Maailma palaa uudessa Mad Maxissa * *

George Millerin 3D-toimintafantasiaa on ehditty kutsua kesän isoksi elokuvahitiksi. Niin myös meillä, ja Avangersin jälkeen Mad Max: Fury Road on lyömässä katsojarekordeja. Nämä elokuvat myyvät nykyisin.

Warner Bros. -elokuva on menoltaan niin kovaa, väkivaltaista ja hurjaa toimintaa, että ilmeisesti Milleriä avustanut tietokoneryhmä on tehnyt pitkiä päiviä visuaalisen ”loiston” saavuttamiseksi. Mitähän elokuvan teknologisesta pyörityksestä sanoisivat vanhan Hollywoodin actionmestarit, jotka ohjasivat elokuvia käsityöläisten tavoin. Toiminnan sisään luotiin tavallisen kameran haltioittamia kuvallisia oivalluksia ja ihmissuhdedraamaa – romanssiakin.

Mad Max: Fury Road on nimetty dystopia-elokuvaksi, pessimismikuvaelmaksi. Dystopia on utopian vastakohta. Toivotaan, ettei vaan sellaista yhteiskuntaa koskaan tule. Vaikka sitähän ei tiedä, laukkaavatko Ilmestyskirjan ratsastajat tuhoa kyntämässä, kun ilmastonmuutos saavuttaa lakipisteensä maapallolla?

Brittinäyttelijä Tom Hardy esittää kulkemaan predestinoiduttua, ”toiminnan ja harvojen sanojen miestä” Maxia. Charlize The´ron on toiminnan nainen, rohkea, mitään pelkäämätön rekkakuski, joka syöksyy uhkatilanteisiin in medias res – eli suoraan asiaan. The´ronin roolihenkilö on nimeltään Furiosa.

Elokuvan kolmas näkyvä henkilö on Nicholas Houltin esittämä nuorukainen, joka uhmaa vaaratilanteita. Elokuvan pahis on Hugh Keays-Byrnen Joe, jonka käsittelyyn Max joutuu. Kysymys on hengenvaarallisesta säteilypiikistä, jota Max ei halua ihoonsa, vaan murtautuu ulos pahan vallasta ja aloittaa pitkän pakomatkan. Todella pitkän.

===================================================================================================

Australialainen George Miller ohjasi 1978 ensimmäisen Mad Max -elokuvan. Tämä elokuva sinkautti 23-vuotiaan Mel Gibsonin tähteyteen ja Hollywoodiin (toki hän näytteli toisenlaisissakin australialaisissa elokuvissa 1980-luvun alussa, niin kuin sotatarina Gallipoli). Gibson sai legendan mukaan Max Rockatanskyn roolin päivä sen jälkeen, kun näyttelijän naamataulu sai iskuja kapakkatappelussa. Ensimmäisestä Mad Maxista kehkeytyi menestys – jopa USA:ssa, vaikka kansa vieroksui australialaista aksenttia. Miller hullaantui maailmanlopun tarinaan. Hän kirjoitti ja ohjasi vielä kaksi Mad Maxia, jotka olivat The Road Warrior ja Mad Max Behind Thunderdome.

Ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa Mel Gibsonin päähenkilö on poliisi, joka yrittää pitää järjestystä tulevaisuuden Australiassa. Max ajaa moottoripyörällä. Vaimon ja lapsen murha heittävät Maxin koston tielle. Siitä alkaa toiminnan apokalypsi näyttävine jahtineen, hurjine rymistyksineen ja raakoine tappeluineen. Ihmeteltiin, miten Miller sai aikaan sellaista toiminnan spektaakkelia, vaikka elokuva tuotettiin 400 000 dolarilla. Kassoilla elokuva tienasi ympäri maailmaa yli 100 miljoonaa dollaria.

Oikeastaan uusin Mad Max -elokuva ei poikkea paljoakaan 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun trilogiasta. Maailma tulee nytkin hulluksi, mutta erojakin löytyy. Alkuperäisessä elokuvassa juoni ja jopa ihmissuhdekuvaus oli tärkeää visuaalisten huipennusten rinnalla. Nyt ne ovat jääneet Maxin henkiinjäämistaistelun taakse. Uuden Mad Maxin maailma on tulta ja verta, lohduttomia aavikkoseutuja, uskomattomia ajopelejä, aseita ja – sitä väkivaltaa ilman selityksiä.

Ajankohtainen kommentti

Kajaanilaissyntyinen dokumentaristi ja taannoisen Yle Radio 1:n keskusteluohjelman kipakka juontaja Markku Heikkinen on palannut kotiin. Äskettäin häneltä nähtiin dokumenttielokuva Talvivaaran kaivoksen sotkuista. Nyt Heikkinen on pureutunut kantaaottavasti Kajaanin seminaarin eli opettajainkoulutuslaitoksen törkeään lopettamiseen.

Yli sata vuotta vanha sivistyslaitos päätettiin kuopata Oulun yliopiston ja Vanhasen sekä Kiviniemen hallitusten kylmällä kumilaimasimella. Asia liitettiin dokumentin mukaan uuteen yliopistolakiin. Oulun sanottiin kiusaantuneen Kajaanin seminaarin menestysvuosista. Heikkisen dokumenttielokuva on saanut ansaitun teatterilevityksen.

Markku Heikkisen dokumentti Olipa kerran seminaari on hyvin koskettava. Heikkinen lataa valkokankaalle täyttä asiaa, rohkeita mielipiteitä ja ujostelematonta syytöstä lyhytnäköisiä päättäjiä vastaan. Paperitehtaan alasajo oli jo valtava tappio Kajaanille. Seminaarin karskea lopettaminen ei vain murskannut sivistystahtoa kaupungissa, vaan johti työpaikkojen menetykseen.

==================================================================================================

Asuin pikkupoikana Tehdaskadulla. Vierailin usein isoäidin ja -isoisän Ylätalossa, joka sijaitsi Osmonkadulla. Vastapäätä kohosivat Seminaarin oppilaiden asuntorakennukset. Asuihan muuan oppilas meilläkin alivuokralaisena Tehdaskadulla, jonka ikkunasta näki aina vähän ennen yhtätoista, kuinka työläiset ajoivat polkupyörillä Paperitehtaalta ruokatunnille omiin koteihinsa. Oli elämää, energiaa ja tulevaisuuden uskoa.

Seminaarin joenpuoleisella sivustalla toimi alakoulu matalassa rakennuksessa. Siellä vietin kouluaikani ensimmäiset neljä vuotta. Seminaarin hiekkakentällä opeteltiin jalkapallon aakkoset niin poudassa kuin sateessa. Vieläkin muistuvat mieleen Seminaarin isot opetusrakennukset ja juhlasali, jonka vappujuhlassa sain lausua runoja. Ja olihan äitini viimeiset vuodet ennen eläköitymistään Seminaarin kuvaamataidon opettaja, joka näytti oppilaille dioja niin kuvataiteen mestariteoksista kuin tärkeistä elokuvista.

Olipa kerran seminaari herättää noita muistoja. Samalla se panee sapen kiehumaan, mielen suuttumaan. Näin toimii sivistysvaltio Suomi. Vai onko tämä laaja maa enää edes sivistysvaltio? Niin, demokratiasta puhumattakaan.

Muistoja kirjahyllystä

Kotimaiset dokumenttielokuvat ovat saaneet kiirtettävästi valokokangastilaa kinoissa. Itse olen pitänyt Markku Heikkisen uuden dokumentin ohella sellaisista viime vuosien hienoista saavutuksista kuin Kenen joukoissa seisot, Kuningas Litmanen, Eedenistä pohjoiseen, Alaska Highway, Himmlerin kanteleensoittaja, Laulu koti-ikävästä. Muitakin vavahduttavia suomalaisia dokumentteja löytyy, ja tekijöiden määrä on melko suuri. Ei, todella suuri se on, sillä Suomen elokuvasäätiön tilaston mukaan tuotannossa on parhaillaan kymmeniä ja kymmeniä dokumenttielokuvia.

Silti olen aina ollut sitä mieltä, että fiktioelokuva kertoo syvemmin, dramaattisemmin, paikkoja ja aikaa, ihmissuhteiden kiertoa hämmentäen todellisuudesta.

Robert J. Flaherty loi dokumenttielokuvan idean vuonna 1922 julkaistussa Nanookissa – pakkasen pojassa. Flaherty otti satoja ja satoja otoksia eskimoiden elämästä, mutta hän käytti myös fiktioelokuville ominaista asettelua, lavastusta ja puvustusta. Hän ikään kuin ohjasi Nanookia tekemään niitä toimia, joita eskimot tekevät arkielämässä. Flahertyn ote ei ollut tieteellinen tai objektiivinen, vaan taiteellisten valintojen summa.

Kirjahyllystäni en löytänyt tähän hätään dokumenttielokuvaa käsitteleviä teoksia, mutta silmiini osui vuonna 1971 Penguin Books -sarjassa julkaistu Roy Armesin ”Film and Reality”, joka on historiallinen katsaus filmirealismin kehitykseen. Se esittelee myös filmi-illuusiot ja elokuvan modernistiset pyrkimykset.

Roy Armes seuraa elokuvan ja todellisuuden suhteita aina Lumie`resta ja Me´lie`sta Flahertyyn, neuvostoelokuvan Vertoviin, Stroheimin realistiseen fiktioelokuvaan, Renoirin runolliseen realismiin, Italian 1940-luvun neorealismiin, televisiorealismiin.

Illuusiota, ”varjojen leikkiä kankaalla” käsitellään Griffithistä Hollywoodin 1930-luvun studioaikakauteen, Disneyn piirrosfilmeihin, westerniin ja Hitchcockin tekijän politiikkaan Hollywoodissa.

Kirjan kolmas osa ”Filmimodernismi” kattaa mykänkauden kokeilut, Bunuelin surrealismin, Resnaisin aikakäsitykset, Godardin omaehtoisen tavan tehdä elokuvaa ja vieläpä amerikkalaisen undergroundfilmin fokuksen.

Voisiko Roy Armesin johdantoajatusta pitää vielä näin 44 vuotta myöhemmin oikeana? Jotakin tällaista Armes esitti: ”Taiteilijan ensisijainen tarkoitus ei ole esittää tai kuvitella, vaan asettaa ihmiset, kohteet, näkymät ja kokemukset niin suoraan kuin mahdollista kameran eteen ja mahdollistaa katsojan kyky nähdä.”