ROSKISPRINSSI ETSII SUUNTAA *

Poika ja Ilves -elokuvalla 1990-luvun lopulla teattereiden kassaluukut avannut Raimo O Niemi näyttää keskittyvän koko perheen elokuviin ja nuorisotarinoihin. Niemen uutuus Roskisprinssi on tv-sarjan jaksoa muistuttava nuorisoelokuva. Niemi kertoo kahden nuoren suhteesta, jossa kapina on esillä ja ahne halu asettautua ainakin joksikin aikaa yhteiskunnan normaalikoneiston ulkopuolelle. Elokuvan tarina ei siis tue päättäjien nykytyyliä hätistellä uudet ylioppilaat välittömästi opiskeluputkeen.
Juuli Niemen käsikirjoittamassa ja veteraani Kari Sohlbergin kuvaamassa Roskisprinssissä on tylsä tunnelma. Raimo O Niemi kuvaa ylioppilaaksi päässyttä helsinkiläistä Jediä (Jon-Jon Geitel). Jedi on suorittanut koulunsa erinomaisin arvosanoin. Perhe ja sukulaiset (Kari Heiskanen isänä ja Katarina Kaitue äitinä) povaavat nuorukaiselle loistavaa tulevaisuutta. Kirurgin tai juristin ammattiin olisi vanhempien mielestä hyvä päästä.
Raimo O Niemen elokuvassa ylioppilasprinssistä tulee roskisprinssi. Jed ottaa hatkat, jättää porvarillisen elämän ja nousee Itä-Suomeen vievään junaan. Hän saapuu pikkukaupunkiin, hakeutuu roskakuskin (Heikki Silvennoinen) apumieheksi ja kohtaa myöhemmin iloluontoisesti elävän Lulu-tytön (Pihla Maalismaa). Kortteerin Jed saa ryypiskelevän vanhan leskirouvan (Kristiina Elstelä) luota.
Näistä aineksista Raimo O Niemi rakentaa aika mauttoman kotimaisen elokuvan. Junakohtaukset, pikkukaupunkiin tulo ja jätteitä keräävän auton liikkeet on kuvattu mallikkaasti, mutta replikointi on kamalaa. Jedin ja Lulun välille ei ole saatu nuorta kemiaa, mutta esimerkiksi laulua harrastava roskakuski ja leskirouva ovat uskomattoman kliseisiä henkilötyyppejä. Kari Sohlbergin kamera ei ole löytänyt osuvia yksityiskohtia Joensuun ilmapiiristä. Kaikki on niin tavanomaista.
==========================================================================================
Raimo O Niemi (s. 1948) opiskeli 1970-luvulla Valtion elokuvakorkeakoulussa Moskovassa. Hän ohjasi lyhytfilmejä, saattoi jopa innostua neuvostokulttuurista, mutta kaipuu Suomeen oli syvä. Niemi ohjasi pari työtä Ylen tv-teatterille, joissa näkyi venäläisen kulttuurin vaikutus. Etenkin Sumua-elokuvassa (1981) Niemi ammensi Venäjän oppivuosistaan, mutta tarkkasilmäiset huomasivat samalla ohjaajan orastavan kiinnostuksen kuvata lapsia. Lopullisen läpimurron Niemi suoritti 1985 tv-sarjassa Susikoira Roi, jonka myös suomalaiset katsojat ottivat omakseen (Roskisprinssissä koiran nimi on muuten Jesse James)
Raimo O Niemen varsinainen esikoiselokuva oli vuonna 1993 valmistunut Kissan kuolema, lupaava mutta epätasainen ohjaustyö. Elokuva perustuu nuortenkirjailija Taru Väyrysen romaaniin. Aiheena ovat huostaanotettujen nuorten ongelmat ja kapinointi lastenkodissa. Viisi vuotta myöhemmin valmistui sitten Disney-tyyppinen Poika ja Ilves, jonka on sanottu syntyneen Lapin porotalouden ja luonnonsuojelullisten arvojen ristiriidasta. Eivät ne elokuvassa näkyneet.
Uutuus Roskisprinssi osoittaa, että Raimo O Niemi ei ole kehittynyt elokuvaohjaajana. Hän on taantunut pahasti. Hänestä on tullut pinnallisten ja kaavamaisten kotimaisten nuorisoelokuvien kehäraakki. Näinkin pitkän uran jälkeen olisi odottanut, että Niemi olisi etsinyt jotakin uutta ja kehittänyt ilmaisuaan. Ehkä olisi aika vaihtaa lajityyppiä - ainakin joksikin aikaa.
Roskisprinssi mainostaa joka käänteessä Lassila&Tikanoja -yritystä. Alkaa vaikuttaa siltä, että uusia kotimaisia elokuvia tuotetaan yhteistyökumppanien vuoksi. Eikä enää kukaan välitä laadusta. Tämäkin elokuva olisi voinut jäädä tekemättä, sillä kyllä se on kokonaisuutena luokaton ja huono.

Ajankohtainen kommentti

Suomen Kuvalehden kriittinen elokuva-arvostelija Kalle Kinnunen paljastaa ainakin minulle uutta tietoa tästä suomalaisesta monopolitisoituneesta elokuvan liikealasta (SK/29). Sanoma-konsernin ulkomaille myydyn Finnkinon helsinkiläisissä teattereissa on tapahtunut ja tapahtuu raivokas esityslaitteiden digitalisointi. Eli: enää ei filmi kulje kelana projektorin läpi ja välähdä kankaalle, vaan nyt elokuvat heijastuvat katsojien eteen bitteinä. Digikopio on kovalevy, jonka hinnan Kinnunen arvelee olevan parin sadan euron paikkeilla. Se laskee kustannuksia, mutta itse digitalisoiminen on kallista, joten Euroopassa on kehitetty integraattrijärjestelmä eli tukijärjestelmä, Vpf-maksu, jolla kerätään rahaa elokuvien maahantuojilta, koska digitekniikan filmiprojektorit eivät ole halpoja. Kinnusen mukaan vain Finnkinon teattereita koskeva Vpf on "käytännössä kynnysmaksu, lisävuokra elokuvasalista. Summa on sama, oli kyseessä jättivalkokangas tai pieni sali". Ymmärsin, että se aika on kohta ohi, kun filmit tulivat ulkomailta keloina raskaissa laatikoissa.
Finnkinon teattereiden salien digitalisoinnin pitäisi olla kokonaan valmis vuonna 2012. Tällä hetkellä Finnkinon salien osuus elokuvissakäynneistä on 70 %:n paikkeilla. Käytännössä Finnkinolla on monopoli elokuvateatteri-alalla. Ja tuskin nuoret katsojat tietävät edes muiden kuin Finnkinon nimen ja logon. Jaa, on vielä sentään Cinema Mondo.
Kiinnostavaa Kalle Kinnusen artikkelissa oli huoli ohjelmiston yksipuolistumisesta ja pelkän Hollywood-megaelokuvan lopullisesta valloituksesta. Kotimaiset lastenelokuvien ja dokumenttien tuottajat sekä eurooppalaisen laatuelokuvan maahantuojat (onko niitä enää) tuskin pystyvät saamaan elokuvia digitalisoituihin teattereihin, koska taloudellinen kynnys nousee. Alkaa vaikuttaa siltä, että laseilla katsottavat 3D-elokuvat täyttävät ohjelmistot ja kaikki pieni, taiteellisesti arvokas uusi elokuva jää ulkopuolelle.
Niin, ja Kalle Kinnusen artikkelissa annettiin ymmärtää, että teattereiden uudistusten takana oli Sanoman tarve saada Finnkino myyntikuntoon. Että, heipä hei elokuvakulttuuri!

P.S. Ylen ansiokas, eläkkeellä oleva tv-elokuvien ohjaaja ja Joensuun poika Veli-Matti Saikkonen täyttää elokuun puolivälin aikoihin 70-vuotta. Onnittelut ohjaajalle, jonka uraa olen seurannut 1970-luvun vaihteesta, ajalta jolloin Saikkonen kokeili siipiään teatterielokuvan tekijänä. Elokuva oli nuorekas Takiaispallo. Sittemmin Saikkonen keskittyi Ylen tv-draamatuotantoon ja saavutti loistavat voitot etenkin minulle rakkaimman suomalaisen kirjailijan Veijo Meren tekstien elokuvallistajana. Manillaköysi, Sujut ja Kersantin kunnia jäävät suomalaisen tv-draaman historiaan. Saikkonen tunsi Meren tavoin kiinnostusta pasifismiin ja sodanvastaisuuteen. Saikkonen ohjasi tv-elokuviksi myös Claes Anderssonin ja Kjell Westön tekstejä. Saikkonen oli viimeisiä Ylen hajoitetun draamaosaston ohjaajista. Saikkosen kuten toisten suurten yleläisten ohjaajien Timo Bergholmin, Jukka Sipilän, Tuija-Maija Niskasen, Eija-Elina Bergholmin, Reima Kekäläisen jne. tilalle ei ole kiinnitetty ketään.
Tuli ajatus tehdä syntymäpäivähaastattelu Veli-Matti Saikkosesta pääkaupunkiseudun valtalehteen. Olin siellä töissä 26 vuotta. Tein päivätyöni ohella lukuisia, lukuisia synttäreitä ja nekroja. Aavistin, että minua ei oteta hyvin vastaan, koska elokuussa 2007 Saska Snellman (nyk. Saarikoski) heitti minut ulos tv-kolumnistin paikalta. Ehdin kirjoittaa kolumneja eläkkeelle lähdön jälkeen puolitoista vuotta. Ne olivat ilmeisesti liian kriittisiä ja kärkeviä.
Soitettuani Hesarin "Ihmiset"-osastolle joku kolmikymppinen Antti Tiainen tuli esimiehen ominaisuudessa lopulta puhelimeen. Hän ei tuntenut minua, puhumattakaan Veli-Matti Saikkosesta. Esimies luuli, että olen "ystävän asialla". Siihen se loppui puhelu. Sen jälken en aio olla missään yhteydessä entiseen työantajaani. Ihmettelen vain, eikö peruskoulu anna minkäänlaista yleissivistystä. Kun tulin 1979 Hesariin nekro-osastoa hoiti toimittaja, joka tiesi kaikki ja tunsi kaikki.