Ranskalainen lomaviikonloppu * * *

Ranskalainen näyttelijätär Julie Delpy muistetaan aina 1990-luvun kahdesta merkittävästä elokuvateoksesta. Ensimmäinen on tietenkin puolalaisen Krzsyztof Kieslowskin loistokkaan Väritrilogian toinen ja paras osa Valkoinen. Toinen on pari vuotta myöhemmin valmistunut Rakkautta ennen aamunkoittoia, jonka ohjauksesta vastasi lahjakas amerikkalainen riippumaton ohjaaja Richard Linklater. Kieslowskilla Delpy oli Pariisista Varsovaan matkustavan puolalaismiehen rakastettu, Linklaterilla Julie oli pariisilaistyttö, joka tapaa Wieniin matkalla olevassa junassa amerikkalaispojan (Ethan Hawke).
Julie Delpy on luomassa uraa elokuvaohjaajana. Kolmisen vuotta sitten julkaistiin Delpyn ohjaustyö Kreivitär, joka oli nautittava historiallinen draama 1600-luvun unkarilaisen kreivittären vampyyrimaisista toiminnoista. Delpy käsitteli hienovaraisesti kauhutarinoihin liittyvää legendaa. Käsittelytapa poikkesi amerikkalaisisat kauhuelokuvista, sillä Delpy haki koko ajan sofistikoitua ilmaisua.
Julie Delpyn uusin ohjaustyö Ranskalainen viikonloppu on lähes täysosuma. Se on Delpyn neljäs oma elokuva. Delpy näyttelee myös elokuvassaan. Viehättävästi kerrottu viikonlopputarina viittaa omaelämäkerralliseen aiheeseen. Karin Viard esittää perheenäitiä Albertinea, joka on junamatkalla pesueineen. Maisemat vilahtelevat ohi aivan kuin Richard Linklaterin elokuvan alkujakosssa. Mutta Linklaterista poiketen Delpy ei pysyttele nykyajassa, vaan antaa Albertinen palata menneisyyteen. Hän muistaa kaukaisen lapsuuden bretagnelaisen viikonlopun tätinsä talossa joskus 1980-luvun vaihteessa.
Ranskalainen viikonloppu on mainio lähimenneisyyden muistelo. Viikonlopun aikana pelkoa herättää Skylab-satelliitin mahdollinen putoaminen Bretagnen maaperälle. Elokuvan alkuepräinen nimi tulee tästä satelliitista. Lou Averez esittää Albertinea lapsena. Julie Delpy on varannut itselleen Albertinen äidin Annan rooli. Hän ja miehensä Jean (Eric Elmosino) ovat näyttelijöitä, joiden mielipiteissä korostuvat vasemmistolaiset arvot.
Julie Delpyn elokuva jatkaa onnistuneesti ranskalaisten viikonloppukuvausten ja sukutarnoiden perinnettä. Muistissa ovat niin Bertrand Tavernierin kuin Eric Rohmerin elokuvatyöt. Delpy ei uudista perinnettä, mutta ehkä hänen voittonsa on pysytellä varmalla maaperällä. Delpy lomittaa kerrontaa niin yleistä kuin yksityistä. Ja aidosti. Elokuvassa viitataan Algerian sodan ranskalaisiin jättämiin kipeisiin mustoihin. Tytön aikuistumisen kuvauksessa on hiukan samaa poltetta ja kipeyttä kuin Coletten kuuluisassa "Vilja oraalla" -romaanissa.
Julie Delpyn elokuvan näyttelijäryhmästä erottuu vielä ikääntynyt Bernadette Lafont, joka aiheutti meissä värinöitä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Claude Chabrolin ranskalaisen uuden aallon merkkiteoksissa Ystävyksissä ja Lukitussa ovessa. Mukana on myös Alain Resnaisin unohtumattoman Hirsohima, rakastettuni Emmanuelle Riva.

Ajankohtainen kommentti

Kesän odotettuja ensi-iltaelokuvia on amerikkalainen Matkalla (On The Road), joka perustuu beatkirjaillija Jack Kerouacin (1922-1969) kuuluisaan, 1957 ilmestyneeseen romaaniin. Kerouac oli etsijä ja tarkkailija, joka halusi kulkea "jätkäkaveriensa" kanssa Yhdysvaltain mantereen läpi, olla matkalla, tehdä pyrähdyksiä, etsiä nautintoja, iskeä naisia ja kirjoittaa kokemuksistaan. Rosoisesti, sanoisin. Siltä ylitysepursuava romaani vaikuttaa, sillä Kerouac ei halunnut hioa ilmaisuaan - ehkä ei pystynytkään. Kerouac kirjoitti On the Road -romaaninkin jälkeen uutta tajunnanvirtaa solkeneen sisältävää tekstiä, jossa näkyivät niin buddhalaiset kuin katoliset piirteet. Beatkirjallisuuden kuuluisin edustaja kuoli sitten erakkona, alkoholistina ja katkeroituneena saavuttamatta viidenkymmen vuoden ikärajaa.
Brasilialaissyntyisen Walter Sallesin (Moottoripyöräpäiväkirja) ohjaama ja Francis Ford Coppolan tuottama elokuvasovitus on liian kaunis, liian hiottu ja liian rauhallinen. Siitä puuttuu kiihko ja intohimo. Se vaikuttaa enemmän 2000-luvun kuin 1950-luvun kuvaukselta. Romaanin päähenkilöitä, Kerouacin alter egoa Sal Paradisea ja hänen ystäväänsä Dean Moriartya esittävät Sam Riley ja Garrett Hedlund eivät oikeastaan koskaan pääse sisälle Kerouacin romaanin syövereihin. Taitaa olla niin, että kun James Joycen Odysseystä on lähes mahdoton siirtää elokuvaksi (Joseph Strick yritti sitä 1967), niin samalla tavalla Kerouacin teksti on kameran saavuttamattomuudessa. Tai ehkä olisi pitänyt tehdä käsivarakameralla toteutettu cinema verité -elokuva, jossa ollaan matkalla niin maisemassa kuin pään sisällä. Voi tietysti ajatella, että tuollainen Kerouac-elokuva olisi pitänyt tehdä jo 1950-luvulla. Ohjaaja Salles onkin kertonut, että Jack Kerourac ehdotti elokuvasovituksen tekoa Marlon Brandolle. Kerrotaan, että Kerouac suunnitteli itseään Sal Paradisen rooliin ja Brando olisi näytellyt Dean Moriatya, joka todellisuudessa oli Kerouacin ihailema Neal Cassidy. Näin ei käynyt.
Ohjaaja Walter Salles on myös muistuttanut, että romaani kuvaa Amerikkaa vuosina 1947-1951, ja tosiasiallisesti vasta beatsukupolven aattohetkiä. Siksi onkin omituista, että Walter Salles selittää liikaa elokuvaansa, josta puuttuu lähes kokonaan romaanin polte. Joka tapauksessa elokuva kannattaa katsoa ja etsiä kirjakaupasta pokkarina vastikään ilmestynyt Matkalla-romaani.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 139

Bennyn video (Benny´s video, Itävalta-Sveitsi 1992) ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Haneke, kuvaus: Christian Berger, musiikki: J. S. Bach, pääosissa: Arno Frisch (Benny), Angela Winkler (perheen äiti), Ulrich Muhe (perheen isä), Ingrid Strassner (tyttö). Tuotanto: Veit Heiduschka.

Mitä tiedämme itävaltalaisesta elokuvasta? Emme oikein mitään, sillä maan tuotanto on jäänyt aina Saksan varjoon tai siellä tehdyt elokuvat ovat levineneet vain saksankielisiin maihin. Toki muistamme 1950-luvulta ihastuttavan Romy Schneiderin näyttelemät romanttiset Sissi-elokuvat ja jos oikein pinnistäme muistiamme, niin olihan 1930-luvun ja 1940-luvun Hollywood-elokuvassa vaikuttamassa todellinen itävaltalaisten ohjaajien siirtokunta - Josef von Sternberg, Billy Wilder, Otto Preminger, Robert Siodmak jne.
Itävalta jäi toisen maialmansodan jälkeen Saksan (lue Länsi-Saksan ) vangiksi, mutta klassinen musiikki ja oopperataide ovat sentään menestyneet hyvin Wienissä. Ja onhan Itävallalla muuan nykykirjallisuuden huippuihin kuuluva Peter Handke, joka oli kirjoittamassa Wim Wendersin 1980-luvun lopun elokuvaa Berliinin taivaan alla. Niin, ja kuvatttiinhan amerikkalaisen Richard Linklaterin loistava Ethan Hawke-Julie Delpy -elokuva Rakkautta ennen aamua Wienissä.
Jos naapurimaan Sveitsin elokuvateollisuus tuotti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla hyvän määrän huippulaatuelokuvia (Hetki naisen elämässä, Salamanteri, Kutsut) ja kasvatti merkittäviä eurooppallaisia ohjaajia (Alain Tanner, Claude Goretta, Daniel Schmidt ), niin Itävallassa ei ole koettu vastaavanlaista nousukautta.
Itävallassa jäätiin menneisyyteen, mutta niinhän tapahtui jalkapallossakin, sillä 1930-luvulla maan maajoukkeesta puhuttiin nimellä "Wunderteam". Siksi on yllättävää, että Itävalta saattoi lähettää maailmalle 1980-luvun lopussa edes yhden huippuohjaajaan, jonka nimi on Michael Haneke. Se vain, että Haneke ei ole syntyperäinen itävaltalainen. Hän näki päivänvalon 23.3. 1942 Saksan Münchenissä. Ohjaajan uralle hän ei päässyt suinkaan nuorena.
================================================================================================

Bennyn video on Michael Haneken toinen näytelmäfilmi. Elokuvantekijänä hän orientoitui heti suorasti todellisuuteen. Hän on kuvannut tuotannossaan arkielämää, joka saattaa katketa väkivaltaan. Hän on pureutunut itävaltalaista yhteiskuntaa vaivanneisiin tabuihin. Siitä ovat hyviä esimerkkiejä ranskalaisen Isabelle Huppertin näyttelemä Pianonopettaja (2001) sekä Kätketty (2005) ja Funny Games (1997).
Michael Haneke opiskeli Wienin yliopistossa filosofiaa ja näyttämötaidetta. Valmistuttuaan hän muutti naapurivaltio Länsi-Saksaan. Hän toimi kriitikkona ja opetteli dramaturgin tehtäviä. Haneke pääsi 1970-luvun alussa saksankieliseen televisioon. Siellä vierähti vuosia, sillä Haneken esikoiselokuva Seitsemäs manner valmistui vasta 1989. Kolme vuotta myöhemmin tuli pakahduttava Bennyn video, joka on yhteiskunnalliselta fokukseltaan vuosikymmenen tärkeimpiä eurooppalaisia elokuvia.
Bennny (Arno Frisch) on varakkaan itävaltalaisperheen poika. Hän vuokraa melkein solkenaan videoita ja katselee niitä omassa huoneessaan (muistetaan, että internet ei ollut vielä tuolloin joka kodin todellisuutta).
Benny on luonut huoneestaan eräänlaisen ärsykkeitä tulvivan kuvien ja äänien temppelin. Niin vain käy, että sivistyskodin hyväkäytöksinen poika samaistuu väkivallan keinomaailmaan. Bennyn todellisuudentaju pettää tietyllä hetkellä. Hän ottaa koekaniinikseen koulutytön.
Michael Haneke halusi kuvata elokuvassaan länsimaiseen elämäntapaan levinnyttä tunteiden jäätymistä. Hän halusi tehdä elokuvan porvarillisen elämän kätketyistä salaisuuksista ja pohjavirroista. Siksi tämä mestarillinen nykyelokuva on toteutukseltaan hyvin kliininen ja toteava. Haneke rikkoo perheiden julkisivun ja tunkeutuu juuri ennen netin läpimurtoa privaatin alueelle.
Bennyn videossa hillitysti käyttäytyvä lapsihirviö keksii siirtää vastuun omista teoistaan tekonsa vanhempien kontolle. Benny ei tunne mitään syyllisyyttä teoistaan, vaan hän pitää vanhempiaan syypäinä. Hän ikään kuin toimii isänsä peilikuvana.
Bennyn video on äärimmäisen vaativa, ahdistava elokuva, joka nykyisten koulusurmien ja Oslon tapausten johdosta vaikuttaa aikaansa edellä olevalta profetialta. Katsoja miettii, onko Benny väkivaltavideoiden katsojauhri vai toimiiko hän lopulta ns. vapaan kasvatuksen "tuotteena". Joka tapauksessa Bennystä on kasvamassa aikuinen, joka ei pysty erottamaan hyvää pahasta, fiktiota todellisuudesta.
Katsoja jätetään miettimään niin siantappoaseen merkitystä, äidin itkua Egyptin matkan aikana ja Bennyn ilmeisen ironista repliikkiä "Anteeksi." Voisiko myös ajatella, että elokuva todistaa oikeaksi ns. porttiteorian: Väkivaltavideoiden ja -pelien katsominen johtaa kieroon kasvaneen yksilön kohdalla oikean tappamisen lähteille.
================================================================================================
Michael Haneken seuraavista elokuvista Kätketty ja etenkin Pianonopettaja todistavat, että itävaltalaistekijä on tanskalaisen Lars von Trierin ohella harvoja nykyisiä toimivia eurooppalaisia auteurohjaajia. Haneke on oman tiensä kulkija, elokuvallisen jäsentelyn ja hahmotuksen mestari, mutta myös kertoja, joka puhuu yleismaailmallisista asioista, yleismaailmallisista ongelmista.
Michael Haneke puhuu länsimaisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan tilanteesta, joka viittaa niin mahdolliseen moraaliseen rappioon kuin tuhoon. Pianonoppettajassa ohjaaja tuo ilmi asioita, joista me yleensä kuiskailemme suljetuissa huoneissa. Siinä on Haneken suuruus elokuvaohjaajana. Hänen elokuvansa saattavat suututtaa, joskus jopa kuvottaa, mutta ne viiltävät suoraan sielumme parahduksiin ja ja huutoihin.
Michael Haneken uusin elokuvatyö Amour esitettiin viime toukokuussa Cannesin filmifestivaalien pääsarjassa. Siinä kuvataan muusikkoa, ja viitataan muun muassa Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleihin, joiden tämän kesän juhlat päättyvät tänään. Elokuva voitti Cannesin pääpalkinnon.
Michael Hanekelle se oli toinen voitto Cannesissa, sillä hän saavutti Kultaisen palmun vuonna 2009 Valkoisella nauhalla. Pianonopettaja palkittiin myös Cannesissa.
Mainittakoon, että Haneke ohjasi 1997 elokuvan Das Schloss tsekkikirjailija Franz Kafkan romaanin pohjalta. Samasta "Linna" -romaanista Jaakko Pakkasvirta ohjasi elokuvan 1980-luvun puolivälissä. 

Paholainen on nainen * *

Kuva: Hannele Majaniemi @ Helsinki-filmi Oy

Heinäkuun puoliväliin ajoittui kotimaisen uutuuselokuvan ensi-ilta. Sen nimi on ytimekkäästi Ja saapuu oikea yö. Kirjoittaja on Tuomas Parviainen ja ohjaaja Jyri Kähönen. Kysymys on esikoiselokuvasta. Kähösestä en kyllä tiennyt ennen elokuvaa mitään. Täytyi ottaa selvää, ja Kähönen paljastui "Irakgatea" käsittelevän tv-elokuva Pääministerin tekijäksi.
Ja saapuu oikea yö on psykologinen trilleri. Alkuasetelmat viittaavat 1940-luvun amerikkalaisiin film noir -elokuviin, joissa nainen kuvattiin usein pahaksi. Jyri Kähösen elokuvan nainen on Veera (Jemina Sillanpää), joka kihlautuu IT-alalla työskentelevän Sakarin (Jarkko Niemi) kanssa. Veera ei olekaa sitä, mitä ulkonäkö näyttää. Hän suhtautuu vihamielisesti isäänsä (Martti Suosalo) ja keksii kaikenlaisia valheita Sakarin päänmenoksi. Sakari vaikuttaa "jeesmieheltä", joka toimii tahdottomasti ja putoaa morsiamensa verukkeisiin.
Jyri Kähösen elokuva on liian ennalta-arvattava. Kuvio toimii, mutta alkuasetelman jatkoksi olisi kaivattu vaihtuvia näkökulmia ja kontrasteja, jotka loisivat kerrontaan sisällöllisiä käänteitä ja yllätyksiä. Aika ahdistava elokuva jää keskeneräiseksi. Käsikirjoitusta olisi voitu kehitellä pitemmälle ja ohjaukseen olisi pitänyt saada energiaa. Ehkä tekijöillä ei ole ollut kykyjä ylittää keskinkertaisuuden rajaa.
Ja saapuu oikea yö ei ole edes näyttelijöiden elokuva. Martti Suosalon näytteleminen on kliseistä. Jarkko Niemi ei pääse oikein koskaan sinuksi Sakarin kanssa. Jemina Sillanpää sentään tavoittaa jollakin tavalla paholaismaisen naisen luonteen ja toiminnan piirteet. Elokuvasta puuttuvat koukut, jotka vaikuttaisivat katsojan tunnetasoon ja kiinnostukseen.

Heinäkuinen kommentti 

Kesäkauden kiinnostavimman elokuva-aiheisen haastattelun julkaisi Suomen Kuvalehti. Nuoren polven kriitikko ja toimittaja Lauri Lehtinen oli tavannut elokuvaohjaaja Anssi Mänttärin. Halpis-elokuvien tekijän ja oman tiensä kulkijan. Hänen elokuvistaan muistetaan 1970-luvun lopulta aina näihin päiviin ainakin Pyhä perhe, Regina ja miehet, Kello, Huhtikuu on kuukausista julmin, Kuningas lähtee Ranskaan, Muuttolinnun aika, Joensuun Elli ja aivan tuore Saunavieraat. Mänttäri oikaisee haastattelussa myös Sodankylän elokuvajuhlien perustamiseen liittyvän myytin. Hän sen keksi perustaa ollessaan puhumassa elokuvataiteesta Juvalla.
Anssi Mänttäri on aina joutunut tappelemaan elokuviensa rahoituksesta. Viime vuosina elokuvasäätiön suhtautuminen on ollut kylmä. Lainaan tähän Suomen Kuvalehden jutusta yhden kappaleen: " Joensuun Elli sai lopulta tv-elokuvalle tarkoitettua tukea. Sen jälkeen kaikki Mänttärin säätiölle lähettämät tuotantotukihakemukset on jätetty odottamaan tai torjuttu." Mänttäri paljastaa: "Sieltä tulee lappu, että tämä sinun ideasi tai käsikirjoituksesi ei vastaa säätiön tasoa. Aika loukkaava paperi. Joku lakimies on kai keksinyt muotoilun, koska taso on asia, josta ei voi kinata."
Anssi Mänttäri, 70, perää haastattelussa yhteiskunnalta isompaa panostusta elokuvien jakeluun. "Voisi olla valtion levitysketju tai valtion elokuvateattereita. Teatteriala ei siitä pitäisi, mutta tuskin varsinaisesti kärsisikään. Sinne menisivät nämä riskituotannot." Idea ei ole uusi, tosin 1970-luvulla maahamme vaadittiin kunnallisia elokuvateattereita.
Anssi Mänttäri arvostelee myös elokuvakoulusta valmistuneita ohjaajia, koska heidät valjastetaan tekemään kaupallisia systeemejä suurimmille tuottajille. "Luulisi, että kun sieltä valmistuu kuitenkin ohjaajia, kuvaajia, leikkaajia, niin tulisi työryhmä, joka rykäisi ainakin kerran. Tekisivät yhden elokuvan, jota on koko opiskeluaika mietitty, vaikka osuuskuntana. Mutta ehkä he haluavat varmistaa hyvän työpaikan heti. Jos tekisivät riskituotannon, niin olisivat merkittyjä."
Lajinsa viimeisiin kuuluva Anssi Mänttäri aikoo jatkaa elokuvan tekoa vielä vuosia. Hän kuitenkin huomauttaa haastattelussa ironisesti: "Jos rahoitus saadaan kasaan. " Ehkä Anssi on kuvaamassa uutta draamaelokuvaa parhaillaan jossakin kesäisessä maisemassa. Ja ehkä hän pääsee aloittamaan lastenelokuvan ohjaamisen suunnitelmansa mukaan marraskuusssa. Jos vain rahoitus ratkeaa
===============================================================================================
Aivan toisenlaisia tuntemuksia herätti HS-haastattelu heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Sankariksi oli nostettu toimittaja Tuomas Enbuske, joka tuli hakemaan haastattelijaa BMW-citymaasturilla. Sitten mentiin Espooseen, Enbusken omakotitaloon.
Luettuani haastattelun "Oikeistolaisten oppipoika" tunsin ärtymystä, sillä minua oli höynäytetty. Siis Enbusken suhteen. Olen tällä palstalla kehunut aikaisemmin Tuomas Enbusken keskusteluohjelmia, jotka Yle Radio 1 ajoi ulos torstaisin yhdeksän jälkeen. Tuo ohjelma ja muutkin arkiaamujen keskusteluohjelmat ovat loppuneet. Minusta ne olivat todella hyviä ohjelmia, jotka trimmasivat kuuntelijan älynystyröitä. Eikä Enbuske toitottanut omassa ohjelmassa mitään uusliberalismin ja vapaan markkinatalouden juhlasanomaa.
HS-haastattelussa Tuomas Enbuske toitottaa noita asioita - jos ei sitten juttu oli ironiaa tai kesäinen feikki. Lainaan yhden kohdan: "Markkinatalouden pitäisi olla nykyistä vapaampaa. Rajoittamista kaipaa markkinatalouden sijasta valtio, joka puuttuu ihmisten yksityisasioihin. Verot alas! Yksilölle vapautta!"
Eiköhän täällä vallitse aikamoinen vapaus. Saa kirjoitella nettiin melkein mitä sylki suuhun tuo. Saa ammuskella ihmisiä ja surmata lapsia. Ja miten tämän Euroopan kävisi, jos Enbusken hirvityksenä kokemista vasemmistolaisista esimerkiksi valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ei tekisi täysiä päiviä muiden vastuullisten eurooppalaisten politiikokkojen tavoin euro-alueen pelastamiseksi. Ja eikö markkinatalouskin ole nykyisin supervapaata. Pääoma riehuu minkä ehtii ja isot investointipankit tuhoavat Eurooppaa. Onhan se fakta, että supervapauden sijasta tarvitaan poliittisia voimia, jotka edes jollakin tavalla taistelevat ahneuden tuulimyllyjä vastaan ja suitsisivat markkinataloutta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 138

Arizona Dream (Arizona Dream, Ranska 1993-94) ohjaus: Emir Kusturica, käsikirjoitus: Kusturica, David Atkins, kuvaus: Vilko Vilac, musiikki: Goran Brecovic, pääosissa: Johnny Depp (Axel Backman), Jerry Lewis (Leo Sweetie), Faye Dunaway (Elaine Stalker), Lili Taylor (Grace Stalker), Vincent Gallo (Paul Leger), Paulina Porizkova (Millie). Tuotanto: Claude Ossard/Constellation/UGC/Hachette Premiere/Canal+.

Bosnian serbi Emir Kusturican ainoa amerikkalainen - tai USA:ssa kuvattu - elokuva Arizona Dream sai meillä ensi-illan 27.5. 1994 President 1:ssä, jota ei tietenkään enää ole olemassa. Katsomiskokemus oli elämys: kuviltaan liukuvan ja liikkuvan, fantasioivien ja runollisten tapahtumakudostusten ja suurenmoisten näyttelijöiden tähden.
Emir Kusturica antoi 1960-luvun suurelle amerikkalaiselle koomikolle ja komediaohjaajalle Jerry Lewisille tillaisuuden ikään kuin nousta kuolleista. Lewisin mahdollisuudet jatkaa täysipainoisesti uraansa hiipuivat 1970-luvun alussa, mutta samalla tavalla kuin Kusturica niin Martin Scorsese oli ottanut Lewisin 1980-luvun alussa Robert De Niron partneriksi Koomikkojen kuninkaaseen. Nämä hienot teot viittaavat 1950-luvulle, jolloin Billy Wilder nosti Erich von Stroheimin hetkeksi julkisuuteen Auringon laskun kadussa ja Charles Chaplin antoi samalla tavalla unohdetulle Buster Keatonille tilaisuuden Parrasvaloissa.
Lahjakas Johnny Depp on Arizona Dreamin moottori. Depp esittää nuorta Alexia, joka haluaa vaeltaa ja seikkailla. Hän liikkuu Arizonan mailla, mutta päättää mennä New Yorkiin kunnes serkku Paul hakee nuorukaisen takaisin kotiin. Alex on Parsifal-hahmo modernissa avarien maiden Amerikassa. Alex on myös orpo, josta Jerry Lewisin tulkitsema setä Leo on huolehtinut. Leo on menossa naimisiin nuoren naisen kanssa, ja Alexista pitäisi tulla häiden bestman. Nähtyään Alexin morsian puhkeaa kyyneliin.
Arizona Dreamissa nimen mukaisesti unelmoidaan. Alexin isä on toiminut autobisneksessä ja unelmoinut autojen taivaasta. Paul haaveilee näyttelijän urasta. Hän istuu elokuvateatterissa ja toistelee filmien vuorosanoja. Jos tilaisuus koeesiintymiseen tulee, Paul aikoo valita kohtauksen Alfred Hitchcockin Vaarallisesta romanssista.
Eräänä päivänä unelmoijien joukkoon liittyy tyylikäs leski Elaine tytärpuolensa Gracen kanssa. Axel rakastuu - yllätys, yllätys - Elaineen, jonka uusi intohimo on lentäminen. Grace ei taida unelmoida mistään, mutta Elainen syntymäpäivänä ulkona odottaa mieluisa lahja - lentokone.
Arizona Dream kulkee kuin hengästyttävillä kuvilla täytetty runo. Visuaalisesti elokuva on mahtavaa kerrontaa. Henkilökuvat vaihtelevat eri väriskaaloissa. Onnettomista tulee onnellisia ja päinvastoin. Unelmat lähtevät lentoon Arizonan maisemissa tai pirstoutuvat todellisuuden rajuihin vastaiskuihin. Amerikkalaisen todellisuuden ja amerikkalaisen unelman ristiriita on elokuvan kantava teema.
=================================================================================================
Sarajevossa kasvanut Emir Kusturica oli entisen Jugoslavian maailmankuulu kärkiohjaaja - heti Sydämenasian (1966) ja W.R. - organismin mysteerien (1971) belgradilaisen Dusan Makajevin jälkeen. Kusturican läpimurtoteis Isä on työmatkalla julkaistiin vuonna 1985. Elokuvassa ilmenee samaa vapauden tunnetta kuin Milos Formanin 1960-luvun tshekkiteoksissa Mustassa Pekassa ja Vaaleaverikön rakkaudessa tai Miklos Jancson Vapauden tuulissa (1969). *

Emir Kusturica (s. 1954) oli valmistunut Prahan tunnetusta elokuvakoulusta FAMU:sta. Kusturica aloitti uransa tv-ohjaajana Jugoslavian televisiossa. Hänen esikoiselokuvansa Do You Remember Dolly Bell? (1981) oli ihastuttava nuorten rakkaustarina. Se voitti pääpalkinnon Venetsian filmijuhlilla, mutta Suomeen se saatiin vasta vuosia myöhemmin. Isäni työmatkalla saavutti Kultaisen palmun -palkinnon Cannesissa. Elokuva nähtiin meilläkin aika tuoreeltaan. Se on pojan silmin nähty kriittinen kuvaus 1950-luvun jugoslavialaisesta poliittisesta ja byrokraattisesta ilmapiiristä.
Emir Kusturica ohjasi 1989 monisärmäisen, runollisen ja haikeasti tunnelmoivan elokuvan Mustalaisten aika, jossa ryhmän jugoslaaveja täytyy jättää kotimaansa ja matkustaa etsimään onnea Milanoon. Elokuva muistuttaa teemoiltaan italialaisen Luchino Viscontin 1960 ohjaamaa perhekronikkaa Rocco ja hänen veljensä. Viscontista poiketen Kusturica tunnelmoi kuin laulaisi jotakin suurenmoista mustalaisballadia. Elokuva osoitti, miten Kusturicalla on taito vaihtaa luontevasti tyylilajeja ja tavoittaa erilaisia värejä elämän suuresta karusellista.
Mustalaisten ajasta Kusturica voitti parhaan ohjaajan palkinnon Cannesissa ja myöhemmin vielä Roberto Rossellini -palkinnoin Roomassa. Ennen Arizona Dreamia valmistui Musta kissa, valkoinen kissa (1998) ja Amerikka-runoelman jälkeen kohuttu Underground (1995). Jälkimmäisessä elokuvassa Kusturica ottaa kantaa Jugoslavian hajoamiseen ja serbien tilanteeseen. Kusturicaa syytettiin mediassa liiallisesta serbimyönteisyydestä. Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek totesi, että elokuva kauheimpia mitä hän on koskaan nähnyt.
Oikeastaan voi pitää pienenä ihmeenä, että Emir Kusturica matkusti Yhdysvaltoihin ohjaamaan hengeltään amerikkalaista elokuvaa. Kusturica oli elokuvaohjaajana tuolloin niin hyvässä maineessa, että hänellä ei ollut vaikeuksia saada elokuvaan haluamiaan näyttelijöitä. Silti Arizona Dreamin rahoitus ja tuotanto oli ranskalaisten käsissä. Muistettakoon tässä mielessä saksalaisen Wim Wendersin 1980-luvun alun Yhdysvalloissa kuvattu Paris, Texas, jonka toimeenpaneva voimatekijä oli ranskalainen tuottaja Anatole Dauman.
Emir Kusturica on todennut, että amerikkalaisen elokuvan suuruus nojaa usein ohjaajien kykyyn ottaa panoraamanomaisia otoksia. Kustturica on toiminut samalla ulkokuvien eeppisellä painolla Arizona Dreamissä. Elokuvassa on hurjia autoihin ja maisemiin liittyviä otoksia. Uskomattoman väkevä on Faye Dunawayn ja Johnny Deppin lentomatka kaksitasolla. Tuossa kohtauksessa Dunaway jäljittelee lintua levittämällä kätensä. Toisaalta elokuvan maailmaa voi luonnehtia jopa groteskiksi. Monta kertaa katselun aikana ei osannnut päättää, täytyykö nauraa vai itkeä. Ehkä se onkin suuren taideteoksen voima.

* Entinen, 1990-luvulla rajut sodat kokenut ja hajonnut Jugoslavia kulki omaa tietään niin sosialismissa kuin elokuvassa. Entisen Jugoslavian uusi elokuva kehittyi 1960-luvulla Tshekkoslovakian ja Unkarin vanavedessä. Mutta kun tsekit ja unkarilaiset voivat ylpeillä elokuvataiteensa pitkillä perinteillä, niin Jugoslavian kansallinen elokuva kehittyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Toki Jugoslavaissa tuotettiin elokuvia jo viime vuosisadan alussa, mutta kovin merkittävää perinnettä ei tiettävästi pystytty luomaan.
Entisen Jugoslavian menneisyys on heroistinen. On tunnettu kaipuuta vapauteen ja riippumattomuuteen. Niinpä natsien ikeestä toisessa maailmansodassa maan vapautteneen Titon sosialismi poikkesi myöhemmin selvästi Neuvostoliiton linjasta. Vuonna 1948 maassa puhkesi riita Stalinin kanssa. Alettiin etääntyä Neuvostoliiton mallista, ja Titon sosialismi muotoutui. Jugoslaviaan kehitettiin julkinen omistusoikeus, joka ei tarkoittanut varsinaisesti valtiollista omistusoikeutta. Kaikki ns. julkisessa omistuksessa olleet tehtaat olivat työläisten ja teknikoidan käsissä.
Jugoslavian filmi-ilmasto oli melko vapaa. Elokuvia saatettiin tuottaa ilman sensuroinnin pelkoa, ja maassa nähtiin ulkomaisia elokuvia. Toisen maailmansodan jälkeen tehdyt jugoslavialaiset elokuvat kertoivat sodasta ja kuolemasta. Propagandistinen ote vaikutti elokuvissa 1950-luvulla, mutta Zagrebissa syntyi myös huomattava piirrosfilmituotanto.
Jugoslavian uuden elokuvan nousuvuosi oili 1964, jolloin Vladan Slijepcevic ohjasi elokuvan Todelliset asiat. Vuosi myöhemmin sosiologia ja runoilija Dusan Makavejev (s. 1932) ilmestyi esikoiselokuvallaan Ihminen ei ole lintu. Se on vieläkin 1960-luvun eurooppalaisen elokuvan kärkitöitä. Makavejevin ohella uuden suunnan ohjaajia olivat sellaiset nimet kuin Pavlovic, Rokonjac, Laci ja Petrovic.
Jugoslavian uusi elokuva sai myös huomiota festivaaleilla, kuten Makavejevin Sydämenasia, joka esitettiin 1967 Cannesin filmifestivaaleilla. Dusan Makavejev painotti: "Nuorempi sukupolvi on Jugoslaviassa vapaampi kuin vanhempi. Se on avoimempi, ei ainoastaan seksuaalisesti. Ennen kaikkea se luullakseni uskoo vähemmän joihinkin määrättyihin sääntöihin, joita on noudatettava kuin järjestäydytään ja eletään elämäänsä." (Lähteet: Elokuvakirja "Vaihtuvat filmit" 1972, "Chaplin"-elokuvalehti numero 78/1968).

　

Traagista sodanjälkeistä rakkautta Lontoossa * * * * *

Toukokuun loppupuolella teatteriohjelmistoon tuli, ehkä hiukan yllättäen, liverpoolilaisen Terence Daviesin vakuuttava uusi elokuva Syvänsinen meri. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun vaihteen Lontooseen. Aviovaimon vapautumisesta, alkoholismista ja elämisen synkistä hetkistä kertova elokuva on taattua Daviesia. Se on oodi rakkaudelle, joka haihtuu.
Kirjoitin "Mestariteokset"-sarjassa Daviesin 1980-luvun lopun hienonhienosta Rakkaista muistoista, joka kertoi sykähdyttävästi liverpoolilaisen perheen elämästä 1950-luvulla. Väkivallan uhka ja lasten kaukaiset muistot lomittuivat elokuvassa ajankohdan todellisuuteen. Homoseksualismi välähtää liverpoolilaistarinassa samalla tavalla kuin Syvänsinisessä meressä. Tai ei oikeastaan välähdä kuin latenttina.
Syvänsinen meri perustuu Sir Terence Rattiganin (1911-1977) näytelmään "The Deep Blue Sea", joka sai ensiesityksensä vuonna 1952. Rattigan oli sodanjälkeisen brittidraaman mestareita, jonka näytelmiä filmattiin mieluusti. Syvänsinisen meren lisäksi muun muassa The Browning Version eli Miehen varjo siirrettin laatuohjaaja Anthony Asquithin toimesta elokuvaksi 1951, pääosassa sofistikoitu briittinäyttelijä Michaeal Redgrave. Mike Figgis ohjasi The Browning Versionista uuden elokuvan 1994, nyt ison opettajaroolin tulkitsi Albert Finney. Rattigan kirjoitti myös elokuvakäsikirjoituksia, joista mainittavia ovat Prinssi ja revyytyttö (1957), kuuluisa Laurence Olivierin ja Marilyn Monroen kitkaisesta kohtaamisesta, ja Peter O´Toolen huippusuorituksen kyllästämä Hyvästi, herra Chips (1966). Todetaan vielä, että Anatalole Litvak ohjasi The Deep Blue Sean ensimmäisen elokuvaersion vuonna 1955. Hesterin osan tulkitsi Vivien Leigh.
Terence Daviesin Syvänsininen meri on täysosuma. Se on kevään suuria ulkomaisia ensi-iltoja, jota tosin Leppävaaran Bio Rex Sellossa seurasi lauantai-iltana vain kolme katsojaa. Daviesin elokuvassa sivistyneen tuomarin Sir William Collyerin (Simon Russell Peale) nuori vaimo Hester (Rachel Weisz) rakastuu sodasta lentäjä-ässänä palanneeseen Freddie Pageen (Tom Hiddleston). Kysymys on intohimon roimahtamisesta, sellaisesta fyysisestä rakkaudesta, josta Hesterin isä on varoittanut ja jota hän ei ole saanut osakseen tuomarin kanssa. Omakohtaisia kokemuksia lienee hyödynnetty, sillä Terence Rattigan toimi ilmakivääriampujana toisessa maailmansodassa.
Elokuvassa ollaan vuoden 1950 Lontoossa, jossa näkyvät vielä pommitusten jäljet. Elokuva alkaa Hesterin itsemurhayrityksellä. Hän yrittää saada hengen itseltään lämmitykseen käytettävän kaasun avulla. Hester asuu sairasta miestään hoitavan pensionaattiemännän talossa. Itsemurhayritys jää puolitiehen, ja Terennce Davies pohjustaa Hesterin elämän ja intohimoisen rakkauden taustat takautumilla. Davies käyttää eräänä viitteenä tupakkaa: Hester polttaa muistellessaan syitä, jotka johtivat itsemurahyritykseen. Itsemurha oli vielä elokuvan tapahtuma-ajankohtana rikos - viidennen käskyn "Älä tapa" määrittelemänä.
Syvänsinen meri on visuaaliselta ulkoasultaan tavattoman hallittu ja motivoitu. Terence Davieislla on aivan oma visuaalinen tapa kertoa. Florian Hofmeisterin kuvauksessa Lontoota näytetään hyvin vähän. Enimmäkseen ollaan pensionaatissa tai pubissa. Tärkeä draamaa syventävä tekijä on Hesterin kävely kadulla ja soitto puhelinkioskista. Itse fyysisen rakkauden vasta-argumentiksi kohoaa pensionaatin pitäjä, rouva Elton (Ann Mitchell), jonka sairas mies makaa sängyssä. Rouva Eltonin mielestä rakkaus on perseen pyyhkimistä, vaippojen vaihtoa ja toisesta huolehtimista. Elokuvassa asetetaan kysymyksiä, joista muuan aiheuttaa varmasti pohdintoja katsomiskokemuksen jälkeen. Terence Davies vihjaa: Eikö fyysinen rakkaus, intohimoinen ihastuminen johda lopulta vaarallisille teille.
Syvänsinisen meren äänellinen tausta on fantastinen. Musiikkina käytetään amerikkalaisen Samuel Barberin viulukonserttia 1930-luvun lopulta. Hetkittäin kuvien päälle melkein pakahduttavasti ilmestyvä konsertto ikään kuin kohottaa pilviin Hesterin traagisen rakkauskokemuksen.
Elokuvan näyttelijätyö on huippuluokkaa, niin kolmikko Weisz, Beale kuin Hiddleston. Rachel Weisz on vihdoinkin saanut sen elämänsä ison roolin. Kuunnelkaa ja katsokaa, miten hän itkee tai juoksee Aldrychin metroasemalle, jota käytetään myös yhtenä takautumana muistuttamaan toisen maailmansodan pommituksista ja lontoolaisten suojautumisesta.
Rachel Weiszin Hester on koko elokuvan kipinä ja voima, ääni ja vimma, rauha ja tyyneys. Tv-sarjoissa nähty Tom Hiddleston on täydellinen valinta sodasta normaalioloihin vaikeasti sopeutuvan Freddie Pagen rooliin. Elokuvan kolmikosta tuntemattomin on Simon Russell Beale, joka on näytellyt niin Royal Shakespeare Companyssa kuin BBC:n radiokuunnelmissa. Liekö sisäpiirin oivallus, kun Bealen esittämä tuomari antaa Hesterille lahjaksi Shakespearen sonaatteja sisältävän kirjan. East Enders -tv-sarjan tuntijat saattavat muistaa Ann Mitchellin, jonka sivuosanäyttelijätyö Syvänsinisessä meressä on ainutlaatuinen.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuva-arkisto, siis Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, on julkaissut vuosikertomuksen vuodelta 2011. Kerrotaan heti, että Kavan kokoelmissa on 10 000 ulkomaista elokuvaa ja kotimaisen näytelmäelokuvan valokuva-arkisto on digitoitu kokonaan. Vuosikertomus paljastaa, että radio- ja televisiointiarkistointi on hyvässä vauhdissa. Nyt on mahdollista katsella RTVA:n aikakoneella millä tahansa valtakunnallisella tv-kanavalla lähetettyä ohjelmaa kolmen viime vuoden ajalta. Onko Ylen Areena saanut kilpailijan? Vuosikertomuksen mukaan Orionin arkistonäytännöissä kävijät ovat selvästi aktiivisempia kulttuurinharrastajia kuin pääkaupunkilaiset keskimäärin. Todella positiivista tietoa.
Tärkeä on Kavan johtajan Matti Lukkarilan pääkirjoitus "Uuden ajan kynnyksellä". Lainaan: "Elokuva-ala elää niin meillä kuin muualla valtavaa muutoskautta. Digitalisoituminen on edennyt aiempaa nopeammalla tahdilla sen kaikilla osa-alueilla. Elokuvan tuotannossa ja jälkituotannossa on siirrytty lähes kokonaan digitaalitekniikkaan. Elokuvateattereiden kohdalla vauhti on myös kiihtynyt kiihtymistään: on arvioitu, että lähes koko suomalainen elokuvateatterikenttä on siirtynyt digiaikaan vuoden 2012 loppuun mennessä."
Lukkarilan mukaan Kava on mukana tässä kehityksessä. Arkistoon on perustettu viime syksynä digitaalisen palvelun yksikkö. Tämän yksikön päätehtävä on kotimaisen elokuvakokoelman digitalisoiminen. Onko tästä ajateltava, että teatterit, elokuvakerhot ja koulut saavat tulevaisuudessa digiyksiköstä esitettäväksi kotimaisia elokuvaklassikkoja? Jos näin käy, se on todella hyvä tieto.
Kavaon saanut määrärärahan, jolla se hankki viime vuonna esitysoikeudet Finnkinolta ja Suomi-Filmiltä yhteensä 432 pitkään elokuvaan. Ylellähän on oikeudet Suomen Filmiteollisuuden tuotantoon. Entä ulkomaiset elokuvat? Jäämme odottamaan uusia linjauksia.

P.S. Sivusto siirtyy kesälomalle ensi sunnuntaina julkaistavan "Mestariteokset"-sarjan esseen mukana. Palataan asiaan heinäkuun lopulla. Hyvää, aurinkoista kesää ja kiitokset runsaasta palautteesta.