sunnuntaina, elokuuta 21, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 100

Mutta ... kuka murhasi Harryn? (The Trouble With Harry, USA 1955), Ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: John Michael Hayes - perustuu J. Trevor Storyn tarinaan, kuvaus: Robert Burks lavastus: Howard Joslin, leikkaus: Alma Macrorie, musiikki: Bernard Herrmann, pääosissa: Edmund Gwenn (kapteeni Wiles), John Forsythe (Sam Marlowe), Shirley MacLaine (Jennifer Rogers), Mildred Natwick (neiti Graveley), Mildred Dunnock (rouva Wigs), Royal Dano (Calvin Wiggs). Tuotanto: Alfred Hitchcock/Paramount.

Varhaiset muistikuvani Hitchcock-elämyksistä johtavat koulukaupunkiimme Kajaaniin. Vertigo - Punainen kyynel oli tietenkin ehdoton katsomiskokemus, mutta muistettava oli myös 1963 valmistunut "maailmanlopun odysseia" Linnut, jonka muuan elokuvakerhomme aktiiveista katsoi viikon aikana joka ilta. Se oli suurta filmihulluutta.
Legendaarinen muisto liittyy 1960-luvun lopulle Helsingin Korkeavuorenkadulle, kun Paramountin Suomen toimiston johtaja Olli Virtamo kutsui muutamia Hitchcock-faneja Punaisen kyyneleen erikoiskatseluun yhtiön koeteatteriin. Elokuvahan oli ollut vuosia poissa levikistä, eikä sitä sitten saanut esittääkään kaupallisesti kuin vasta keväällä 1984, kun Hitchcockin perikunta päästi "pannassa" vuosikausia olleet Paramount-Hitchcockit uusintalevikkiin.
Teattereihin tulivat Helsingissä viikon 23.3.-28.3. aikana elokuvat Takaikkuna, Punainen kyynel eli Vertigo, Mies, joka tiesi liikaa ja Mutta ... kuka murhasi harryn? Esityspaikka oli Kaisaniemenkadun Formia, jossa sijaitsee nykyisin monialateatteri Kino-Palatsi. Kirjoitin odotetusta uusintapaketista laajan esseen lehtemme Ajankohtaisosaston Horisontti-sivulle. Silloin elokuva-arvostelut ilmestyivät Ajankohtaisosastossa, jossa olin töissä.
Puhuin muistini mukaan klassikoista, jotka nousevat elokuvataiteen parnassolle (juttuni ei ole säilynyt). Tuohon aikaan Hitchcock ei vielä ollut täysin hyväksytty elokuvataiteen mestari Suomessa, joten sain osastomme naistoimittajalta kielteistä, melkein nirppanokkaista palautetta ("Onko tuo Hitchcock tälläisen ylistyksen väärti"). Hitchcockin väheksyntä ei ollut lehdessämme mitään uutta, sillä Punaisen kyyneleen Suomen ensi-illan aikoihin siitä kirjoitettiin muutaman rivin arvostelu.
=====================================================================================================
Paramount-nelikosta Mutta.. kuka murhasi Harryn? on epätavallisin Hitchcock-elokuva. Vermontissa hehkuvissa Technicolor-väreissä kuvattu maaseutu- ja ulkoilmahenkinen elokuva on heleä komediallinen trilleri. Pääpaino on todellakin komediallisuudessa. Jännitystä on tuskin nimeksikään, jos ei sitten viitata kyläläisten yritykseen selvittää, kuka murhasi metsästä löytyvän Harry-nimisen miehen.
Hitchcock sai tilaisuuden pyöritellä agathachristiemäistä dekkarikuviota. Vaikka kuolleelle ei saisi nauraa, niin sille ei voi mitään, että Hitchcock intoutui lähes makabeeriin ruumisleikkiin. Harry nimittäin haudataan ja nostetaan ylös kaikkiaan seitsemän kertaa. Välillä pidetään muistopuheitakin. Harry on virkistävän poikkeava Hitchcock-elokuva.
Mestari oli karsinut Harry-elokuvan tunnelmista kaiken vakavuuden. Joissain kritiikeissä todettiin, että Harry-herran kuolema kuvataan kyläyhteisössä arkipäiväisenä tapahtumana - kuin vaikkapa kengännauhojen solmiminen. Hitchcock oli tehnyt henkilöistä todella mielenkiintoisia ja omituisia, mutta sellaisella tavalla, joka sopii täydellisesti tähän vermontilaiseen kyläyhteisöön.
Siellä ei ihmetellä ja päivitellä tapahtumia, vaan niihin suhtaudutaan maukkaalla huumorilla. Tunnelma pysyy vahvana aina loppuun saakka - tosin lopetusta on pidetty latteahkona. Ehkä siitä syystä, että monet katsojat odottivat, että Hitchcock ratkaisee juonikkaasti lopussa Harry-herran ongelman. Se saa selityksen, mutta kuin sivulauseessa tapahtuvana ilmoitusasiana.
Mutta...kuka murhasi Harryn?-elokuvan tarina perustuu lyhyeen brittiläiseen romaaniin (1950), joka oli viritykseltään koominen ja groteski. Alfred Hitchcock piti J. Trevor Storyn tarinaa huumoriltaan rikkaana. Hän on kertonut muuttaneensa brittitarinaa hyvin vähän. Loistavan roolisuorituksen vanhana merikapteenina tekevä Edmund Gwenn avaa elokuvan huumorin kaivaessaan ruumista metsässä. Nainen saapuu paikalle ja tokaisee: "Mistähän pulmasta on kyse, kapteeni." Hitchcockin mukaan kohtaus on hauska ja se kuvastaa koko elokuvan henkeä.
Dialogiltaan raikkaan ja rehevänkin Hitchcock-elokuvan näyttelijöistä Mildred Natwick on erinomainen vanhana piikana ja John Forsythe hyvä taiteilija Sam Marlowena. Forsythen rooli aiheutti aikanaan väärinkäsityksen, sillä jotkut katsojat uskoivat Hitchcockin herjanneen modernia, ei-esittävää kuvataidetta. Tarkempi sisäluku osoittaa, että asia on päinvastoin. Elokuvassa käytetyt taidemaalaukset ovat arvokkaita teoksia. Hitchcock oli valinnut tekijäksi arvostetun amerikkalaisen taiteilijan. Syytä on myös mainita elokuvan nautittava musiikki, jonka sävelsi Bernard Herrmann. Siitä alkoi Hitchcockin ja Herrmannin yhdeksän vuoden kukoistava yhteistyö..
Mutta ...kuka murhasi Harryn? sai ensi-illan Suomessa 18.5. 1956. Esitysteatteri oli Gloria. Ensi-iltaan liittyi erikoinen tapaus. Alfred Hitchcock kävi Ruotsissa tarkastamassa elokuvan suomalaisetkin tekstit. Tapausta pidettiin ainutlaatuisena elokuvan historiassa. Komediallisen trillerin yleisömenestys ei ollut kovin hyvä monessakaan maassa,
sillä katsojat vierastivat uudenlaista Hitchcock-elokuvaa. Samanlainen ilmiö koettiin pari vuotta aikaisemmin valmistuneen John Fordin westernin ...ja aurinko nousee kohdalla. Senkin sanottiin poikkeavan liikaa lännenfilmin mestarin totutusta tuotannosta.
Alfred Hitchcock kertoi
François Truffautille haastattelukirjasssa "Hitchcock--Truffaut", että Paramountissa ei osattu päättää, miten elokuvaa markkinoidaan. Truffaut puolestaan käsitteli Harry-elokuvan pariisilaista ensi-iltaa. Ensiesitys tapahtui pienessä elokuvateatterissa, Champs-Élyséellä. Maahantuoja odotti elokuvan pyörivän teatterissa viikon tai kahden ajan. Niin ei käynyt, vaan Mutta ... kuka murhasi Harryn? meni täysille katsomoille puoli vuotta.
Elokuvan näyttelijöistä vielä sen verran, että Edmund Gwennin rinnalla Harryn aviovaimoa esittävä nuori Shirley MacLaine on mieleenpainuva. Jennifer Rogersin kiitollinen rooli oli Warren Beattyn pikkusiskon MacLainen (s. 1934) tulo valkokankaalle. Sen jälkeen MacLainella oli huippurooleja lähes kymmenen vuoden ajan hienoissa amerikkalaiselokuvissa - kuten Yli kaiken ymmärryksen (1959), Poikamiesboksi (1960), Irma la Douce (1963). MacLaine erikoistui esittämään ilotyttöä, jolla on kultainen sydän. Ura ei jatkunut yhtä ruusuisesti, mutta esimerkiksi vuoden 1977 Käännekohdassa, 1979 valmistunessa Tervetuloa Mr. Chancessa ja vuoden 1983 Hellyyden ehdolla -elokuvassa Shirley MacLaine on hyvässä vedossa. Demokraatti MacLaine tuki Bobby Kennedyä vuoden 1968 puoluekokouksessa ja 1972 hän osallistui McGovernin vaalikampanjaan. Hänellä on ollut myös oma tv-show.
=====================================================================================================
Alfred Hitchcock on elokuvataiteen mestareita, joka käytti jännitystä ja pelkoa teostensa rakennuspuina. Tuskin kukaan enää asettaa Hitchcockin asemaa kyseenalaiseksi - ehkä vain feministiset elokuvatutkijat, jotka alkoivat arvostella mestaria 1980-luvulla. Mutta ei nykyisin enää kuule lehtemme naistoimittajan kaltaisia paheksuvia mielipiteitä. Arvoon ovat kohonneet analyyttiset ja innostuneet puheenvuorot - kuten neljännesvuosisata myöhemmin Ylen Radio 1:n "Musiikkia ja mielentiloja" -ohjelmassa, jota on toimittanut kesän aikana lastenprsykiatri Jari Sinkkonen.
Sinkkonen puhui 22.7. 2011 Hitchcockin elokuvista ja niiden musiikista. Hän eritteli asiantuntevasti Hitchcockin taiteen lähtökohtia, lapsuuden traumoja Lontoossa, mestarin tapaa luoda ennen kuvauksia tarkat kuvauskonseptit, sen elokuvallisen ja juonellisen kehityksen, jonka nerokkuudesta syntyi liuta mestariteoksia. Niin, ja Sinkkosen mielestä se kaikkein suurin Hitchcock-elokuva on 1958 valmistunut Vertigo - Punainen kyynel.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Muistaakseni joskus 90-luvulla MTV3 (?) piti äänestyksen, jossa sai valita illan Hitchcock-elokuvan. Tämä leffa voitti ja se ihmetytti, muut taisivat olla niitä perusklassikoita joita odotin. No, katselin kyllä tuotakin mutten ole varman olenko kokonaan nähnyt.