skip to main |
skip to sidebar
Kun Joss Whedonin ohjaama fantasiaväkivalta-actionseikkailu The Avengers sai ensi-iltansa Suomessa asia noteerattiin Yle Radio 1:n kahdentoista uutisissa. Olen aina luullut, että Yle Radio 1 on kulttuurikanava, joka kohdentaa kuulijoiden huomion esimerkiksi laatuelokuvaan. Näin ei enää ole, sillä Ylen nykyisen linjan mukaan vain populaarikulttuurin massatuotteet saavat käsittelyn. Tuntuu järjettömätä tilanteessa, jolloin Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa olisi esillä monta todella kiinnostavaa elokuvaa - Kilimanjaron lumet, Poikani Kevin, A Dangerous Metdod. Niistä ei enää kuulla edes Yle-radion "kulttuuriakanavalla"- Taas TV1:n Stradan juontaja lähettettiin Lontooseen haastattelemaan Dark Shadows -vampyyrielokuvan tekijöitä. Eikö tämä ole "Unelmien Ylen" yritys kosiskella City-Lehteä lukevaa ja Subtv:tä katsovaa pinta- ja bilenuorisoa?
Mikä on The Avengers? Se on täysin umpikaupallinen 3D-elokuva, jossa seikkailevat Marvel-kustantamon ns. supersankarit. Lähtökohdan laukaisee viikinkien puolijumalaksi kutsuttu Loki (Tom Hiddleston). Voi hyvänen aika. Loki suunnittelee maapallon valloittamista. Se vaatii laskeutumisen pallolle ja kaikkien asukkaiden listimisen. Että semmoista.
Nyt voisi sanoa, että onneksi Samuel L. Jackson on jälleen sonnustautunut actionsankariksi. Hän on jonkinlaisen pelastusjärjestön pomo, joka kokoaa supersankareita taistelemaan Lokin valloitussuunnitelmia vastaan. He ovat esiintyneet aikaisemmissa Marvel-sarjakuvissa ja -elokuvissa, jos oikein olen ymmärtänyt. Joten populaarikulttuurin sarjakuvainnovaatioihin vannoutuneet ystävät saavat nähdä kankaalla sellaiset sankarit kuin Iron man, Kapteeni Amerikka, Hulk, Thor, Musta leski ja joku Hawkey. Viimeksi mainitusta en ole koskaan kuullut.
The Avengers on täysin huumoritonta ja itseään erinisoimatonta superseikkailuelokuvaa, jonka ohjaaja on oikein pinnistellyt saadakseen valmiiksi vakavan väkivaltapastoraalin. Niin, on ohjaaja todella sirotellut tapahtumiin uskonnollista mystiikkaa. Ja ei kliseemylly pyörisi, jos elokuvaan ei olisi sekoitettu antiikin myyttejä. Elokuvan toiminta on pöyristyttävää "poikkki ja pinoon" -sähellystä, mutta nykyisinhän ei voi enää tehdä actionelokuvaa, jos sitä ei täytettäisi kaikenlaisella hyperväkivallalla.
En olisi uskonut, että Scarlett Johansson on suostunut näyttelemään elokuvassa. Robert Downey Jr. Iron Manina pyrkii tuomaan pisaran komiikkaa kehiin. Eipä se ole ihme, sillä Downey Jr. näytteli 1990-luvun alusa itse Charles Chaplinia englantilaisen Richard Attenboroughin ulkokohtaisessa elämäkertaelokuvassa. Se vain, että Downey Jr. pelaa The Avengerissa samoilla maneereilla kuin näissä uusissa Sherlock Holmes -elokuvissa.
Ajankohtainen kommentti
Matti Kassila (s. 1924) on jälleen julkaissut uuden muistelmateoksen. Kassila muistetaan 1950-luvun ammattimaisena kotiomaisen ohjaajan, jonka pääteokset ovat Sininen viikko, Elokuu ja Lasisydän. Monet pitävät myös Komisario Palmu -dekkareista, mutta näiden 1960-luvulla valmistuneiden viihdyttävien elokuvien jälkeen Kassila ei sitten ole ohjannutkaan mitään kovin kunnollista. Hänen ohjaajan uransa päättyi 1993 kankeaan Kaikki pelissä -jännitysfilmiin.
Ylen aamu-tv haastatteli vasta Kassilaa muistelmateoksen johdosta. Kassila on ollut tuotannosta poissa yli kaksikymmentä vuotta, joten hänellä on aikaa kirjoittaa. Kassila sai kehua aamu-tv:n lähetyksessä itseään, eikä asiantuntematon juontaja pystynyt tekemään juurikaan relevantteja kysymyksiä. Niin on heikkoa elokuvatietämys nykyisin Suomessa. Niin on kehnoa tajua elokuvataiteesta. Siksi aamu-tv:n juontajien kannattaisia varoa aiheita, joista heillä ei ole mitään hajua.
Elokuvataiteeseen syvästi perehtynyt lukija Hakaniemestä lähetti kirjeen (siis ei sähköpostiviestiä, vaan käsinkirjoitetun kommentin), joka kosketteli samaa Matti Kassilan uutta muistelmateosta. kolmas). Koska en ole ostanut muistemateosta lainaan hänen kirjoitustaan: "Teos-kustantamo lähetti Matti Kassilan uuden kirjan, vastenmielisimpiä muistelmia, mitä olen lukenut. Kassila kehuu omaa nerouttaan, suomalaisessa elokuvassa on hänen lisäkseen vain yksi toinen ammattinsa osaava ohjaaja, Edvin Laine. Lopuksi Kassila haukkuu koko Risto Jarvan tuotannon elokuva elokuvalta, ja toteaa koko Filminor-yhtiön olleen häpeä koko suomalaiselle elokuvalle."
Kirjeen lähettäjä toteaa, että kirjan "Suurten elokuvaohjaajien jäljillä" lukemisesta tuli masentunut olo: Kirja on "vanhan miehen katkeroitunutta kirjausta. Kassilahan pettyi, kun ei tullut valituksi TV1:n pääohjaajaksi Mikko Niskasen jälkeen, eikä edes akateemikoksi Rauni Mollbergin jälkeen, vaan postille nimitettiin Aki Kaurismäki. Kaiken kaikkiaan kirja, jota ei voi suositella kenellekään."
Tuli vain mieleen, että Teos-kustantamossakaan ei ole ilmeisesti minkäänlaista asiantuntemusta, kun puhutaan elokuvasta. Tunnetulla nimellä kaikki menee läpi. Niin meni taannoin Ylen Aamu-tv:ssä, jossa asiantuntematon juontaja antoi Kassilan kehua itseään mielin määrin. Ei Kassila sentään Suomen Bergman ole.
P.S. Lätkän MM-kisojen hype alkaa paljastua. MTV Median miehet valittavat, että netissä tapahtuva ilmaiskatselu on verottanut maksukorttien myyntiä (ottelujen nettivälitys on meillä estetty, mutta kuulemma taitava henkilö pystyy ohittamaan esteet). Vaikuttaa siltä, että MTV Median rahastus ei sittenkään toteutunut toivotulla tavalla. Päitäkin alkaa pudota, sillä ensimmäisenä sai siirtyä syrjään toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara.
Järjettömältä alkoi näyttää myös Soneran mainoshype. Minulla on yhtiön laajakaista sähköpostineen, ja päivästä päivään sen avattuani ruutuun pärähtää mainos "Enemmän lätkää." Onko Sonerankin mainosmiehet tai operaattorin käyttämä mainostoimisto mennyt täysin harhaan lätkää hypettäessään. Joku raja sentään pitäisi olla toiminnassa, ja eikö Soneralla tajuta, että kaikki laajakaistan tilanneet eivät halua tietää lätkästä mitään.
Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho, USA 1991), ohjaus ja käsikirjoitus: Gus van Sant, kuvaus: Eric Allan Edwards, John Campbell, musiikki: Bill Stafford, pääosissa: River Phoenix (Mike Waters), Keanu Reeves (Scott Favor), William Richert (Bob Pigeon), James Russo (Richard Waters), Rodney Harvey (Gary), Chiara Casdelli (Carmelia), Grace Zabriskie (Alena). Tuotanto: Laurie Parker/New Line Cinema.
Helsingin Andorrassa 22.1. 1993 ensi-illan saanut Matkalla Idahoon on vuosikymmenen amerikkalaisia elokuvia. Portlandilaissyntyinen ohjaaja Gus Van Sant lunastaa elokuvassa kaikki lupaukset ja odotukset, jotka heräsivät nähtyäni kolme vuotta aikaisemmin valmistuneen läpimurtoteoksen Drugstore Cowboyn. Siinä Matt Dillon ja Kelly Lynch tulkitsivat apteekkeja ryöstäviä narkkareita. Elokuvan sykkivä voima oli tarinan kaihtelematon suoruus ja toteutuksen omaääninen tuoreus, tekijän kyky eläytyä laitapuolen kulkijoiden ja sairaiden ihmisten elämään.
Matkalla Idahoon on loistava, monisyinen ja kuviltaan vapautunut elokuva. Gus Van Sant yhdistää luontevasti ohjauksellisen poltteen ja näkemyksellisen vireyden kulttuuritietoon - ja mikä parasta - päähenkilöiden annetaan unelmoida. Olen puhunut aikaisemmin karheasta gay-pastoraalista, joka syvenee etsinnän ja kaipuun odysseiaksi. Amerikan takamaat ja nuhruiset kaupungit kääntyvät kohti taivasta, hohtavat toivon ja vaaran keitaina. Ei ole ihme, että ranskalainen Cahiers du Cinema -lehti tiivisti elokuvan olemuksen: "Maailma on katu."
Matkalla Idahoon kertoo hennosta ja nuoresta uneksijasta Mikestä, joka kauppaa itseään kadulla. Mike kärsii narkolepsiasta. Hänen ajatuksensa kääntyvät kohti lapsuutta. Itse asiassa Mike etsii äitiään Idahon, Seattlen, Portlandin ja USA:n Rooman kulmilta. Idahossa hän kohtaa veljensä Richardin. Veli tietää jotakin poikien äidistä ja isästä, mutta mitä hän paljastaa.
Seattlessa Mike tapaa pormestarin pojan Scottin. He kiintyvät toisiinsa. Nuorukaisten rakkaus luo uskomattoman hellän ja elävän yhteisyyden tunteen, jonka vain toisen lähtö voi tuhota.
Portlandissa elokuva muuttuu hetkeksi perhedraamaksi, jonka näyttämönä on hylätty talo. Mike ja Scott tapaavat Bob Pigeonin, joka haluaisi ryhtyä pojille isän korvikkeeksi. Bob on kuvattu eräänlaiseksi homojen ja varkaiden kuninkaaksi, joka kyttää Scottin perintöä.
Hylätyn talon jaksossa on sanottu ilmenevän Orson Wellesin Falstaffista eli Chimes at Midnightista (1966) periytyviä shakespearelaisia "keskiyön" tunnelmia. Gus Van Sant kiihdyttää jakson hurjaan teatraaliseen leikkiin, jossa Bob ja Scott käyttävät kieltä kuin Hal ja kuningas Shakespearen Henrik IV:ssa. Welleshän sisällytti näytelmän ensimmäisen ja toisen osan Falstaff -elokuvaansa.
Gus Van Sant on sanottu saaneen idean elokuvaansa juuri Orson Wellesin Falstaffista. Van Sant halusi kokeilla, voiko historiallisen draaman "näytellä" kaduilla. Van Santin mielestä Wellesin nerokas elokuva ymmärrettiin aikanaan väärin. Ehkä van Sant halusi palauttaa Wellesin, "hauraan jättiläisen", vuonna 1966 valmistuneen elokuvan maineen.
Mike on jokaisessa kaupungissa keskiyön cowboy, katujen kulkija, joka ei tiedä oikeaa paikkaansa yhteiskunnassa. Bochumin yliopistossa työskennellyt historioitsija ja audiovisuaalisen osaston luennoitsija Rainer Vowe on verrannut Mikeä Odysseukseen, jonka vaellus on jatkuvaa menoa ilman loppua. Eräässä tärkeässä jaksossa Mike vaipuu kohti tajuttomuuden tilaa. Vain vanhan kotielokuvan kuvat pitävät Miken vielä "elossa" - alkuperäisen tarkoituksen eli etsinnän lomassa.
Miken rooli oli nuoren River Phoenixin (s. 1970) suuri voitto. Phoenix kuoli huumeiden yliannostukseen lokakuun viimeinen päivä vuonna 1993. Hänen sydämensä petti yökerho The Viper Roomin ulkopuolella, Länsi-Hollywoodissa. Matkalla Idahoon -elokuvan jälkeen lahjakas Phoenix oli näytellyt kahden vuoden aikana kuudessa elokuvassa, muun muassa Robert Redfordin kanssa Phil Alden Robinsonin ohjaamassa hakkeridraamassa The Sneakersissa.
=====================================================================================================
Matkalla Idahoon liittyy amerikkalaisen independent-elokuvan jatkumoon. Termin independent sanotaan peirytyvän 1950-luvun lopun Fim Culture -lehdestä, jota guru Jonas Mekas toimitti, ja John Cassavetesin pioneerimaisesta Shadows-elokuvasta. Independent-elokuvien tekijät välttivät Hollywoodin rahahanoja, koska he halusivat toimia omillaan. He halusivat pitää itsellään kaiken elokuvan tekemiseen liittyvän kontrollin, aina tarinasta näyttelijöiden valintaan, ohjaukseen ja leikkaukseen. Independettejä tuki 1960-luvulla b-tuottaja ja -ohjaaja Roger Corman. Myöhemmin John Sayles oli auttamassa itsenäisten elokuvien tekijöitä. Tärkeä on ollut näyttelijä-ohjaaja Robert Redfordin panos, etenkin Sundancen filmifestivaalien johdosta. Siellä riippumattomat elokuvat saavat loistaa.
Matkalla Idahoon oli visuaaliselta ilmiasultaan vuosikymmenen rikkaimpia amerikkalaisia elokuvia. Toistan itseäni, jos sanon, että Gus Van Santin elokuvassa abstrakti ja konkreettinen, kuviteltu ja tosi, ajatukset ja teot kehittävät koko ajan jännitteitä. Maaseudun kirkas laveus ja kaupunkien neonvaloviidakot luovat vastakohtia amerikkalaiseen sielun maisemaan, jonka saksalainen Wim Wenders kuvasi hiukan samalla tavalla 1980-luvulla Paris, Texas -elokuvassaan. Molemmissa teoksissa yritetään vastata pimeydestä nouseviin huutoihin ja löytää ihmisyyden arvoitus, elämän avain.
=====================================================================================================
Matkalla Idahoon oli independent-elokuvana niin vakuuttava, niin mestarillinen, että on ollut sääli seurata myöhemmin Gus Van Santin (s. 1952) kehitystä. Tai ehkä on niin, että ohjaajalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä Hollywoodin kaupalliseen tuotantoon. Ei Van Sant tosin kadottanut mihinkään ohjaajan kykyjään ja ammattitaitoaan.
Gus van Santin taidot ilmenivät myöhemmin parhaimmillaan sellaisissa elokuvissa kuin huippumatemaatikkoon keskittyvässä Will Hunting (1997), Last Days (2005), joka kuvaa rocklegenda Curt Cobainin elämää ja uraa, ja Sean Pennin näyttelemässä gay-draamassa Milk (2008). Mutta sitä en ymmärrä, että Van Sant meni ohjaamaan 1998 uuden version Alfred Hitchcockin Psykosta (1960). Voi tietenkin ajatella, että elokuva oli tilaustyö, jolla varmistettiin tulevien projekteiden rahoitus. Fakta on kuitenkin, että Hitchcockin elokuvia ei voi niin vain ohjata uudelleen. Tasoero näkyy aina - ja isona.
Loppukevään uutuuselokuvista humaanein ja inhimillisin on ranskalaisen Robert Guédiguian Kilimanjaron lumet. Kysymys ei ole Ernest Hemingwayn kuuluisan novellin filmatisoinnista, vaan ranskalaisen työläisperheen matkasuunnitelmista. Ikääntyvä pääluottamusmies Michel joutuu työttömäksi, mutta vaimolla Marie-Clairelle on sentään vielä työ siivoojana. He saavat lahjana matkaliput lomalle Kilimanjaroon, Afrikkaan. Toteutuuko matka, sillä Michélin työpaikan irtisanottu nuori työntekijä ryöstää perheen kaverinsa kanssa.
Robert Guédiguianin hyvä arkinen elokuva tapahtuu Marseillen työläispiireissä. Michelen ja vaimon asunto on viihtyisä, kovalla työllä ansaittu. Se sijaitsee ylempänä paikassa, josta näkee hyvin alhaalla kulkevalle kadulle. Michel ja vaimo ovat sosiaalisia. He järjestävät kodissaan pieniä kutsuja, joiden aikana puhutaan politiikkaa, mutta ei syytellä katkerasti olosuhteita. Ryöstön jälkeen Michel olisi valmis perumaan syytteet, mutta tapaus on edennyt jo vauhdilla oikeusprosessissa.
Kilimanjaron lumissa kuvataan herkällä vaistolla marseillelaisia työläisolosuhteita. Michel´n tapa toimia on kypsä ja viisas. Hän on puolustanut työläisten asioita niin kauan ay-liikkeessä, että häneltä riittää solidaarisuutta ja ymmärrystä kanssaihmisille. Jopa nuorelle ryöstäjälle, joka asuu pikkuveljensä kanssa. Syytteiden lukemisen jälkeen pikkuveli joutuisi sosiaaliviranomaisten huostaan ja ryöstäjäveli saisi kärsiä pitkän tuomion vankilassa.
Kun nykyisin kuulee tai saa lukea tapauksista, joissa vaaditaan rikoksentekijöille jopa kuolemantuomioita, niin Kilimanjorin lumissa halutaan näyttää, että inhimillisempi lähestymistapa voisi auttaa paremmin hairahduksen tehnyttä yksilöä. Elokuva levittää sovinnon ja anteeksiannon sanomaa, mutta se ei tee sitä millään opettavaisella tai sokeroidulla tavalla. Perusteema ilmenee vähitellen ihmissuhteiden ja yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamisen kautta. Eikä ohjaaja korota ääntään, vaan sanoo ikään kuin kuvien välistä, että globalisaatio on muuttanut rajustikin olosuhteitamme, eikä "ikuisista" työpaikoista enää voi olla varma. Markkinavoimat päättävät usein työläisen tulevaisuudesta. Tässä mielessä elokuva liikkuu täysin tässä ajassamme.
Kilimanjaron lumet osoittaa myös ajattelutavan ja moraalin muutokset eri sukupolvissa. Nuori ryöstäjä ei osaa ymmärtää Michelen inhimillistä tapaa toimia. Ei hän myöskään tajua, että vanhempi työläispolvi on taistellut tiiviisti olosuhteiden parantamiseksi. Onko nuori ryöstäjä itse kamppaillut koskaan näiden asioiden puolesta? Ei, jo pitkän uran ohjaajana tehnyt satamatyöläisperheen kasvatti Robert Guédiguian (s. 1953) ei syytä nuoria, mutta antaa ymmärtää, että olisi aika oppia suhtautumaan elämään ja työhön pitkäjännitteisesti. Lyhytnäköiset ratkaisut hankkia rahaa eivät kanna pitkän päälle.
Kilimanjaron lumien lopputeksteissä kerrotaan, että elokuva on saanut inspiraationsa Victor Hugon runosta. Ohjaaja pysyttelee tiiviisti ranskalaisessa perinnössä ja muutenkin tapahtumat ovat hyvin ranskalaisia. Silti aihemaailma, henkilökuvat ja johtopäätälkset tekevät elokuvasta yleismaailmallisen. Ja miten uskomattoman elävästi ohjaaja tekee arkielämän realismista sykähdyttävää draamaa, jossa myös näyttelijätyö on viritetty samalle aaltopituudelle. Hieno, elämän kokemusten uurtamat kasvot omaava Jean-Pierre Daroussin on Michel ja Ariane Ascaride hänen vaimonsa.
Ajankohtainen kommentti
Jääkiekon MM-kisojen ympärillä käyty ennakkohypetys on ollut niin valtavaa, että lajista syrjässä pysyttelevä ihminen on melkein alkanut uskoa, että Jeesus laskeutuu maan päälle. Jääkiekkoliitto on nostanut lippujen hinnat pilviin, joten on aivan varmaa, että Suomessa ei kohta riitä katsojia muille urheilulajeille. MTV3 hypettää kisoja minkä ehtii maksullisilla kanavillaan. Aivan kuin säälistä maksukortittomille on luvattu näyttää Suomen pelejä ilmaisella, mainosrahoitteisella MTV3-pääkanavalla. Toistaiseksi sunnuntain Slokavia-peli näkyi koko kansalle.
Yle menetti ilmeisesti rahapulansa tähden kiekon ruotsalaisen Bonnierin omistamalle MTV3:lle. Yle ei kuitenkaan ole halunnut pysyä poissa MM-kisoista, vaan eri välineisiin on rakennettu eri lähetyksiä. Ylen Aamu-TV on keksinyt Aamujää-ohjelman, jossa asiantuntijat retostelevat illan otteluja ja kisojen edistymistä. Ylen radiossa ja netissä ollaan tietenkin mukana isolla panoksella.
Alkaa vaikuttaa siltä, että vanha ajatus kansan huomion siirtämisestä vaikeista yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista (esim. talouskriisi) sirkushuveihin ja viihteeseen pitää edelleen paikkansa. Kiekko on oivallinen ase, kun toinen järjestäjämaa Suomi on hallitseva maailmanmestari. Muistettakoon kuitenkin, että kiekkoa huipputasolla ei pelaa maailmassa kuin seitsemän, kahdeksan maata.
Hetklnen! Eikö kansan raivo törkeitä lipunhintoja ja Jääkiekkoliiton itsevaltiasta puheenjohtajaa vastaan kerro muutoksesta? Jos kiekkoliiton tapaiset herrakerhot eivät piittaa kansalaisten, siis tässä tapauksessa maksavien kiekkokatsojien mielipiteistä, niin internet sosiaalisena mediana avaa väylän esittää protesteja ja kiinnittää huomion epäkohtiin. Internet on mahdollistanut sananvapauden lopullisen toteutumisen. On selvää, että tulevaisuudessa Kansainvälisen jääkiekkoliiton (huima hinta tv-oikeuksista), Suomen jääkiekkoliiton (lippujen hinnat) ja kaupallisen MTV Median röyhkeälle rahastukselle pannaan loppu.
==========================================================================================
Onneksi mediassa on löytynyt myös vastavirtaan kulkijoita. Uskallettiin keskustella suomalaisesta futiksesta kiekkohypen keskellä. Tosin vähäistä se on ollut, mutta jotakin sentään. Tarkoitan Heikki Peltosen - lahtelaissyntyinen pitkänlinjan radiomies - terävää ohjelmaa Ajankohtainen ykkönen, joka lähetetään torstaisin klo 12.15 Yle Radio 1:ssä. Peltonen oli kutsunut jalkapalloentusiasteja studioon keskustelemaan. Entinen HJK:n ja Kiffenin pelaaja ja nykyinen mainosmies Erkki Alaja puhui minusta asiaa. On luotava oma suomalainen futiskulttuuri. Muutenkin ohjelmassa käsiteltiin suomalaista jalkapalloa asiallisesti ja realistisesti. Uskoa uuteen nousuun vahvistettiin kriittisen optimistisin mielin.
P.S. Juka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaama dokumenttielokuva Kovasikajuttu on ollut kaiken ennakkokohun ja -käsittelyn arvoinen. Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin jäsenten ja esiintymistilaisuuksien ympärille punottu dokumentti puhuu vammaisten asiaa, esittelee ja erittelee ongelmia ja vaikeuksia arkipäivän elämässä, näyttää bändin jäsenten väliset suhteet, jotka eivät ole aina ongelmattomat, näyttää onnistumisen ilon, masennuksen surun, vihankin leimahdukset, jotka päättyvät anteeksiantoon ja kädenpuristukseen. Samalla elokuva levittää tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden sanomaa, lisää kykyä ymmärtää ja kunnioittaa erilaisuutta. Ja mikä vielä ilahduttaa katsomossa: Elokuva on hauska, sen huumori toimii bändin jäsenten ehdoilla ja nousee aidosti elämän oikeista ja tilanteista. Kysymys on enemmän hymyjen kuin itkujen elokuvasta. Ja huomataan vielä, miten, miten musiikilla voi olla uskomaton merkitys arkisiakin toimia helpottavana ja edistävänä tekijänä.
Ranskalainen elokuvakriitikko Michel Delahye vieraili elokuussa 1966 Jyväskylän kulttuuripäivillä. Hän esitteli napakassa esitelmässään Ranskan uuden aallon, uuden elokuvan synnyn ja uusien nuorten ohjaajien tulon 1950-lopulla. Delahye mainitsi sellaiset ohjaajat kuin Rivette, Rohmer, Truffaut, Godard ja Chabrol. Tiesimme nämä ohjaajat jo Suomessa, sillä heidän elokuviaan oli esitetty tiiviisti 1960-luvun alkupuolella.
Michel Delahye määritteli Ranskan uuden aallon perustaksi Cahiers du Cinema -lehden, jossa monet nuoret ohjaajat olivat toimineet kriitikoina. Delahyen esittämä ajatus ei ollut suinkaan uusi, kun hän sanoi tulokkaiden ajatelleen jo kriitikoina elokuvan tekemistä. "He olivat opetelleet ennen esikoisteostensa ohjaamista jo elokuvan tekniikkaa, tehneet kaitafilmejä ja lyhytelokuvia ja näin oppineet ilmaisemaan itseään kameralla."
Kirjoitin jutun Michel Delahyen esitelmästä 11.8. 1966 Uuteen Suomeen, mutta minun olisi pitänyt mainita siinä, että Ranskan uuden aallon tulon esitteli meillä ensimmäisenä Aito Mäkinen. Hyvien laatuelokuvien maahantuoja ja elokuva-arkiston silloinen toiminnanjohtaja kirjoitti Ranskan uudesta aallosta 1959 ilmestyneessä Elokuvan vuosikirja Studio 5:ssä. Mäkinen oli osallistunut Cannesissa vuoden 1959 "vallankumoukselliseen" festivaaliin, joilla Ranskan uuden aallon ohjaajat olivat julkaisseet ensimmäiset elokuvansa.
Mäkinen totesi: "Ranskan festivaaliedustus oli kokonaan uusien nimien varassa ja Cannesista levisi maailman lehdistöön uutisia Ranskan elokuvan uudistumisesta, "uudesta aallosta". Mäkisen mukaan ranskalainen elokuva oli 1950-luvulla näivettyneessä tilassa. Taas Delahye totesi hiukan samalla tavalla kesällä 1966 Jyväskylässä, että Ranskan elokuva oli ollut kaksikymmentä vuotta paikallaan, "jähmettynyt, mitään kehitystä ei ollut tapahtunut".
Uuden aallon ohjaajat tulivat murtamaan pysähtyneisyyden kehän. Tosin asiasta kirjoittaneet ovat aina muistuttaneet muutamasta vahvasta persoonallisesta ranskalaisesta ohjaajasta, jotka uhmasivat 1950-luvulla tätä pysähtyneisyyttä. He olivat Jean Renoir, Robert Bresson ja Jacques Tati. Miksei Jacques Beckerkin.
Olen aikaisemmin tässä sarjassa esitellyt niinFrançois Truffautin, Jacques Rozierin ja Jean-Luc Godardin uuden aallon tuotantoa. Claude Chabrolista en ole puhut, vaikka hänen ensimmäiset elokuvansa Ystävykset (1958) ja Rohkea nuoruus (1959) ansaitsivat kaiken huomion. En ole myöskään kirjoittanut Jacques Doniol-Valcrozesta, enkä uuden aallon rinnalla vaikuttaneesta Louis Mallesta, mutta samalla tavalla uudesta aaallosta sivummmalla olleen Alein Resnaisin olen ottanut mukaan sarjaan. Olen huomioinut suosikkini Jacques Demyn ja Eric Rohmerin. En sensijaan ole käsitellyt aikaisemmin Jacques Rivetteä, joka hurmasi meidät vuonna 1960 elokuvallaan Pariisi kuuluu meille.
=====================================================================================================
Olemme nähneet Jacques Rivetten (s. 1928) elokuvia harvakseltaan Suomessa. Pariisi kuuluu meille -elokuvan jälkeen saimme katsoa Nunnan (1966), joka aiheutti aikoinaan sensuurikiistoja Ranskassa. Rivette kuvaa Diderotin romaanin pohjalta 1700-luvun ranskalaista tyttöä, joka suljetaan vastoin tahtoaan luostariin. Godardin vakiokasvo Anna Karina on pääosassa.
Nunnan jälkeen kului neljännesvuosisata ennen kuin seuraava Rivette-elokuva sai meillä ensi-illan. Se oli tässä esiteltävä La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos, joka nähtiin ensimmäisen kerran 13.11. Illusionissa. Vastaanotto oli mykistävä, innostunut, sillä Rivetten elokuva taiteesta ja taiteilijasta sai haukkomaan henkeä - jo värikompositioidensa tähden.
Jacques Rivette on Rouenin kasvatti. Hän toimi 1950-luvulla kriitikkona Cahiers du Cinema -lehdessä. Rivette harjoitteli elokuvaa Renoirin ja Beckerin assistenttina. Rivette toimi vielä kameramiehenä Truffautin ja Rohmerin lyhytfilmeissä. Sitten Rivette ohjasi lyhytelokuvia ennen kuin rohkeni toteuttaa ensimmäisen näytelmäelokuvansa Pariisi kuuluu meille.
Sitä on pidetty kriitikon elokuvana, jossa kuvataan esikoisohjaajan hiukan epävarmoin keinoin pariisilaisia miljöitä ja älymystön elämää. Elokuvaan sisältyy omaelämäkerrallisia piirteitä. Elokuva ei menestynyt, joten Rivette palasi muutamaksi vuodeksi Cahiers du Cineman toimitukseen.
Jacques Riveten tiedetään kirjoittaneen vastentahtoisesti elokuva-arvosteluja. Häntä pidettiin cahierslaisen ryhmän henkisenä sieluna, joka hallitsi puheen paremmin kuin kirjoittamisen. Rivette pyrki määrittelemään elokuvan olemusta niin Hitchcock-artikkelissaan kuin Roberto Rossellinin Matka Italiaan (1954) -elokuvan arvioinnissa.
Karkeasti ilmaisten elokuva oli Rivettelle ulkoisen ja sisäisen maailmojen yhdysside. Ohjaajana hän oli kokeilija, modernisti, joka pysyi uskollisena uuden aallon periaatteille. Hän edusti cahierslaisten ryhmässä Truffautin ohella tiukimmin auteurin eli tekijänpolitiikan ideaa.
Rivette puhui usein elokuvan mysteeristä, jonka vain ohjaaja voi paljastaa. Hän tavoitteli uuden aallon tutkijoiden mukaan abstraktia konkreettisen takaa, välittömyyttä rituaalin kautta, näkymätöntä näkyvän kautta. Tutkijat ovat tiivistäneet, että Rivette tavoitteli salaisuutta joka on annettu kaikkien nähtäville mutta joka paljastuu vasta vaikean elokuvallisen työstämisen kautta.
Jacques Rivetteä on pidetty myös "mahdottomana" ohjaajana, joka ei luopunut tavoitteistaan. Hän oli "näyttämöllepanija", joka etsi todellisuuden toisia ulottuvuuksia ja saattoi innostua teatterin hulluudesta. Nunna oli juuri sensuurirkiistojen ja ranskalaisten rakastaman Denis Diderotin (1713-1784) tähden Rivetten harvoja yleisömenestyksiä - toinen oli tämä La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos.
Nunnan jälkeen Jacques Rivette ohjasi tv-dokumentin ja 1968 neljä tuntia kestävän L´Amour fou`n eli Hullun rakkauden. Erich von Stroheimin 1920-luvun Greed tulee mieleen, jos ajatellaan elokuvien alkuperäisiä hurjia pituuksia, sillä 1970 valmistunut Rivetten Ou One kesti lähes kolmetoista tuntia. Sitä ei liene esitetty kuin kerran. Se leikattiin 1973 neljään tuntiin.
Normaaliin kahden tunnin kestoon Rivette pääsi 1976 elokuvassa Duelle. Rivette-tuntijat ovat todenneet, että ohjaaja tavoitteli elokuvien hurjilla pituuksilla jonkinlaista kuolleen hetken pakkomiellettä, joka voisi elokuvassa johtaa mozartilaiseen juhla-aikaan.
=====================================================================================================
La Belle noiseuse - Tuntamaton mestariteos kestää neljä tuntia. Kesto ei ole nyt ongelma, jos katsoja on viehtynyt kuvataiteeseen. Jacques Rivette tutkii elokuvassaan fiktion ja taiteen suhdetta, erään maalauksen syntyhistoriaa. Teatteri on vaihtunut maalaustaiteeksi Rivetten "näyttämöllepanon" estetiikassa. Taide ja elämä saavat kiehtovan vastakohtaisen esittelyn, ihmisten hulluudet, ihmissuhteiden vaikeus törmäävät joko hullun rakkauden paloon tai ihmisen mahdolliseen muuttumisprosessiin.
Jacques Rivetten elokuva on haastavampi ja komploisoidumpi kuin vaikkapa 1950-luvun Picasso-arvoitus, jossa Henri-George Clouzot innostui teknisiin kokeiluihin. Clouzot kuvasi Pablo Picassoa luomisprosessissa kankaan edessä. Tosin Clouzotin merkittävä teos on opetustarkoituksiin soveltuva tunnin pituinen dokumenttielokuva, jossa Picasso selittää pyrkimyksiään taiteilijana.
La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos perustuu Honore´ de Balzacin (1799-1850) novelliin. Jacques Rivetten elokuvaa on pidetty vapaana sovituksena novellista. Ei Rivette elokuvantekijänä lähtisikään pelkän kuvittamisen tielle. Rivette kertoo nuoresta taiteilijasta, joka ahmii vaikutteita vanhalta mestarilta Frenhoferilta (Michel Piccoli) . Nuori taiteilija Nicolas (David Burszten) päästää lemmittynsä Mariannen (Emmanuelle Béart) vanhan taiteilijan malliksi. Vain siten "tuntematon mestariteos" voisi valmistua.
Elokuvan alussa avautuu näkymä burgundilaiseen maaseututaloon. Frenhofer ottaa mittaa partneristaan Lizistä (Jane Birkin). Liz on Frenhoferin muusa. Ongelmien tähden vanha taiteilija on päättänyt lopettaa maalaamisen. Liz kiinnittää huomionsa Frenhoferin viimeisimpään maalaukseen, keskeneräiseksi jääneeseen tauluun, jonka nimi on "Kaunis Rettelöitsijä." Taulu on piilotettu Frenhoferin studioon. Kaksi ihmistä yrittää elää sivussa taiteesta kunnes taidekauppias saapuu taloon ja esittelee nuoren taiteilijan Nicolasin ja tämän tyttöystävän Mariannen.
La Belle noiseusessa heittäydytään julmaan peliin, sillä Marianne ei suostu hevillä Frenhoferin malliksi. Vanha taiteilija ja malli alkavat kamppailla taiteen tekemisen ehdoista. Molemmat ovat lähes itsetuhon partaalla, sillä "Kauniin Rettelijöitsijän" saattaminen valmiiksi ei tapahdu helpolla.
Rivette kuvaa lähes kolmen tunnin ajan tätä prosessia, jossa alaston Marianne poseeraan despoottina esiintyvälle Frenhoferille. Marianne yrittää saada vanhan taiteilijan uskomaan, että hänen on annettava olla sellainen kuin hän on. Kun maaalaus lopulta on valmis, Mariannesta on kehittynyt "tuo kaunis rettelöitsija", joka ei pysty katsomaan maalausta objektiivisin silmin.
Jacques Riovette näyttää kiinnostavasti, miten alkuperäinen ja keskenjäänyt maalaus voi muuttua, miten kangas paljastaa Mariannen heijastavan muusa-Lizin kasvoja mieluimmin nuorena. Kankaan veri antaa katsojan aavistaa, että kysymys on ollut enemmän Frenhoferin henkisestä väkivallasta, julman pelin vaarallisista aspekteista.
Balzacin novellisssa Frenhofer on kuvattu Pygmalion-hahmoksi, mutta Rivetten elokuvassa vanha taiteilija uskoo, että "tuntematon mestariteos" syntyy viivojen ja värien leikistä. Hän uskoo vielä, että taulu on kuva todellisesta naisesta. Se on Frenhoferin hybris, jonka vallassa hän on maalannut tämän mestariteoksensa.
Jacques Rivette todistaa elokuvallaan, miten raskas ja vaikea on todellisuuden ja taiteellisen luomisprosessin välinen linkki. Der Spiegel -lehden haastattelussa Rivette määritteli elokuvansa tavoitteen: "Teimme kaiken mahdollisen, jotta elokuva mieluimmin näyttäisi kuin puhuisi maalaamisesta."
Lynne Ramsayn taidolla ohjaama Poikani Kevin on kevään järkyttävimpiä uutuuselokuvia. Se on tuotettu BBC Filmsissä, Englannin elokuvasäätiön tuella. Se perustuu Lionel Shriverin kohuttuun romaaniin, joka ilmestyi 2000-luvun alkupuolella. Suomeksi romaani julkaistiin kuutisen vuotta sitten. Jos ei ole lukenut romaania, niin elokuvasovituksen järkytyskynnys vain kohoaa. Toisaalta Poikani Kevin on hyvin ajankohtainen elokuva - meilläkin tapahtuneiden koulusurmien tähden.
Poikani Kevin on hienon englantilaisen näyttelijän Tilda Swintonin uusi huippusuoritus. Swinton on valinnut elokuvarooleja niin merkittävien ohjaajien kuin osittain kaupallisten tekijöiden elokuvissa. Muistamme Sally Potterin ohjaaman, ajassa liukuvan Orlandon (1992), jossa Swinton esitti androgyyniä historiallisissa kehityskuosissa. Muistamme edesmenneen Derek Jarmanin upeat elokuvat Caravaggio (1986), War Requiem (1987) ja Wittgenstein (1993), joissa kaikissa Swinton oli mukana. Hän on myös näytellyt Hollywood-filmeissä Keanu Reevesin, Leonardo di Caprion ja Tom Cruisen kanssa.
Poikani Kevin-elokuvassa Tilda Swinton esittää äitiä, joka ei ilmeisesti ole osannut kasvattaa poikaansa, ei ole osannut jakaa hellyyttä ja rakkautta. Toinenkin vaihtoehto tulee mieleen. Kevin oli jo lapsena outo tapaus, ilmeisen autistinen poika, joka kasvoi vähitellen kieroon. Kevinistä kehittyy psykopaatti, luonnevikainen teini, joka haluaa kostaa kanssaihmisille. Miksi? Sitä kysyy monta kertaa elokuvan katsomisen jälkeen. Ehkä syiden etsiminen on hiuksenhalkomista. Olisiko joskus hyvä todeta, että kysymys on pahuudesta, joka jostain syystä ponnahtaa esillle ja aiheuttaa traagiset seuraukset yhteisössä.
==========================================================================================
Lynne Ramsay (s. 1969) on lahjakas skottiohjaaja, joka herätti huomiota 1999 julkaistulla esikoiselokuvallaan Ratcatcherilla. Ramsay aloitti ohjaajan uran tekemällä lyhytfilmejä. Esikoisteos palaa ohjaajan kotikaupunkiin Glasgowiin, vuonna 1973 tapahtuneeseen lakkoprosessiin. Ramsay ottaa kantaa armeijan toimintaan ja välittää kuvia lasten kasvumahdollisuuksista. Syrjäytymisen sosiaaliset seuraukset valotetaan. Ylistetty esikoisteos esitettiin meillä televisiossa 2000-luvun puolivälissä nimellä Rotanpyydystäjä.
Poikani Kevin on Lynne Ramsayn kolmas ohjaustyö. Toisen elokuvan nimi oli Morvern Callar. Se valmistui vuonna 2002. Ramsay suunnitteli elokuvasovitusta Alice Seboldin romaanista "The Lovely Bones". Ramsay luopui projektista, kun romaanista tuli bestseller. Ramsay ohjasi musiikkivideon Black and White Town (2005) manchesterilaisesta indie-rock -yhtyeestä nimeltä Doves.
Kesti lähes kymmenen vuotta ennen kuin Poikani Kevin saatiin tuotantoon. Elokuva esitettiin vuosi sitten Cannesin filmijuhlilla. Pienenä yksityiskohtana voi mainita, että englantilainen Guardian-sanomalehti listasi 2007 Ramsayn tämän ajan neljänkymmenen parhaan elokuvaohjaajan joukkoon. Listausta ei voi pitää mitenkään vääränä.
=========================================================================================
Poikani Kevin ei todellakaan anna vastauksia, vaan heittää melkeinpä lakonisella tavalla kysymyksiä katsojan pohdittavaksi. Luonnevikaisen Kevinin (Ezra Miller), tämän äidin ja isän (John C. Reilly) ja pikkusiskon traaginen tarina kerrotaan keskittyneesti perheen sisältä. Perhe on mikrokosmos, johon vaikuttavat jäsenten sisäiset suhteet.
Perheen ulkopuolella liikutaan säästeliäästi, jonkun kerran kaduilla ja äidin työpaikalla. Koulumijööstä ei näytetä juuri mitään - loppukohtauksissakin hyvin niukoin kuvin. Lynne Ramsay ohjaa huonetiloissa luontevasti ja oivaltavasti. Kuvat hengittävät perheen sisäistä tragiikkaa, joka sitten purkautuu jousipyssyn vetoihin.
Jonkinlaisena johtopäätöksenä voi ajatella, että lasten kasvattamisessa ei tarvitse mennä kovin paljon vikaan, kun seuraukset saattavat olla ikävät. Äidin osuus korostuu Ramsayn elokuvassa, mutta isän paikka perheessä jää epämääräisemmäksi. Ehkä hän ei ole koskaan edes osallistunut kasvatustehtävään tai rakastanut läheisiään. Toki pitää muistaa, ettei lapsesta kehity aina luonnevikaista monissakaan vääränlaisissa kasvatustilanteissa.
Poikani Kevin on joka tapauksessa elokuva, joka ei jätä ketään vanhemmuuden ilot ja tuskat kokenutta kylmäksi. Elokuvan jättämien väkevien emootioiden tähden en halua kaivaa Lionel Shriverin romaania käsiini ja ryhtyä vertaamaan sitä elokuvasovitukseen. Pysyköön elokuva muistissani Lynne Ramsayn lahjakkaana itsenäisenä ohjaustyönä.
Ajankohtainen kommentti
Suomen elokuva-arkiston eli Kavan kesäohjelmisto on julkaistu. Kausi alkoi eilen Andre Techinen ranskalaisella elokuvalla Rakasta minut pois. Kesätarjonta sisältää paljon mieluisia herkkupaloja. Ohjelmiston laatija Antti Alanen on jälleen osoittanut kykynsä valita kesäksi elokuvia, joita etenkin vanhemman ikäpolven elokuvanharrastajat suosivat. Esimerkiksi käyvät Woody Allenin elokuvat, aina Hannahista ja sisarista Syyskuuhun, Radio Daysiin ja Harryyn pala palalta. Tärppinä voi pitää ranskalaisen kesän maineikasta Jean-Luc Godard -elokuvaa Elää elämäänsä, joka valmistui 50 vuotta sitten. Myös espanjalaisen ohjaajan Pedro Almodovarin Naisia hermoromahduksen partaalla, englantilaisen John Schlesingerin harvoin esitetty Sellaista rakkautta, Paul Mazurskyn Kohtauksia tavaratalossa, John Frankenheimerin poliittinen Mantsurian kandidaatti, Luchino Viscontin Intohimo ja väkivalta, Luis Buñuelin eroottinen Päiväperho ja Michelangelo Antonionin maailmanlopun tunnelmia visioiva Auringonpimennys kuuluvat kesäkauden ehdottomiin katsomistapauksiin.
Kesäohjelmiston kiinnostavuutta lisäävät japanilaiset animaatiot, 1980-luvun elokuvat ja amerikkalaisen Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessu ja Black Swan. Kotimaista elokuvaa edustavat kesällä Pohjanmaa-aiheiset teokset.
