Öljymyyntiä 1980-luvun New Yorkissa * * * *

Rikos- ja mafiaelokuvat olivat iso genre 1970- ja 1980-luvulla Hollywoodissa.

Useimmiten niissä kuvattiin järjestäytynyttä rikollisuutta väkivallan suodatinikkunan kautta. Jokainen muistaa Kummisetä-trilogian, Mafiaveljet, Scarfacen ja vaikkapa Sergio Leonen Suuren gangsterisodan, jonka nerokas aikakäsitys kuva-, tunnelma- ja musiikkipanostus ovat ainutlaatuisia modernin elokuvan historiassa. Genre hiipui vähitellen tai ohjaajat halusivat avata uusia näkökulmia amerikkalaiseen rikollisuuteen.

Tällainen uuden tyylin rikoselokuva on J.C. Chandorin ohjaama Väkivallan vuosi (A Most Violent Year), joka tapahtuu vuoden 1981 New Yorkissa. Oscar Isaac esittää liikemies Abel Moralesia, joka kauppaa lämmitysöljyä suurkaupungin asukkaille. Abel on toista maata kuin lahjotut poliisit ja kartelleja muodostaneet öljyfirmat. Abel välttää väkivaltaa.

Voisiko sanoa, että Abel on amerikkalaisen rikoselokuvan vannoutunut pasifisti. Muutama repliikki kuvastaa Abel Moralesia: ”Älkää pitäkö rehellisyyttä heikkoutena”, ”Olen aina valinnut oikealta tuntuvan polun.” Eri asia on sitten, miten tämä idealismi toimii pahassa maailmassa.

==========================================================================================

J.C. Chandor on melko tuntematon ohjaaja suomalaiselle elokuvayleisölle. Jos joku näki Chandorin toisen ohjaustyön All Is Lost, niin se miellettiin varmaankin pääosanesittäjä Robert Redfordin elokuvaksi. Hengissäsäilymiskuvaus on kuuluisa Redfordin vahvasta sooloroolista ja perin niukasta dialogista.

Väkivallan vuoteen ei ole palkattu Redfordin katltaisia elokuvaikoneja, mutta ehkä näin on hyvä. Näyttelijätyön kannalta Chandorin elokuva on valioluokkaa – mainitaanpa esimerkiksi Martin Scorsesen 1970-luvun New Yorkia tihkuvan Taksikuskin sivuosanäyttelijä Albert Brooks, joka tulkitsee Abel Moralesin juristia ja nouseva kyky Jessica Chastain öljykayppiaan vaimona.

J.C. Chandor syntyi 1973 New Jerseyssä. Hänen isänsä oli investointipankkiiri. Poika hengaili usein isän toimistossa Wall Streetillä. J.C. Valmistui 1992 Ridge High Schoolista. Hän ohjasi viisitoista vuotta mainoselokuvia.

Samalla J.C. kehitteli ikään kuin isänsä toiminnan pohjalta wallstreetaiheista esikoiselokuvaa Margin Call, joka julkaistiin suitsutusten kerra vuonna 2011Redfordin perustamalla Sundance filmifestivaaleilla. Elokuva oli osuva muotokuva pörssimeklareista ja pankkiireista.

==============================================================================================

Väkivallan vuosi on hyvin todentuntuinen elokuva. New Yorkin näkymät ovat jotakin ainutlaatuista sitten Woody Allenin elokuvien. J.C. Chandorin elokuvan tarina toimii. Ohjaaja on tutkinut tarkkaan 1980-luvun newyorkilaisen öljybisneksen toimintatavat. Hän on selvillä kartellien röyhkeydestä ja rahamaailman ahneudesta.

Väkivallan vuodessa on samaa todistavuutta kuin ohjaajan esikoisessa Margin Callissa tai Oliver Stonen Wall Streetissä (1987), joskin J.C. Chandorin painopisteet ovat toisaalla. Hän ei kuvaa vielä aikaa, jolloin nousukausi loi puitteet rahakoneiden raksutukselle pankkisaleissa ja pörsseissä. Chandor selvittää urhoollisesti onko camusilaisella sivullishahmolla mahdollisuuksia selvitä puhtain keinoin öljykaupassa.

XXXX

Ajankohtainen kommentti

Yle-Radio 1:n kuuntelijana ei voi kuin ihailla kulttuuriohjelma Kultakuumeen monipuolista tasoa. Ohjelma on hyvä vastine valtalehdistön kulttuuriosastoille, ja merkittävän panostuksen radiossa ohjelman tasoon antavat eri-ikäiset toimittajat. Ei siis vain nuoruutta, mutta myös kokemusta ja kypsyyttä.

Viimeksi kuuntelin Kultakuumetta, joka muuten lähetetään arkisin heti klo 15.00 Yle-uutisten jälkeen, suurella mielenkiinnolla. Oli puhetta Kuvataideakatemiasta ja nuorten kuvataiteilijoiden mahdollisuudesta pärjätä taiteilijoina. Oli kiukun nostattanutta puhetta Jyväskylästä, jossa on tehty aloite ulkoistaa kaupunginteatterin toiminnot. Kuulinko oikein: ettei vain joku jyväskyläläinen persu ollut todennut, että taide ja kulttuuri eivät kiinnosta ihmisiä?

Samanlaisia mielipiteitä kuulin minäkin ennen vaaleja. Ja kuitenkin kaikissa tutkimuksissa on todettu, että liikunnan ohella kulttuuri tuo elämäämme eliksiiriä ja sisältöä. Pelonsekaisin tuntein odottaa uuden hallituksen ohjelmaa: Onko taide ja kulttuuri jätetty ulkopuolelle?

Todella hieno, perusasioihin kurkorttava, oli Kultakuumeen kolumnistin, elokuvaohjaaja Saara Cantellin puheenvuoro, jossa ihmiselämä kerrattiin syntymästä vanhainkotiin. Aivan olennaista tekstiä eri ikä- ja kehitysvaiheiden pulssista.

=====================================================================================

Käykääpä Ylen sivulla yle.fi./aihe/prophecy. Sinne on koottu Ylen tulevaisuutta ja tehtävää käsitelleen ”profeettaseminaarin” puheenvuoroja. Seminaarin vetäjä ja innostaja oli julkaisupäällikkö Risto Kuulasmaa, jonka sanoman mukaan Ylen merkitys tullaan arvioimaan siinä tilanteessa, miten se vaikuttaa nuorten aikuisten elämässä. Sopii epäillä.

Seminaariin osallistui satakunta asiantuntijaa Suomesta ja Ruotsista. Asiantuntijat olivat osittain jännittävistä co-creation -yrityksistä. Se on kai sitä tämän nettiajan uutta luovuutta.

Eilen Ylen sivulle ilmestyneen ted-talk -puheiden sanomat liittyivät julkisen palvelun yhtiön strategioihin. Jos ymmärsin oikein, niin filosofi Esa Saarisen sanoma oli napakka ja selkeä: Ylen pitää tukea suomalaisen demokratian ja sitä kautta yhteiskunnan kehitystä. Niin se vain on.

Joissain lehdissä on haastateltu tulevan kolmen oikeistopuolueen hallituksen nokkamiehiä. Sitä mieltä oallaan, että Ylen tehtäviä on arvioitava uudelleen. Olisiko arviossa pohdittava Ylen kulttuuritehtävää, taiteen edistämistä ja viihteen merkityksen pienentämistä.

Tulevan hallituksen edustajien mukaan Ylen rahoituskin on otettava syyniin. Nyt Yle-verolla toimivan yhtiön indeksikorotus on jäädytetty. Ja näin tapahtunee jatkossakin, sillä Yle ei voi toimia nykyisessä kehnossa taloudellisessa tilanteessa kuin siihen ei sovellettaisi samoja linjauksia kuin yhteiskunnan muihinkin toimijoihin. Lehdistössä on myös esiintynyt vaatimuksia Yle-veron alentamisesta. Norjankin suuntaan ovat viitanneet perinteisen printtimedian edustajat. Siellä lehdet on vapautettu arvonlisäverosta ja norjalaisten digitaalisten sisältöjen arvonlisäveroa aiotaan laskea, jotta esimerkiksi ylinkasallinen Google ei nappaisi kaikkia mainostuloja.

Viime aikoina on myös kuullut ja saanut lukea kannanottoja, joiden mukaan julkisen palvelun yhtiö ei voi olla oma saareke tai linnake, jota säästötarpeet ja tulevat leikkaukset eivät koske.

Muistoja kirjahyllystä

Lukiolaisina Kajaanissa luimme niin Ylioppilaslehden, Kauppalehden kuin englantilaisen Sight and Soundin elokuvajuttuja. Ja tutkimme myös muistaakseni neljä kertaa vuodessa ilmestyneen Projektion tekstejä. Jäi mieleen erään esseen otsake: ”Orson Welles – hauras jättiläinen”. Siinä amerikkalaisen ohjaajaneron uraa suodatettiin 1940-luvun alun Citizen Kanesta aina 1950-luvun liopun Pahan kosketukseen.

Jälkimmäinen elokuva säilyi vuosia omalla 10 parhaan elokuvan listalla, mutta nyt asian voisi tarkistaa: Kiinnyin aikanaan surrealistiseen Kafka-elokuvaan Oikeusjuttuun (1963) niin intensiivisesti, että Anthony Perkinsin esittämä, tahtomattaan vallan syyniin joutunut sivullishahmo lipsahtaa joskus uniin. Ja en voi unohtaa ihanaa Leniä, eli Romy Schneideria, jolle Welles teki palveluksen vetämällä hänet irti Sissi-elokuvien ”taakasta”.

Nyt Yle Teema esittää ”Citizen Wellesin” syntymän 100-vuotismuistoksi kolme Orsonin huipputeosta – Citizen Kane ja Mahtavat Ambersonit nähtiin viime viikonloppuna, Nainen Shanghaista ja Oikeusjuttu ovat vielä tulossa.

Kirjahyllystäni löytyy Peter Noblen teos ”The Fabulous Orson Welles”, joka ilmestyi vuonna 1956. Teoksessa käydään Wellesin vaiheet toukokuun kuudennen päivän syntymästä vuonna 1915 wisconsilaisessa Kenoshan pikkukaupungissa ja chicagolaisesta lapsuudesta nuoruuden teatteriesityksiin. Taiteilijan uraa valotetaan Mercury-teatterin esityksistä kuuluisaan Maailmojen sota -kuunnelmaan, joka järisytti Amerikkaa, Citizen Kanen tuotantoon Hollywoodissa, välirikkoon RKO-yhtiön kanssa, 1940-luvun muihin elokuviin Mahtavista Ambersoneista Nainen Shanghaissa -trilleriin, muutamien minuuttien hätkähdyttävään näyttelijätyöhön Carol Reedin Kolmannessa miehessä ja 1950-luvun työskentelyyn voittoineen ja tappioineen Euroopassa.

Nyt oli kiinnostavaa lukea Orson Wellesin teatteripanostuksista niin Pariisissa kuin Lontoossa. Ranskalaisille Welles toi kesällä 1955 oman näytelmänsä Moby Dickin, joka perustuu Herman Melvillen suurromaaniin. Welles näytteli kapteeni Ahabin roolin. (John Hustonin vuoden 1956 elokuvaversiossa Welles tulkitsi isä Mapplea).

Lontoon menestys oli seuraavana vuonna valmistunut Kuningas Lear, ja koska Noblen kirjan valokuvakuvitus on osuva, niin täytyy vain ihailla ohjaaja-näyttelijän kykyä naamioitua rooleja varten. Kun Welles palasi 1956 New Yorkiin, Peter Noble näyttää meille lähes koko sivulla, millaiseen maskiin ja puvustukseen Welles naamioitui Kuningas Learin New Yorkin City Centren teatteriesitystä varten. Esityksen jälkeen uskottiin, että ”Fabulous Orson” oli palannut vihdoinkin kotiin.

Kaksi vuotta myöhemmin hän ”rukoili” Hollywoodissa Universalin pomoilta luvan ohjata ”halvan” mustavalkoisen Pahan kosketuksen, josta tuli hankalana ja jopa pahana poikana pidetyn Wellesin uran suuri voitto. Tähän teokseen Noblen kirja ei enää ulotu. Ei siis myöskään 1960-luvun huikeaan Oikeusjuttuun tai 1970-luvun alun kokeelliseen V niin kuin väärennös -elokuvaan.

Todettakoon lisäyksenä, että moni Orson Wellesin projekti jäi toteutumatta. Rahapulassa Welles joutui näyttelemään kehnoissakin elokuvissa. Wellesin on laskettu esiintyneen näyttelijänä 122 kertaa valkokakaalla. Ohjauksia – niin pitkiä, lyhyitä, dokumentteja kuin tv-elokuvia – lasketaan kertyneen 47.

Orson Welles oli myös romanssien mies, vaikka vihasi yleisesti naisia. Wellesin rakastetuista ja vaimoista kuuluisin oli Nainen Shanghai -elokuvan (1948) Rita Hayworth.

Nuori George Lucas kaavaili 1971 Wellesiä OMN: n ääninäyttelijäksi oppilastyöhönsä THX 1138 ja Francis Ford Coppola suunnitteli ensin Orsonia Kurtziksi 1979 julkaistuun Vietnam-eepokseen Ilmestyskirja. Nyt. Se ei toteutunut.

Orson Welles muuten asui useita vuosia 1970-luvulla elokuvakriitikko-ohjaaja Peter Bognanovichin ja tämän silloisen naisystävän Cybill Shepherdin kodissa. Bognanovich kirjoitti myös kirjan Wellesistä.

Kun Orson Welles kuoli vuonna 1989 muistokirjoituksissa ei enää epäilty ”hauraan jättiläisen” maagista merkitystä elokuvataiteelle. Olihan esimerkiksi Citizen Kane keikkunut ykkösenä vuosikymmenestä toiseen arvovaltaisen englantilaisen Sight and Sound -elokuvalehden äänestyksessä.