Mikä oli Kate-Kino?






Olen ehtinyt viitata aikaisemmissa Elokuvieni mestariteokset -artikkeleissani Kate-Kinoon. Kaiketi on syytä kertoa, mitä se tarkoittaa ja mistä lukioaikoinani oli kysymys.
Kate-Kino on lyhennys Kainuun teinien elokuvakerhosta, joka perustettiin syksyllä 1960 (se toimii edelleen). Perustava kokous pidettiin muistikuvieni mukaan Kajaanin Lyseon ruokalassa. Paikalla oli elokuvasta ja taiteesta kiinnostuneita nuoria - muun muassa myöhemmin kirjojen esteettisen ilmiasun suunnittelijana ja kulinaristina tunnettu Kai Linnilä, nykyinen Kajaanin kaupunginjohtaja Erkki Vähämaa, kuvataiteilija-lukiolainen Pekka Martikainen, nuori elokuvaentusiasti Hannu Saviranta ja monta muuta elokuvanuorta.
Suomen elokuvakerhojen liitto r.y. (Sekl) oli perustettu 1956. Vuosi myöhemmin sai päivänvalonsa Suomen elokuva-arkisto, joka on nykyisin valtion laitos ja tunnetaan mittavista esityssarjoistaan. Kate-Kinon ensimmäinen elokuva oli Albert Schweitzerista kertova dokumentti, jonka elokuvakerhojen liiton silloinen sihteeri Inkeri Lius (Suomen Sosiaalidemokraatin pitkäaikainen kriitikko) oli lähettänyt postipakettina. Eli: kerhon ensimmäiset esitykset järjestettiin 16:mn näytäntöinä.
Kiinnostus kerhoa kohtaan alkoi kasvaa Kajaanissa, joten myöhemmin siirryttiin kaupungin elokuvatarjonnan lippulaivaan, Kauppakadulla sijaitsevaan Kino Rattoon. Teatterin ohjelmisto koostui yleensä ulkomaisista elokuvista (muista teattereista Helsingin Rexiä muistuttava Kino Kainuu oli omistettu suomalaiselle ja pohjoismaalaiselle elokuvalle ja Otava hieman epämääräisemmälle tuotannolle, myös neuvostoelokuville - näin siellä ensimmäisen kerran Andrei Tarkovskin esikoisohjauksen Ei paluuta). Me nuoret filmihullut kokoonnuimme Kino Raton edessä aina viimeisen iltanäytöksen jälkeen keskustelemaan elokuvasta.
========================================================================================
Kajaanin teininuoriso oli 1960-luvun vaihteessa kulttuuritietoista. Kate-Kinon lisäksi teinit olivat perustaneet Kuvataidekerhon, jonka eturivin koululaistaiteilijoita olivat Pekka Martikainen, Kai Linnilä ja Erkki Vähämaa. Meillä toimi myös Kainuun Teiniteatteri, jossa näyttelin - esimerkiksi Martikaisen kanssa Valentin Chorellin pienoisnäytelmissä Ikkuna ja Pullonpohja (nuo esiintymiset johdattivat minut kaupungin Työväenteatterin Chorell-produktio Ruohon Simeonin rooliin - näytelmän harjoitukset ovat hermokeskuksena romaanikäsikirjoituksessani Unelmien sielunmessu, joka ei sovi kustantajien julkaisuohjelmaan).
Kate-Kino keräsi parisataa jäsentä usean vuoden ajan. Oma toimintani kesti kerhossa nelisen vuotta - aina ylioppilaskirjoituksiin vuonna 1964. Ystävystyin silloin syvästi sellaisiin filmihulluihin kuin Sakari Toiviainen, Hannu Saviranta, Markku Heikkinen (nyk. Sadelehto), Eero Lepanto, Tapio Nevalainen ja Tapio Suominen. Minä, Toiviainen ja Suominen jatkoivat Helsinkiin opiskelemaan muutettuaan elokuvan parissa. Toiviaisesta tuli Ilta-Sanomien elokuvakriitikko ja elokuva-arkiston tutkija, joka tunnetaan monista erinomaisista elokuvakirjoista (Uusi suomalainen elokuva, Ranskan uusi aalto, Mikko Niskas -kirja ja äskettäin ilmestynyt esitys ohjaaja Markku Lehmuskalliosta). Tapio Suomisesta pätevöityi elokuvakoulun opiskelujen jälkeen elokuvaohjaajaksi, jonka tunnetuin ja menestynein teos on 1980 julkaistu Täältä, tullaan elämä! Saviranta ja Nevalainen jäivät koulukaupunkiin. Savirannasta tuli Ylen Kainuun maakuntaradion pitkäaikainen toimittaja, jonka loistokasta ääntä kuuntelimme 1970- ja 1980-luvuilla kesäisin loman aikana maaseutupaikassamme. Nevalainen ryhtyi hoitamaan elokuvakerhoa, vaikutti Kostamus-projektissa 1970-luvulla kulttuuritehtävissä ja organisoi myöhemmin Kajaanin uuden kirjaston yhteyteen kunnalliset kinoesitykset. Hän toimi myös elokuvateatterinomistajana kaupungissa siihen saakka, kun helsinkiläiset filmimogulit ottivat elokuvavallan Kajaanissa.
Nevalaisen sitkeä elokuvakulttuurityö tuhottiin hetkessä.
=================================================================================
Me halusimme kirjoittaa Kajaanissa elokuvasta. Kerhoesitteiden teko oli muuan tärkeä väylä. Minä kirjoitin kritiikkejä ensi-iltaelokuvista Kainuun Sanomiin. Muistan aina, miten lehden kulttuuritoimittaja Kari Huttunen julkaisi lähes sivun kokoisen juttuni amerikkalaisesta elokuvasta. Se tapahtui kesällä, ja kun päätoimittaja Otso Kukkonen palasi lomalta edessä oli kova nuhtelu. No, juttuja sai edelleen julkaista, mutta hiukan pienemmällä volyymillä.
Perustimme 1962 Kate-Kinon kustantaman elokuvalehden Me´lie`sin (nimi tulee ranskalaisen fantasialeokuvan pioneerin mukaan). Lehti saavutti heti valtakunnallista huomiota. Projektio-elokuvalehdessä käsiteltiin lehteä, Kansan Uutisten legendaarinen elokuvakriitikko Martti Savo kirjoitti lehdestä. Kari Huttunen laati Kainuun Sanomiin muistettavan artikkelin, jonka pääajatus kuului: Amerikkalaiselokuva raikaa teinien elokuvalehdessä.
Totta. Kyllä se raikasi. Hannu Saviranta kirjoitti Jerry Lewisistä, minä Frank Caprasta ja Hitchcockista. Myös uusi kotimainen elokuva (mm. Yö vai päivä) sai huomiota. Erikoisuutena olivat Tapio Suomisen jutut italospektaakkeleista, joita alettiin nähdä kaupungissa 1960-luvun alussa. Ehkä merkittävimmän jutun kirjoitti Sakari Toiviainen. Hän toi sen minulle kerran välitunnilla. Olin varsinainen päätoimittaja, mutta koska en ollut vielä täysi-ikäinen saimme Kari Huttusesta vastaavan päätoimittajan. Luin Toiviaisen esseen saksna tunnin aikana, pitäen liuskoja pulpetin alla polvien päällä. Jutun nimi oli "Vanhan miehen kaunein hymy". Toiviainen kirjoitti Howard Hawksista, jonka western Rio Bravo oli ollut viime aikojen tapaus ja uutuus Hatari! tullut juuri ohjelmistoon.
Ajatelkaa: "Vanhan miehen kaunein hymy" -ostikko seitsemäntoista vuotiaalta nuorukaiselta! Hawks oli silloinen 66-vuotias. Ei siis puhettakaan ikärasismista siihen aikaan.
========================================================================
Millä kustansimme lehden painokulut? Kulkemalla Kauppakadulla liikkeestä toiseen ilmoituksia hankkimassa.