ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 137

Säestäjä (L´Accompatnatrice, Ranska 1993) ohjaus: Claude Miller, käsikirjoitus: Miller - Nina Berberovan romaanista, kuvaus: Yves Angelo, musiikki: Alain Jomy, pääosissa: Romane Bohringer, Elena Safonova, Richard Bohringer. Tuottaja: Jean-Louis Livi.









Tunsimmeko ranskalaisen keskipolven ohjaajan Claude Millerin (s. 1942) ennen tätä hienoa Säestäjää? Kyllä. Vuonna 1990 Helsingin Dianaan saatiin ensi-iltaan Millerin upea nuorisokuvaus Pikku varas (1988), joka tapahtuu vuoden 1950 Ranskassa. Miller kuvasi 16-vuotiasta Janinea, joka elää rahattomasti ja ryhtyy hankkimaan elantoa varastelemalla. Elokuvan naispääosassa nähtiin Serge Gainsboroughin ja Jane Birkinin lahjakas tytär Charlotte.
Pikku varas oli  François Truffautin kirjoittama elokuva. Ranskan uuden aallon mestari suunnitteli aiheesta omaa elokuvaa, mutta syksyllä 1984 tapahtunut kuolema muutti aikeet. Käsikirjoitus siirtyi Millerille, joka oli valmistunut elokuvakoulu IDHEC:stä ja toiminut vuosia Truffautin apulaisohjaajana. Miller kävi "pitkän linjan" koulun elokuvaohjaajan ammattiin. Miller ohjasi ensin lyhytfilmejä ja debytoi 1976 eloisalla näytelmäelokuvallaan La Meilleure Facon de marcher/The Best Way to Walk.
Säestäjä on Claude Millerin tuotannon kivijalka, kypsä ja viisas ranskalainen elokuva, toteutukseltaan hyvin tasapainonen. Miller palaa sodanaikaiseen Ranskaan, jossa kansalaiset yrittävät selviytyvä kukin tavallaan saksalaismiehityksen kovassa puristuksessa.
Romane Bohringer esittää nuorta Sophieta, joka rakastaa musiikkia. Nuoren tytön elämä muuttuu täydellisesti, kun hänet valitaan yltäkylläisyydessä elävän konserttilaulaja Irene Bricen (Elena Safonova) säestäjäksi. Irenen häilyväinen aviomies Charles (Richard Bohringer) tekee kauppoja saksalaisten kanssa. Irene tapaa salaa rakastajaansa Jacques Fabertia, joka toimii Ranskan vastarintaliikkeessä. Dramaattinen käännekohta tapahtuu hetkellä, kun laulajattaren perheen yltäkylläinen elämä muuttuu: täytyy päättää paosta.
Säestäjän suuruuden elokuvana määrittelevät muutamat asiat: näyttelijätyön vahvuus, Ranskan sodanaikaisen epookin tarkka rekonstruointi, syvältä viiltävä analyyysi ihmisen petollisuudesta ja - musiikki. Miller sai sapiskaa kotimaassaan, koska hän kuvasi kriittisesti miehitetyn Ranskan ajankohdan. Ei ollut mitenkään valheellista väittää, että maa oli keinottelun ja petoksen tyyssija, jossa hyvinvoinnin saattoi ostaa rahalla - tai musiikilla.
Claude Miller liittää neljän ihmisen sivistyneeseen lähidraamaan - konserttilaulaja, tämän aviomies ja nuori säestäjä sekä vaimon rakastaja - idealistisen juutalaisnuorukaisen Weizmanin. Hän kiinnostuu laivamatkalla Sophiesta. Ollaan menossa kohti Lontoota. Ollaan pakenemassa miehitetyn kotimaan ongelmia ja mahdollista pidätystä.
=====================================================================================================
Säestäjässä kuvataan ennen kaikkea nuorta, kypsymätöntä Sophieta, joka on luovuttanut identiteettinsä konserttiaulajalle eikä pysty itsenäistymään. Ei hän pysty repäisemään itseään irti valheen kehästä. Eikä hän ilmeisesti pysty vastaamaan juutalaisnuorukaisen tunteisiin. Lontoossa Millerin elokuvaan ilmestyvät lopulliset traagiset sävyt. Ihmisen harhakuvat murtuvat, ja huikeassa kohtauksessa säestäjä laskeutuu katukivitykselle musiikin kohotessa taivaisiin.
Elokuvan musiikkina kuullaan Berliozin, Mozartin, Beethovenin, Schumanin teemoja. Ajankuva on toteutettu tyylikkäästi niin sisä- kuin ulkokohtauksissa. Richard Bohringerin ja hänen tyttärensä vivahteisen näyttelijätyön ohella on syytä huomioida venäläinen Elena Safonova, joka tulkitsee ranskaksi Irenen roolin. Safonova on se unohtumaton tähti, joka loisti vuonna 1987 Nikita Mihalkovin Mustissa silmissä.
=====================================================================================================
Claude Miller jatkoi vahvalla otteella uraansa Säestäjän jälkeen ranskalaisessa elokuvassa. Valmistuivat näkemäni elokuvat Hymy (1993), Huviretki painajaiseen (1998) ja Betty Fisher (2001). Etenkin Huviretki painajaisiin on kaiken arvostuksen väärti: kuvataan yksinään oleskelevaa 10-vuotiasta poikaa, joka välttelee luokkatovereitaan. Hän ei mene bussiin, vaan suostuu lähtemään vain isän autossa hiiihtoretkipaikalle. Elokuvaan liittyy traagisia yksityiskohtia.
Claude Miller oli  François Truffautin elokuvaperinnön syvällinen vaalija. Miller esiintyi muuten pienessä roolissa 1970 Truffautin hienossa Kesyttömässä. Millerin tiedettiin haluneen ohjata elokuvia suurelle yleisölle -, mutta menettämättä sieluaan rahalle. Truffautin tavoin Miller - oppilas ja ystävä - oli humanisti, joka kieltäytyi moralisoimasta asioita. Miller työskenteli läheisessä yhteistyössä tuottaja-vaimonsa Annien kanssa.
Truffaut-kytkennöistä huolimatta Claude Miller loi omaehtoisia elokuvia, niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Tästä on muistuttanut elokuvakriitikko Ronald Bergman, jonka mukaan Millerin elokuvien keskeinen aihe oli ihminen isojen paineiden edessä. Lajityyppi oli usein psykologinen trilleri - kuten Huviretkessä painajaisiin. Mainittalkoon vielä, että Miller toimi 1960-luvulla assistenttina Robert Bressonin (Au Hazard Balthazar), Jacques Demyn (Rochefortin naiset) ja Jean-luc Godardin (Weekend) elokuvissa.
==========================================================================================
Claude Miller ohjasi elokuvia aina vuoteen 2012,  jolloin valmistui viimeisin Therese D. Se valittiin Cannesin filmijuhlien kilpaan. Miten Claude Millerille käi Cannesissa? Sitä Miller ei päässyt koskaan todistamaan, sillä hän kuoli Pariisissa 70-vuoden ikäisenä 4.4. 2012. Tosin viime sunnuntaina päättyneiden Cannesin filmijuhlien palkintolistalta ei ainakaan löytynyt Millerin viimeistä elokuvaa.

Viktor Jerofejev - venäläinen kirjailija * * * *

"Venäjä on kummallinen imperiumi. Tavalliset venäläiset eivät ole imperiumin isäntiä, eivät sen alamaisia eivätkö edes sen palvelijoita, he vain pyrkivät jäämään henkiin olosuhteissa, jotka muistuttavat imperiumia, mutta näyttävät yksinkertaisesti sietämättömiltä." (Viktor Jerofejev). Ari Matikaisen ohjamaa dokumenttielokuva Russian Libertine - Venäjän vapain mies näyttää kokokuvassa kuuluisan, kohutun ja rohkean venäläisen nykykirjailijan Viktor Jerofejevin. Neuvostodiplomaatin poika (s. 1947) puhuu tämän ajan Venäjästä, kotimaastaan, jota hän rakastaa ja vihaa, arvostelee ja ymmärtää. Tupakkamies siinä kameran edessä istuu.
Elokuvan jälkeen mietin omaa suhdettani Venäjään. Sellaista ei ole, mutta kirjahyllystä löytyy kyllä Jerofejevin romaani "Miehet". Jukka Mallisen suomentama teos on fragmenttinen, alkuun on painettu jopa sisällysluettelo, josta voin poimia tällaiset otsakkeet kuin Hevonen ja pirtti, Tyyli, tyyli, tyyli, Jos Jumala ottaa akan, niin antaa likan, Ystäväni markiisi Sade, Alaston ranta, Spielbergin lisko, Jos olisin puolalainen, Miesten oikeudet, Solzenitsyn ja James Bond, Alaston Lenin jne.
Ari Matikaisen tarkkanäköisessä dokumenttielokuvassa kirjailija Viktor Jerofejevin ja valtakunta Venäjän suhteet kohtaavat kriittisen puheen pulssissa. Matikainen tajuaa jotakin Venäjän, ja myös Neuvostoliiton historiasta, poimii kuviin välähdyksiä nyky-Venäjän todellisuudesta, katujen arjesta ja tavallisten ihmisten elämästä. Tähän ohjaaja liittää luontevasti kirjailijan omat analyysit, jotka eivät ole mahtipontisia, vaan kriittisiä ja usein myös itsekriittisiä.
"Miehet"- romaanin kappeleessa Kirjailijan omakuva päällystakissa on vain kaksi lyhyttä kappaletta. Lainaan ne tähän, koska ne kuvastavat hyvin Jerofejevia, jota on syytetty pornografiasta ja jonka teoksia on poltettu rovioilla: "Ja niin minä astuin sisään kyrvänvärisessä päällystakissa. Parta ajamatta. Paljasjaloin. Kädessä puinen matkalaukku. Perse oli punainen. Yltä päältä huulipunassa suudelmista."
Russian Libertine - Venäjän vapain mies esittää, että maassa ei ole ollut koskaan minkäänlaisia yksilön vapauksia. Jos näin on edelleen, niin dokumentti antaa ahdistavan surullisen kuvan Putinin Venäjän nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Itse voin puhua vain 1980-luvun Neuvostoliitosta, moskovalaisista päivistä ja öistä kolmena kesänä. Ympärillä lepatti jonkinlainen kyttäämisen harmaa ilmapiiri, vaikka elämä päällisin puolin näytti rauhalliselta. Moskovalaisessa kodissa käynti todisti vanhan myytin: Stalinin vainojen pelko ei ollut hellittänyt, sillä ulko-oveen oli asennettu viisi lukkoa.
Ari Matikainen liikkuu tuntosarvet ylhäällä nykyisessä venäläisessä todellisuudessa. Hän huomaa, näkee ja tekee johtopäätöksiä - tietenkin osittain Viktor Jerofejevin opastuksella ja kirjailijan taiteilijalle suoduin subjektiivisin silmin. Vaikka Jerofejevin väitteet Venäjästä, Putinista ja Kremlistä ovat hurjia, niin niitä on vaikea mennä kieltämään. Tai miten sen voisi tehdä ihminen, jolla ei ole mitään kosketusta tuohon naapurimaahan. Oikeastaan tuntuu aika paradoksaaliselta Jerofejevin romaanissaan ja niin myös elokuvassa esittämä huomautus, jossa ilmenee tietenkin pisara ironiaa: "Tämä maa on paratiisi kirjailijalle, sillä ympärillä kiehuu aiheiden suma." Venäläisen lukijan onnellisuudesta kirjailija on toista mieltä.
Russian Libertine - Venäjän vapain mies on hyvin ajankohtainen dokumenttielokuva. Viime talven suuret mielenosoitukset näyttävät kuvina nykytilanteen pärskyt. Johtavatko ne demokraattsemman Venäjän syntyyn vai jäivätkö ne vain erääksi luvuksi kansakunnan historiassa. Aika näyttää.
"Tunnen tuskaa Venäjän kansan puolesta. Eiväthän he kuitenkaan ole muukalaisia.Tunnen tuskaa Venäjän kansan puolesta, koska se on veltto ja orpo. Minä taas säteilen energiaa. Joskus vielä annan sille omaa energiaani. Mutta viellä ei ole aika." (Viktor Jerofejev: Miehet, 2001).
Russian Libertinen visuaalinen ulospano on komea. Yölliset kuvat Moskovasta säväyttävät.

  
Ajankohtainen kommentti 

En löytänyt vielä Suomen elokuvasäätiön tilastoja, mutta muistissa kummittelee lehtitieto, jonka mukaan tänä keväänä kotimaisiin elokuviin osti lippuja sama määrä kuin kokonaisuudessaan vuonna 2011. Jos tieto pitää paikkansa, määrä olisi 1.2. miljoonaa katsojaa. Tapahtui myös sellainen juttu, että suomalaisia elokuvia on saatu levikkiin ulkomaille. Esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havre on houkutellut teattereihin Ranskassa yli 600 00 katsojaa. Ulkomaille ovat päässeet ennen kaikkea sellaiset suomalaiset elokuvat, jotka ovat tämän digitaalisen ajan tuotekehittelyfilmejä - kuten Iron Sky ja Rare Exports.
Ilman Le Havrea suomalaisen elokuvan kuva ulkomailla saattaisi olla masentava. Täällä kotimaassa on sentään nähty ainakin kolme uutta kotimaista elokuvaa, jotka ansaitsevat huomion, ovat haasteellisten ohjauksellisten tavoitteiden kyllästämiä taideteoksia. Eivät siis mitään kaupallisen laskelmoinnin hyysäämiä keskenkasvuisia markkinatuotteita. Kevään arvokkaan kolmikon muodostavat Kohta 18, Vuosaari ja Varasto.
Kohta 18 on esikoisohjaajan hieno taiteellinen onnistuminen, Vuosaari on 1990-luvulla kannuksensa hankkineen keskipolven ohjaajan raju tilitys suomalaisesta nykytodellisuudesta. Varasto luo uskoa siihen, että täällä voidaan tehdä myös hauskasti ja terävästi työläiselämää kuvaavia komedioita. Sen tekijä joutui odottamaan vuosia pitkän uuden elokuvan ohjausmahdollisuutta. Siinäpä kerrakseen on viestiä päättäjille ja rahanjakajille: Riskejäkin voi tehdä.
Fakta on kevään kotiimaisten ensi-iltaelokuvien kirjava laatu. Haurasta kauraa tuodaan teattereihin liian paljon - kuten Kulman pojat ja Härmä. Positiivista on suomalaisen dokumenttielokuvan murtautuminen valkokankaalle. Aikanaan Yle TV2:n Tohlopissa luotu ja kehitetty Dokumenttiprojekti on ollut avainasemassa edistämässä suomalaista dokumenttifilmiä. Kevään teattereissa pyörivät Kovasikajuttu ja Russian Libertine kielivät tavallista rohkeamman dokumentin uudesta tulemisesta. En ole kovin syvällinen dokumenttielokuvan tuntija, mutta on nykytilanne melkein uskomaton. Vuosia sitten teattereihin ei olisi voinut kuvitella dokumenttifilmejä.

P.S. Pääministeri osoitti sunnuntaina kykenemättömyytensä tuntea todellisuuttamme Yle-Radion Pääministerin haastattelutunti -ohjelmassa. Ajatelkaa, että pääministerillä olisi ollut tilaisuus ottaa johtajuus käsiinsä. Hän olisi voinut ilmoittaa kuuluvasti, että nyt valtakunnassa pannaan kuntoon nuorten syrjäytymisasiat, mielenterveyshoidon puutteet ja työttömyysongelmat. Hallitus osoittaa siihen tarvittavan rahasumman. Enää ei vitkastella. Ei, ei pääministeri tarttunut tuhannen taalan tilaisuuteensa.
Mutta viime maanantain TV 1:n A-Studiossa kuultiin oikeaa asiaa. Kolumnisti Timo Harakka analysoi Hyvinkään murhatapausta niin terävästi, osuvasti ja kuvia kumartamatta, että joutuu kysymään, voiko hän enää jatkaa syksyllä samoilla linjoilla. Valtamedioistahan on tullut mauttomia ja hajuttomia, asioita käsitellään yleensä myötäkarvaan. Mitään kriittisyyttä ja todellista debattia ei enää harjoiteta. Tähän viittasi ansiokkaasti viime maanantaina Radiopersoona, eläkkeellä oleva Yle Radio 1:n toimittaja ja toimituspäällikkö Hannu Taanila. Ohjelma saattoi olla tinkimättömän yhteiskuntakriitikko Taanilan viimeinen esiintyminen radioaalloilla. Hänen korvaajiaan ei ole radioon ilmestynyt, ja mauttomuudesta kertoo paljon Yle Radio 1:n maanantaiaamun arkiohjelma: Entisten kipakoiden keskustelu- ja puheohjelmien tilalle laitettiin vanhaa viihdemusiikkia soittava Muistojen bulevardi. Minne katosivat Kirsi Virtanen, Tuomas Enbuske, Markku Heikkinen ja kumppanit? Ehkä he olivat liian kriittisiä, liian loukkaavia, joten Yle-Radion kulttuurikanavalla päätettiin siirtyä viihdemusiikin soittoon, koska se ei loukkaa ketään.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 136

Tunteeton sydän (Un couer en Hiver, Ranska 1991) ohjaus: Claude Sautet, käsikirjoitus: Sautet, Jacques Fieschi ja Jérome Tonnerre, kuvaus: Yves Angelo, pääosissa: Daniel Auteuil, Emmanuelle Béart ja André Dussollier, tuottajat: Jean-Louis Livi ja Philippe Carrassonne.

Muistot vanhemman polven ranskalaisesta ohjaajasta Claude Sautetista (s. 1924) vievät 1970-luvulle. Sautet ohjasi tuolloin kolme hienoa keskiluokan ja ystävyyden kuvausta, joiden nimet ovat Sellaista on elämä (1970), Cesar ja Rosalie (1972) ja Ystäväpiiri (1974). Etenkin viimeksi mainittu psykologinen draama ja elämäntapojen tutkielma oli ehjää, perinteiselle ihmiskuvaukselle perustuvaa elämän syväluotausta.
Sautetiin on liitetty epiteetti "tähtiluokan" näyttelijöiden ohjaaja.
Ystäväpiirissä Sautet ohjasi kolmea suurta ranskalaisfilmissä vaikuttanutta näyttelijää, italialaissyntyisiä Yves Montandia (1921-1991) ja Serge Reggiania (1922-) ranskalaista Michel Piccolia (s. 1925).
Serge Reggianin ehkä kuuluisin suoritus tapahtui 1952 Simone Signoretin rinnalla Jacques Beckerin elokuvassa Rakastajatar. Montand ja Piccoli ovat luoneet pitkän ja upean uran elokuvassa. He ovat näytelleet karismaattisesti lukuisissa ja lukuisissa sodanjälkeisissä ranskalaisissa elokuvissa. Laulajanakin loistanut chansonperinteen tulkki ja Signoretin aviomies Montand vieraili Hollywoodissakin Hän näytteli rakastettavasti 1960 Marilyn Monrien kanssa Lemmenloukussa. Piccoli on työskennellyt vielä viime vuosina - muistettakoon hänen huikea näyttelijäsuoritus kuvataiteilijana La Belle noiseusessa - Tuntemattomassa mestariteoksessa.
Claude Sautetin kolme edellä mainittua elokuvaa tuotiin myös Suomeen, mutta 1980-luvun elokuvista muistan nähneeni vain Muutama päivä minun kanssani -teoksen. Vuonna 1991 julkaistiin Sautetin ilmeinen päätyö, Daniel Auteuilin hienovaraisesti näyttelemä Tunteeton sydän. Sen ensi-ilta oli Suomessa 4.6. 1993 laatuelokuvateatteri Illusionissa, jota ei tietenkään enää ole olemassa.
=====================================================================================================
Tunteeton sydän edustaa viime vuosikymmenien parasta modernia ranskalaista elokuvaa. Sekin on ystäväpiirin kuvaus, dramaturgialtaan kypsä, käännekohtia ja muutoshetkiä sisältävä kuvaus kahdesta viulunrakentajasta. Elokuva on "hivelevän kaunis, ajatteleva ja kuunteleva, tunteita liikutteleva" - kuten kirjoitin Illusionin ensi-illan jälkeen.
Andre Dussolier esittää Maximea, joka johtaa viulunrakentajien yritystä. Auteuil on Stéphane, joka omistautuu syvällisesti rakentajan työlleen. Maxime seurustelee nuoren ja lahjakkaan viulistin Camillen (Béart) kanssa. Camille treenaa intohimoisesti Maurice Ravellin konsertin levytystä varten.
Stéphane tapailee ruokatunnilla kirjakauppias Héléneä (Elizabeth Bourgine). Heidän suhteensa on aika viileä, eikä viulunrakentaja innostu syventämään suhdetta. Kolmiodraaman enteitä on ilmassa, kun Camille kohtaa sattumalta Stéphanen. Viulisti rakastuu mieheen, mutta on epävarmaa, innostuuko Stéphane tästäkään naisesta.
Viulunrakentaja Stéphanen sisällä lepattaa tunteeton sydän. Rakkaus viuluihin on korvannut rakkauden ihmisiin. Toisaalta Camillen manageri Régine (Brigitte Catillon) vahtii mustasukkaisesti nuorta viulistia. Sitten tulee aika asettua taka-alalle. Tapahtumiin liittyy vielä Camiellen opettaja (Maurice Carrel), joka asuu maalla.
Claude Sautet saa viulut elämään, hengittämään uskomattomalla tavalla. Tai oikeastaan koko prosessin laukaisee Stéphanen tapa hivellä käsillään viulua, jolla joku tulokas tulee pian soittamaan. Viulunrakentaja ymmärtää viulujen kauneuden, viulun estetiikan. Hän elää eräänlaista hiljaiseloa viulujen kanssa, kun taas kumppani Maxime tapailee mielellään muita ihmisiä ja nauttii illan ajanvietteistä. Camillen rakkauden sytyttyä Sautet osoittaa, miten molemmat ranskalaismiehet säilyttävät sivistyneen käytöksen. Mustasukkaisuuden tunteita ei ilmene viulunrakentajien omalaatuisessa ystävä- ja työpiirissä.
Tunteeton sydän mestarillinen, hienostunut ja jokaiselta kuvaltaan valmis kamaerielokuva. Claude Sautet on saanut jokaisen yksityiskohdan, tilanteen ja tapahtuman liittymään saumattomasti kokonaisuuteen. Ihmiskuvaus on näyttelijöiden juhlaa, mutta ympäristöjen vaihteleva esittely antaa lisäbonuksen elokuvalle.
Miten eloisasti kamera liikkuu kahviloissa, kaduilla tai vangitsee konserttisalien tunnelman ja maaseudun puiden humisevan magiikan. Ja kuten aikaisemmin kirjoitin, ei ole kysymys mistään kuivasta elokuvasta, vaan kohtauksissa virtaa vireä elämän hämmennys ja yllätyksellisyys. Elokuvasta voisi sanoa samaa, mitä Jerker A. Eriksson totesi Rakastajattaresta: "Becker korostaa vain sitä, mikä on olennaista ja selventävää, tehokkuudesta ja keskittyneisyydestä hän ei luovu kertaakaan".
=====================================================================================================
Veteraani Claude Sautet ohjasi Tunteettoman sydämen jälkeen rämäkän elostelijakuvauksen Nelly ja herra Arnaud (1995). Elokuvasta muodostui Ranskassa jopa yllättävän iso yleisömenestys. Se jäi Sautetin viimeiseksi ohjaustyöksi, sillä hän kuoli 76-vuotiaana heinäkuussa 2000.
Claude Sautet oli ohjannut ensimmäisen elokuvansa Bonjour Sourien vuonna 1955. Huomattakoon vielä, että 1970 valmistunut Sellaista on elämä on erittäin arvostettu ohjaustyö. Siinä näyttelivät Michel Piccoli ja Romy Schneider. Kompleksisesta ihmiskuvauksesta ja novellistisesta tutkimustyöstä tunnettu elokuva oli Ranskassa tuon vuoden menestyjiä.
Ranskalaisesta elokuvasta kirjan kijroittanut Rémi Fournier Lanzoni lukee Sautetin niin sanotun humanistisen koulukunnan ohjaajiin François Truffautin ja Eric Rohmerin ohella. Lanzoni muistuttaa, että Sautet on porvariston tarkkanäköinen kuvaaja. Hänen roolihenkilöidensä ammattikuntaan kuuluvat lääkärit, juristit, arkkitehdit ja liikemiehet.
Minään poliittisena ja yhteiskunnallisena ohjaajana Sautetia ei voinut pitäää. Ja Sautetista puhuttaessa täytyy aina korostaa, että hänen henkilönsä eivät ole olleet mitään epätavallisia "tapauksia", vaan heitä on kuvattu usein jopa banaaleissa tapahtumakuvioissa. Silti Sautet on pystynyt muuntamaan aiheidensa ja henkilöidensä cinematografisen analyysin yleismaailmalliseksi.
Claude Sautetin menestystä ohjaajana on varmasti tukenut aikaisempi käsikirjoittajan työ esimerkiksi Georges Franjun, Marcel Ophulsin, Jean Beckerin, Jose Giovannin elokuvissa. Ja kuten Lanzoni muistuttaa, Sautet ylistää elokuvissaan elämää Jean Renoirin hengessä. Tämän Renoir sanoi: "Ainoa asia, minkä minä tuon tähän epäloogiseen, vastuuttomaan ja julmaan maailmaan, on rakkauteni".

Tim Burton mustien varjojen maassa * * *

Nyt kun erikoislaatuisen ohjaajan Tim Burtonin uusin vampyyriluomus Dark Shadows pyörii Suomen valkokankailla huomaan suhtautuneeni häneen hyvin ristiriitaisin tuntein. Olen katsonut useita Burbankissa, Kaliforniassa vuonna 1958 syntyneen Burtonin elokuvia - aina sieltä 1970-luvun lopun Doctor of Doomista.
Kirjoitin ensimmäisen kerran kritiikin Burtonin elokuvista vuonna 1988 Beetlejuicen tullessa julkisuuteen Suomessa. Sen jälkeen arvioin elokuvat Saksikäsi Edward (1990), Ed Wood (1994), mutta siihen sitten päättyi. Oikeastaan innostuin eniten Burtonin elokuvista, kun näimme jouluna 2003 Lincoln Centerin läheisyydessä sijaitsevassa teatterissa New Yorkissa Albert Finneyn ja Jessica Langen näyttelemän Big Fishin. Täytyy tunnustaa, että sen jälkeen en ole katsonut Burtonin luomuksia lähes kymmeneen vuoteen.
Dark Shadows osoittaa hyvässä ja huonossa, että Tim Burton kaivaa aiheensa goottilaisesta tarustosta. Hän ei ole muuttunut, mutta hän on kypsyyttänyt ja hionut vampyyrituotettaan. Aikanaan Disneyn animaatiostudioon töihin tullut Burton ei ole vain elokuvaohjaaja, vaan luovuus on kukkinut animaatioiden, erilaisten surrealististen hahmojen, tuottajan ja kirjailijan muodossa. Hän on laatinut kirjoja, joissa esillä ovat ohjaajan piirrokset ja tekstit. Burton on siinä mielessä auteur-ohjaaja, että hän huolehtii melkein kaikesta itse ja käyttää luottonäyttelijöitä ja säveltäjiä. Johnny Depp on esiintynyt kahdeksassa Burtonin elokuvassa ja Danny Elfman on työstänyt musiikin moniin Burton-filmeihin.
Dark Shadows on nykyisin Englannissa vaimonsa, näyttelijä Helena Bonham Carterin kanssa asuvan Tim Burtonin kaikkein kypsin goottilainen vampyyrielokuva. Tähän täytyy esittää varaus: Mitään uutta Burton ei tuo genreen. Mutta voisiko siihen tuodakaan, koska laji on läpeensä kaluttu viime vuosikymmenien aikana. Burtonin mielikuvitus kupruilee jälleen toteutuksessa, ulkoasun luomisessa ja tarinan kyllästämisessä jipoilla ja vitseillä, jotka poksahtelevat esille siellä täällä.
==========================================================================================
Tim Burtonin uusin elokuva kierrättää aikaisempaa materiaalia. Se perustuu tv-sarjaan Yön vampyyrit, joka pyöri vuosina 1966-1971 televisiossa Yhdysvalloissa. Burtonin elokuvassa Johnny Depp on muotoutunut Barnabas Collinsiksi, joka liikkuu 1770-luvun ympäristössä suosittuna naisten- ja liikemiehenä. Barnabas tekee väärän valinnan, koska rakastuu noitaan. Hän on Eva Greenin uljaasti tulkitsema Angelique Bouchard. Hän kostaa Barnabakselle "väärän rakkauden", taikoo hänet vampyyriksi ja ...
Sen voi sanoa, että Dark Shadowsissa Barnabas Collins alkaa jäljittää sukulaisiaan aivan uudessa ajassa. Tim Burton lataa kuviin beetlejuicemaista hohtoa, sillä etsintä pelaa erilaisilla vastakohta-asetelmilla - vampyyri ei ole muuttunut, mutta yhteiskunta on muuttunut, joten siinä on vaikea toimia. Barnabas-poloisen toiminnassa ilmenee traagista liikuttavuutta.
Tim Burton on valinnut tarkasti näyttelijät, jotka esittävät näitä Barnabasin jäljittämiä sukulaisia. Michelle Pfeiffer on aivan vastustamaton Elizabeth Collins Stoddardina ja Johnny Lee Miller mainio Roger Collinsina. Ja ohjaajalle niin läheinen Helena Bonham Carter on saanut tri. Julia Hoffmanin kiitollisen roolin. Kauhuelokuvien elossa oleva legenda Christopher Lee näyttäytyy omituisena Bill Mallyna.
Dark Shadowsissa on käänteitä ja tapahtimia, tilanteita ja toimintaa, hauskuutta ja seksiäkin, mutta tarinan kehittely jää puolitiehen. Kuin sisällön aukot ja puolinaisuudet peittääkseen Burton soitattaa ääninauhalla 1970-luvun tuttua pop-musiikkia. Silti täytyy sanoa, että Tim Burton on lahjakas ja kekseliäs elokuvasurrealisti, joka on ikäännyttyään jäänyt kauhu- vampyyrigenren vangiksi. Tai, ehkä hän haluaa pysyä hamaan loppuun asti tässä genressä, koska jo lapsena koki sen omakseen. Taiteilijankin on vaikea muuttua, vaikea vaihtaa aihemaailmaa.

Ajankohtainen kommentti

Tuli oikein hiki ärsytyksestä, kun kuunteli jotakin urheilusosiologi Tiihosta viime perjantaina Ylen Tv-uutisissa. Nytkö vasta jääkiekko on siirtänyt suomalaiset harrastamaan joukkueurheilua, kun ennen oltiin vain yksilöurheilun kannattajia? Voi hyvä ihme näitä sosiologeja, kun eivät ota selvää historiasta, faktoista. Jalkapallo on ollut pitkään harrastetuin joukkuelaji Suomessa. Se on vetänyt 1960-luvulta isoja katsomoita Stadionille, niin maaotteluihin kuin esimerkiksi HJK-Haka -klassikoihin. Tiedän sen kokemuksesta. Täyttä tupaa on ollut vielä 2000-luvulle Satdikalla monissa jalkapallomaaotteluissa, ja 1970-luvulla ja myöhemminkin HJK:n peleihin saattoi tulla kymmenentuhatta katsojaa - ´"aurinkokatsomo" pullotti väkeä.
Niin ja, eikö "sosiologi" ole koskaan kuullut elokuun 1964 Suomi-Ruotsi - jalkapallomaaottelusta, jossa 18-vuotias kotkalainen Arto Tolsa murtautui ison yleisön edessä suomalaiseen ja kansainväliseen tietoisuuteen. Suomi voitti 1-0. Viisi vuotta myöhemmin Tolsa siirtyi ammattilaiseksi Antwerpenin Beerschot-seuraan, jossa pelasi topparina - "esi-Hyypiä" - aina vuoteen 1979.
Muuallakin on ollut viime vuosikymmeninä yleisöä ja menestystäkin on tullut Suomi-futiksen ailahtelevaisuudesta huolimatta. Nyt asioista tietämätön luulee muuta, koska tuijotetaan vain lyhytnäköisesti nykyisen notkahdusvaiheen tilastoihin. Ja ei tästä nyt ole niin pitkä aika, kun HJK pelasi Mestareiden liigassa ja Jari Litmasen aikainen maajoukkueen kultainen sukupolvi villitsi meidät katsojat. Sitä paitsi "sosiologinkin" pitäisi tajuta, että tv-urheilu on nykyisin niin massiivista, että monet lajit ovat siirtäneet penkkiurheilijat sohvaurheilijoiksi. Eivätkö ne olleet Yle TV2:n lauantaiset Valioliiga-tv-ottelut, jotka Veikkauksen vakiokuponkien ohella opettivat "rakastamaan" eurooppalaista futista?
Nykyisin Barcelonan ja Manu:n matseja katsotaan kotona televisosta, eikä mennä esimerkiksi Sonera-Stadionille ja Tapiolan urheilupuistoon seuraamaan nuorten lupausten suorituksia. Lupauksia alkaa taas tulla Suomi-futikseen. Myös julkkikset ja poliitikot mainitsevat aina suosikikseen jonkun Valioliigan seuran, eivät koskaan HJK:ta, Interiä, MyPaa, Honkaa, Hakaa... jne. "Oman kylän poikien" kannattaminen on hiipunut, koska ulkomaailma tarjoaa kotisohvalle niin paljon kiihottavia katsomiselämyksiä.
Kiekossa ja pesäpallossa asia on toisin. Ensiksi mainitussa urheilulajissa ei löydy juurikaan eurooppalaisia seuroja, joita haluttaisiin fanittaa. Jälkimmäistä peliä harrastetaan vain Suomessa. Sen tähden Sotkamon Jymy on niin Suomen kuin maailman mestari. Muualla ei pelata pesäpalloa.
==========================================================================================
Jorma Ollila muuten muistutti viime perjantaina Ruben Stillerin ikiomassa Pressiklubissa, että kiekon suhteen pitää panna jäitä hattuun. Ollila korosti, että huipputasolla sitä pelataan 7-8 maassa, eikä USA:n häviö Suomessa ylittänyt uutiskynnystä amerikkalaisessa mediassa. Ollilan mukaan kiekosta ei saada mitään uutta brändiä Suomeen. Hän tietää sen globaalin teknologiayrityksen entisenä, menestyneenä johtajana, joka on varmasti haistellut aikanaan urheilun trendejä maailmalla. Meillä täällä media sokaisee kiekossa täysin suomalaisten silmät. Toivottavasti MM-kilpailujen neljäs sija avasi silmät näkemään, että Malkinin tapaisia taitureita ei ole Suomessa.
Näittekö muuten viime lauantaina Jari Litmasen esiintymisen Mestareiden liigan loppuottelun yhteydessä Ylen studiossa? Niin se vain oli, että Litmanen kohotti Ylen jalkapallokommentoiniin aivan uudelle tasolle. Toivottavasti häntä nähdään ja kuullaan kesäkuussa Yle-studiossa, kun jalkapallon EM-kisat pyörähtävät käyntiin.

P.S. Rupert Murdochin News Corporationin tv-kanava FOX rantautui huhtikuussa Suomeen. Se alkoi toimia vaikeuksiin joutuneen ja myyntiin menneen Suomi-TV:n kanavapaikalla. FOX´lla on omaa tv-sarjafilmituotantoa, joten kanavan ohjelmisto voidaan täyttää helposti myös Suomessa. FOX on markkinoinut tuloaan etenkin kauppakeskuksissa. Iso mainostaulu kertoo kanavan tulosta. Kuvana käytetään sarjafilmi Walking Deadia. Ei siis kovin omaperäistä. Vaikuttaa siltä, että FOX´n tarjonta on sitä samaa kuin esimerkiksi kaupallisella Nelosella, joka mainostaa uskomattoman väkivaltaisella trailerillaan Toimintatorstaita.
FOX-kanavan muutkin ohjelmat ovat sitä samaa tuttua tavaraa, jota on nähty ja nähdään eri muodoissa muilla kaupallisilla kanavilla (nyt myös Pan Am -sarjan muodossa Ylen TV2:lla). FOX´n sarjat Lentoturmatutkinta ja Supertehtaat tuskin innostavat 25-44 -vuotiaita, joista yhtiö aikoo saada Suomessakin vakioasiakkaitaan. Samaan ikähaarukkaan tähtää muuten myös julkaisen palvelun Yleisradio uudella strategiallaan.
FOX näyttää aloittavan toiminnan jo iltapäivällä. Kanava suljetaan joskus yhden aikaan yöllä. Vilkaistaanpa erään torstain tarjontaan: Ally McBeal, Conan, Historian salaisuudet, STT UUtiset, Ally McBeal, Lentoturmatutkinta, Rajasota, Criminal Minds, Family Guy, American Dad, Conan. Täytyy olla hölmö, jos tuollaisesta ohjelmistosta innostuu.
==========================================================================================
Katsoitteko muuten helatorstaina Yle TV1:n Ulkolinjan dokumentin Robert Murdochin lehtisakandaalista. Se ei tuonut mitään uutta viime kesän skandaaliin, jossa alkoivat paljastua Murdochin englantilaisen The News of World -lehden törkeät salakuuntelut. Sen tässä voi todeta, että itse Murdoch osoittautui lehtikeisariksi, joka välttelee vastuuta. Mikään uutinen ei ollut, että brittipolitiikot ovat käyneet Murdochin luona anelemassa mediatukea.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 135

Nolla käytöksessä (Zero de conduite, Ranska 1933) ohjaus ja käsikirjoitus: Jean Vigo, kuvaus: Boris Kaufman, musiikki: Maurice Jaubert, pääosissa: Louis Lefebvre (Caussart), Gilbert Pruchon (Colin), Constantine Kelber Bruel), Gérard de Bedarieux (Tabard), Jean Dasté (Huguet), Delphin (rehtori), Léon Larive (kemianopettaja).

François Truffaut on kertonut ihastuneensa Jean Vigon molempiin pitkiin elokuviin vuonna 1946 elokuvakerho La Chambre Noiressa. Kerhoa johti Pariisissa elokuvateoreetikko, kriitikko ja Ranskan elokuvan uuden aallon henkinen isä André Bazin tovereidensa kanssa. Truffaut on maininnut, että mennessään elokuvakerhon näytäntöön hän ei edes tiennyt Jean Vigon nimeä.
Truffaut kiintyi ensin sisäoppilaistoskuvaukseen Nolla käytöksessä, joka esitettiin kahden tunnin ohjelmana L´Atalanten kanssa. Myöhemmin hän alkoi pitää toden teolla jokilaivakuvauksesta L´Atalantesta, jota tuleva kriitikko ja ohjaaja arvosti täydellisenä mestariteoksena. Itsekin voin allekirjoittaa ranskalaisentusiastin kannan kirjoittaessani Michel Simonin karhumaisen hahmon elävöittämästä elokuvasta tämän sarjan alkupuolella.
François Truffaut on todennut Nolla käytöksessä -elokuvan olevan lapsuudelle omistettu teos. Truffautin mielestä sellaisia teoksia löytyy vain yhden käden sormalla laskettuna. Mielipiteensä ohjaaja esitti vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa. Sen jälkeen on tehty lisää lapsuudelle ja nuoruudelle omisttetuja hienoja elokuvia. *
Ensimmäinen katsomiskokemus Nolla käytöksessä -elokuvaan tapahtui elokuvakerhossa tai elokuva-arkiston näytännössä 1960-luvun lopulla. Tarkkaa aikaa en muista, eikä siitä ole säilynyt merkintöjä, mutta tv-esitys 21.2. 1993 herätti aivan uuden innostuksen 1930-luvun ranskalaisen elokuvan helmeen. Saattaa tuntua käsittämättömältä, mutta tv-esityksen järjesti kaupallinen kanava MTV3, jonka ohjelmistoon ei nykyisin voi kuvitella vastaavia elokuvia.Muistan tv-esityksestä, että Nolla käytöksessä -elokuvan kohtaukset vaikuttivat kuudenkymmenen vuoden jälkeen ensi-illasta ainutlaatuisen tuoreilta ja voimakkailta. Venäläisen vallankumouselokuvan mestarin Dziga Vertovin veli Boris Kaufman kuvasi Vigon teoksen mustavalkoiset otokset. Kaufmanhan (1906-1980) siirtyi myöhemmin Yhdysvaltoihin ja hänet tunnetaan parhaiten Elia Kazanin Alastoman sataman (1954), Nukkevaimon eli Baby Dollin (1956) ja Kuumetta veressä -elokuvan (1961) kuvaajana. Vigon esikoisteoksessa Kaufman toimi luovasti ohjaajan uskomattoman kokeilunhalun ja idearikkauden visuaalisena toteuttajana.
=====================================================================================================

Nolla käytöksessä -elokuvassa muutama ranskalaispoika tapaa toisensa kesän lopulla junassa. Kesäloma on valitettavasti ohi. On aika palata kouluun, ankaraan sisäoppilaitokseen. Vigo keskittää elokuvansa tapahtumat oppilaitoksen maakuusalin ja ruokasalin välille. Ollaan myös välitunnilla, käydään kaupungilla. Jotkut pojista vihaavat niin paljon rankkaa kuria, että alkavat suunnitella kapinaa.
Nolla käytöksessä on kuvattu täysin poikien näkökulmasta. Elokuva puhuu vapauden puolesta lähes militaristista kuria vastaan (Lindsay Andersonin 1960-luvun englantilaisessa ...Jos -elokuvassa on samanlaisia tensioita). Vigon kuvista huokuu terve kurittomuus. Jopa ruokoton lihallisuus, kuten Bazin on todennut. Saksalaiskriitikko Dietrich Leder on puhunut sekoitetusta kompositiosta. Vigon elokuva on osittain mykkäfilmi musiikkeineen ja osittain äänielokuva yllättävine äänisävyineen. Leder on myös huomauttanut, että Vigo puhuu nuoruudellisesta homoseksualismista kuin yleiseistä nuoruuden kiimasta (Reclam: Filmklassiker 1, Stuttgart 1998).
Vigon elokuva tulvii yksittäisiä huippuhetkiä. Junakohtauksessa kokeillaan taikatemppuja ja poltetaan sikaria. Yöllisessä makuusalissa leikitään varjoteatteria (vrt. Bergman; Fanny ja Alexander). Välitunnilla parodioidaan Chaplinia. Ehkä kuuluisin on kohtaus, jossa pojat käyvät patjasotaan. Erottuva on myös kävelyjakso kaupungilla, jonka François Truffaut muunsi viisitoista vuotta myöhemmin esikoisteokseensa 400 kepposta.
Aikanaan kritisoitiin Nolla käytöksessä -elokuvan kerrontaan sisältyviä aukkoja. Ne pantiin tiiviin kuvausaikataulun tiliin. Truffaut on kuitenkin muistuttanut, että esikoisteoksen ohjaaja on tilaisuutensa saatuaan erikoisessa mielentilassa. Hän pyrkii ilmaisemaan olennaisen, hän elää ikään kuin kuumeen vallassa. Eikä esikoisohjaaja Vigo ollut kuvatessaan varma, mitä hän tekee, mihin hän oikein pyrkii.
Kun elokuva sitten ensin kiellettiin Vigo ajatteli, että hän ei ollut ohjannut oikeaa elokuvaa. Myöhemmin saatiin kuulla, että sensuuri myös leikkeli elokuvaa. Truffaut on toppuutellen maininnut, että jo elokuvan ensimmäiset viisikymmentä metriä tekevät Jean Vigosta suurohjaajan. Jean Vigo (s.1905) kuoli vuosi Nolla käytöksessä -elokuvan ensiesityksen jälkeen. Hän menehtyi 29-vuotiaana. Jos meidän suomalaisten Nyrki Tapiovaara katosi talvisodan tantereille emmekä voineet koskaan nähdä, mihin suuruuteen Varastetun kuoleman ja Miehen tien ohjaaja olisi päässyt, niin samalla tavalla toista maailmansotaa edeltävä ranskalainen elokuva menetti liian varhain nuoren mestarinsa. Vigoa verrattiin sentään jopa Jean Renoiriin ja Luis Buñueliin.
Tiedetään, että Jean Vigo oli sairas ohjatessaan Nolla käytöksessä -elokuvaa. Hän joutui työskentelemään ajoittain kenttävuoteelta. Hän ei säästänyt itseään, vaan halusi antaa tälle elokuvalle ja L´Atalantelle kaiken itsestään. François Truffaut on muistuttanut, että Vigon aavistus päiviensä kulumisesta nopeasti loppuun toimi kiihokkeena kuvauspaikalla. Siksi Truffaut päättää Vigo-artikkelinsa, joka on julkaistu "Elämäni elokuvat" -kirjassa (suomeksi 1982), Ingmar Bergmanin kuuluisaan toteamukseen: "Jokainen elokuva on toteutettava niin kuin se olisi viimeinen."
==========================================================================================
Nolla käytöksessä esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 14.12. 1962, Helsingin Eerikinkadun Orionissa. Maahantuonti oli jälleen Aito Mäkisen ansiota. Muistan elävästi, miten elokuvakerhomme Kate-Kinon ja elokuvalehtemme Me´lie`sin muutamat aktiivit palasivat noihin aikoihin Helsingin matkaltaan Kajaaniin. He kertoivat silmät loistaen, miten elokuva-arkistossa työskentelevä Aito Mäkinen antoi vapaalippuja Orioniin. Siellä koki elokuvaelämyksiä kerrakseen.
Vuonna 1934 valmistunut L´Atalante oli saanut ensi-iltansa 5. 10. 1962 samassa Orionissa. Maahantuoja oli tietenkin uskomattoman elokuvakulttuurityön tehnyt Aito Mäkinen. Joutuu kysymään, onko häntä muistettu Suomessa millään palkinnolla.

*
Chaplin: Chaplinin poika (1921)

Ekk: Passi elämään (1931)

Ray: He elävät öisin (1948)

Ray: Nuori kapinallinen (1955)

A. Ford: Barskakadun pojat (1956)

Truffaut: Vintiöt (1958) 

Truffaut: 400 kepposta (1958)

Witikka: Pikku Pietarin piha (1961)

Niskanen: Pojat (1962)

Andersson: Eräs rakkaustarina (1970)

Grede: Hugo ja Josefin (1967)

Pollack: Lasten saari (1980)

Hellbom: Veljeni leijonamieli (1977)

Malmros: Tiedon puu (1982)

August: Busterin maailma (1984)

Reiner: Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

Malle: Näkemiin lapset (1987)

Ridley: Reflecting Sin (1990)

Redford: Ja keskellä virtaa joki (1992)

Ramsay: Poikani Kevin (2011)