Avengers edustaa huimaa toimintaviihdettä * *

Hollywood luottaa animaatioihin ja 3D-toiminta- fantasiaseikkailuihin. Siis rahakoneina. Uusin tuote on Joss Whelonin ohjaama rätistely Avengers: Age of Ulron. Sen tausta löytyy vuonna 2012 valmistuneesta Avengers-elokuvasta, joka oli myös Whelonin ohjauskäsialaa.

Uudessa seikkailussa ilkeä Ultron-robotti kehittelee maailmaa suojaavaa panssaria. Avengers-ryhmä herätetään eloon ja – huh, huh – supersankarit Iron Man, Captain America, Thor, Hulk, Hawkeye ja Black Widow juoksutetaan pahaa Ultronia vastaan. Toiminnan ohjaaja on Tony ”Iron Man” Stark, jota Robert Downey Jr. esittää tutuin elein ja äänenpainoin.

Avengers: Age of Ultron on Marvel Studios-elokuva. Studio perustettiin vuonna 1993. Jos olen ymmärtänyt asian oikein, niin Marvel viittaa amerikkalaisen viihdekulttuurin perintöön, sarjakuviin ja toimintalehtiin.

Marvel Studios on The Walt Disney Companyn omistama Marvel Entertainment -tytäryhtiö. Marvelin aikaisempia saavutuksia elokuvan alueella ovat muun muassa X-Men ja Hämähäkkimies. Parin vuoden kuluttua aiotaan julkaista uusi Hämähäkkimies-elokuva.

Avengers: Age of Ultron osoittaa, että Joss Whedon (s. 1964) on amerikkalaisen viihdekulttuurin, television ja elokuvan kyllästämä actionmies, joka kouliintui ammattiinsa pikku hiljaa. Whedon toimi kirjoittajana muun muassa tv-sarja Roseannessa, joka nähtiin Suomenkin televisiossa. Elokuvissa Whedonin kirjoittajaosuus näkyi The Getawayssa (1994), Toy Storyssa – Lelumaailmassa (1995) ja Alien – Resurrectionissa - Ylösnousemuksessa (1997). Vuonna 2012 valmistunut ensimmäinen Avengers-elokuva kiinnitti Joss Whedonin Marvel-Studioiden palkkalistalle.

Nyt Helsingin ohjelmistoon jopa maailman ensi-iltana tullut Avengers: Age of Ultron toimii kohtalaisesti fantasia-actionina. Tietokonenajot ja animaationryhmän valpas työskentely mahdollistavat mitä hurjimmat taistelut ja takaa-ajot, räjäytykset ja tuhon maisemat. Hengästyttää, hengästyttää, mutta täytyy vain kestää.

Elokuvan ongelmaksi muodostuu tosin liian ison suupalan haukkausyritys: Marvelin väki on ikään kuin halunnut näyttää katsojille kaikki sen aikaisemmat sankarit toiminnan pyörteissä. Se on sentään jo liikaa, ja etenkin sellainen katsoja, joka ei tunne Marvelin aikaisempia sankaripläjäyksiä, alkaa hikoilla hengästymisen pyörteissä katsomon penkillä. Liiallinen paukuttelu alkaa pikku hiljaa tylsistyttää.

Ajankohtainen kommentti

Suomen tiettävästi rikkain mies ja globaalin menestysyhtiön Koneen hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin on puhunut. Herlinin haastattelu julkaistiin 26.4. ”omassa lehdessä” Helsingin Sanomissa. Herlin on nimittäin Sanoman pääomistajia.

Antti Herlin uskoo vahvasti, että printtilehti pärjää vielä kauan. Hän uskoo myös digitaaliseen julkaisutoimintaan, mutta valittaa, että isot amerikkalaiset toimijat – kaiketi Google etunenässä – vievät ilmoituksia suomalaisilta mediataloilta. Herlin muistuttaa, että isot toimijat eivät tee sisältöjä. Suomalaiset tekevät. Ja joka aamuhan sen huomaa, kun nostaa Helsingin Sanomat postiluukun alta.

Herlinin kritiikki osuu myös Yleisradioon. Kun kaupalliset mediatalot joutuvat ansaitsemaan mainoksilla elämänsä ja elantonsa, niin Yle saa toimia verovaroilla. Senhän voi jokainen tarkistaa äskettäin tulleista veropäätöksistä, joissa näkyy Yle-vero. Herlinin mukaan Yle väärentää kilpailua. Mielipide ei ole suinkaan uusia, sillä tästä muistutti aikanaan Helsingin Sanomien entinen vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen. Myös monet eläkkellä olevat päätoimittajat ovat puhuneet samasta asiasta.

Sanoma on karsinut viime aikoina rankalla kädellä versoja. Yrityksiä on myyty Rautakirjasta Wsoy-kustantamoon ja Finnkinoon. Ulkomaan ”seikkailuja” on karsittu, mutta Sanoma aikoo olla mediapeluri ainakin Hollannissa ja Belgiassa. Unkarista on lähdetty.

Ymmärsin Herlinin lausunnosta, että Sanoma operoi ulkomailla liian isoilla pelimerkeillä, mutta joutui myymään yrityksiä pienemmillä summilla. Suomalaisen menestysyhtiön Koneen pääomistaja Antti Herlin on kuitenkin realisti. Faktat täytyy hyväksyä.

Muistoja kirjahyllystä

Uudessa sarjassani piipahdan elokuvakirjojen parissa kirjahyllyn liepeillä. Ensimmäinen muisto liittyy ranskalaiseen François Roland Truffautiin ja hänen hienoon, henkilökohtaiseen ”filmihullu” -kirjaansa Elämäni elokuvat, joka ilmestyi suomeksi Sakari Toiviaisen toimittamana vuonna 1982.

François Truffaut, 400 kepposen, Ampukaa pianisti -elokuvan, Rakkaus-sarjan, Amerikkalaisen yön ja Englantilaisten naisten mestari kuoli syksyllä 1984. Hän olisyntynyt 6.2. 1932.

Kirjoitin muistosanat Truffautille Projektio-lehteen. Artikkeleni ”Kiitollisuudella François Truffautille alkoivat näin: ”Sunnuntaina 21.10. 1984 tv:n iltauutiset on katsottu. Lapset nukkuvat. Okalinnuista alkaa viimeinen jakso. Olen yrittänyt katsoa sitä ainoastaan Rachel Wardin vuoksi, mutta totta puhuen – silmät on joutunut sulkemaan monta kertaa, kun ei ole voinut nähdä hänen ”vanhemistaan” (kamalan keinotekoista) sarjan viimejaksoissa. Puhelin soi. Jarmo Valkola soittaa Jyväksylästä: ”Lehdestä ilmoitettiin juuri, että FrançoisTruffaut on kuollut. Syvä hiljaisuus. Ja juuri eilenkehuin lehdessä Pitkää viikonloppua. Ja juuri toissapäivänä ilmoitin Projektion haastattelijalle, että kukaan muu kuin FrançoisTruffaut ei voi tehdä 20 vuoden päästä parasta elokuvaa.”

Ranskan elokuvan 1960-luvun uuden aallon kärkiohjaajaan palasi uudelleen huhtikuun lopulla. Ystävät olivat järjestäneet 1-vuotiasmuistotilaisuuden Sakke Salkolle, sivistyneelle ihmiselle, joka oli elokuvataiteen viimeisiä puolustajia. Laadin muistosanat Sakelle. Ne päättyvät Truffaut-lainaukseen: ”Itse elokuvanäytöksen ideaan sisältyy lupaus mielihyvästä, ajatus haltoitumisesta joka on ristiriidassa elämän varsinaisen liikkeen, toisin sanoen laskevan käyrän, rappeutumisen, vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Tiivistäen, ja yksinkertaistaen: Näytös on kuin nouseva, elämä laskeva käyrä ja jos tämä näkemys hyväksytään, sanotaan, että näytös päivastoin kuin journalismi ajaa valheen asiaa, mutta että näytöksen taiteen suurimpia nimiä ovat ne jotka onnistuvat välttämään la nkeamisen valheeseen ja saavat yleisön hyväksymään oman totuutensa, loukkaamatta kuitenkaan näytöksen nousevan käyrän lakia. He saavat hyväksytyksi totuutensa ja hulluutensa, sillä on muistettava, että taiteilijan on välitettävä oma erityinen hulluutensa itseään v ähemmän hulluille katsojille joiden hulluus on vaihtelevaa lajia.” (Truffaut-kirjan suomennos Eija Piokkinen, Sakari Toiviainen).

P.S. Lopetin sivustoni tammikuussa. Lukijoiden pyynnöstä sivusto avautuu uudelleen. Ei siis pidä koskaan sanoa ei koskaan. Sivuston elementit ovat samat kuin ennen - muuten kuin uutena sarjana tuon mukaan elokuvakirjojen kavalkadin. Mitä kirjahyllystäni löytyy, siis mitä sellaista, joka on koskettanut kirjoittajaa ja johon on aikanaan syntynyt ensirakkaus. Ja kirjoja, joita olen tarvinnut työelömän aikana.