Francis Ford Coppolan lahjakas tytär Sofia on antanut kyytiä kaikille, jotka häntä ilkkuivat. Parikymmentä vuotta sitten Sofia näytteli isänsä Kummisetä-elokuvan kolmannessa osassa, koska Winona Ryder ei jaksanut henkisesti asettautua rooliin. Sofia haukuttiin amerikkalaislehdistöässä. Haukuttiin myös "Isin tytön" kirjoittama käsikirjoitus, jonka Francis ohjasi loistavaan episodielokuvaan New York Stories. Ei kuulemma olisi saanut käsitellä rikkaan, suojellun ja viattoman tytön elämää New Yorkissa.
Niin vain kävi, että Sofia Coppola kypsytti itsestään ohjaajan. The Virgin Suicides (1999) oli huomattava esikoiselokuva, tragikomedia michiganilaisen perheen salatusta elämästä ja tytön vieraantumisesta. Lost in Translation (2003) oli muuan viime vuosien parhaita amerikkalaisia teoksia. Siinäkin näkyy Sofian persoonallinen tapa kuunnella elämän hiljaisia ääniä ja nähdä kommunikaatiovaikeuksien arkoja värähdyksiä. Eikä huono ollut 2006 valmistunut moderni historiallinen draama Marie Antoinette, jonka tuotantoon myös japanilaiset osallistuivat.
Samaa voi sanoa Sofia Coppolan uudesta ohjaustyöstä Somewherestä. Siinäkin Sofia kuvaa ja analysoi omalla herkällä naisen vaistollaan elämää. Lost in Translation -elokuvassa Bill Murray ja Scarlett Johansson olivat matkalla Tokiossa, uudessa elokuvassa ollaan matkalla jossakin. Ehkä liikutaan autiomaassa - jossakin siellä, josta Wim Wenders haki vaikutteet elokuvaansa Paris, Texas tai jonne Michelangelo Antonioni päätti 1960-luvun amerikkalaisen "vierailuelokuvansa" Zabriskie Pointin.
Stephen Dorff esittää Somewheressä näyttelijää, joka ei enää tiedä, missä mennään. Tai ehkä hän oppii tietämään, sillä äidin lähdettyä jonnekin, tytär Chloe (Ellen Fanning) joutuu isänsä huostaan. Siinä sitten yhdessä isä ja tytär etsivät elämän merkitystä - jos näin mahtipontisesti asian voi ilmaista.
Somewhere on jotakin poikkeuksellista uudessa amerikkalaisessa elokuvassa. Sofia Coppolalla on tarkka vainu kuvata elämän arkisia polkuja. Tietenkin hän ujuttaa elokuvaansa osuvia huomioita elokuvabisneksestä, varmasti myös isästään ja Hollywood-tähteydestä. Ja kuten ranskalaisen Marcel Proustin romaaneissa myös Sofia Coppola saa vähäiset ja kuluneetkin hetket elämään. Kaikki näyttää päältä kovin merkityksettömältä, mutta pinnan alta paljastuu ihmisen ainutkertaisen elämän suuri tarina lukuisine arvoituksineen ja yllätyksineen.
Ajankohtainen kommentti
En saa millään luettua loppuun turkulaisen Reijo Mäen dekkareita. Ne alkavat aivan kivasti, mutta viidenkymmenen sivun jälkeen juttu alkaa puuroutua ja teksti jankata. Kaikki on sovinnaista ja kliseistä. Mäen dekkareista tehdyt elokuvat eivät vakuuta, sille ei voi mitään. Uusimman Vares-dekkarin filmatisointiin on kutsuttu ohjaaja Ruotsista. Vareksen esittäjä on vaihdettu - Antti Reini sai Juha Veijosen roolin.
Ei silti onnistu. Vares -pahan suudelma on kuin mikä tahansa keskinkertainen tv-sarja. Seksistisen Mäen naiset ovat jälleen tyrkyllä ja olutkin maistuu turkulaiskapakoissa. Antti Reinin yksityisetsivä on niin tavanomainen kuin osata saattaa. Eikö olisi aika murtaa sovinnaiset rajat. Tuotantoyhtiö on ilmoittanut tekevänsä kuusi uutta Vares-elokuvaa. Niistä kaksi tuotetaan valkokankaalle. Muut televisioon. Onnea vain. Toivottavasti jossakin näistä tuotoksista tavoitetaan edes jotakin siitä moniulotteisuudesta ja ihmiskuvauksen raadollisesta huminasta, jotka ovat ominaisia esimerkikisi ruotsalaisille Beck-teoksille.
1 kommentti:
Nasevasti kirjoitettu. S. Coppolan ja R. Mäen maailmankuvat niiden saamista ilmaisuista puhumattakaan painivat aivan eri sarjassa. Teet hienosti oikeutta Coppolalle, mutta voisiko Vareksen nähdä minään muuna kuin langanohuena kliseenä? Voisi, jos Mäki soisi.
Lähetä kommentti