Järkyttävä elokuva perheen alamäestä * * * * *



Heti on sanottava, että viikko sitten ensi-iltateattereihin tullut Skavabölen pojat on loistava ohjaustyö. Se on nuoren polven ohjaajan Zaida Bergrothin (s.1977) esikoispitkä. Bergroth on ohjannut aikaisemmin muutaman lyhytelokuvan, joista Heavy Metallia (2007) kehuttiin. Skavabölen pojat perustuu Q-teatterin 1990-luvun alun menestysnäytelmään. Sen omakohtaisen tekstin kirjoitti näyttelijä-ohjaaja Antti Raivio.
Zaida Bergroth halusi tehdä jo vuosia sitten elokuvaversion vaikuttavasta näytelmästä. Raivio oli sitä mieltä, että aika ei ollut kypsä, ajan piti antaa kulua. Bergroth pääsi aloittaman elokuvan suunnittelun vuonna 2004. Hän oli käsikirjoittajana Jan Forsströmin ja näytelmän isän Raivion ohella. Projektin rahoituksen hankinta vei aikaa ja aiheutti vaivaa. Kun saksalaiset tulivat mukaan ja budjetti saatiin kyllin vankaksi, Zaida Bergroth ja upea työryhmä - kuvaajana Anu Keränen, lavastajana Kaisa Mäkinen, puvustajana Sari Suominen - saattoivat lopulta aloittaa kuvaukset.
=====================================================================================
Skavabölen pojissa Rupert-veli (Lauri Tilkanen) palaa armeijasta kotiin Hyrylään (Skavaböle ruotsiksi). Veli saapuu ränsistyneeseen omakotitaloon, jossa elämä on pysähtynyt. Äitiä (Leea Klemola) ei näy, elinkeinohallituksessa joskus johtotehtävissä työskennellyt isä (Martti Suosalo) on rappiolla. Isä kaipaa Johnnie Walker -viskipulloa.
Talossa vierailee sotatraumaa kantava "Taikuri" (Sulevi Peltola), joka pitää jonkinlaista huolta poikien isästä. Rupertin nuorempi veli Evert (Iiro Panula) ei ole saanut pitävää otetta elämästä, mutta veljesten lapsena vannoma verivala kantaa.
Zaida Bergroth on valinnut kerrontamudoksi takautumat. Poikien lapsuuden kokemukset nähdään Rupertin muistikuvina. He ovat asuneet 1970-luvulla Kauniaisten Helsinginkadun rivitalossa. Alussa onni on vieraillut kodissa ennemmin kuin epätoivo tai suru, mutta vähitellen hyvintoimeen tulevan perheen rakenteet alkavat rakoilla. Äidin mielenterveys pettää, isän syrjähypyt kiusaavat. Isän alkoholismi nostaa päätään, joten avioero kolkuttaa talossa, jossa vierailevat usein sukulaiset (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Eila Roine). Kun muutto Kauniaisista Hyrylään tapahtuu, perheen alamäki ja mielikuvitusleikkejä harrastaneiden poikien rankat kokemukset ovat totta.
============================================================================
Tämä elokuva kiinnostaa meitä sodan lopun tai suuren ikäluokan edustajia, jotka alkoivat perustella perheitä 1960-luvun lopulla ja elivät 1970-luvulla kovan poliittisen tiedostamisen ajan. Zaida Bergrothin työryhmineen luomassa seitkytluvussa on alleviivaamattomalla tavalla kaikki oikein. Isän iltarituaalit, Lasse Virenin kultajuoksu, erilaiset karkit, autot, pop-kappaleet (tärkeänä Rubettesin "Sugar Baby Love") ovat olennaista viite- ja muistomaailmaa, joka loksahtaa toimivasti järkyttävään perhetarinaan. Sen olennaisia nimittäjiä ovat juna ja Koivuhovin pysäkki Kauniaisissa. Lähestyvän junan ääni on Rupertin trauma, joka pamahtaa tajuntaan armeijasta paluun hetkellä.
Skavabölen pojat hätkähdyttänee myös 1970-luvulla syntynyttä ikäluokkaa. Elokuvan uskoisi puhuttelevan kaikkia nykyisiäkin nuoria vanhempia, jotka etsivät kasvatuksen malleja kouluikään tulleille lapsilleen. Rankkojen ja traagisten kohtausten tähden sitä ei tietenkään voi suositella lapsille.
Zaida Bergroth on näyttänyt ensimmäisellä kokoillanelokuvallaan kykynsä moniäänisen ihmissuhdedraaman ja perhekuvauksen tekijänä. Hän on näyttänyt kykynsä tarinan aitona kertojana, joka hallitsee toimivat elokuvalliset keinot. Hän on näyttänyt kykynsä näyttelijäohjaajana, joka on pystynyt karsimaan Martti Suosalonkin maneerit - tosin loppuvaiheen vaikeissa juoppokohtauksissa kontrolli hiukan pettää.
Elokuvan ehdottomat aikuisnäyttelijät ovat Leea Klemola elämänsä roolissaan ja sivuosien mestari Sulevi Peltola. Juuri Peltolan tärkeä rooli piirtää elokuvaan kolmen eri sukupolven kasvot. Veljeksiä lapsina esittävät Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila ovat täysillä mukana kameran edessä. Lauri Tilkanen saa muutamalla repliikillään ja katseellaan purkausta odottavaa sähköä kertoja-Rupertiin.

Ajankohtainen kommentti

Keskustelu ja poliittinen hännänveto Ylen julkisen palvelun tulevaisuudesta jatkuu. Mika Lintilän Yle-työryhmän mietintö ei taida toteutua sellaisenaan. Kansanedustajista koottu Ylen hallintoneuvosto saatetaan korvata Britannian mallisella elimellä, jonka eduskunta nimittäisi. Poliitikkoja tulisi mukaan, mutta myös ja ennen kaikea median edustajia ja journalismin asiantuntijoita. Kilpailuoikeuden tuntijoita halutaan myös valvonta elimeen, ilmeisesti siitä syystä, että kaupalliset mediayhtiöt ovat viime kuukausina väittäneet Ylen vääristävän valtavalla tarjontavolyymillään joukkoviestintäkentän kilpailua.
Kaikki on tietenkin vielä spekulaatiota. Viestintäministeri Suvi Lindén haluaa pysytellä vaiti ennen kuin hallituspuolueiden pomot ottavat asioihin kantaa. Tiettävästi sen pitäisi tapahtua syyskuun lopulla.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 13

Chicagon yöperhoset (Party Girl, USA 1958) ohjaus: Nicholas Ray, käsikirjoitus: George Wells - Leo Katcherin tarinasta, kuvaus: Robert Bronner, musiikki: Jef Alexander, pääosissa. Robert Taylor (Tommy Farrell), Chyd Charisse (Vicki Gayer), Lee J. Cobb (Rico Angelo), John Ireland (Louie Canetto), tuotanto Joe Pasternak/MGM.


Tietysti aina Nicholas Ray - Nuoren kapinallisen tähden, mutta myös maailman parhaisiin esikoiselokuviin kuuluvan He elävät öisin johdosta. Niin suuri on Rayn asema arvoasteikossani, että annoin nuorimmalle pojalleni nimen hänen mukaansa.
Tuottaja Dore Schary antoi 1947 radiokirjailija, teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Nicholas Raylle (s. 1911) ohjattavaksi Edward Andersonin romaaniin perustuvan aiheen He elävät öisin (They Live by Night). Rayn mustavalkoisesta esikoiselokuvasta tuli 1940-luvun lopun runollinen, epätoivon ja tuskan, hullun nuoren rakkauden laulu. Robert Altman ohjasi samasta aiheesta 25 vuotta myöhemmin realistisemman ja tarkkailevamman elokuvan.
Mestarillisen esikoiselokuvan jälkeen Nicholas Rayn ura kesti Hollywoodissa vain 16 vuotta. Rayn 1950-luku on komea: Pettävällä pohjalla, The Lusty Men, Johnny Guitar, Luotien maa, Nuori kapinallinen, Mustalaiskuningatar, Peilin takana, Jesse James, Katkera voitto, Suolla tuulee ja Chicagon yöperhoset, Kuningasten kuningas.
Nicholas Rayn viimeiseksi elokuvaksi jäi spektaakkelituottaja Samuel Bronstonille ohjattu 55 päivää Pekingissä. Ray teki vielä 1971-73 riippumattoman We can´t Go Home Again. Ja muistettakoon, että saksalainen Wim Wenders kunnioitti Nicholas Rayta ohjaamalla 1980 hienon haastatteluelokuvan Lightning Over Water eli Nick´s Movie.
Siinä sairas Ray tilittää uraansa ja purkaa muistojaan.
==============================================================================
Chicagon yöperhoset sai ensi-iltansa Helsingin Alohassa 21.8. 1959. Näimme elokuvan Kajaanissa elokuvakerhoesityksenä. Joskus 1963 painatimme Me´lie`s -elokuvalehtemme numeron kansikuvaksi Chyd Charissen Chicagon yöperhosissa. Elokuva oli tehnyt meihin vaikutuksen kuin pommi. Tunsimme Rayn tietenkin Nuoresta kapinallisesta ja Johnny Guitarista, mutta emme tienneet silloin, että Hollywoodin kapinallinen oli päättänyt lopettaa filmin teon.
Joitakin vuosia myöhemmin luin artikkelin, jossa arkkitehtuuria nuorena Chicagon yliopistossa opiskellut ja nuorisoaiheita hellinyt Ray kertoi saaneensa tarpeeksi Hollywoodista ja tuottajien mielivallasta.
Hankin aina kuin mahdollista kaiken materiaalin Nicholas Raysta. Etelä-Ranskan matkalla 1989 ostin Aix-En-Provencen laadukkaasta kirjakaupasta ranskalaisten Filmo-sarjan elokuvakirjoja. Kokoelmaan kuuluu myös Pierre Giulianin hieno Nicholas Ray -kirja, joka alkaa Yeatsin lainauksella voitosta ja kuolemasta. Rayn kaikki elokuvat käydään läpi.
Ranskaa taitamaton arvostaa yli kaiken Leo Anderssonin kerhoesitettä (se oli lyhennetty Ylioppilaslehden 11.12. 1959 ilmestyneestä kritiikistä), jossa Chicagon yöperhosia ylistetään runollisin sanoin. Andersson lainaa esitteeseen Christian Ledieun toteamusta, että elokuva on kaunein rakkaustarina mitä kukaan filmiohjaaja on koskaan luonut.
Nicholas Raylle kirjoittanut käsikirjoittaja Philip Yordan (Kuningasten kuningas, 55 päivää Pekingissä) totesi 1960-luvun alussa ohjaajasta: "Nick, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuuksia, eivätkä amerikkalaiset pidä hänestä. Annetaan arvoa eräille hänen filmeistään, mutta pelätään niiden tekijää. Hänellä on ollut ikävyyksiä tuottajien kanssa, hänen elokuviaan on silvottu, vääristelty, leikattu. Jos hän olisi ollut koko ajan vapaa, olisimme olleet viisi tai kuusi mestariteosta rikkaampia."
============================================================================
Chicagon yöperhosissa palataan 1930-luvun myyttiseen rikosten Chicagoon. Vicki Gaye tanssii Golden Rooster -yökerhossa. Gansgteripomo Rico Angelo kutsuu tanssijoita juhliinsa. Vicki hurmaa glamourillaan juhlijat. Luutnantti Canetto on kiinnostunut Vickistä, samoin Ricon lakimies Farrell.
Lakimies pidätetään, mutta hän pääsee vapaaksi, koska viranomaiset haluavat Farrellin ilmiantavan gangstereita. Lopulta Vickin ja Farrellin välille syntyy rakkaustarina. He matkustavat muun muassa Ruotsiin, jotta Farrellin onnettomuudessa vammautunut jalka voitaisiin operoida kirurgisesti Tukholman Karoliinisessa instituutissa.
Metrocolor-väreissä ja Cinemascope-koossa kuvattu elokuva on tehty silmiä, aisteja varten. Elokuvan juoni ja henkilöiden välinen psykologia eivät ole tärkeitä. Leo Andersson onkin muistuttanut, että olennaista Rayn teoksessa on elokuva sinänsä ja ohjaajan filminäkemys. "Toisaalta voi kysyä, mikä oikeastaan on muotoa ja mikä sisältöä. Party Girlissä tietoinen taiteilija sulattaa kaiken liikkeiden hitaaksi kierrokseksi. Ray ei koskaan tahdo vaikuttaa meihin kuvattujen ihmisten ja tilanteiden välityksellä, sillä hänen ainoa oikea, ainoa rehellinen ja nöyrä kaino ilmaista itseään on epäsuora, taiteen salaisuuksiin ja muotoihin turvautuminen. Hän ei vetoa tunteisiimme, hänen filminsä liikkuvat toisella tasolla ja hänen alituinen pyrkimyksensä on luoda kauneutta vailla vertaa..."
Chicagon yöperhosiin nuo sanat sopivat loistavasti, sillä elokuvan ylöspano viittaa melodraamaan ja musikaaliin. Ray valitsikin naistähdeksi Cyd Charissen, joka oli tanssija. Hän esiintyi 1940- ja 1950-luvuilla useissa MGM-musikaaleissa Fred Astairen tai Gene Kellyn partnerina. Miespääosaan palkattiin vanheneva Robert Taylor, joka itketti sodan ajan yleisöä Sumujen sillassa.
Chicagon yöperhosissa filmin ominaispiirteet, muotokieli ja ohjaajamisen taito ovat täydellisesti Rayn hallussa, mutta kauneuden varjosta nousevat esille inhimillisten aatteiden ongelmat ja yhteenkuuluvaisuuden tunne, rakkauden etsimisen tarve, halu hylätä laittomuus. Ei ollut ihme, että Nicholas Ray ihaili syvästi italialaista neorealismia.

John Dillingerin elämä ja kuolema * * * * *



Nyt sen voi sanoa lopullisesti: Johnny Depp on suuri filminäyttelijä. Hän on 1980-luvulla tulleiden amerikkalaisnäyttelijöiden ehdotonta eliittiä Sean Pennin ohella. Molemmat ovat parantaneet kypsyessään ja ikääntyessään. Pen oli aivan fantastinen muutama vuosi sitten Clint Eastwoodin Menneisyyden otteessa. Depp on tehnyt pari vuosikymmentä erilaisia rooleja rohkeasti tabuja rikkoen, mutta Michael Mannin uudessa Public Enemiesissa hän todistaa lopullisesti taitonsa ja venymiskykynsä. Depp on omimmillaan 1930-luvun alun chicagolaisena gansterina John Dillingerina, joka ryösti pankkeja ja kuoli tultuaan katsomasta Clark Gable -elokuvaa Manhattan Melodrama.
Public Enemies on Michael Mannin (syntynyt Chicagossa 1943) kirjoittama, tuottama ja ohjaama Warner Brothers -elokuva. Se perustuu Bryan Burroughsin 2004 valmistuneeseen kirjaan "Public Enemies: America's Greatest Crime Wave and the Birth of the FBI, 1933–34". Kirjailija suunnitteli alunperin teoksestaan mini-sarjaa televisioon. Arvostettu tv-sarjojen vaihtoehtotuottaja HBO innostui suunnitelmasta. Robert De Niron Tribeca Productions tuli mukaan.
Burroughsia pyydettiin kirjoittamaan sarjan käsikirjoitus, mutta koska hän ei tuntenut alaa, projekti ei ottanut tulta.
Kun kirja oli julkaistu Burrough halusi, että aiheesta tehdään kokoillan elokuva. HBO myi oikeudet Michael Mannin ja Leonardo di Caprion tuotantoyhtiölle. Di Caprion piti näytellä John Dillingerin rooli, mutta suunnitelma hautautui kolmeksi vuodeksi. Kun elokuvaa ryhdyttiin lopulta kuvaamaan di Caprio ei ollut enää vapaa Dillingeriksi, koska hän oli saanut pääosan Martin Scorsesen uudessa elokuvassa Shutter Island. Lopulta Universal-yhtiö tuli tuottajaksi Tribecan kanssa ja Michael Mann valitsi pääosaan Johnny Deppin.
=====================================================================================
Public Enemies -elokuvan nimi viittaa suorasti 1930-luvun alun Hollywood-elokuvaan. William A. Wellman ohjasi Warner Brothersille gangsterielokuvan Public Enemy/ (Suomessa Yhteiskunnan vihollinen), jossa James Cagney näytteli muistettavasti irlantilaista gangsteria Tom Powersia. Henkilön vaiheita seurataan kieltolain ajan Chicagossa. Tomista tulee olutkuningas. Wellmanin elokuvan kuuluisassa loppukohtauksessa häikäilemättömän Tom Powersin ruumis jätetään kuolleen äidin kotiovelle.
Gangsterielokuva oli 1930-luvun Hollywood-äänifilmin keskeisiä genrejä westernin, musikaalin ja amerikkalaisen komedian ohella. Warnerista tuli gangsterifilmien keskeinen tuottaja. Jack ja Harry Warnerin 1920 perustama filmiyhtiö erikoistui yhteiskunnallista todellisuutta kuvaaviin aiheisiin. Warnerin kohderyhmänä oli työväenluokka. Samaan aikaan MGM kohdensi elokuvansa keskiluokalle ja loi musikaaleja, kun taas Paramount huolehti ylemmästä keskiluokasta tuottaen muun muassa Ernst Lubitschin ja Marx-veljesten komedioita.
================================================================================================
Michael Mannin Public Enemies tavoittaa 1930-luvun alun Chicagon ilmapiirin. Mannin kyvyt kertovana ohjaajana on tunnettu jo vuoden 1981 Varas-elokuvasta. Mannin suurin työ oli 1995 valmistunut Heat - ajojahti, jossa Robert De Niron rikollinen ja Al Pacinon poliisi pelaavat tihkuvan jännittävää kissa ja hiiri -leikkiä. Heat -ajojahti näytti myös Mannin kyvyn ohjata sisältörikasta ja lukuisilta henkilökuviltaan tarkkaa toimintajännitystä.
Samaa on sanottava Public Enemies -elokuvasta. Se on on erittäin perinne- ja historiatietoinen elokuva. Tosin jotkut kriitikot ovat paheksuneet Michael Mannin ratkaisua sivuuttaa pulakauden Amerikan todellisuus. Mutta Mannin elokuvan painopiste on toisaalla: Elävöittää kuvilla ja äänillä Chicagon gangsterismin vuodet, Al Caponen pahamaineinen aika.
Eittämättä mieleen nousevat monet vanhat amerikkalaiset gangsterielokuvat 1930-luvulta aina 1980-luvulle. Mannin elokuvan kummeja voisivat olla Yhteiskunnan vihollinen ja saman ajan Pikku Caesar, Fritz Langin Gangsterikuningas, Nicholas Rayn Chicagon yöperhoset, Samuel Fullerin Underworld USA, Arthur Pennin Bonnie ja Clyde ja Brian De Palman Lahjomattomat.
Hetkittäin dokudraamaa lähestyvän elokuvan dynaaminen kuvallinen ilmaisu on tavattoman kiinnostava, sillä Michael Mann ei käyttänyt 35 mm:n kameraa, vaan HD-formaattia. Siitäkö syystä Chicago ympäristöineen saavat niin uskottavan teräväpiirtoilmaisun. Eikä liene uutinen, että Mann ohjaa jälleen hurjia toimintajaksoja ja konepistoolit rätisevät kuin historiatietojen mukaan ajankohdan Chicagossa.
=====================================================================================
John Dillingerin henkilökuva ja vaiheet ja Dillingerin rakastettu Billie Frechette (Marion Cotillard) on kuvattu vahvoin vedoin. 1930-luvun alun muista gangstereista on huomioitu omaperäiset pahikset Pretty Boy Floyd ja Baby Face Nelson. Muistettakoon, että Dillinger, Floyd ja Nelson kuolivat peräkkäin samana vuonna 1934, John heinäkuussa, Pretty Boy lokakuussa ja Baby Face marraskuussa. FBI:n syntyvuodet, kuuluisan pomon J. Edgar Hooverin toiminta ja päättäväisen agentti Melvin Purvisin (Christian Bale) Dillinger-jahti rikastavat elokuvan kokonaisuutta.
Public Enemiesin häikäiseviin puoliin kuuluu myös musiikki. Michael Mann käyttää jälleen Heat - ajojahti -elokuvan säveltäjää Elliot Goldenthalia. Hän luo parasta amerikkalaista elokuvamusiikkia pitkään aikaan. Tärkeä on tunnettu balladi "Bye Bye Blackbird", jonka jazzlaulaja Diana Krall esittää Johnin ja Billien tanssikohtauksen aikana.

Ajankohtainen kommentti

Juuri ennen ulkomaille lähtöä viestintäministeri Suvi Lindén esitti tv-uutisissa, että Yle-maksusta päättäminen on siirtymässä vuoteen 2012 ja seuraavalle hallitukselle. Kannanotto oli järkevä, sillä Yle-maksua on vastustettu pakkoverona, koska se peritään kaikilta asuinkunnilta katsoi televisiota tai ei edes omista vastaanotinta.
Elokuun yhdeksäntenätoista päivänä julkistettiin sanomalehdistön Taloustutkimuksella teettämä kysely Yle-maksusta. Kansalaiset olivat ainakin tutkimuksen mukaan eri mieltä Mika Lintilän työryhmän ehdotuksista. 175 euron Yle-maksua ei haluttaisi ja Ylen hallintoneuvosto korvattaisiin ulkopuolisella media-alan asiantuntijaelimellä. Tätä mallia kannattaa kolme neljästä vastaajasta.
Taloustutkimuksen saamissa vastauksissa Ylen rahoitus haluttaisiin järjestää valtion budjetin kautta. Nykyistä tv-lupamallia suosi 21% vastaajista. Lintilän ehdotus nousi kolmannelle sijalle.
Mika Lintilän poliittisen työryhmän ehdotus saattaa siis kaatua tai ainakin siirtyä tuonnemmaksi. Poliitikkojenkin pitää vähitellen tajuta, että pakkomallien aika on ohi Suomessa. Kuluttajat haluavat itse päättää, mitä he katsovat ja mitä niistä maksavat. Ja kun kaikki ohjelmat ja sisältöpalvelut ovat valumassa ilmaiseksi imuroitaviksi nettiin, niin Yle-vero tuntuu enemmän ja enemmän omituiselta ratkaisulta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 12

Poikamiesboksi (The Apartment, USA 1960) ohjaus: Billy Wilder, käsikirjoitus: Wilder ja I.A.I. Diamond, kuvaus: Joseph LaShelle, musiikki: Adolph Deutsch, pääosissa: Jack Lemmon (C.C. Baxter), Shirley MacLaine (Fran Kubelick), Fred MacMurray (J.D. Sheldrake), tuotanto: Billy Wilder/United Artists.



Itävaltalais-amerikkalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Billy Wilder (1906-2002) oli parhaimmillaan 1950-luvulla. Jokainen muistaa Wilderin suuret työt Auringon laskun katu (1950), Tuhansien silmien edessä (1951), Kaunis Sabrina (1954), Kesäleski (1957) ja Piukat paikat (1959) - jälkimmäisissä elokuvissa näytteli kuolemattomasti Marilyn Monroe.
Wilder oli aloittanut tanssijana ja lehtimiehenä, mutta siirtynyt 1920-luvun puolivälissä Berliiniin kirjoittamaan käsikirjoituksia legendaariselle UFA-yhtiölle. Juutalainen Wilder oli pakotettu lähtemään helmikuussa 1933 Hitleriä pakoon Pariisiin. Sieltä matka jatkui 1934 Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin.
Hollywoodissa Wilder aloitti luontevasti käsikirjoittajana. Hän muodosti Charles Brackettin kanssa pistämättömän käsikirjoittajaduon Paramount-yhtiössä. He kirjoittivat muun muassa Ernst Lubitschin ohjaaman, Neuvostoliittoa herjaavan railakkaan Greta Garbo -klassikon Ninotchkan (1939). Elokuva kiellettiin aikanaan meillä ulkopoliittisista syistä.
Billy Wilder siirtyi ohjaajaksi 1940-luvun alussa. Hän työskenteli edelleen Paramountissa, oli uskollinen studiolle aina 1950-luvun puoliväliin. Film noir -täysosuma Nainen ilman omaatuntoa (1944) oli Wilderin ensimmäinen mestariteos. Alkoholistikuvaus Tuhlattuja päiviä (1945) vavahdutti. Auringonlaskun kadusta tuli yhdessä yössä klassikko, Hollywood-kuvauksena, myös mykän elokuvan isojen nimien, ohjaaja Erich von Stroheimin ja näyttelijä Gloria Swansonin huikean yhteistyön johdosta. Swanson esitti eilisen loistossa elävää Hollywood-tähteä. Von Stroheim, tuo 1920-luvun Ahneuden ohjaajamestari, näytteli tähden palvelijaa, joka saa luvan astua vielä kerran kameran taakse, kun Swanson lipuu portaita alas.
============================================================================
Valitsen Poikamiesboksin ensimmäiseksi Wilder-suosikikseni. Yhdestä syystä: Elokuva tuli Kajaaniin vuonna 1962, kirjoitin siitä muistini mukaan ensimmäisen elokuva-arvosteluni Kainuun Sanomiin. Elokuva vakuutti sosiaalisena komediana, sosiaalisen käyttäytymisen ja toimistoarkirutiinien lähes absurdina erittelynä.
Poikamiesboksi vaikutti sentimentaalisena ja moraalisena kolmiodraamana, johon osallistuvat poikamies C.C. Baxter, hänen pomonsa J.D. Sheldrake ja hissityttö Fran Kubelik. Jack Lemmonin kaikkien aikojen paras rooli C.C. Baxter on hyvä esimerkki Wilderin ja Diamondin kyvystä kirjoittaa moniulotteisia ihmishahmoja, joissa vaihtelevat vilkkaus, ujous, alakulo kuin huumori. Wilderin ohjauksen taito oli tae hauskasta ja surullisestakin sofiskoidusta komediasta, joka kasvaa vahvaksi bisneselämän satiiriksi.
C.C. Baxter on keksinyt tavan päteä vapaa-aikana, tavan tulla suosituksi ja kadehdituksi. Hän vuokraa asuntoaan keksi-ikäisille toimistusjohtajille syrjähyppyjä varten. Kun pomo Sheldrake vaatii miekkosta rauhoittamaan asunnon ainoastaan itseään varten, Baxter joutuu vakaviin tunnontuskiin. Hän on rakastunut salaa raikkaaseen ja iloiseen hissityttöön, mutta tämä ihana Fran onkin pomon rakastajatar. C.C. Baxter putoaa masennukseen, harkitsee jo itsemurhaa.
========================================================================
Jack Lemmon oli pitkään arvokkaista taidekokoelmistaan tunnetun Billy Wilderin vakionäyttelijä. Lievistä maneereistaan huolimatta Lemmon on mahtava suloisen Marilynin ja hauskan Tony Curtisin kanssa Piukoissa paikoissa. Poikamiesboksin jälkeen Lemmon oli mukana Wilderin Pariisi-aiheisessa Irma la Doucessa (1963), parittomista kaveruksista kertovassa Onnenonkijoissa (1966), Välimerelle raikastuvassa Avantissa! (1972) ja Hecht-McArthur -lehdistösatiirin uudessa versiossa Etusivu uusiks´ (1974).
Lemmonin partnerina esiintyi monesti muikea Walter Matthau, niin kuin Wilderin jäähyväistyössä Buddy Buddyssä (1981).
Warren Beattyn sisar Shirley MacLaine herätti huomiota 1956 pirteällä suorituksellaan Alfred Hitchcockin jännityskomediassa Mutta kuka murhasi Harryn?. Suloisen Franin roolityö Poikamiesboksissa todisti lopulta hänen kykynsä ja lahjakkuutensa. Hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, mutta naispääosan pystin veikin Elizabeth Taylor mitättömästä elokuvasta Ei rahasta.
Kirjoitin silloin 47 vuotta sitten Poikamiesboksista: "Kun Shirley MacLainen hissityttö tajuaa rakastavansa mielettömästi Jack Lemmonin esittämää toimistotyöntekijää, terävän ironikon Billy Wilderin mieli muuttuu ja siinä juoksukohtauksessa katsomoon siirretään tunteiden pakahduttava virta. Se kohtaus on tunteiden älynväläys, pisto sydämeen, pisto mieleen. Eikä siksi olisi yhtään ihme, jos herkkien katsojien kyynelkanavat eivät avautuisi ammolleen.“
Luonnehdinta pätee edelleen.
==============================================================
Billy Wilder kuoli 28.3. 2002 Los Angelesissa, 95 vuoden ikäisenä. Hänen moraaliseksi testamentiksi jäi osittain saksalaisella rahoituksella ohjattu Fedora (1978), jossa soi Sibeliuksen "Valse Triste". Billy Wilder oli Hollywoodin kultakauden suuri ohjaajapersoona, mutta yllättävän pitkään hän sinnitteli tuotannossa, vaikka nuoret tulokkaat olivat ottaneet aikoja sitten vallan. Fedoraan laitettiin toteamus, joka kuvastaa murrosta ja sukupolvivaihdosta 1970-luvun lopun Hollywoodissa: "He eivät tarvitse käsikirjoituksia, riittävät käsikamerat ja zoom-linssit".

Sokeutunut ohjaaja muistojen vallassa * * * * *




Espanjalaisen elokuvan kyvykkäimmällä ohjaajalla Pedro Almodovarilla on vankkumaton kannattajakuntansa myös Suomessa. Kaikki alkoi 1980-luvun lopulla, kun meille tuotiin Almodovarin kansainvälinen läpimurtoelokuva Naisia hermoromahduksen partaalla. Se oli jonkinlainen menestys teattereissamme, eikä sitä pidä ihmetellä, koska suomalaiset ovat aina tunteneet lukkarin rakkautta Espanjaa kohtaan. Meillä opiskellaan kieltä ja harjoitellaan lukuisissa ryhmissä flamingoa. Niin, ja Espanjan aurinkorannat ovat suomalaisten suosiossa.
Pedro Almodovarin uusin elokuva Särkyneet syleilyt tuli Suomessa teattereihin viime viikolla. Elokuva on kaiken odotuksen väärti. Se on palkitseva, tavattoman moniulotteinen tarinaltaan ja kerronnaltaan. Uutta siinä saattaa olla Almodovarin otteeseen tullut kirpeys ja kylmyys, lievä alakulokin.
Särkyneissä syleilyissä ei mennä aivan samalla tunteiden vuoristoradalla kuin edellisessä menestyksessä, Almodovarin päätyössä Puhu hänelle. Olihan tässäkin elokuvassa kipeitä tilanteita, kuoleman läheistä tunnemaailmaa, mutta kuin ihmeellisellä maagikon kyvyllä Almodovar saattoi muuttaa surulliset tilanteet optimismin ilolauluksi.
======================================================
Särkyneet syleilyt kertoo sokeutuneesta - syy siihen paljastuu vasta loppupuolella - elokuvaohjaajasta Mateo Blancosta (Lluis Homar), jonka nimi muuttuu tietyssä vaiheessa Harry Caineksi. Mateo on ohjannut uutta elokuvaa naistähtensä Lenan (Penélope Cruz) kanssa. Tästä projektista on kulunut nelisentoista vuotta.
Elokuvan kuvausten aikana Lena oli rikkaan liikemiehen Ernesto Martelin (José Luis Gomez) rakastajatar. Ohjaajan ja tähden välille syttyi intohimoinen rakkaus, jonka ratkaisevat vaiheet elettiin Lanzaroten lomamaisemissa. Tästä ohjaajan ja tähden rakkauden huipentumasta on jäänyt jälkeen valokuva Lanzarotelta.
Pedro Almodovar ohjaa jälleen melodraamaa - ikään kuin saksalais-amerikkalaisen Douglas Sirkin hengessä. Almodovar ei tyydy kuluneisiin vetoihin, vaan hän monimutkaistaa ja rikastaa koko ajan tarinaansa. Tärkeitä sivuhahmoja ovat Mateoon kauan sitten rakastunut tuotantopäällikkö ja tämän poika sekä dokumenttia Mateon ohjaamasta elokuvasta tekevä Martelin poika. Itse asiassa tarinan liikkeelle paneva voima on kuolinuutinen, joka palauttaa Mateo/Harryn muistot neljäntoista vuoden takaisiin tapahtumiin. Mateo/Harry on joutunut kokemaan karvaasti liikemies Martelin mustasukkaisuuden.
==========================================================================
Särkyneet syleilyt on täynnä Pedro Almodovarin omia elokuvakokemuksia - pseudonyymi Harry Caine oli hänen takavuosina käyttämänsä valenimi. Almodovar tilittää kohta kolme vuosikymmentä jatkunutta ohjaajan uraansa espanjalaisessa elokuvassa. Nämä tilitykset esiintyvät upeasti kehitellyn tarinan pieninä säikeinä. Mutta omien sanojensa mukaan Almodovar ei ole kokenut koskaan Mateon ja Lenan kaltaista rakkaustarinaa elokuvien tekovaiheessa.
Särkyneissä syleilyssä on kohtaus, joka pakottaa muistelemaan. Mateo ja Lena katsovat toisiinsa käpertyneinä sohvalla televisiota, josta tulee Roberto Rossellinin italialainen mestariteos Matka Italiassa (1953). Viittaus Rossellinin ja USA:ssa paheksitun Ingrid Bergmanin viidenteen yhteiseen elokuvaan on nerokas teko. Rossellinin ja Bergmanin elokuva on muuan maailman kauneimmista road movieista, mutta myös Napolin seuduille huipentuva kuvaus ikuisen rakkauden etsinnästä, jonka vain tosiasia elämän lyhyydestä voi keskeyttää.
Sitä ikuisen rakkauden hymähdystä tavoittelevat myös Särkyneiden syleilyjen ohjaaja ja naistähti. Kun Roberto Rossellinin elokuvassa Italia on olo- ja mielentila, niin samalla tavalla Pedro Almodovar on luonut Madridista ja Lanzarotesta elokuvaohjaajan muistojen kehikon, jossa elämän eri värit ja sattuman iskut väreilevät.
===========================================================================================
Kieltämättä Särkyneet syleilyt on edennyt sivummalle kypsänä ja viisaana elokuvateoksena sellaisten Almodovar-bagatellien kuin Sido minut! Ota minut!, Intohimon laki ja Lihan värinä halun maailmoista. Siksikö arvosteluissa on kaivattu Almodovarin aikaisempien elokuvien energiaa ja rohkeutta, tabuja rikkovaa eloisuutta.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että jokainen elokuvaohjaaja vanhenee ja muuttuukin vuosien aikana. Niin Pedro Almodovarkin, 59, Espanjan lahja todellisia taiteilijoita kaipaavalle maailman nykyelokuvalle. Almodovar on ihastuttanut meitä jo seitsemällätoista ohjaustyöllä. Carlos Sauran ohella hän on ehdoton suuruus maailman elokuvassa.

Ajankohtainen kommentti

Syksyn kotimainen elokuvakausi alkaa tänään. Ensi-iltaan tulee peräti neljälläkymmenellä kopiolla Mika Kaurismäen odotettu Haarautuvan rakkauden talo. Elina Knihtilän ja Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä elokuva perustuu Petri Karran viime vuonna ilmestyneeseen romaaniin. Se oli Karran esikoisteos, hauska ja kipeäkin lukuelämys yritysvalmentaja Tuulasta ja perheterapeutti Juhanista, jotka päättävät erota, mutta aikovat jäädä asumaan samaan taloon. Tilat pyritään jakamaan tasan puolisoiden kesken.
Hetkittäin jopa hengästyttävästi kulkeva romaani on vivahteikas kuvaus parisuhteen hajoamisesta, tuskallisesta avioeroyrityksestä, jonka aikana testataan puolisoiden kyky joustaa ja ymmärtää, koota itsensä ja löytää lopulta todellinen rakkaus, jos sitä on edes olemassa. Karran romaanista kehittyy lähes farssimainen, traaginenkin avioerosotku, kun niin Tuula kuin Juhani haluavat tuoda taloon yövieraiksi uudet ihastuksensa.
Haarautuvan rakkauden talon ilmestyessä teattereihin olen ulkomaan matkalla. Palaan elokuvaan heti syyskuussa. Odotan paljon elokuvalta. Sillä Mika Kaurismäki ja Petri Karra tuntevat toistensa aikeet ja tavoitteet. Karra oli käsikirjoittajana Mika Kaurismäen edellisessä, hienossa ystävyyskuvauksessa Kolme viisasta miestä.
Syyskuun alussa ensi-illan saa kauden toinen kotimainen elokuva Skavabölen pojat, ohjaajatulokas Zaida Bergrothin elokuva kahdesta veljeksestä, jotka paljastavat perheen salaisuuksia uudessa kotipiirissään Kauniaisissa.
============================================================
Toivottavasti syksyn kotimainen kausi tarjoaa joitakin samanlaisia myönteisiä katsomiskokemuksia kuin viime kevään Muukalainen ja Postia pappi Jaakobille. Ainakin TV1:n Kotikatsomossa kesällä uusituista kotimaisista elokuvista vain harva kesti toisen katsomisen. Tämä saattaakin olla suomalaisen nykyelokuvan ongelma: Kertakäyttö toimii usein, mutta monikaan ohjaaja ei pysty luomaan teosta, joka eläisi vuosia eteenpäin.