ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 129

Vincent ja Theo (Vincent & Theo, Englanti-Hollanti-Saksa-Ranska 1990) ohjaus: Robert Altman, käsikirjoitus: Julian Mitchell, kuvaus: Jean Lépine. kuvasuunnittelu: Stephen Altman. pääosissa: Tim Roth (Vincent van Gogh), Paul Rhys (Theo van Gogh), Adeian Brine (Setä Cent), Johanna der Steege (Jo Bonger), Wladimir Yardanoff (Paul Gauguin) , Jean-Pierre Cassel (tanguy).

Cote d´Azurin rannikolta, lomakaupunki Bandolista, jonka erään kahvilan laatta paljastaa Marlon Brandon käyneen siellä 1950-luvun puolivälissä, johtaa rantatie länteen, kohti satamakaupunki Marseillesia. Emme käänny sinne, vaan oikealle sisämaahan. Provencen vuorijonot näkyvät auton ikkunasta. Saavumme pian Aix-en-Provenceen, jossa pysähdymme nauttimaan virvokkeita. Käymme myös tutustumassa kuvataiteilija Cezannen taloon, joka sijaitsee lyhyehkön mäen suojassa. Cezannehan maalasi täällä, suoritti maalaustarvikkeet olkapäillään pitkiä retkiä kohti valtavaa Victoire-vuorta. Sekin näkyy matkalla maamerkkinä.
Aixin jälkeen ajamme pienen matkan ylös ja käännymme pian vasemmalle länteen. Maantie muuttuu selvästi huonommaksi ja kapeammaksi, mutta emme välitä siitä, sillä kohta Arlesin ruskeiden kattojen kaupunki syöksähtää eteemme.. Siellä "kaikkien aikojen" kuvataiteilija Vincent van Gogh (1853-1890) eli ja maalasi jonkin aikaa.
Arles sijaitsee Rhone-joen varrella. Arles on itse asiassa eteläranskalainen pikkukaupunki, jossa van Goghin maalauksista tuttujen paikkojen lisäksi törmää kauniiseen keskuspuistoon, jonka ylös nousevan kadun varrelle saamme pysäköityä auton. Pian näemme antiikkisen teatterin ja ison amfiteatterin. Niihin tutustutaan, mutta pääasialisesti ollaan Vincent van Goghin jäljillä. Eikä pettymys hiivi koskaan mieleen tutkiessamme Vincent van Goghin maalaamia paikkoja.
===================================================================================================
Muutama vuosi Etelä-Ranskan loman ja Arlesin vierailun jälkeen Ylen TV1 toi Suomen ensi-iltana amerikkalaisen Robert Altmanin upean van Gogh -elokuvan Vincentin ja Theon. Ensiesitys tapahtui loppiaisena 1991. Minun oli pakko katsoa elokuva ennalta ja laatia siitä arvio lehteemme. Ei näitä merkittävien elokuvien tv- ensi-iltoja sattunut kohdalleni kovin usein. Ja tietysti odotuksia herätti elokuvan ohjaaja Altman, jonka tuotannon tunsimme amerikkalaisesta amerikkalasempana. Miten Altman tarttui modernin kuvataiteen suuren nimen Vincent van Goghin ja hänen tukijaveljensä Theon tarinaan.
Robert Altman on antanut tähän vastauksen: "Halusin kuvata taiteilijaa, jolle kukaan ei tullut koskaan sanomaan: Teet mukavia töitä, tahdon ostaa yhden tauluistasi äidilleni." Toisaalta meidän täytyy muistaa, että Robert Altman (s. 1924) tuli melko iäkkäänä Hollywood-elokuvaan 1960-luvun lopulla. Hän osoittautui itsenäiseksi ja määrätietoiseksi ohjaajaksi, joka etsi aina omaa vapauttaan. Ei hän sopeutunut elokuvakaupungin koneistoon. Altman koettiin härikkönä, jonka persoonallisia mielipiteitä ja sisääntuloja pelättiin suuryhtiöiden tuotantoportaissa.
Arvioimme heti 1970-luvulla Altmanin amerikkalaisen elokuvan toivoa herättäväksi ohjaajaksi Martin Scorsesen ja Francis Ford Coppolan ohella. Scorsese ja Coppola kulkivat omia teitään, niin teki Altmankin, mutta hän ei näiden kahden ohjaajan tavoin ammentanut Hollywood-elokuvan perinteestä, vaan rikkoi lajityyppejä. Niitä olivat sotasatiiri M.A.S.H, surrealistinen western McCabe ja Mrs. Miller, vapauden ylistys Brewster McCloud, epäkorrekti rikoselokuva Pitkät jäähyväiset, nuorten puolustus Varkaita kuten me, Amerikan 1970-luvun politiikkaa ajankohtaisesti kommentoiva musiikkielokuva Nashville ja naisen sielun maiseman kuvaus Kolme naista.
Oli selvää, että Robert Altmanin kaltaisen taiteilijan mahdollisuudet luoda uutta kaventuivat 1980-luvulla, koska raha ratkaisi - eli toimintaa ja väkivaltaa kankaalle sinkoavat ohjaajat tulivat valtaan. Altman sai toteuttaa vielä 1980-luvulla hienon teatterinomaisen elokuvan Tule takaisin Jimmy Dean ja Sam Shepardin näytelmän täysin elokuvallisen sovituksen Hulluna sinuun. Sen jälkeen Altman kokeili televisiossa ("tv on tämän hetken viljavin vainio"), matkusti sitten Eurooppaan ja ohjasi teatterin ja oopperan näyttämöllä. Onneksi, onneksi, hän pääsi ohjaamaan Vincentin & Theon jälkeen Hollywoodissa vielä kaksi mahtavaa elokuvaa Pelimiehet ja Short Cuts - Oikopolkuja.
===================================================================================================

Vincent ja Theo kuvastaa veljeyden ja taiteen intohimoa, kuten totesin arvostelussani. "Hän oli tärkein asia minulle elämässäni", sanoi veli, taidekauppias Theo van Gogh (Paul Rhys) veljestään Vincentistä (Tim Roth) hetkellä, jolloin raskas suru valtaa mielen. Veli Theo antaa ymmärtää Altmanin elokuvassa, että Vincentin kuolema on niin suuri menetys, että kukaan toinen ihminen ei voi sitä korvata enää koskaan. Vuonna 1857 syntynyt nuorempi veli Theo kuoli vuosi Vincentin jälkeen - 1891.
Vincent & Theo ei ole mikään tavanomainen elämäkertaelokuva taiteilijasta, hänen töistään ja vaiheistaan. Robert Altmanin elokuvan tuotannon rahoitus mahdollistui useiden eurooppalaisten maiden yhtiöiden panostuksen ansiosta. Yhteistuotanto-elokuvat eivät useinkaan tarjoa huippulaatua, koska niihin kytkeytyy kompromisseja, mutta Altmanin tapauksessa tällaisesta ei voi puhua. Altman oli noihin aikoihin arvostettu elokuvataiteilija ja vahva persoona (vaikkakin alkoholismi alkoi vaivata). Siksi ranskalaiset, saksalaiset ja hollantilaiset tuottajat soivat kansasilaissyntyisen amerikkalaismiehen luoda oman visionsa Vincent van Goghista, joka ei myynyt yhtään taulua. Altmanin elokuva ei ole myöskäään mikään mahtipontinen kulttuurifilmi, vaan kypsä ja seestynyt oppitunti "ihmisluonnon herkistä värähtelyistä ja kuvataiteen tekemisen ideoista sekä oivalluksista" - niin kuin punnitsin vuoden 1991 arvostelussani.
Robert Altman kertoo elokuvassa kronologisesti Vincentin ja Theon vaiheet. Hän ei improvisoi, vaan elokuvalla on vankka rakenne ja hieno visuaalinen ulkoasu. Altman välttää historiallisen luetteloinnin ja faktapanostukset. Hän kertoo kyllä Vincentin naisista ja esittelee Theon avioliiton. Lukuisat henkilöt tulevat uudelleen tutuiksi - taidemaalarit Emile Bernard ja Paul Gauguin, impressionistien ystävä tohtori Gachet, jota ranskalaisnäyttelijä Jean-Pierre Cassel tulkitsee. Elokuvan näyttelijätyö on erinomaista. Tim Roth tullaan muistamaan aina Vincent van Goghina, jota Kirk Douglas tulkitsi mainiosti 1950-luvun Vincente Minnelli -elokuvassa Hän rakasti elämää.
===================================================================================================
Ranskalainen taidemaalari ja neoimpressionisti Paul Signac (1863-1935) halusi tutkia, miten Vincent van Goghin Arlesin-maalaukset vastaavat Provencen luonnon, seutujen ja värien todellista hehkua. Signacin mielestä maalaukset ovat ihmeellisen voimakkaita ja intensiivisiä, mutta ne eivät vastaa etelän valon välähdyksiä. Signac puhuu valkoisesta ja harmaasta. Hän muistuttaa, että ihmiset ovat aina nähneet Ranskan etelässä harmaan lisäksi punaista, sinistä ja keltaista.
Saksalaiset taidehistorioitsijat Ingo E. Walther ja Rainer Metzger käsittelevät taiteilijan Arlesin aikaa teoksessa "Vincent van Gogh - The Complete Paintings Volume II".  Hehkuttavat loistokkaassa, täydellisessä teoksessaan, että hollantilainen mestari ikään kuin tavoitteli utopiaa, etsi maalauksiinsa Japania etelässä. Onkin ajateltu, että van Gogh halusi Pariisin jälkeen yhdistää Arlesissa taiteen ja elämän ympärillä sykkivään dynaamiseen todellisuuteen.
===================================================================================================
Robert Altmanin elokuvaa katsoessani muistan pidätelleeni henkeä, sillä amerikkalaisohjaaja tuskin mainitsee Arlesin nimeä. Silti Altman "näyttää" elokuvassaan Vincent van Goghin maalaamat paikat, jotka olimme katsoneet aikaisemmin kahdellakin Arlesin matkalla: Tuo kuuluisa Yökahvila, hotelli-ravintola Carrel Rue Cavalerie 30 ja Keltainen talo. Niin ja tietenkin Saint-Remyn mielisairaalan ympäristö, jossa syntyy vahva side van Goghin maalauksiin.
Van Gogh vietti Saint-Remyn mielisairaalassa viimeiset hetkensä Arlesissa. Kuvat pelloista, puista tai taivaan pilvet paljastavista niityistä ovat syöpyneet lähtemättömästi mieleen. Van Gogh kuvasi myäs oliivin poimijoita. Tarkistin saksalaistaidehistorioitsijoiden paksusta teoksesta nuo kuvat. Suosikkini on Saint-Remyssa joulukuussa 1889 maalattu teos, jossa aurinko sulkee viheriöivän pellon ikään kuin huomaansa. Sekö on sitä "japanilaisuutta", jonka Robert Altman ilmaisee kiertoteitse elokuvassaan.
Vaikka Vincent & Theo ei ole taidehistoriallinen oppitunti, niin kyllä Robert Altman näyttää taiteilijan etsimässä arlesilaista luontoa. Elokuvassa jäljitetään sitä kirkkaampaa valoa ja värejä, joiden voimakkuus antoi hollantilaiselle mestarille oikeuden olla jäljentämättä tarkasti sitä, mitä silmät paljastivat. Taiteilijan on luotava oma visio - kuten marraskuussa 2006 Los Angelesissa kuollut Robert Altman fokusoi elokuvassan.. 

ENGLANTILAISET INTIASSA * * *

Ison-Britannian alusmaa Intia itsenäistyi 1940-luvulla. Englantilaiset elokuvantekijät ovat kuvanneet usein vanhaa brittiläistä alusmaata. Muistamme muun muassa David Leanin 1980-luvun eeppisen Matka Intiaan. Richard Attenboroughin Gandhi liittyi Intian vapaustaistelun ja itsenäistymisen aikaan. Elokuva oli väkevä kannanotto rauhanomaisista ratkaisuista ilman väkivaltaa.
Nyt englantilaiset haluavat kertoa intialaisesta nykytodellisuudesta - tietenkin brittien silmin. John Maddenin ohjaama siisti The Best Exiting Marigold Hotel tapahtuu Jaipurissa. Kaupunki sijaitsee Rajasthanin osavaltiossa. Palatsikompleksi Hawa Mahal on kaupungin tärkeä nähtävyys. Sen sanotaan tuoksuvan intialaiselle perinteelle ja kulttuurille.
John Maddenin elokuvassa joukko ikääntyviä englantilaisia tapaa toisensa hotellissa, jota nuori idealistinen intialaismies Sonny vetää. Hotelli on kurjassa kunnossa, mutta Sonny-isännän (Dev Patel) usko huomiseen on horjumaton. Ehkä koettaa päivä, jolloin hotelli on todella paikkakunnan paras. Ja ehkä hän saa solmia avioliiton rakastamansa tytön kanssa.
John Madden muistetaan 1990-luvun lopun mielenkiintoisesta historiallisesta draamaelokuvassa Shakespeare in Love. Pari vuotta myöhemmin Madden ohjasi elokuvan Kapteeni Corellin mandoliini, jota en ehtinyt koskaan nähdä. John Madden (s. 1949) on portsmouthilaista syntyperää. Hän on työskennellyt niin englantilaisessa televisiossa kuin teatterissa. Maddenin kuuluisia tv-töitä oli Inspector Morse, ehkä kaikkien aikojen paras brittiläinen poliisisarjatuotanto. Madden ohjasi myös sarjan Nuoresta Sherlock Holmesista.
Esikoiselokuva Ethan Frome valmistui vuonna 1993. Tämä Edith Whartonin romaanin filmatisointi oli Hollywood-tuotanto. Tapahtumat keskittyvät 1900-luvun vaihteen Uuden Englannin maaseudulle. Vuonna 1997 valmistunut Mrs. Brown oli taas BBC-tuotanto. Shapespeare in Love oli taas näyttävä fiktiivinen kuvaus nuoren kirjailijan romansseista ja tekstin tekemisestä.
=====================================================================================================
The Best Exiciting Marigold Hotel näyttää pinnalta turistielokuvalta. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan John Madden lataa jaipurilaiseen hotelliin lukuisia ihmissuhdedraamoja. Paikallisen väestönkin elämää kuvataan. Elokuva nojaa paljolti vahvaan jaipurilaiseen paikallisväriin, kaupungin ääniin ja yksityiskohtiin. Elokuva ei ehkä olisi niin onnistunut, jos Madden ei olisi saanut mukaan loistavia englantilaisia näyttelijöitä - sieltä ikääntyvästä päästä. Heitä ovat Jud Dench (Evelyn), Bill Nighy (Douglas), Penelope Wilton (Jean), Maggie Smith (Muriel), Tom Wilkinson (Graham), Ronald Pickup (Norman).
The Best Exiciting Marigold Hotel on toivoa herättävä elokuva. Hiukan romanttinen kyllä, hiukan kliseemäinen kyllä (intialainen rakkauspari), mutta kuvien välissä ohjaaja heittää kysymyksen Intian muutoksen mahdollisuudesta. Voivatko vanhemmat enää määrätä avioliittoja, vaan saavatko nuoret tehdä omia valintojaan (Tena Desae on Sonnyn kaunis rakastettu Susaina). Tätä elokuvaa katsoessa oikein kutkutti päästä joskus käymään Intiassa.

Ajankohtainen kommentti

Viime kerrralla kirjoitin teatteriohjelmiston täyttävistä kotimaisista elokuvista. Unohtui mainita pitkän linjan tuottajan ja ohjaajan Claes Olssonin (Akvaariorakkautta) uusi elokuva Taistelu Näsilinnasta 1918. Kysymys on sisällissodan tapahtumista Tampereella. Historian kirjojen mukaan Gunnar Melinin johtama valkoinen, suomenruotsalainen komppania lähti valloittamaan Tamperetta punaisten vallasta.
Olssonin elokuva on draamadokumentti. Pertti Mutanen on kuvannut taistelukuvia, Nicke Lignell on näyttelijänä draamaosuuksien pääosassa. Lisäksi Olsson on liittänyt elokuvaansa paljon arkistomateriaalia ja valokuvia. On ehditty jo todeta, että Olssonin kelvollisen draamadokumentin esikuvana on toiminut amerikkalainen tv-suursarja Taistelutoverit. Iso osa aika lyhyestä elokuvasta on pelkkää juoksua hämärässä kohti Tamperetta. Loppupuolen Näsinlinnan vaiheista ei oikein tiedä, mitä siellä todella tapahtuu. Ei täsmennetä asioita. Parasta elokuvassa ovat Melinin kompanian sotilaiden lyhyet tilanneselostukset, joiden aikana näyttelijä puhuu suoraan kameralle. Nuorten, tuoreiden näyttelijöiden ruotsinkieli on vakuuttavaa, kivan kuuloista.
Claes Olssonin kunnianhimoisen elokuvan viimeisten minuuttien arkistokuvien ja musiikkien aikana tunnelma kyllä kohoaa katsomossa. Jotakin ohjaaja sai sittenkin sanottua sisällissodan veljesvihasta. Myöhemmin ajattelee, että näin hyvästä arkistomateriaalista olisi voitu saada todella vaikuttava draamaelokuva. Ehkä sellaiseen ei ole tällä hetkellä varaa suomalaisissa tuotantoyhtiöissä.
=====================================================================================================
Viime viikolla teattereihin saapui myös halpiselokuvien tekijän Anssi Mänttärin Saunavieras, jota en ole vielä päässyt näkemään. Mänttäri oli hyvässä vedossa etenkin 1980-luvulla ajankohtaisten suomalaisaiheiden kuvaajana. Muistetaan sellaiset työt kuin Rakkauselokuva, Morena, Kello, Huhtikuu on kuukausista julmin ja vielä 1990-luvun alussa valmistunut isä-tytär -kuvaus Muuttolinnun aika.Viimeksi mainittu on mielestäni Mänttärin uran hienoin saavutus.

P.S. Pääsiäisviikolla pidetään lomaa. Sunnuntaina tulee vielä sarjan 129 elokuva Vincent ja Theo. Pääsiäispyhien jälkeen palataan jälleen asiaan. Esimerkiksi amerikkalainen Nälkäpeli jätti ristiriitaiset tuntemukset. Onko Hollywoodin "viihdefasismi" sittenkin liian painavaa?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 128

Villi sydän (Wild at Heart, USA 1990) ohjaus: David Lynch, käsikirjoitus: Lynch - perustuu Barry Giffordin samannimiseen romaaniin, kuvaus: Frederick Elmes, musiikki: Angelo Badalamenti, pääosissa: Nicolas Cage (Sailor Ripley), Laura Dern (Lula Pace), Diane Ladd (Mariette Pace), Willem Dafoe (Bobby Peru), Isabella Rossellini (Perdita Durango), Harry Dean Stanton (Johnnie Farragut), Sherilyn Fenn (Uhri). Tuotanto: Monty Montgomery, Steve Golin, Sigurjon Sightvatsson/Polygram ja Propaganda Films.

Toukokuussa 1990 ystävä soittaa Cannesista, jossa ovat menossa perinteiset ja maailman arvostetuimmat filmifestivaalit. Hän puhuu innostuneesti David Lynchin uudesta elokuvasta Villistä sydämestä. Se on uskomaton kuvaus pahuudesta, joka riivaa kahta nuorta pakenijaa. Kysymys on road moviesta ja rakkauselokuvasta, jossa koko elokuvallinen maailma tihkuu villien sydämien ja outojen käänteiden riivattuja ravistuksia. Huh. huh!
David Lynch (s. 1946) on meille tuttu amerikkalainen ohjaaja, joka syntyi Missoulassa, Montanassa. Lynch on maatalouteen erikoistuneen tiedemiehen poika. Perhe joutui muuttamaan usein, kiertelemään Luoteis-Amerikkaa. Lynch kävi koulua eri kaupungeissa, haaveili kuvataiteilijan ammatista. Hänellä oli ihmeellinen visio liikkuvista maalauksista. Lopulta hän hakeutui elokuvan pariin, sai tukea Amerikan Filmi-instituutilta 35 minuuttia kestävään The Grandmother-elokuvaan. Sen jälkeen Lynch alkoi suunnitella ensimmäistä pitkää näytelmäelokuvaansa Eraserheadia.Tämä tapahtui vuonna 1972. Elokuva oli animaation ja elävien draamallisten kohtausten sekoitelma. Sitä pidettiin muunnelmana Fritz Langin 1920-luvun saksalaisesta scifiklassikosta Metropoliksesta.
Mustavalkoinen, outo ja surrealistinen Eraserhead julkaistiin 1977. Meillä sitä ei saatu teattereihin, joten saimme tutustua David Lynchiin ensimmäisen kerran vuonna 1980, kun viktoriaaniseen Englantiin sijoitettu koskettava kauhutarina Elefanttimies tuli ensi-iltaan. Mahtipontinen scifi-spektaakkeli Dyyni (1984) epäonnistui lähes täysin, mutta vuoden 1986 Blue Velvetissä Lynch palasi näyttelijöidensä Kyle MacLahlanin, Isabella Rossellinin ja Dennis Hopperin kanssa syvälle omiin erikoislaatuisiin ja ehkäpä pervesseihinkin visioihinsa. Kysymys on amerikkalaisen pikkukaupungin elämästä, seksin ja väkivallan pyörteistä. Suuri yleisö sai sitten kosketuksen Lynchiin, kun omalaatuinen ja epätavallinen tv-sarja Twin Peaks alkoi pyöriä 1980-luvun loppupuolella Suomessa.
=====================================================================================================

Villi sydän johdattaa kiihkeitä kuvallisia shokkeja imevän katsojan matkalle kohti New Orleansia. Matkaajia ovat kaksi rakastavaista, miehentappaja Sailor - Nicolas Cage ehdottomasti parhaassa roolissaan -, ja hänen rakastettunsa Lula Pace. Nuori pari saa peräänsä Lulan hirviömäisen äidin Marietten palkkaaman yksityisetsivän Johnnie Farragutin ja palkkamurhaaja Marselles Santonisin (J.E. Freeman). Molemmat miehet ovat kuuluneet rakastajina Pacien elämään. Ja Sailorista on päästävä eroon, koska hän tietää jotakin vaarallista Lulan isän kohtalosta.
Syvällä etelässä Sailor ja Lula juuttuvat kaupunkiin, jonka nimi on mystisesti Big Tuna. Kaupungin harvat rakennukset ovat kuin muistumia Hollywood-westerneistä. Autiomaatuuli puhaltaa kaupungin kaduilla. Kaupungin ainoassa motellissa istuu erikoista porukkaa, lyhytsanaisia punaniskoja ja huoria. Berliiniläiskriitikko Anne Pohlin mukaan väki on kuin suoraan Federico Fellinin elokuvista. Motellissa kohdataan myös ilkeä "musta enkeli" Bobby Peru ja tämän rakastajatar Perdita. Bobby aikoo tehdä Lulan hulluksi ja passittaa Sailorin vankilaan. Motellin katveessa aika pysähtyy ja väkivallan uhka nousee.
Villissä sydämessä liikutaan ei-kenenkään maalla. David Lynch kuvaa nuoren parin lihan rajuja nautintoja. Eroottisuudessaan, mystisyydessään ja raatelevaisuudessaan Lynchin elokuva on juuri sellainen, mitä tältä omaperäiseltä, sivussa Hollywoodin suurista valtalinjoista työskentelevältä ohjaajalta saattoi odottaa. Näin kirjoitin 8.9. 1990, kun Villi sydän tuli ensi-iltaan Helsingin Maxim 2: een. Elokuva on samalla kertaa hivelevän kaunis ja julma rakkaustarina, jonka rakastavaiset pakenevat painajaisen ja unen kolkkoja väristyksiä.
David Lynch penkoi ihmisyyden pimeitä ja salattuja puolia, kertoo hirvittävistä ja kuolettavista muodon muutoksista. Ei liene väärin toistaa, että Lynchin elokuvan muodonmuutokset periytyvät Franz Kafkalta. Jotkut kriitikot mainitsivat, että Lynchin elokuvan "romanttiset" rakastavaiset Sailor ja Lula ovat muistumia Jean-Luc Godardin elokuvista Viimeiseen ehngenvetoon (1959) ja Hullu Pierrot (1965).
David Lynchin elokuvassa kerronnan ja teemojen kehittely on hioitunut vielä pitemmälle kuin Blue Velvetissä. Tämän elokuvan sinertävä tumma alakulo on muuttunut Villissä sydämessä hetkittäin jopa auringonvaloa päästäväksi toivon odysseiaksi. Nicolas Cage saa elokuvassa mahdollisuuden tulkita Elvis Presleyn ikimuistoisen kappaleen "Love Me Tender".
=====================================================================================================
Villin sydämen festivaalikävijöiden innostus toukokuussa 1990 ei ollut turha. Jury palkitsi elokuvan pääpalkinnolla "Kultaisella palmulla". Teoksissaan omat pimeät visionsa paljastanut David Lynch oli hätkähdyttänyt jälleen yleisön, mutta saavuttanut lopulta kreditoidun ohjaajan arvon. Moni muisti koomikko-ohjaaja Mel Brooksin huomion vuodelta 1980. Melin Brooksfilms tuotti nimittäin Elefanttimiehen.
Mel Brooks uskoi tapaavansa elokuvan suunnitteluvaiheessa ohjaajan, joka on kuin lihava ja irvokas saksalaismies. Brooksin yllätykseksi Lynch näytti huolitellulta hienostokaverilta, joka oli kuin James Stewart 35 vuotta aikaisemmin. Niin se on joskus, että ohjaajan persoona voi sokaista, eivätkä teokset vastaa ennakkoluulojamme. 

ÄIDIT JA TYTTÄRET SALAISUUKSIEN ALLA * * *

Lyhytelokuvien tekijänä mainetta saanut ja vasta tohtoriksi väitellyt Saara Cantell on ohjannut kolmannen pitkän draamaelokuvansa. Pari vuotta sitten nähty Kohtaamisia oli todellinen lupaus, novellistinen kertomus erilaisten ihmisten valinnoista. Cantellin uusi elokuva Tähtitaivas talon yllä on samalla tavalla novellimainen elokuva, jossa kolmen eri sukupolven naisten tarinat hahmottuvat samassa talossa. Kiinnostavasti ne menevät myös sisäkkäin. Tähtitaivas talon yllä ajoittuu sota-aikaan, 1970-lukuun ja nykypäivään. Elokuvan hienoja näyttelijöitä ovat Irina Björklund, Mari Nenonen ja Elin Pedersdotter. Itse asiassa koko elokuva keskittyy näiden kolmen naisen ympärille. Kysymys on ihmisen tekemistä valinnoista, miten eri sukupolvien ratkaisut vaikuttavat tulevaisuudessa. Saara Cantell ei usko, että joku määräämätön kohtalo vaikuttaisi ihmisiin, vaan hän on selkeästi sitä mieltä, että me ihmiset voimme vaikuttaa omaan elämämme. Omat ratkaisumme ovat kaiken lähtökohta ja lopputulos.
Tähtitaivas talon yllä on hiljainen, seestynyt kamarielokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään. Saara Cantell ja kuvaaja Maria Hällförs ovat pystyneet silti intensiiviseen kerrontaan. Valitettavasti sisäkkäin menevät tarinat ovat liian odotettavia, jopa kliseemäisiä. Jokin ravisuttava käänne elokuvalle olisi tehnyt hyvää, jokin räsähdys ja radikaali draamaan kaareen liittyvä käännekohta olisi parantanut kokonaiskuvaa. Silloin Catntellin elokuvasta voisi puhua uutena tapauksena.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset elokuvat näyttävät tulevan ensi-iltaan joka viikko. Parhaillaan Helsingin ohjelmistossa pyörii ainakin yhdeksän uutta suomalaista elokuvaa. Tasoakin löytyy, sillä todellisia positiivisia paukkuja ovat kevätkauden ensi-illoista olleet Varasto, Vuosaari ja tuorein uutuus Kohta 18. Jälkimmäisen ohjaaja Maarit Lalli nousi hetkessä kotimaisen elokuvan ohjaajakärkeen. Hän on tehnyt ennen lyhytfilmejä, joista maineikkain lienee aivan 1990-luvun lopussa valmistunut Kovat miehet.
Kotimaisten uutuuksien tulo teattereihin sen kun vain jatkuu. Sarjatehtailuksi muodostunut uusi Vares-jännäri saapui viime perjantaina. Huhtikuun neljäs teattereihin rävähtää natsiaiheinen tieteisjännäri Iron Sky, joka vaikuttaa trailerin perusteella amerikkalaisten Hollywood-tuotantojen parodialta.
Myös dokumenttielokuvaa valitaan sopivasti teatteriohjlelmistoon. Viime aikojen menestyksiä olivat Vesku ja Miesten vuoro. Helsingin ohjelmistossa jatkaa edelleen kiinnostava Säilöttyjä unelmia, jossa kuvataan maailmanlaajuista ruokateollisuutta.
Tulossa teattereihin on muun muassa Aleksi Bardyn ja Osku Pajamäen "sosiaalidemokraattinen" Rouva presidentti, joka piirtää kuvaa Tarja Halosen presidenttikausista. Tampereen lyhytfilmifestivaaleilla kohua herättänyt Kovasikajuttu luvatataan valkokankaalle aivan huhtikuun lopulla. Elokuvassa kuvataan kehitysvammaisten miesten punkyhtyettä "Pertti Kurikan nimipäiviä". Sen jälkeen uusien kotimaisten ensi-illat päättyvät. Seuraava uutuus on elokuussa saapuva musiikkifantasia Imaginairum.
Syökö kotimaisten ensi-iltojen lähes viikottainen tulo kankaille toisiaan? Hyvä kysymys. Maaliskuun alun Top-20 -tilastossa makaili kokonaista kuusi suomalaista elokuvaa, joten kaupallisia menestyjiä löytyy. Varasto on houkutellut teattereihin kohta 200 000 katsojaa, lastenfilmi Risto Räppääjä ja Viileä Venla on ylittänyt tuon rajan ja kehno Härmä on päässyt sadantuhannen lipunostajan suosioon. Positiivisinta tässä menossa on uusien ohjaajien tulo ja laadun selvä paraneminen. Viime vuosi ei ollut tasollisesti kovin hyvä. Eivätkä lipputulotkaan kasvaneet odotetusti.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 127

Intohimojen labyrintti (Laberinto de pasiones, Espanja 1982) ohjaus, käsikirjoitus ja lavastus: Pedro Almodóvar, kuvaus: Ángel Luis Fernándes, lavastus: Virginia Rubio, musiikki: Bernardo Bonezzi, Fabio McNamara, leikkaus: Terry Lennox, pääosissa: Cecilia Roth (Sexilia), Imanol Arias (Riza Niro), Helga Line (Toraya), Marta Fernández Muro (Queti), Fernando Vivanco (tohtori), Ofelia Angélica (Susana), Ángel Alcázar (Eusebio). Tuotanto: Pedro Almodóvar/Alphaville.

Francon vuoden 1975 kuoleman jälkeisen espanjalaisen elokuvan ensimmäisiä ulkomailla huomattuja ja korkeasti arvostettuja ohjaajia on ollut Carlos Saura. Espanjalaisohjaajan Korppi sylissä (1977) saavutti Suomessakin suuren menestyksen. Saura oli aloittanut jo ennen Francon vallan päättymistä, mutta hänestä ei tiedetty vielä kovin paljon Suomessakaan. Pian tiedettiin.
Todellinen espanjalaisen elokuvan kahdeksankymmenlukulainen ohjaajatulokas oli Pedro Almodovar, jonka roolikomedia Naisia hermoromahduksen partaalla (1987) ja häkellyttävän eroottinen Matador (1986) herättivät meilläkin laajaa huomiota. Noiden elokuvien jälkeen Suomessa esiteltiin Pedro Almodovarin varhaisimpia elokuvia, joista maineikkain ja mielestäni vieläkin paras on värikäs "postmoderni rakkauskomedia on Intohimojen labyrintti - 2000-luvun Puhu hänelle -teoksen ohella.
Pedro Almodovarin Intohimojen laryrintissä mies on homo ja nainen nymfomaani. Madridilainen Pedro Almodovar tuntee gay-ryhmien elämäntavan. Toisaalta hän tuntee Madridin suurkaupunkielämän pulssin. Almodovar liioittelee, luo omaa elokuvallista kuvastoaan, mutta ei koskaan kadota otetta realismiin.
Pedro Almodovarin elokuvassa (elokuvissa) ihmiset pyörivät kuin hyrrät elämän absurdeissa tilanteissa, joista uskomattomimmat hetket ohjaajan maaginen kosketus muuttaa uskottavaksi - kuten kirjoitin 11.8. 1990. Tuona elokuun iltana Intohimojen labyrintti tuli ensi-iltaan Helsingin Andorraan. Teatteri ei tietenkään toimi enää säännöllisesti.
Intohimojen labyrintissa hullutteleva ja vakava Pedro Almodovar yhdistelee lukuisia henkilösuhteita ja rakkausepisodeja. Hän esittelee joukon ihmisiä, joista osa on menneisyyden tahraamia ja osa tähyilee epävarmaan tulevaisuuteen. Jälleen Almodovar pyörittää kuin taikuri intohimojen karusellia ja näyttää meidän ihmisten heikkoudet ja vahvuudet. Ihmeellisillä tavalla ohjaaja puhdistaa onnettomuuksiemme jäljet ja yllyttää meidät nautintoihin. Ihmiskeho on Almodovarille kuin kartasto onneen ja iloon.
Melkein naurattaa muistella elokuvasta erottuvia henkilötyyppejä, joille ohjaaja on keksinyt erikoisia nimiä. Muuan sellainen on tyttöbändin jäsen Sexilia, todellinen erotomaani, ja abarialaisen hallitsijan jälkeläinen Riza Niro. Riza on kiinnostunut miehistä, mutta kestää aikansa ennen kuin hän löytää Madridissa todellisen lemmen. Sexilian ja Rizan ympärille punotaan hyvin epätavallisia henkilötyyppejä - kuten Sexilian gynegologi-isä, pesulan tyttö, muhkea psykologi, entinen prinsessa, rockbändin jäseniä ja - yllätys, yllätys - muslimiaktivisti.
=====================================================================================================

Matadorissa picadorin sivallukset risteytyivät saappaiden, stilettien ja viittojen fetisistiseen maailmaan. Pinnan alla Pedro Almodovar kritisoi maskuliinisuutta ja sen sukupolvesta toiseen jatkuvaa roolimallien jäljittelyä, joka kumpuaa suoraan espanjalaisen yhteiskunnan traditioista.
Naisia hermoromahduksen partaalla kannusti naisia murtamaan yhteisin ponnisteluin miesten valheiden kehät. Almodovar selvästikin sitoi espanjalaismiehet perinteisiin rooleihinsa, mutta kohotti naiset sankareiksi. Eikä Almodovarin tuotantoa ja tyyliä tunteva voinut nytkään olla ihailematta naiskuvia. Ohjaaja osaa todella antaa naisille älyn, mielen ja sielun, kuvata heitä kokovartalo-otoksissa.
Intohimojen labyrintissä espanjalaisohjaaja todisti kykynsä muuttaa asetelmia ja vaihtaa näkökulmia. Homomiesten todellisuutta kuvatessaan ohjaaja rikkoo nyt mieskuvan perinteitä ja antaa naisen viettelylle nymfomaanin siivet. Almodovarin elokuvassa lukuisat henkilöt etsivät sitä elämän yhteistä tekijää ja merkitystä.
Eikä Pedro Almodovar olisi eurooppalaisen elokuvataiteen mestareita, jos hän ei pystyisi yllättämään katsojia. Muutoksen mahdollisuus väijyy aina jokaisen henkilön oven takana. Ja miten luontevasti ohjaaaja sekoittaa surrealistiset fantasiat ja arkipäiväiset unet. Koskaan ei voi tietää, kenen naamio riisutaan ensin. Ohjaajakin saattaa riisua naamionsa, joihin katsojat tottuivat edellisessä elokuvassa.
Voisi väittää, että Intohimon labyrintissä on vielä ohjaajan kokemattomuudesta johtuvaa tyhjäkäyntiä - tosin hyvin vähän. Sen taas voi todeta, että huvin ja nautinnon portteja avatessaan Pedro Almodovar kirkastaa madridilaista kaupunkimaailmaa. Tai poimii sieltä nautittavia yksityiskohtia.
Monissa Almodovarin myöhäisemmissäkin elokuvissa on ollut merkittävää espanjalaisen värikartaston huikea taju. Ruskean ja punertavan, keltaisen ja harmaankin sävyt ovat läsnä. Sen saimme todistaa paikan päällä keväällä 2003. Kaupungilla liikkuessaan, rakennuksia katsellessan tajusi yhtäkkiä olevansa aivan kuin almodovarilaisessa elokuvamaailmassa. Sitten kun sai katsoa madridilaisessa museossa suuren katalonialaisen kuvataiteilijan Antoni Tapiesin (1923-2012) maalauksia - kuten esimerkiksi 1955 valmistunut "Teos No: XXVIII", yhtymäkohdat ja erilaisuudet Pedro Almodovarin elokuvien väriestetiikkaan löytyivät helposti.
Taidekriitikot ovat puhuneet Tapiesin maalauksista "kuin umpeen muurattuina seininä" (Timo Valjakka). Pedro Almodovarin elokuvissa nuo seinät avataan ja tapiesilainen väri saa uuden merkityksen. Tapiesin tauluissa ei viitattu niinkään vähitellen paljastuvaan uuteen todellisuuteen, mutta Almodovarilla elokuvallinen tila on koko ajan liikkeessä ja lopulta se johtaa uusiin kokemusmaailmoihin.

VIISI POIKAA HELSINGISTÄ * * * * *

Maarit Lallin (s. 1964) Kohta 18 menee hetkessä esikoisteosten aateliin. Sitä voi pitää toki kärjistettynä kuvauksena täysi-ikäisyyden porteilla heiluvista helsinkiläispojista, jotka ovat nimeltään Karri, Pete, Andre´, Akseli ja Joni. Verraton poikajoukko.
Viisikko on ollut ystävyksiä vuosia. He odottavat kiihkeästi täysi-ikäisyyttä, jolloin "voi tehdä mitä haluaa", muuttaa pois kotoa ja aloittaa itsenäinen elämä. Kukaan pojista ei tosin vielä ymmärrä, että kahdeksantoista vuotta sallii hankkia ajokortin, ostaa laillisesti olutta ruokatavarakaupasta ja solmia avioliiton. Mutta millä pärjätä kovassa maailmassa, jossa asuntoja on vaikea saada ja rahaa tuskin tulee heittämällä.
Kohta 18 on novellistinen elokuva, jossa jokaisen viiden pojan tarina kerrotaan ensin omanaan ja sitten kaveriporukan kautta. Äitien osuus kotona on hyvin tärkeä. Isiä tuskin näkyy, koska perheet ovat hajonneet ja vanhemmat eronneet. Tarinat vedetään yhteen lopussa, jossa näkyy sovinnollisuutta, mutta myös traagisuutta.
Elokuvan aloittaa Karrin tarina. Elina Knihtilä esittää taksikuskiäitiä, joka on saanut lupalapun kouluttaa poikaansa ajokorttia varten. Äiti läksyttää koko ajan poikaansa ajoharjoittelun aikana.
Toisessa tarinassa Pete ja tyttöystävä ovat yllättävän raskauden edessä - mitä tehdä? Kolmas poika Andre´nähdään useimmiten kotona pikkuveljensä kanssa. Veli haluaa, että nukkumaan mennessä luetaan se tuttu iltaruokous. Elokuva on kauneimmillaan juuri Andre´n ja pikkuveljen yhteisissä kohtauksissa. Surullisin on uusioperheen Jonin tarina. Hän ei tyydy muiden poikien tavoin bissen juontiin, vaan pössyttelee ja hankkii rahaa "Susimiehenä."
Kohta 18 tapahtuu upeasti "löydetyillä" Helsingin keskikaupungin alueilla - linjalla Suurkirkko, Uspenksin katedraali, satama, Valtioneuvoston linnan takana sijaitsevat puistot ja Katajanokan edusta. Linnanmäki kuuluu asiaan. Suomenlinnassakin käydään. Eksteriöörien lisäksi interöörit on valittu huolella. Sisätilojen kuvat toimivat.
Sitten Maarit Lalli tekee elokuvaansa hienon lisäyksen näyttämällä suomalaisen maaseudun kauneuden. Akseli matkustaa isovanhempiensa luokse maalle. Siellä häärää myös eronnut alkoholisti-isä, joka kyttää hirviä metsällä. Isän mielestä äiti on kasvattanut Akselia pumpulissa, koska ei oile opettanut olutta ottamaan. Akselin ja isän kohtaaminen on toteutettu psykologisella vaistolla. Suomalainen metsä ja järvi hehkuvat kesää.
==========================================================================================
Kohta 18 on erittäin osuva ajankuva tästä elämästä tässä maassa ja tässä kaupungissa. Pojat riitelevät useimmiten äitiensä kanssa. Jonin kotona asuu isäpuoli, jota äiti syyttää pehmoilusta. Joni näyttäisi olevan viisikon heikoin lenkki, mutta ymmärtääkö kukaan aikuisista, että poika pelkää - aikuistumista vai addiktin geenejään.
Maarit Lalli on ymmärtänyt tämän ajan lapsien ja vanhempien tilanteita. Niinkö siinä kävi, että lapset määräävät menon kotona ja vanhemmat ovat luopuneet kasvatustehtävästään. Jonin isäpuoli levittelee käsiään, koska on saanut aikanaan vapaan kasvatuksen. Sitä "perintöä" nyt kärsitään.
Kohta 18 on uskomattoman hyvin kirjoitettu, ohjattu, kuvattu ja näytelty uusi kotimainen elokuva. Osasiko tällaista tapausta enää odottaa? Ei kaiketi, mutta nyt se on teattereissa. Lyhytfilmeillä kouluttautunut Lalli on kirjoittanut elokuvansa poikansa Henrik Mäki-Tanilan kanssa. Mäki-Tanila esittää Karria. Ja hyvin esittääkin.
Elokuvan muita "kohta kahdeksantoista vuotiaita" poikia tulkitsevat uskottavasti - tai oikeastaan elävät täysillä - Karim Al-Rifal (Andre´), Anton Thompson Coon (Pete), Ben Thompson Coon (Joni) ja Arttu Lähteenmäki (Akseli). He puhuvat suomea, Joni hiukan ruotsiakin, mutta he puhuvat nuorten kielellä, jossa hyppivät hersyvät ilmaisut ja slangivedot. Maarit Lalli on kertonut, että pojat ovat "luoneet" itse elokuvan kieltä ja hauskoja ilmaisuja, joita me vanhemmat aikuiset tuskin olemme koskaan edes kuulleet.
Elokuvan aikuisnäyttelijöiden valinnat ovat onnistuneet erinomaisesti. Elina Knihtilä on löytänyt uutta vetoa roolitulkintaansa. Hannu-Pekka Björkman on hyvä Peten isänä. Samoin Mari Perankoski Andre´n vastuuttomana äitinä. Jonin äiti Niina Nurminen on tuskin ollut näin hyvä koskaan, eikä muuten Mats Långbackakaan isäpuolena. Esko Roine ja Marja Packalen ovat täydellisiä Akselin isovanhempina pikkuriikkisessä maaseutukohtauksessa. Ilari Johansson rakentaa oivallisen eronneen isätyypin kivääreineen ja olut-tölkkeineen.
==========================================================================================
Tämän ajan todistavista kuvista huolimatta Kohta 18 -elokuvan kuvien pinnan alla väreilee kuusikymmenluvun henki. Mitä se sitten onkaan, mutta Suomenlinna-kohtaukset ja Helsinki-kuvat ovat kuin uudestisyntyneitä päivityksiä Risto Jarvan Onnenpelistä.
Maarit Lallin elokuvan kuvaajan Rauno Ronkaisen työtä ei voi liikaa kiittää. Kuvaukseen ovat osallistuneet myös Jan Nyman ja Harri Räty. Kepa Lehtisen musiikki on täysosuma. Kohta 18 on muuten todellinen "auteur" -teos, sillä ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Lalli on myös tuottanut, lavastanut, puvustanut ja leikannut elokuvansa.

Ajankohtainen kommentti

Soneran laajakaistan käyttäjänä hyödynnän myös teleoperaattorin sähköpostia. Aina kun avaan Soneran linjan tietokoneen näytölle ponnahtaa huippumodernisti laadittu mainoskuvien sarja. Sonera mainostaa uutta Nokiaa ja Spotify Premiumiaa. Mainosponnahduksissa esitellään myös Soneran elokuvavuokrauspalvelu ja urheiluun liittyvä tarjonta. Soneran mainoslause kuuluu: "Leffoja, sarjoja, lastenohjelmia ja urheilua koko perheelle". Kanavapaketti luvataan kahdeksi kuukaudeksi 0 eurolla. Soneralla ei ole käsittääkseni kilpailija Elisan kaltaista elokuvavuokrapalvelua, vaan ohjelmat tulevat kahdenkymmenen eri tv-kanavan kautta. Urheilu välitetään Viasatin ja Urhotv -Totalin tarjonnasta. Elokuvia saa Viasat - Filmipaketista.
Mitkään näistä maksullisista palveluista ei ole saanut minua koukkuun. Katson elokuvat helsinkiläisissä elokuvateattereissa, sillä ikäpolveni filmihulluna uskon vielä ison kankaan lumoon. Työrupeamani jälkeen katson elokuvia hyvin harvoin televisiosta. En vuokraa elokuvia videovuokraamoista. En osta DVD-elokuvia. Olenpa vanhanaikainen.
==========================================================================================
Teleoperaattorien elokuvavalikoimat näyttävät kiinnostavan etenkin nuorta yleisöä, kaiketi paljon lapsiperheitä. Tämän ymmärtää, koska elokuvateatteriin meno vaatisi vanhemmilta aikaa ja vaivaa, illaksi lastenvahtia. Ja elokuvissakäynnille tulisi hintaa: Matkakulut, kahden hengen liput, popcornit ja juomat. Niin, ja lastenvahdin palkkio.
Vuokraleffan voi tilata esimerkiksi Elisan Elisa Viihteestä. Elokuvanimikkeet ovat kahdentuhannen teoksen paikkeilla. Operaattorin vuokraleffojen nimikkeistä en pysty sanomaan mitään. Panu Hietanevan HS-Kuluttajasivulle tekemän jutun mukaan (22.2 ) esimerkiksi Elisa Viihteen elokuvista useat on esitetty jo televisiossa. Valikoimaan kuuluu myös vanhoja elokuvia ja joitakin teattereissa huippumenestyksiä saaneita leffoja.
Yksi elokuvavuokraus maksaa Elisalla kuusi euroa. Joten se on hiukan yli puolet halvempaa elokuvan katselua kuin elokuvateattereissa. Mutta, mutta...iso kangas on iso kangas teattereissa. Operaattorit myyvät myös kuukausipakatteja lisäpalveluineen: Elisa 39,90. Laite sisältyy pakettiin. Tekstityksen luvataan sisältyvän leffoihin ja teräväpiirtotasostakin on huolehdittu. Paketteja ostaessa kannattaa muistaa, että sopimus kattaa 24 kuukautta, eikä sitä voi irtisanoa. Ja nettiyhteys täytyy olla vähintään 8 Mbit/s.
==========================================================================================
Nyt olisi toivottavaa, että joku operaattoreilta yms. elokuvia lainaava toimittaja tekisi jutun valikoimien sisällöistä ja laadusta. Mitä elokuvia? Mistä maasta? Mitkä genret? Ja ovatko valikoimat suppeita vai laajoja. Nykyisin kaikki käsitellään vain teknisinä asioina ja paljon puhuttua "sisältöä" ei useinkaan avata.

(14.3. 2012)

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 126

Hurja joukko (The Wild Bunch, USA 1968) ohjaus: Sam Peckinpah, käsikirjoitus: Walon Green ja Peckinpah - perustuu Greenen ja Roy N. Sicknerin tarinaan, kuvaus: Lucien Ballard, pääosissa: William Holden (Pike), Ernest Borgnine (Dutch), Robert Ryan (Thornton), Edmond O´Brien (Sykes9, Warren Oates (Lyle Gorch), Ben Johnson (Hector Gorch), Jaime Sanchez (Angel). Tuotanto: Phil Feldman/Warner Brothers-Seven Arts.

Edmonton, Kanada, toukokuu 1990. Osallistun toimittajana kansainväliseen julkisen palvelun tv-alan Input-konferenssiin. Sitä on järjestetty keväällä joka vuosi, vaihdellen Pohjois-Amerikan ja Euroopan välillä. Konferenssi on tarkoitettu eurooppalaisten ja amerikkalaisten laatutv-ohjelmien katseluun ja keskusteluihin. Suomesta konferenssiin osallistuu lukuisia Ylen ihmisiä. Tv-ohjaaja Kari Franck vietti päivien aikana 50-vuotisjuhliaan. Ylen RTV-instituutin Sakke Salko katsoi materiaalia ja vinkkejä Ylen:n koulutustapahtumia varten. Tv-ohjaaja ja näyttelijä Jukka Sipilä seurasi silmä tarkkana ulkomaista tarjontaa.
Eräänä iltana Sipilä ja kumppanit menivät paikalliseen Colosseum-jäähalliin, jossa Edmonton Oilers varmistelee sen kauden NHL-mestaruutta. Jalkapallomiehenä en lähde mukaan, mutta ymmärsin muiden suomalaisten kiinnostuksen, koska Oilersissa pelasi isossa roolissa legendaarinen hyökkäysketju Jari Kurri, Wayne Gretzky ja Esa Tikkanen.
Miten Sam Peckinpahin, viimeisen suuren westernohjaajan, kuuluisin ja väkivaltaisin elokuva Hurja joukko liittyi toukokuun 1990 Edmontoniin?
Syy on yksinkertaisen selvä. Elokuva lähehettiin kanadalaiselta tv-kanavalta iltapäivällä. Katsoimme sen yhdessä Sakke Salkon kanssa. On menossa konferenssin päättäjäispäivä. Hurjan joukon 143 minuutin tv-katselu on intensiivinen. Toki olen arvostanut elokuvaa aina sen Suomen ensi-illasta, joka tapahtui Helsingin Kaisaniemenkadun silloisessa Bostonissa (nyk. Kino-Palatsi) 3.10. 1969. Olen kirjoittanut elokuvasta innostuneen, ylistävän arvostelun Suomen Sosiaalidemokraattiin.
Muistan Edmontonin katselun aikana, että sain arvostelustani kipakkaa palautetta, sillä moni katsoja on vihannut Hurjaa joukkoa, koska on uskonut Peckinpahin ruokkivan väkivaltaista käyttäytymistä. Muistan puolustaneeni tätä westerniä, koska Peckinpah vetää sen yhteyksiinsä, niin historiallisiin, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin. Elokuva kuvastaa myös Peckinpahin läheistä suhdetta Meksikoon. Elokuvan julkaisemisen aikoihin Vietnamin sota eskaloitui voimakkaasti, ja ei ollut vaikea nähdä ohjaajan rakentamia paralleelaja Meksikon ja Pohjois-Vietnamin välillä.
=====================================================================================================
Hurja joukko alkaa vuonna 1913 Texasissa. Epäonnistuneen pankkiryöstön jälkeen kuusi lainsuojatonta siirtyy Meksikon puolelle. "Hurjan joukon" muodostavat porukan johtaja Pike, uskollinen Dutch, jatkuvasti valittavat Gorchin veljekset, nuori itsenäinen meksikolaismies Angel ja ex-pyssysankari Sykes. Voidakseen siirtyä viettämään eläkepäiviä joukko suostuu tekemään vielä yhden ison keikan: On ryöstettävä kiväärejä ja ammuksia kuljettava amerikkalainen juna. Lasti aiotaan myydä häikäilemättömälle sissijohtaja Mapachelle, jota esittää Emilio Fernandez. Hurjaan joukkoon aikaisemmin kuulunut Thornton toimii nyt murhanhimoisena päänahanmetsästäjänä, joka kohtaa entiset toverinsa jossakin vaiheessa väkivaltaisessa yhteenotossa.
Hurja joukko on Sam Peckinpahin (1925-1984) westerntuotannon yhteenveto. Peckinpah opiskeli näyttämötaidetta Kalifornian yliopistossa. Hän siirtyi sitten työskentelemään televisioon. Nuori Peckinpah kirjoitti ja ohjasi Gunsmoke ja The Westerner -sarjojen jaksoja. Nämä opinnäytteet johdattivat Peckinpahin elokuvatuotantoon.
Sam Peckinpahin ensimmäiset elokuvansa, erikoislaatuiset westernit, Viheltävät luodit ja Preerian laki valmistuivat vuonna 1962. Näissä elokuvissa Peckinpah tarkasteli uuden ajan tuloa länteen. Länsi murtuu, sen mukana katoavat myös entiset kunnialliset miehet ja heidän arvonsa.
Vuonna 1964 Sam Peckinpah ryhtyi ohjaamaan kunnianhimoisinta westerniään Majuri Dundee. Charlton Hestonin, Richard Harrisin, Senta Bergerin ja James Coburnin näyttelemä western sijoittui sisällissodan Amerikkaan. Draama kasvaa unionin sotilaiden, confederaatin vankien ja apassien välille. Apassit kidnappaavat valkoihoisia lapsia. Tämä kärjistää ristiriitoja. Elokuva on velkaa John Fordin 1950-luvun alkupuoleen suurenmoiselle Etsijöille, mutta jokainen Peckinpahin westernin kuva hehkuu energiaa ja visuaalista kuulautta.
Majuri Dundee aloitti Sam Peckinpahin vaikeudet tuottajien ja rahoittajien kanssa. Tuottaja Jerry Bresler oli antanut Peckinpahille melkein vapaat kädet käyttää rahaa Meksikossa, jossa western kuvattiin. Jälkituotannon aikana Columbian johto suuttui ja leikkautti elokuvan tavalla, joka ei vastannut ohjaajan taiteellisia tarkoitusperiä. Elokuvasta tuli hajanainen ja epätasainen westernmelodraama. Alkuperäisen elokuvan nähneet ovat puhuneet mestariteoksesta.
Majuri Dundeen jälkeen Sam Peckinopah koettiin Hollywoodissa häirikkönä, joka tappelee koko ajan tuottajien kanssa. Peckinpah alkoholisoitui, koska ei saanut toteuttaa itseään nerokkaanaa auteurohjaajana. Pelihimon kuvaus Täyskäsi Kid (1965) jäi Peckinpahilta kesken, ja elokuvan ohjaajaksi on nimetty Norman Jewison. Itse asiassa elokuvasta piti tulla mustavalkoinen, mutta Jewison toi mukaan värit. Ennen Hurjaa joukkoa Peckinpah osallistui Arnold Lavenin Kunniakkaiden kaverusten (1965) ja Buzz Kulikin Pancho Villa ratsastaa jälleen (1968) käsikirjoitustyöhön. Elokuvat eivät ole mitenkään laadukkaita, eivät todellakaan.
Hurja joukko sisltää melkein baletinomaisesti muotoiltuja taistelukohtauksia, uskomattoman efektiivisesti toteutetun ryöstöjakson ja monia runollisia, jopa tunteellisia kohtauksia meksikolaisessa residenssissä. Niissä Sam Peckinpah paljasti romanttisen puolensa. Hieno tunnelmien sävyjen vaihtelu on elokuvan iso ansio.
Peckinpahin alkuperäinen elokuva kesti 152 minuuttia. Nyt en ole varma, näimmekö Edmontonin hoteliihuoneen tv-esityksessä myyttiseksi kutsuttuja takautumia, jotka taustaavat etenkin William Holdenin ja Robert Ryanin henkilöiden luonnetta ja toimintatapaa. Ajatelkaa, miten Peckinpah sai elokuvaansa uksomattoman suurenmoisen näyttelijäryhmän.
Peckinpahin elokuvaa arvosteltiin juuri henkilökuvista, jotka eivät kuulemma sisäistyneet tarvittavalla tavalla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että persoonalliset näyttelijävalinnat ovat kaiken lähtökohta ja lopputulos. Tuskin monessakaan modernin ajan westenrissä on vastaavaa castia. Sitä paitsi monet näyttelijöistä olivat jo uransa ehtoopuolella. Holden näytteli vielä 1980-luvulla, mutta 1940-luvun loppupuolen klasisisen nyrkkeilyelokuvan Vimeisen iskun Robert Ryan oli tehnyt jo parhaat roolinsa. Hän kuoli viisi vuotta Peckinpahin elokuvan jälkeen.
Hurjan joukon ryhmädynamiikkaa, ryhmän toiminnan virilisyyttä korostaa myös Lucien Ballardin hieno, deltaljirikas kuvaustyö, jossa peckinpahilaiset maisemaotokset välkehtivät ja henkilöiden olemuksen jokainen piirre on vangittu kankaalle. Henkilökuvauksen "luonnostelumaisuus" on sittenkin elokuvan etu, sillä se antoi näytteijöille vapauden improvisoida, luoda hahmoja oman perusidentiteetin pohjalta. Siksi Holden, O´Brien, Borgnine, Oates, Ryan, Johnson ja kumppanit ovat niin suurenmoisia kameran edessä. Ja jos noista Peckinpahin elokuvien leikkauksista ja ohjaajan kapinoinista tuottajien kanssa tuli Hollywood-legenda, niin on syytä onnitella Warner Bros. -yhtiötä, että se palkkasi Sam Peckinpahin kirjoittajaksi ja ohjaajaksi projektiin, jota aikaisemmin olivat kehittäneet näyttelijä Lee Marwin ja käsikirjoittaja Walon Green.
Hurjan joukon jälkeen Sam Peckinpahin ohjasi lyyrisen westernin Balladi Cable Hoguesta (1970), jossa Jason Robards Jr.:n esittämä lännen mies hakeutuu erämaan rauhaan etsimään itseään ja olemassaolon oikeutusta. Sen jälkeen Peckinpah ohjasi Englannissa Dustin Hoffmanin satuttavasti näyttelemän Olikoirat (1971), hurjan vision yksityisyyden loukkaamisesta. Westernejä olivat taas kaihoisa Nuori Bonner (1972) ja omaleimainen Pat Garrett ja Billy The Kid (1973). Ärhäkkä pakotarina The Getaway (1972) ja viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt The Osterman Weekend (1983) edustivat Peckinpahin käsitystä nykyajan amerikkalaisen yhteiskunnan kipu- ja räjähdyspisteistä. Ehkä lataavimpia Sam Peckinpahin 1970-luvun elokuvia oli morbidi, lähes nihilistinen "road movie" Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa sähäkkä roistoroolien esittäjä Warren Oates on pääosassa.
Kirjan "Hollywood - From Vietnam to Reagan" (1986) kirjoittanut Robin Wood on todennut, että Nuoren Bonnerin jälkeen painettujen ja sivullisten osaan yhteiskunnassa perehtynyt Sam Peckinpah osoitti kasvavaa epätoivoa, välinpitämättömyyttä ja itseparodiaa. Ohjauksen taide - mise-en-scene - alkoi murtua 1970-luvun Hollywoodissa, joten sellaiset persoonalliset tekijät kuin Robert Altman (1925-2004?), Stanley Kubrick (1928-1999) ja Sam Peckinpah joutuivat koko ajan kamppailemaan tuotannon uusia, tekijyyttä rajoittavia voimia vastaan.
Robert Altmanin hieno "viisikko" Pitkät jäähyväiset, Täyskäsi, Varkaita kuten me, Nashville ja Kolme naista ei saanut koskaan arvoiseensa jatkoa Hollywood-tuotannossa. Altman "tuli takaisin" oikeastaan vasta 1990-luvun vaihteessa Euroopassa tuotetulla Vincentillä ja Theolla. Kubrickin pelasti muutto Englantiin ja itsenäisyyden takaava sopimus Warnerin kanssa.
Sam Peckinpah kuoli pettyneenä ja väsyneenä sydänkohtaukseen Los Angelesissa, mutta onneksi kolme vuotta aikaisemmin Hurjasta joukosta otettiin USA:ssa levikkiin restauroitu kopio, jonka pituus on 142 minuuttia.
=====================================================================================================
Siirryin Hurjan joukon edmontonilaisen tv-esityksen jälkeen taksilla lentoasemalle. Palasin Lontoon kautta kotiin Helsinkiin. Salko vietti vielä yhden vuorokauden Edmontonissa, preerioiden kaupungissa, ja lensi sitten New Yorkiin, jossa hän tapasi ystävämme, professori ja mediatutkija Tarmo Malmbergin. He menivät maanantaina klubille, jossa Woody Allen soitti klarinettia. Allenin sessiot olivat tuohon aikaan käsite. Allen (s. 1935) oli saanut ensi-iltaan elokuvan Rikoksia ja rikkomuksia (tarkista), joka on muuan ohjaajan laajan, vieläkin jatkuvan tuotannon päätöitä.

VAIKUTTAVA ELOKUVA KYLMÄN SODAN AGENTTIMAAILMASTA * * * *

Sodanjälkeisen englantilaisen elokuvan suuri luonnenäyttelijä Alec Guinnes tulkitsi 1970-luvun lopun brittiläisessä tv-sarjassa agentti George Smileyä, jonka arvoituksellinen hamo periytyy John le Carrén vakavahenkisestä ja taidokkaasta romaanista "Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja". Agenttiromaanien eliittiin kuuluva älyllinen teos ilmestyi vuonna 1974. Brittiläinen tv-sarja oli uskollinen romaanille, mutta ehkä se ei olisi saanut alleen samanlaista loistokkuutta ja hohtoa, jos Guinness ei olisi näytellyt pääosaa.
Ruotsalaisen Tomas Alfredson on saanut ohjata elokuvaversion Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja (Tinker, Tailor, Soldier, Spy) samasta John le Carrén romaanista. Versio on brittiläistä tuotantoa. Onneksi. George Smileyn rooliin valittiin etelälontoolaissyntyinen Gary Oldman, joka on ollut vuosia hiljaa ja hukassa. Oldmanin (s. 1958) joskus ärsyttävän teatraaliset roolitulkinnat muistetaan esimerkiksi sellaisista elokuvista kuin JFK (1991) Bram Stokerin Dracula (1992), True Romance (1993), Leon (1994) ja Viides elementti - puuttuva tekijä (1997). Oldman työskenteli hyvien ohjaajien kanssa, niin kuin Oliver Stone, Francis Ford Coppola ja Luc Besson.
Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja on erinomainen uusi elokuvatyö, jossa Gary Oldman tekee hienon paluun. Se on niin ikään oivallinen esimerkki ruotsalaisen Tomas Alfredsonin (Ystävät hämärän jälkeen) ohjauksellisista kyvyistä. Meille nimi Alfredson palauttaa mieleen 1960-luvun uuden ruotsalaisen elokuvan. Tomasin isä on nimittäin Hasse Alfredson, joka työskenteli käsikirjoittajana ja näyttelijänä Tage Danielssonin kanssa. Hassen & Tagen maineikkaita komedioita olivat Tehdäänpä silta (1965), Omenaleikki (1971) ja Picasson seikkailut (1978). Tomasin veli Daniel on myös elokuvaohjaaja.
Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja ajoittuu vuoden 1973 Eurooppaan. George Smiley työskentelee Ison-Britannian tiedustelupalvelussa. Smiley on pedantti, harmaasävyinen agentti, joka ottaa työnsä tosissaan. Häneen liittyy kuitenkin ominaisuuksia, joista työtoverit eivät tahdo millään päästä selville. Onko Smiley vain tarkka virkamies, joka toteuttaa kuuliaisesti esimisten käskyt? Vai onko Smiley itsepäinen sivullishahmo, joka haluaa kulkea omaa tietään kylmän sodan kireässä maailmassa? Ja tiedetäänkö Smileyn yksityiselämästä mitään? Huhuja petollisesta vaimosta liikkuu.
Tomas Alfrfedsonin (s. 1965) elokuvassa George Smiley erotetaan tiedustelupalvelusta, samassa rytäkässä kuin hänen pomonsa. Kysymys on itäeurooppalaisessa valtiossa sattunut brittien epäonnistunut tiedustelutehtävä. Samalla epäillään, että brittien tiedustelupalvelussa työskentelee "myyrä", Neuvostoliiton vakooja. Kylmän sodan aikana agenttimaailman myyrät esiintyivät usein kirjoissa ja elokuvissa. Todellisuudessakin vieraan valtion vakoojat soluttautuivat tiedustelupalveluihin.
Elokuva kuten romaanikin voisi päättyä tuohon erottamistapaukseen, mutta George Smileyä ei haluta uhrata kokonaan. Brittipoliitikko hoitaa asian niin, että Smiley saa ryhtyä selvittämään tiedustelupalvelun ongelmia. Smiley on otettava selvää, kuka korkeantason vakoojista on myyrä. Le Carrén romaanissa kuvio syventyy, koska myös Smileyä epäillään kaksoisroolista.
Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja välttää kaikki viime vuosien agenttifilmien actionpurkahdukset. Romaanin sävyille ja kerronnan vakavuudelle uskollinen Tomas Alfredson on luonut elokuvan, jossa ilmenee lukuisia arkielämästä ponnahtavia yksityiskohtia - radion musiikkikappaleista eri interiöörien esineisiin ja eksteriöörien melkein anonyymiin läsnäoloon. Kun Alec Guinnesilla oli tv-sarjassa asusteisiin liittyviä yksityiskohtia, niin Gary Oldmanin erikoisasia on silmälasit. Aivan kuin Gary Oldmanin sävyisän perfektionisti agenttihahmo myös elokuvan tunnelma on hyvin pidättyväinen. Agenttimaailma on kuin mikä tahansa arkisen tylsä työelämä, sillä erotuksella tietenkin, että nyt liikutaan kahden kilpailevan ideologian kylmissä tuulissa.
Tomas Alfredson tavoittelee ohjaajana täydellisyyttä. Vuoden 1973 "historia" on luotu kuviin niin hienosti, että katsoja ei koskaan ajattele, että kaikki on lavastusta. Alfredson saa olla onnellinen, kun hän on tehnyt töitä taitavien kuvaaja Hoyte van Hoytemán ja lavastaja Maria Djurkovicin kanssa. Djurkovic lavasti muun muassa elokuvat Billy Elliot (2000), Tunnit (2002) ja Mamma Mia! (2008). Sveitsissä syntynyt, Hollannissa ja Ruotsissa työskentelevä Van Hoytema (s. 1971) tunnetaan Ystävät hämärän jälkeen (2008) ja Flickanin (2009) kuvaajana. Hän työskenteli 2010 amerikkalaisessa Mark Wahlberg -elokuvassa Taistelija.
Tomas Alfredson ohjaa nyt pääosin brittinäyttelijöistä koostuvaa castia - kuin olisi työskennellyt vuosia saarivaltakunnassa. Gary Oldmanin ohella erottuvat Colin Firth Bill Haydonina eli "Tailorina", Ciaran Hinds Roy Blandina eli "Soldierina", Toby Jones Percyllelina eli "Tinkerinä" ja John Hurt "Controllerina". Ruotsia ja ruotsalaisuuttakaan Alfredson ei ole unohtanut. David Dencik näyttelee Toby Esterhasia eli "Poormania". Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja -elokuvan alkupuolella jumalainen Jussi Björling laulaa "Siunatun maan". Lehtihaastatteluissa Alfredson on sanonut Björlingin käytön merkitsevän ironista kunnianosoitusta Ruotsin maalle, jossa hän kasnainvälisistä projekteista huolimatta aikoo asua edelleen.

Ajankohtainen kommentti

Yle on uudistanut A-Studio -ohjelmat eli pääuutisten jälkeen tulevat ajankohtaisohjelmat. Studion sisustus ja värit on muutettu - sanoisiko viihteellisempään suuntaan. Juontajien ilmeet on trimmattu valoisaan ja jopa hymyilevään kuntoon. Vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista ei juurikaan puhuta, mutta talousasioita tuodaan jatkuvasti ruutuun Kreikan ja eurokriisin tähden. Tosin nykytoimittajat askartelevat nippelitiedon parissa, analyyttinen ote puuttuu ja siksi iso kuva jää syntymättä. Tähän nykyisten toimittajien "konsensus-tyyliin" on puuttunut myös Esko Seppänen, entinen Ylen kriittinen ja rohkea taloustoimittaja ja europarlamentaarikko.
Yle on palkannut maanantain A-ohjelman kolumnistiksi itse Hjallis Harkimon, helsinkiläisen liikemiehen ja Jokeripomon, joka seikkaili aikaisemmin MTV3-kanavalla. Harkimo on kirjoittanut kolumneja myös Helsingin Sanomien urheiluosastoon. Harkimon alku Ylessä oli täynnä itseriittoista itsekehua. Toivottavasti hän laskeutuu jatkossa maan pinnalle ja ryhtyy käsittelemään kriittisesti ajankohtaisia asioita. Harkimoa katsellessa tuli ikävä aikaisempaa kolumnistia, yleläistä Timo Harakkaa, joka ei säästellyt sanan säilää. Ilmeisesti säilät on poistettu Ylen valikoimasta ja tilalle on ujutettu viihteellinen myötäkarvaisuus.
==========================================================================================
Positiivinen yllätyskin liittyi A-ohjelmien uudistukseen. Se on perjantai-iltana tuleva puolen tunnin A-studio Stream.
Nuorekas, moderni, sosiaalista mediaa seuraaava ja videopuhelimia kansainvälisissä sekä kotimaisissa haastatteluissa käyttävä ohjelma pysyttelee ajankohtaisissa asioissa. Katsoin ohjelman aloituksen, jossa selvitettiin Kreikan kriisiä. Sitä tutkittiin niin studiovieraiden kuin Kreikasta tulevien videohaastattelujen muodossa. Ohjelman sensaatiomaisen hyvät juontajat Hinni Aarninsalo ja Jaakko Karhu vaikuttivat energisiltä, fiksuilta ja tuoreilta toimittajilta, joilla näyttäisi olevan kyky seurata ja selvitellä maailmanmenoa.
Juontajat ovat luvanneet löytää ohjelmaan tyyppejä, jotka eivät muuten pääse esille. Hyvä! Samat ihmiset pyörivät jatkuvasti eri ohjelmissa eri kanavilla. Toivottavasti A-Studio Streamin rento asiallisuus säilyy jatkossa, eikä ryhdytä turhaan pelleilyyn niin kuin erinomaisesti aloittaneelle Stradalle kävi myöhemmin. Ainakin viime perjantain A-Stream pysytteli loistavissa kuosissa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 125

Tokion alamaailma (House of Bamboo, USA 1955) ohjaus: Samuel Fuller, käsikirjoitus: Harry Kleiner, dialogi: Fuller, kuvaus: Joe MacDonald (Technicolor), erikoistehosteet: Ray Kellogg, lavastus: Lyle Wheeler, Addison Hehr, musiikki: Leigh Harline, pääosissa: Robert Ryan (Sandy Dawson), Robert Stack (Eddie Spanier/Kersantti Kenner), Shirley Yamaguchi (Mariko), Cameron Mitchell (Griff), Brad Dexter (kapteeni Hanson), Sessue Hayakawa (Rikostutkija Kita). Tuotanto: Buddy Adler/Twentieth Century Fox.

Kiinnostus energiseen ja poikkeuksellisen persoonalliseen, ristiriitojakin herättäneeseen Samuel Fulleriin syntyi 1960-luvun vaihteessa koulukaupungissa Kajaanissa. Fullerin päätöihin kuulunut Tokion alamaailma oli tullut uusintaensi-iltaan kaupunkiin. Sen varsinainen Suomen ensi-ilta tapahtui 27.4. 1956 Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa. Tokioon sijoitettu väkivallan ja miehisen kulttuurin analyysi jäi kummittelemaan vuosiksi mieleeni.
Kun näin elokuvan seuraavan kerran televisiossa 15.10. 1989, tunsin olevani jälleen myyty - vaikka Fullerin maine oli laskenut selvästi, etenkin militaristisen sotafilmin Hyökkäys Burmassa johdosta. Tuo elokuva näytettiin niihin aikoihin myös televisiossa, ja muistan elävästi miten arvostamani tv-elokuvien ohjaaja ja Veijo Meren aiheiden elokuvallistaja Veli-Matti Saikkonen soitti esityksen jälkeen minulle kotiin ja haukkui minut kirjoittamastani arvostelusta. Nyt voin todeta, että Saikkonen oli oikeassa, mutta jälleen täytyy muistuttaa, että kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta Samuel Fuller on sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan pikkujättiläisiä.
Vähäeleinen mutta sisäisesti voimakastahtoinen näyttelijä Robert Ryan (Viimeinen isku, Syntynyt pahaksi, Purkaus yössä, Teräskannus) tulkitsee Tokion alamaailmassa monikasvoista Sandy Dawsonia. Douglas Sirkin kuuluisasta 1950-luvun lopun Tuuleen kirjoitettu -melodraamasta ja tv-sarja Lahjomattomista tunnettu Robert Stack on Eddie Spainierin roolissa. Hänessäkin vaikuttavat erilaiset identiteetit. Hän on syntiensä alla kituva gangsteri, joka etsii sovitusta Tokiossa.
Sandy Dawson ryhmineen kamppailee rikollisuutta vastaan ja käyttää hyväkseen armeijan aseita, kieltä ja tapoja. Dawson on taitava vaihtamaan roolejaan. Elokuvan japanilainen nainen on nimeltään Mariko. Naimisissa olevasta Marikosta tulee Eddien tyttöystävä, mutta suhde ei ole yksinkertainen, sillä siihen kytkeytyy aviomiehen kuoleman selvittäminen ja koston ajatus.
=====================================================================================================

Samuel Fuller

Samuel Fuller (1912-1997) oli sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan viimeisiä auteur-ohjaajia, joka vieraili vuonna 1986 Sodankylän elokuvajuhlilla. Sikaria tuprutteleva Fuller oli tuohon aikaan vielä voimissaan, oli esiintynyt eri ohjaajien elokuvissa (Wim Wenders, Francis Ford Coppola) ja ohjannut kaksi vaikuttavaa elokuvaa Voittamaton ykkönen/Te Big Red One (1980) ja Valkoinen koira (1982).
Muistamme myös Fullerin legendaarisen näyttäytymisen Jean-Luc Godardin 1960-luvun puolivälin anarkistisessa odysseiassa Hullussa Pierrotissa. Fuller pannaan määrittelemään seitsemännen taiteen idea ja tarkoitus mottolausunnolla: "Elokuva on kuin taistelukenttä. Rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa ja kuolemaa... Sanalla sanoen: emootiota."
Fuller merkitsi 1960-luvun Godardille hyvin paljon. Fuller-kirjan (Cinema One 1971) tekijä Nicholas Garnham muistuttaa, että esimerkiksi 1950-luvun ja 1960-luvun alun ranskalaisten b-elokuvien kovaksi keitetty ja viskiä siemaileva yksityisetsivä Eddie Constantine on kuin uudestisyntynyt luomus Tokion alamaailman Robert Stackista. Constantinehan näytteli pääosan Godardin huimassa "tieteiselokuvassa" Alphavillessä (1965), joka sai meillä nimen Lemmy Caution - piru mieheksi. Garnhamin mukaan vieraantunut ja ulkopuolinen Godard-sankari on kuin älyllinen versio Fullerin henkilöistä.
Worcesterissa, Massachusettsissa varttunut Samuel Fuller toimi ensin rikosreportterina newyorkilaisessa sanomalehdessä. Hänen sanottiin olleen seitsentoistavuotiaana Amerikan nuorin rikostoimittaja. Fuller sanoo ryhtyneensä 1940-luvun lopulla elokuvaohjaajaksi, koska kyllästyi toimittajan työhönsä kuuluneiden pelkkien tosiasioiden kirjaamiseen.
Fuller osallistui myös toiseen maialmansotaan ja taisteli Euroopassa Yhdysvaltain maineikkaan ensimmäisen jalkaväkidivisioonan riveissä. Voittamaton ykkönen kuvaa aivan kuin omaelämäkerrallisesti tätä sotavaihetta.
Samuel Fullerin esikoisohjaus Yksinäinen seikkailija (1948) oli Jesse Jamesin myyttiä tarkasteleva western. Lajityyppi oli Fullerille rakas, samoin kuin sitten rikoselokuva ja sotafilmi. Hän ohjasi kolmisenkymmentä elokuvaa yli neljänkymmenen vuoden uran aikana. Elokuvista merkittäviä ovat aikaisemmin mainittujen lisäksi Teräskypärä, Taskuvaras, Viimeinen laukaus, Kiellettyä!, Alamaailma, Shock Corridor ja Voittamaton ykkönen. Fullerin viimeinen elokuvatyö, suttuisa ja ristiriitainen Street of No Return valmistui 1980-luvun lopulla Ranskassa.
Samuel Fullerille elokuva oli tarinaa ja tunnetta, mutta myös yhteiskunnallinen ase, jolla voi kamppailla pelkoja ja peikkoja vastaan. Fuller on joissakin haastatteluissa todennut, että peikoista suurin on rasismi. Hän onkin käsitellyt sitä monissa elokuvissaan.
Eräässä tv-haastattelussa Fuller vertaili säveltäjäsuosikkejaan Beethowenia ja Wagneria. Hiukan pinnallisesti ja osittain väärin premissein amerikkalaisohjaaja piti Richard Wagneria rasistina. Muistettakoon, että Fuller käytti molempien säveltäjien musiikkia Eurooppaan sijoitetussa vuoden elokuvassa Kiellettyä! (1958), jossa vertaillaan amerikkalaisuuden olemusta saksalaisuuteen armeijaolosuhteissa. Fuller suuntasi elokuvansa totalitarismia ja kommunismia vastaan.
Shokkikäytävässä (1963) kommunismi nähdään painajaisena ja Taskuvarkaassa (1952) kamppaillaan samaa ideologiaa vastaan. Toisaalta Teräskypärässä (1950) esitellään pohjoiskorealainen majuri totalitarismin ruumiillistumana. Tokion alamaailman Sandy Dawsonin inhimillinen heikkous ja voima asetetaan vaakakuppiin. Sandy harhailee valinnoissaan, mutta pelastaa sitten Eddien ajautumisesta totalitarismiin.
Paljon on puhuttu Fullerin elokuvien "orvoista" ja "isättömistä". Fuller on kuvannut heidät melkein ainoiksi ihmisiksi, jotka selviävät esimerkiksi sodan paineista. Isättömyyden "analyytikkona" Samuel Fuller oli aikaansa edellä.
=====================================================================================================
Tokion alamaailma on kovaotteinen, visuaalisesti rikas ja yhteiskuntakriittisesti painottuva elokuvatyö. Elokuvassa amerikkalaiset ja japanilaiset kamppailevat rikollisuutta vastaan Tokion kaduilla. Fuller rikkoo kulttuurien, mutta myös laillisuuden ja laittomuuden rajat. Tarina monimutkaistuu ja syvenee, koska yksi henkilöistä uskoo toisen valheet, toinen pelastaa kolmannen, vaikka tämä on petturi, ja yksi voi tappaa ystävänsä, koska hänet on johdettu väärille raiteille. Fullerin elokuvassa todellisuus kiehuu ja sekoittuu.
Fuller käyttää tehokeinona muun muassa peilejä. Elokuva on kuuluisa japanilaisesta esine- ja tilamaailmasta. Ja elokuva on täynnä kuvallisia huippuhetkiä. Niistä huikein on lopun ratkaiseva ampumiskohtaus, jonka lapsiakin paljon kuvannut Samuel Fuller sijoitti leikkikentälle. Ja juuri tuo leikkikentän liukumäki on jäänyt mieleeni varhaisesta Kajaanin katsomiskokemuksesta.