen aikaisemmin viitannut. Elokuvataiteen kultakauden tyylitaituri Von Sternberg kuoli neljä vuotta myöhemmin 75-vuotiaana. Hänet muistetaan loistavana teknikkona, mutta ennen kaikkea taiteilijana, joka loi triviaalin, joskin hyvin erillisen vision maailmasta elokuvissaan, joissa valot ja varjot leikkivät, tunnelma sähköistyi ja ihmismielen sisäiset liikkeet aivan kuin värisivät plastisen kuvan pinnalla.